KOVUUTTA

 After this there is some english too...


Usein ultrakilpailujen jälkeen juoksijoiden kuulee soimaavan itseään, että pää petti tai kovuutta ei ollut tarpeeksi. Toisaalta myös juoksijoita kehutaan hyvän suorituksen jälkeen koviksi jätkiksi tai naisiksi. Mielestäni kovuus ei ole aina yksioikoista eli tarkastelen sitä tässä omasta näkökulmastani.

Kovuus merkitsee usein kykyä saattaa itsensä tiukkaan tilanteeseen henkisesti ja fyysisesti ja myös selviytyä siitä. Ultrajuoksussa siis kovuudella pitäisi syntyä kilometrejä seläntaakse. Näin kiistatta onkin mutta kovuus ei ole vihanomaista voimaa vaan pikemminkin nöyrää puurtamista ja uskoa omaan tekemiseen. Kovuus on tiukassa paikassa myös uskallusta jatkaa yli vaikean vaiheen. Kovuus on myös oman rajallisuuden myöntämistä - tämä unohdetaan usein.

Ennätysjahdeissa tulisi muistaa, että ensisijassa ultraamista ja mahdollista ultraennätystä tehdään itselle, ei muille. Jakajia hyvälle tulokselle on aina enemmän kuin huonolle. Kuitenkin oma tunnetila kilpailun jälkeen on tärkeintä oli tulos sitten toivottu tai ei.

Monilla vaelluksillani Lapissa olen kokenut tilanteita, joista selviämällä olen saanut aineksia oman kovuuteni kehittämiseen. Kerrankin itäkairassa en löytänyt pitkän hiihtopäivän päätteeksi tupaa millään eli oli pakko leiriytyä - 25 asteen pakkaseen taivasalle. Mukanani olleet varusteet ja erätaidot pelastivat minut jäätymiseltä. Käsivarressa kahlasin Porojärven kahlaamon alapuolelta rinkka selässä yli ja astuin tyhjään. Uimataito ja fyysinen kunto pelastivat sekä minut että varusteeni virtaavassa vedessä. Uintiretken jälkeen alkoi räntäsade eli taival Taabman tuvalle oli märkä ja erittäin kylmä. Tällaisia kokemuksia ja epämukavuuden sietämisiä kun miettii niin ultrajuoksu, jossa oma kulta kilometrin välein taputtaa pyllylle ja antaa hyvää syötävää, tuntuu lastenleikiltä.

Sitä se ei kuitenkaan ole. Kovuutta ja tekemisen nöyryyttä tarvitaan. Kuitenkaan kovuus ei yksin riitä. Bisletin halliultrassa yllätyin kuinka nopeasti väsyin jo 12 tunnin jälkeen. Juostessani kävin läpi energian, juomisen ja varusteet. Tarkistin alkuvauhdin ja keskityin. Yritin kaikkeni säilyttääkseni vauhdin mutta mikään ei auttanut. Jossain vaiheessa kun kävelin seiniä pitkin huoltopaikalleni mietin myös, että pettääkö pää? Totesin, että keskittyminen ja halu juosta ennätys/hyvä tulos ja samalla kokea ultraurheilun hienoja hetkiä on kohdallaan mutta jalat menevät alta eli jos en hellitä niin pyörryn. Sain mikrotauoilla ja tankkauksilla tilanteen siedettäväksi ja kykenin toipumaan lopun hyvään vauhtiin ja ennätykseen.

Olisin kuitenkin halunnut vielä enemmän. Silti olen tyytyväinen lopputulokseen ja tunteeseen mikä kisasta jäi. Kesti melkein kaksi viikkoa kilpailun jälkeen ymmärtää, että en olisi pystynyt yhtään parempaan. Vaikka olisin kuinka kova niin se ei auta mitään jos voimat loppuvat. Kovuus ei pelkästään kehoa liikuta, tarvitaan fyysinen balanssi ja suorituskyky. Ultraurheilun suola onkin juuri se, että kaikkina päivinä keho ei kertakaikkiaan luovuta ulos haluamaamme. Olimmepa kuinka kovia tai nöyriä tahansa. Näin jatkuu taival ja kaikesta jotain opimme.

Minä opin Bisletillä hieman lisää nöyryyttä -hyvä niin. Seuraavan kerran kun puen numeron rintaani ja astun ultrakilpailun lähtöviivalle olen taas piirun verran "kovempi". Eli hyvin nöyrä.

Jos et ole vielä katsonut hienoa Hannu Kallion tekemää ultrajuoksuvideota minusta ja elämänajatuksistani, klikkaa tästä.
Toivon, että saat siitä voimaa, olipa Sinulla vaikeuksia tai ei. Tapaamme taas ensi viikolla!

Viikko 49.

Ma- Lepo
Ti- 8 km - 50 min
Ke- 8 km - 57 min. Lunta nilkkaan, metsässä.
To- 13 km - 1.28. Lumisilla teillä ja umpeen menneillä poluilla.
Pe- 11 km - 1.21. Myrskyssä.
La- Lepo (aivan poikki)
Su- Lepo
yht.  40 km - 4 tuntia 36 min.

Off-time

First at all I am very sorry, that I have not write on english for a long time. Or maybe it is not so long time, maybe the time has slowed a little bit on my side.

After three ultras this year, I am on off-time now. It means not daily running, just fun and recovery runs. Winter has come and trails and roads are covered on snow -white world. Forests are quiet and there are just few footprints on new snow - mine and elks, hares and some birds.

When I was getting low point on Bislett 24-hour Indoor Endurance Challenge I was little suprised that it came so early. Altough I manage to do my personal best 157 K, I was aiming higher. After the race it took almost two weeks to understand that those kilometers were my limit then. It is very good for my ego to notice that humbleness is still missing sometimes in my head. But I learn. And I am very patient. I had a cancer 19 years ago and after that I have been able to buid up my levell of running farther every year better and better. So I keep going.

You have to have hard head and ability to concentrate but you have to humble too.

If You have not yet seen great ultrarunning video of me that Hannu Kallio have buit up, click this.
See You next week!