JOTTA OLISIN TOTTA

Elämme varsin keinotekoisessa maailmassa. Ympärillämme on siis  luonnosta saaduista materiaaleista ihmisen rakentamia esineitä ja tiloja. Elämämme aikana meistä tulee jotakin. Koemme aisteillamme paljon mutta onko kaikki totta. Olemmeko itse sitä mitä esitämme. Toisinsanoen onko meistä tullut totta itsellemme vai luulemmeko vain niin.
Juostessani metsässä tai avotunturissa ympärillä parhaimmillaan ei ole mitään ihmisen luomaa. On vain minä ja juoksu. Tapa liikkua omin voimin eteenpäin. Sateen piiskatessa metsässä kasvojani tai huohottaessani avarassa tunturimaisemassa loputonta jääkautista ylämäkeä kohti huippua koen suunnatonta rauhaa. Jossain kaukana maailma pyörii omassa tahdissaan. Keinotekoinen ja ihmisen luoma jää taakse ja syntyy tilaa. Syntyy valtavan paljon tilaa ja aikaa.
Juostessani eteenpäin syntyneeseen tilaan ja aikaan minulla on tilaisuus tutkia itseäni ja suhdettani ympäröivään. Olenko totta vai teeskentelenkö. Miten minusta on tullut minä. Ovatko vuosien varrella tekemäni usein satunnaiset valinnat oikeita. 
Tuskinpa meistä kehenkään mitään leimaa lyötiin synnyttyämme. En usko että synnyimme miksikään valmiiksi vaan elämä-niminen peli alkoi ja oli pelattava.
Yksilön on suunnattoman vaikeata olla teeskentelemättä. Virta on kuljettanut Sinua ja olet ja teet jotakin mutta oletko totta vai teeskenteletkö. Haluaisit ehkä jotain muuta elämääsi mutta et uskalla. Pukeudut aamulla virkapukuun tai hyppäät oravanpyörään kuten edellisenäkin päivänä mutta et tunne mitään. Et tunne elämän makua paitsi jotenkin oudon opitusti. Olet siis alkanut olla sitä mitä teeskentelet. Et siis oma itsesi ?
Toistamalla juoksuharjoitteita lähes rituaalinomaisesti päivästä päivään olen jatkuvassa mahdollisuudessa kokea olenko totta. Fyysisen kokemisen kautta avautuu henkinen rehellisyyden alttari. Tällä alttarilla ei ole mahdollista teeskennellä vaan on nöyrryttävä. Omat voimat realisoituvat ja syntyy vahva kokemus ympäröivään alkuperäiseen luontoon ja omaan alkuperäiseen olemiseen osana sitä.
Blogiani seuranneista joku joskus kirjoitti, että olen selättänyt vaikean sairauden. Päinvastoin sairaus selätti minut. Täydellisesti. Eikä päästänyt ylös ennenkuin nöyrryin olemaan totta. Ennenkuin tajusin elämän lahjan alkuperäisen muodon. Ei ennenkuin tartuin tilaisuuteen.
Harjoittelen säännöllisesti antaakseni itselleni mahdollisuuden kokea. Kokea ympäröivä maailma alkuperäisenä ilman ihmisen luomaa. Välillä tiettömän ja poluttoman kautta. Luonnon ja vuodenaikojen rytmissä. Hikisenä tuulessa ja tuiskussa. Väsyneenä juurakkoisilla poluilla tai loputtomilla teillä.
Toki elämässäni on paljon keinotekoistakin todellisuutta. Esimerkiksi juuri nyt Sinä luet sitä. Mutta kaikki mitä kirjoitan on rehellistä totuutta. Avointa kertomusta sadoista askelista, hikipisaroista ja väsymyksestä. Kertomusta ajatuksista askelten aikana. Pyrkimyksestä pois turhasta, epäoleellisesta taustakohinasta. Kyse on aitouden jakamisesta.
Juoksun jälkeen olo ei suinkaan aina ole hyvä. Kokemus tuo usein pintaan asioita joista haluaisit päästä irti. Valitettavasti ihmisen elämään kuuluu arjen murheita, pieniä ja suuria asioita, jotka on pakko hoitaa. Vai onko sittenkään. Voisiko arki sittenkin olla toisenlainen. Mitä valitset ?
Juoksun kautta avartuneessa tilassa tulee myös usein selväksi oma rajallisuus. Nykyinen elämänmeno ei anna Sinulle armoa ellet sitä itse ota. Olemalla rohkeasti erilainen ja syventymällä omaan totuuteen jää taatusti kiinni teeskentelystä. Kyse onkin sitten rohkeudesta nöyrtyä ja joksikin muuksi tulemisesta.
Juoksen siis ollakseni totta.

VIIKKO 37.

Ma- Lepo
Ti- tiellä ja polulla 8 km - 49 min.
Ke- haastavat tekniset polut 20 km - 2.29
To- tiellä 6,5 km - 39 min
Pe- Lepo
La- umpimetsää, tietä ja polkua 11,5 km - 1.19
Su- Lepo / pari tuntia kävelyä metsässä kumisaappaissa Kirsin kanssa
yhteensä 46 km - 5 tuntia ja 15 minuuttia

Minun jalkani ! Missä ne ovat ? Olen jumissa. Jalat ovat väsyneet (täysin poikki), eivätkä ne palaudu mistään. Menen tulevalla viikolla hierojalle jos vaikka auttaisi.
Tässä ei ole mitään mystistä. Erittäin kurinalainen kahden viikon prässi pohjoisessa ja matkustus plus työkiireet päälle ja morjes. 
Kunto kestää kyllä kevyemmänkin jakson ennen Vaarojen Ultraa mutta suorituskykyä olisi saatava hieman ylöspäin. Etenkin kun tavoitteena on kunniakkaasti rymytä teknisessä vaaramaisemassa kauden päätteeksi. Kunniakkaalla tässä tarkoitan metsänautintaa pystypäin ilman kilpailullisia tavotteita.
Kyllä tämä tästä. Periksiantamattomuus...