KUUDEN PÄIVÄN KILPAILUN JÄLKEISESTÄ ELÄMÄSTÄ

 

 

Lukijoita saattaa kiinnostaa mitä minulle kuuluu kuuden päivän kilpailun jälkeen, miten voin ja olenko palautunut - miten olen palautunut?

    Minulle kuuluu hyvää. Hyvin menneellä kilpailulla ei ole mitään tekemistä sen kanssa, mitä minulle kuuluu.

    Voin hyvin, mutta olen väsynyt. En ole edes alkanut palautua vielä, en fyysisesti mutta henkisesti kylläkin.

 

 

 

Kävimme Kirsin kanssa hillassa. Soudimme jollalla erään järven yli. Poimimme hilloja, tein tulet ja keitin kahvit. Kuuntelimme hiljaisuutta ja katselimme kun muurahaiset yrittivät kiskoa niille antamiani juustonpaloja turvaan.

    Yksi hilla, hyvä. Ämpärillinen hilloja, hyvä. Yksi vuosi hyvää elämää, hyvä. Sata vuotta hyvää elämää, hyvä. Määrä ei ole merkitsevä tekijä.

    Entäpä kilometrit? Jotkut teistä saattavat alkaa vääntää kanssani: haluat kuitenkin ennätyksiä ja enemmän kilometrejä, haluat voittaa. Miten määrän laita on tässä?

    Lakattuani tavoittelemasta enemmän kilometrejä, uusia ennätyksiä ja voittoa, olen saanut enemmän kilometrejä kuin koskaan, uuden ennätyksen ja päässyt lähemmäksi voittoa kuin koskaan. Keskittymällä kilpailuun vasta kilpailun kuluessa en juokse sitä ennakkoon. Lähtemällä ilman odotusta ja sen mukanaan tuomaa fantasiaa liikkeelle, en aseta itselleni rajoja. En minkäänlaisia rajoja, ei edes saavuttamattomia.

    Yksi hyvä kilometri, hyvä. 603 hyvää kilometriä, hyvä.

    Monet ultrajuoksijat oman kertomansa mukaan elävät kuplassa kilpaillessaan. Sitten kun kilpailu on kilpailtu palataan "normaaliin" elämään. Minä en ymmärrä tätä. "Normaali" elämä on minusta puuhastelua, vain pitkissä ultrajuoksuissa elämäni on par exellence. Tämä ei tarkoita sitä, ettei minun elämäni voisi olla jokaisena päivänä par exellence. Jokaisena päivänä tulisi pyrkiä hyvään zeniin, hyvään läsnäoloon ja kokemisen voimaan. Valitettavasti tähän en pysty, sensijaan juostessani useimmin. Ja jos näin tapahtuu, sitä ei edes tarvitsisi sanoa. On siis harjoitettava.

    Helsingin Sanomien verkkolehden ja Sport-lehden toimittaja Anna Sievinen kysyi minulta kolmea asiaa, mistä en elämässäni luovu. Vastaus oli helppo ensimmäisen "asian" suhteen, mutta kahta muuta täytyi oikein miettiä. Vastaukseni saatte lukea sitten joskus syksymmällä molemmista lehdistä minusta tehdystä henkilökuvasta. Senverran voin paljastaa, että se ensimmäinen "asia" on puolisoni Kirsi.

    Kuuden päivän juoksun jälkeen olen väsynyt. Voimaton ja hauras. Lihasten elastisuus on kumma kyllä tällä kertaa kohtuullisessa tilassa rasitus huomioiden. Olen kokenut normaaleja unihäiriöitä, nälkää ja ruokahaluttomuutta vuorotellen. Alussa kehosta kaikki tuli läpi. Tämä johtuu hivenaineiden puutoksista ja erilaisten kehon toimintojen väsymisestä.

    Muistellessani kilpailussa kokemiani tunteita nousevat niskakarvani edelleen pystyyn, itku ei ole kaukana. Senverran syvälle päästin itseni tälläkertaa, uskalsin mennä. Kilpailu antoi itseluottamusta ja kiitosta kolmenkymmenen vuoden aikana tehdystä työstä. Vieläkin, 58-vuotiaana, on varaa parantaa. Jean-Louis Vidal sanoi, että keskusteltuaan kanssani ja katseltuaan kilpailemistani, on katkeamiskohtani kaukana edessäpäin kilometreissä mitaten. Ehkä se on yli 700 kilometriä, kuka tietää. Minä haluan selvittää sen. Jean-Louis on juossut yli 60-vuotiaana kolme kertaa yli 700 kilometriä. Minulla on siis vielä toivoa edellyttäen, että pysyn terveenä.

    Nyt keskityn puuhasteluihin. On aika kalastaa, rakennella pitkospuut kotijokirantaan, remontoida halvalla vara-autoksi ostamaani vanhaa Nissan Primeraa sekä pikkuhiljaa kuntouttaa itsensä takaisin päivittäiseen juoksemiseen. Elokuun loppupuolella suuntaamme Janin kanssa Norjan vuorille yli 1300 metriin, jossa tuuli tuulettaa loput kuuden päivän kärsimykset pois kehostani.

    Ja sitten ilmestyy esikoiskirjani.

    Ja sitten, taas?

 

 

 

HARJOITTELU

Viikko 26.

Ma- Pyörällä 7,20 km - 35 min. Palautin Elovainion Autohuollon sijaisauton.

Ti- Lepo

Ke- 10,15 km - 1.15. Hiekkatietä ja asvalttia. Askel alas.

To- 12,76 km -1.32. Janin kanssa hiekkatietä ja asvalttia.

Pe- Lepo

La- 5 km - 35 min. Asvalttia.

Su- Kilpailureitin kävely Antti Oksasen kanssa 1,5 km - 13,29.

Yhteensä juoksua 27,91 km - 3:22.

Viikko 27.

Ma - Su - Kauhajoki Ultrarunning Festival 6 päivää 603,425 km.

                Oma ennätys, kilpailun toinen, kaikkien aikojen Suomen 7. paras tulos.

Yhteensä juoksua 603,425 km - 144 tuntia.

Viikko 28.

Ma - Su - Täydellistä lepoa lukuunottamatta kahta 200 metrin kävelyä hiekkatiellä paljain jaloin.

Viikko 29.

Ma- Ti- Lepoa, kävelyä ruohonleikkurin ja raivaussahan kanssa ruoholla, erittäin väsynyt.

Ke- 10,14 km - 1.11. Haapakurussa poluilla ja hiekkatiellä. Ei erikoisia tuntemuksia, väsynyt.

To- Lepo, väsynyt mutta nyt jo terveesti.

Pe- 10,02 km - 1.12. Väsynyt, hyödytöntä juoksua.

La- Su- Lepoa, kävelyä hillasuolla. Virkeämpää mutta haurasta.

Yhteensä juoksua 20,16 km - 2:23.

 

Tulen myöhemmin kirjoittamaan tämän vanhan auton kunnostusprojektista lisää. Kuvassa jarrut ja takanapa on purettu, jotta katsastusmiehen ilo, jarrukilpi, saadaan vaihdettua.

 

KUUDESSA PÄIVÄSSÄ 603 KILOMETRIÄ - KAUHAJOKI ULTRARUNNING FESTIVAALIN KILPAILURAPORTTI

 

"Hevosta ei kannata lähestyä takaapäin, lehmää ei edestäpäin, eikä idioottia mistään suunnasta."

HARJOITTELU JA TAUSTAA KAUHAJOELLE

Koronan aaltoilessa 2021 ja kilpailujen peruuntuessa ei voinut muuta kuin uskoa huomiseen ja parempaan tulevaisuuteen. Harjoittelu ilman varmuutta toteutuvista kilpailuista tuntui oudolta, mutta yritin parhaani mukaan pitää jatkuvan juoksemisen tason mahdollisimman korkealla kuormittamatta itseäni liikaa.

    Suunnitelmassa oli Endurancen 24-tunnin hallijuoksu ja siitä kohti kuutta päivää. Vieraillessani Helsingissä marraskuun 2021 lopulla Käsite-kirjojen Sami Liuhtoa tapaamassa, kävin samalla juoksemassa Esport areenalla. Yllätyin - olin jo hirvittävän hyvässä kunnossa. Mahanpohjaa hieman kouraisi: miten ihmeessä kunto säilyisi hallikilpailuun asti.

    Palattuani kotiin harjoittelu jatkui joulun yli kunnes vuodenvaihteen jälkeen tuli tieto Helsingin seudun vaikeasta koronatilanteesta. Sitten Endurance 24 peruttiin. Olin henkisesti täysin lyöty. Tavallaan kaikki työ oli valunut hukkaan. 

    Ajatusmaailmani mukaan vaikeuksista pitää kuitnkin iloita. Päätin keventää hetkeksi, helmikuussa matkustin Helsinkiin syksyllä ilmestyvän kirjani kustannuspalaveriin. Juoksimme Samin kanssa lunta täynnä olevassa Helsingissä ja saimme romaanin läpikäytyä.

    Palasin jälleen pohjoiseen ja harjoittelu jatkui. Juoksumattoharjoittelu kuului olennaisena osana askeleen väljyyttä parantavaan harjoitteluun. Säästin vanhoja luitani sisällä poissa pakkasesta.

    Huhtikuussa harjoittelumäärä nousi, mutta ei lähellekään sunniteltua. Minua vaivasi huono palautuminen ja epävarmuus. Henkisesti sain harjoitettua mieltäni paremmin kuin koskaan ja jos näin tapahtui, sitä ei olisi tarvinnut tähän edes kirjoittaa - mutta jotenkin prosessia on teille kuvattava.

    Tein radikaalin päätöksen juosta Kokkolassa 24-tuntia, vaikka siitä Kurfiin olisi enää kuusi viikkoa. Minun oli pakko saada lisää kilpailutuntumaa. Lähdimme Nellimin talvesta toukokuun 10 päivä kohti Kokkolaa. Tarkoitus oli tottua lämpöön, suunnata Kokkolan jälkeen etelän mökille harjoittelemaan ja siitä sitten Kurfin kuuteen päivään.

    Kokkola sujui erinomaisesti. Olin niin hyvässä kunnossa, että jätin juoksematta neljä tuntia kilpailusta. Halusin varmistaa palautumisen Kurfiin. Käytännössä juoksin kolmetoista tuntia tosissani, sitten menin suihkuun ja nukkumaan neljäksi tunniksi, jonka jälkeen juoksin kilpailun loppuun kuten kuuden päivän juoksussa juostaan. Kokkolassa kilometrejä kertyi hieman yli 148. Tunnelmasta kehosta tiesin nyt, mikä olisi Kurfin maksimialoitus. Ei siis yli 120 kilometriä.

    Koska olen siirtynyt työelämästä sivuun yli viisi vuotta sitten ja en ole vielä oikealla eläkkeellä, olen taloudellisesti ollut tiukalla. Ennen lähtöä Kokkolaan päätin myydä Inarin erämökkini Talvituvan tarpeettomana pois, asummehan Nellimissä joen rannalla vanhassa puutalossa lähellä erämaata. 

    Yllätys oli suuri miten nopeasti Ivalon Kiinteistömaailman uudet yrittäjät saivat mökin kaupaksi. Syntyi positiivinen ongelma: mökki olisi tyhjennettävä juhannukseksi uusille omistajille. Tämä tarkoitti Kurfin kannalta häiriötä harjoitteluun ja matkustamisen pakkoa pohjoiseen kesken etelän kesän.

    Mökkimuutto oli äärimmäisen raskas reissu. Mökillä oli paljon sellaista raskasta tavaraa, joka piti siirtää kotiin Nellimiin. Esimerkkeinä muutama vene, siirrettävä valurautainen tulipaikka, savustin, muutama iso agrekaatti ja rakennuspuutavaraa. Myös henkinen luopuminen isälleni niin rakkaasta paikasti teetti töitä. Luopuminen mökistä oli lopulta helppoa - muistin isän sanat: "Pojalle nämä jäävät ja poika tekee sitten mitä lystää."

    Palasin muuton jäljiltä selkäkipuisena ja väsyneenä etelän mökille kesäkuun puolessavälissä. Kurfin starttiin oli aikaa kolme viikkoa. Juoksimme Janin kanssa pitkän erikoisharjoituksen 16. kesäkuuta, 44 kilometriä. Jani sanoi, että tekemiseni näytti kaikkea muuta kuin normaalilta. 

    Olin kuitenkin istunut ennen pitkää harjoitusta alas kynän ja paperin kanssa. Miksi en koskaan ollut kyennyt ylittämään kuuttasataa kilometriä kuudessa päivässä? Vastaus löytyi zenin kautta. Omassa juoksussaan pitää olla läsnä itselleen. Kehon signaaleja on pakko kuunnella. Jos itse kokee olevansa idiootti, ainakin itseään tulisi uskaltaa lähestyä.

    Olin valmiina kilpailemaan. 

---

Kuuden päivän ultrajuoksua, kuten muitakin ultrajuoksuja, voi lähestyä olemalla idiootti tai sitten kuuntelemalla itseään. Idiootti juoksee jalat altaan ensimmäisten tuntien tai päivien aikana ja muuttuu senjälkeen itseään sääliväksi raahustajaksi, joka selittelee epäonnistumistaan ties millä. 

    Itsensä kuuntelija menee kuuden päivän juoksussa nukkumaan ajoissa. Hän käy suihkussa, syö, nukkuu ja hoitaa itseään. Sitten kun on aika, hän palaa juoksemaan. Ja aina uudestaan. Vasta kilpailun lopussa on ulosmittauksen aika.

    Kilometrit kuuden päivän juoksussa tulevat samoin kuin kalat kalastaessa. Jos kalaa pyydetään, voi olla että niitä saadaan. Ottamalla harvoin saa mitään - ei edes kilometrejä.

    Tutkimuksen mukaan nykyihminen verrattuna menneisyyden metsästäjä-keräilijään kestää 50 kilometriä juoksua päivässä, mikäli saa riittävän levon ja ravinnon. Siis jatkuvasti. Jos raja ylitetään, keho alkaa jossain vaiheessa syömään itseään. Voisimme juosta 350 kilometriä viikossa jatkuvasti sensijaan - niin minkä sijaan? 

KAUHAJOKI ULTRARUNNING FESTIVAALIN PUITTEET

Saavuimme Kauhajoelle sunnuntaina ajoissa matkailuautolla. Järjestäjä Antti Oksanen vastaanotti meidät lämpimästi ja osoitti radan varresta paikan autolle. Kävelimme 1,5 kilometrin radan ympäri Antin kanssa ja keskittyminen kilpailuun käynnistyi.

Ratakävelyllä ajattelin, että nyt tulisi tosi paikka. Rata on raskas, mutta antaa myös mahdollisuuden lasketella, rytmittää juoksua ja kävelyä vuorotellen loogisesti. 

    Henkisesti rata oli helppo, koska se omakotialuealun jälkeen poikkesi Kauhajoen keskustaan palaten siitä liikuntapuiston kautta kilpailualueelle. Olisi siis tarpeen tullen katseltavaa. Rata on osittain tieasvalttia, osittain huonokuntoista ja kaltevaa tieasvalttia, jalkakäytävää laatalla tai asvaltilla, puusiltaa, hiekkakävelytietä ja piha-asvalttia.

Kilpailun järjestelyt talkooväen määrään ja ammattitaitoon suhteutettuna olivat hyvät. Ilman Antti Oksasta ja Seppo Leinosta kilpailusta ei olisi tullut mitään.

Johtuen Kauhajoen kunnan viisaista päättäjistä, sekä sähkönsaannin että rakennusten hälytysten kanssa painiva järjestäjä sai harmaita hiuksia, tai jopa hiustenlähtöä. Kaikki kuitenkin toimi ja vessaankin pääsi aina tarpeen tullen. 

Ruokaa sai kolmasti päivässä, kunnollinen aamiainen kello 7 - 9, lounas 14 - 16 ja iltaruoka 20 - 22. Lisäksi huoltopöytä, urheilujuomana Tailwind ja perinteiset "yhteiset sairautemme"- paperilautaset: pikkusuolaista ja muutakin kuin suolakurkkua. Toki kahvia ja teetä ja niin edelleen.

"Yhteiset sairautemme"-paperilautasilla tarkoitan, että jos edelläsi menevä juoksija on juuri käynyt vessassa pyyhkimässä ja kouraisee siitä huoltopöydältä suolapähkinöitä ja sinä kouraiset samoja pähkinöitä hänen jälkeensä, niin oletko varma ettei... 

-No miten tämän muuten voisi järjestää kysyy perinteinen maratontalkoolainen. 

-No laittamalla niitä pähkinöitä pieniin mukaanotettaviin kuppeihin. 

-Sitten menee hirveästi niitä kuppeja, sanoo perinteinen maratontalkoolainen. 

-Oletko koskaan yrittänyt juosta kuutta päivää sillä tunteella, että perseessäsi on tiskiharja harjasosa sisässä pystyssä polttelemassa? 

Sitten keskustelu loppuu. Ja minä saan mulkun maineen.

Tänäpäivänä kaiken ultrajuoksukilpailun ravinnon pitää olla automaattisesti suoraan laktoositonta. Lisäksi on itsestäänselvyys, että vegaaneille on oltava tarjottavaa. Huoltopöydän takana toimivilla pitää olla kertakäyttöhanskat kädessä. 

    Pienellä budjetilla toimivaa Anttia on turha mollata, jos hän yrittää parhaansa tuomalla pöytään kirsikoita ja vesimeloneita. Itsensä Seppo Leinosenkin kommentti: "Näille nykyään pitää olla laktoosittomat ja kauramaidotkin...ei ennenvanhaan ollut..." on täysin turha, vaikka onkin hymyillen sanottu. 

    Entiset sukupolvet sotkivat maailmamme ja nyt elintarviketeollisuus on joutunut käyttämään lisäaineita, jotka osaltaan lisäävät ruoka-allergioiden määrää. Jos kuuden päivän juoksukilpailusta aiotaan tehdä kuuden päivän paskantamis- tai oksentamiskilpailu, on jokaiselle kilpailijalle varattava oma numeroitu saavi, johon kilpailun aikana kokoonsaatu tuotos kerätään loppuarviointia varten.

Minä söin järjestäjien ruokaa sekä omaa ruokaa. Huoltopöydästä otin ainoastaan banaaneja, vettä, Tailwindiä, colaa, mehua, vissyä ja kahvia omaan pulloon. Kilpailun aikana minulla ei ollut suurempia vatsavaivoja, mutta helpolla ei minunkaan suoliosastoni päässyt.

Ennen kilpailua tuli viesti, että Championchipin Olavi Valner oli joutunut koronan takia sairaalaan. Ajanotto meni uusiksi, samoin nettiseuranta. 

    Antti hoiti paikalle Algen laitteet, jotka eivät koskaan ole olleet näin pitkässä kilpailussa. On pelkästään Antin ansiota, että homma pelasi. Toivottavasti hän ostaa laitteet itselleen ja pääsee tarjoamaan palvelua muille kiinnostuneille - ihan halpaa leikkiä ei ole tämä kuuden päivän aikojen saaminen.

 

KILPAILU

Seisoin viivalla käsi kellon napilla. Kahden vuoden kilpailutauko kuudesta päivästä oli päättymässä. 

    Ennen kilpailua olin löytänyt puistosta alassuin olevan pelikortin. Käänsin sen ympäri: ruutuässä. Laitoin kortin matkailuauton tuulilasinpyyhkijän alle. 

    Oli aika mennä, viimeiseen korttiin asti.

 

ENSIMMÄINEN PÄIVÄ

Kilpailu käynnistyi maanantaina kello 18.00. Lämpimän päivän olin loikoillut tai istuskellut. Syönyt aamiaisen kello kymmenen, lounaan kello 14.00, iltapäiväpäiväunet ja sitten kahvi. Tunnelma kehossa oli vetelä. 

    Juoksin viisi ja puoli tuntia ja menin nukkumaan. Palasin radalle aamuyöstä ja jatkoin ruokailutaukojen rytmittämänä iltakuuteen. Kilometrejä kertyi 123,394 ensimmäiseen vuorokauteen.

    Koko ensimmäisen vuorokauden painin henkisesti sen kanssa, että kuinka paljon uskallan vetää, niin helpolta ja vaivattomalta juoksu tuntui. Olin jutellut Petrin ja Vidalin kanssa ja tiesin molempien asennoitumisen sekä tavan juosta ultrakilpailua. Vidalin tapa oli lähempänä omaani, mutta 66-vuotias veteraani on juossut yli kuusikymppisenä kolmasti yli seitsemänsataa, joten keskityin pelkästään omaan juoksuuni. Petri sanoi, että anna mennä vaan niin paljon, ettei se vaikuta lopputulokseen. Uskoin itseeni ja pidin suunnitellusta 120 ylärajasta lähes kiinni.

    Nuoret ajelivat puistossa mopolla ja mönkijällä. Kansamme yksi alkuperäinen vähemmistöryhmä ajoi myytäväksi killoitetun BMW:n nurmikolle kuvattavaksi ja lähtiessään ruopi sekä nurmikon, että kilpailureittiä ruvelle. 

TOINEN PÄIVÄ

Lähtö toiseen vuorokauteen oli helppo ja tuntui vaivattomalta juosta 99,317 kilometriä. Eikä yhtään enempää! Ajattelin, että sää kilpailun aikana taatusti vaihtelisi tai jonkun muun syyn takia kilometrimääräni putoaisi, joten ensimmäisen päivän pluskilometreille saattaisi löytyä käyttöä myöhemmin. Tiistai iltana satoi 23.00 - 00.00 noin 3,6 milliä.

    Tuleva eläkkeeni maksaja ajeli keskiyön jälkeen crossipyörällä parkkihallissa ja melkein ajoi päälleni syöksyessään sieltä jalkakäytävän kautta ulos. Reitillä juotiin raakaa bacardia. Jaksaa jaksaa! Paikallinen omakotiasukas heitteli kivillä mopopoikia, vastaukseksi hän sai keskisormea ja kauhean moottorinhuudatuksen. Savu leijui reitillä kauan.

    Minä juoksin. 

KOLMAS PÄIVÄ

Kolmantena päivänä keho oli sopeutunut tilanteeseen mutta alkoi ilmetä ensimmäisiä merkkejä väsymisestä. Keskiviikkona iltapäivällä satoi kello 13 - 15 yli kymmenen milliä ja tuuli tuiversi. Reitin ala- ja ylämäet sekä alun kalteva ja rikkonainen asvaltti alkoivat tuntua. Pääsin 87,278 kilometriä.

    Nuoret tulivat arviolta 160.000 euroa maksavalla traktorilla kylille ja ajelivat liikenteenjakajien poikki. Kylillä ajettiin yöllä epävirallista asvalttirallia.

NELJÄS PÄIVÄ

Torstaina kello 8 - 9 satoi 8,4 milliä. Juoksemiseni zen oli ilmeisen hyvää. Kuuntelin sateen ropinaa hupussa ja väänsin kasaan lopulta 99,317 kilometriä.

    Näin poliisin ja fasaanin. Löysin reitin sillalta sormuksen. Juoksin jonnekin kaukaiseen yksinäisyyteen.

VIIDES PÄIVÄ

Perjantaina kello 18.00 alkoi viides päivä ja aloin tutkia kilpailua kilpailuna. Petri meni kaukana edessä ja totesin, että en saa häntä juoksemalla kiinni. Lisäksi totesin Petrille, että en halua voittaa kilpailua. Minulle on paljon merkityksellisempää juosta yli kuusisataa ensimmäisen kerran nyt kun olen löytänyt oikean lähestymistavan sekä harjoittelussa, että kilpailussa. Vidal ei ollut kunnossa. Kuitenkin tiesin hänen pystyvän juoksemaan minut suohon helposti viimeisenä päivänä niin halutessaan. Takaa ei ollut tulossa ketään, tai eihän sitä koskaan tiedä.

    Tässä vaiheessa yksi kilpailija oli luovuttanut, koska oli havainnut ettei pysty tekemään tulosparannusta. "Sata päivässä on lastenleikkiä", näitä riittää - ja sitten murrutaan henkisesti. Radalle oli tullut myös 72- ja 48-tunnin osanottajat. Oli kiehtovaa seurata heidän vauhtiensa kehitystä, eli vauhdin hiipumista.

    Tässä vaiheessa yhden kilpailijan hammas tulehtui, poski turposi silmään asti ja homma loppui siihen. Tämä on osoitus siitä, kuinka kokonaisvaltaisesti kaiken pitää olla kunnossa kuuden päivän juoksussa.

    Kärsin kenkävalikoiman pienuudesta. Uskoin, että neljät riittäisivät mutta Hokan uudet Bondi widet olivat kömpelöt ja painavat. Wide Cliftonien vaimennus alkoi loppua rasittuneille jaloilleni. Ratkaisuksi keksin, että laitan kahdet pohjalliset päällekkäin. Toiset olivat Hokan ATR pohjalliset. Olisin kaivannut vesisateeseen ATR Goretexejä, jotka jätin kotiin.

    Radalle ilmestyivät kiertelevät järjestyspartiot. Toisella sillalla oli kotiloita asvaltilla. Sain kasaan 94,802 kilometriä.

 

KUUDES PÄIVÄ

Kuudes päivä alkoi tuntia ennen viikon luonto-ohjelmaa. En kuitenkaan ollut halukas television ääreen. Nyt olisi juostava. Juoksin kuuliaisesti puoleenyöhön ja tiesin nukkumaan mennessäni, että nyt on venyttävä mikäli haluaa juosta yli kuusisataa kilometriä.

    Viimeinen "aamu" oli ylivoimaisen vaikea. Heräsin sekavana ja hiestä märkänä. Sain syötyä ensimmäisen aamiaisen ja ammuin ulos sumuiseen ja alle kymmenasteiseen aamuun. Kierros kierrokselta tuntuma parani ja pääsin vauhtiin kunnes lämpötila alkoi nousta nopeasti. Kestän hyvin lämpöä kunhan sitä on jatkuvasti. Nyt oli ollut välillä äärettömän tuulista ja kylmää minun makuuni.

    Vidalin kanssa oli keskusteltu, että hän juoksee kuusisataa ja lopettaa sitten. Ei siis tulisi kilpailua. Joutuisin kuitenkin näyttämään Vidalille ja itselleni, että pystyisin todella juoksemaan loppuun asti. Olin suunnitellut, että kuusisataa kilometriä täyttyisi kolme tuntia ennen kilpailun loppua, siitä ei tullut kuitenkaan mitään.

    Jokainen pienikin tauko jumitti jalat. Energiat olivat täysin loppu vaikka söin jatkuvasti. Helle vei terän tekemisestä. Kaksinkertaistin juomisen ja Kirsi alkoi syöttää minua vauhdissa antaen pieniä mukeja ruokaa mukaan. 

    Tässä vaiheessa oli suuria vaikeuksia pitää tunteet kurissa. Kilpailu oli kesken ja kun joka paikkaan sattuu, voi keskittyminen herpaantua. Taistelin kierroksen toisensa perään juosten ja sain lopulta kuusisataa kilometriä kasaan. Join kahvit ja palasin radalle kävelemään yhden kierroksen ajaksi. Sitten vaihdoin paljasjalkakengät ja kävelin yhden kierroksen lisää toivuttaakseni jalkojani. 

    Osuuspankin mittari varjoisalla seinällä näytti plus 35 astetta. Kuumuus oli tappavaa.

    Viimeinen päivä päättyi 99,317 kilometriin. Kone oli siis vihdoin käynyt loppuun asti!

    Kilpailu päättyi. Lopputulos 603,425 kilometriä ja sijoitus 2.

Kävellessäni kilpailun jälkeen suihkuun oli päässäni vain yksi kristallinkirkas ajatus: Olen niinsanotusti voittanut syövän, eli oppinut elämään sen kanssa. Olen tavannut Kirsin ja saanut hänestä rakastavan elämänkumppanin rinnalleni. Olen juossut kolmekymmentä vuotta, 86 000 kilometriä, enkä ole voittanut yhtään kilpailua. Vielä.

    Voittamisella tai häviämisellä ei ole mitään merkitystä elämässäni, sensijaan tietyillä pitkiin ultrajuoksuihin liittyvillä kilometrirajoilla on. Nyt yksi niistä on ylitetty.

    Kaikkein suurin merkitys on kyvyllä olla läsnä omassa elämässään. Täysin vapaa on ihminen, joka hyväksyy, että elämä itsessään on täynnä pelkkiä vaikeuksia ja niistä tulee iloita. Hyväksyessään oivaltaa, että ei ole muuta taikaa kuin elämä itse. Ei ole salaisuuksia ultrajuoksussa. On vain harjoiteltava, olennaista on se miltä harjoittelu tuntuu.

Harjoitteluun kuuluu olennaisena osana rohkeus lähestyä sitä suurinta idioottia, eli itseään, eri suunnista. Vapaus tuo kilometrejä - pakko ei.

Aina yhtä iloinen Kirsi ja minä viimeisen aamun karusellissa.

 

On vain annettava mennä.

 

KILPAILUN JÄLKEEN

Kilpailu päättyi kello 18.00 sunnuntai-iltana. Kävin heti suihkussa, nautin palutusjuomaa, söin ja odotin makuuasennossa palkintojenjakoa. Olo oli kirkas ja jalat alkoivat turvota.

Palkintojenjakoon otin mukaan tuolin. Tilaisuus oli välitön ja pidettiin ulkona. Kiitin hyvästä hengestä kaikkia. Oli mukavaa.

Palkintojenjaon jälkeen järjestäjät alkoivat purkaa kisakeskusta ja minä istuskelin matkailuautossa nesteitä nauttien. (ei alkoholia) Kuuntelin Kirsin jutusteluja ja huomasin olevani varsin hatara ja ajatuksissani hidas - putosin kärryiltä jatkuvasti.

Antti poikkesi. Epäselväksi jäi, kumpi on raskaampaa : järjestää kuuden päivän kilpailu vai juosta se.

Purin kellon datan Stravaan ja laitoin mukaan muutaman Petteri Jokelan ottaman hienon kuvan, niitä samoja on osa tässä blogissakin - kiitos Petelle taas ja myös kannustuksesta sekä lämpimistä sanoista Polkuporinoiden jakson suhteen.

Tein yhä hatarammassa mielentilassa päivitykset Facebookkiin ja Instagramiin.

Sitten putosin uneen.

Hikoilin voimakkaasti ja näin ristikkäisiä kubistisia painajaisia, niissä ei juostu eikä kukaan kuollut.

Yöllä söin kolmelta pastaa ja nautin nesteitä. Jalat turposivat nilkoista lisää.

Heräsin aamulla normaaliin olotilaan, hieman nälkäisenä ja jalat turvonneina.

Kilpailun jälkeen maanantaina ennen lähtöämme Kirsi pudotti löytämäni pelikortin maahan. Lähtiessämme hän näki kun joku poimi sen talteen. Olin unohtanut jo koko kortin ja kysyin vasta Hämeenkyrössä mökillä missä se on. Minä en sitä enää tarvinnut, olin jo pelannut sen.

Kyyneleet tulivat vasta mökillä saunassa maanantai-iltana. Katselin laiturilta tyyntä vettä, se ei ole milloinkaan sama vaikka näyttää samalta, vesi on aina liikkeessä kuten minäkin.

 

Jani Rautonen

Viimeisen vuorokauden aikana olin saanut seurata ystäväni Janin matkaa todelliseen ultrajuoksuun. Jani juoksi elämänsä ensimmäistä 24-tunnin juoksua ja onnistui mainiosti huomioonottaen hiertymisongelmat housuissaan tai oikeammin housujen sisään jäävissä kehonosissaan. Bebanthen käy lähes kaikkeen. Jani sai tulokseksi 108,345 km ja sijoittui 24-tunnin kolmanneksi. Terveisiä 24-tunnin voittajalle Mikko Hirvoselle, hieno tulos!

Erityiskiitokset juoksun mielenrauhasta Seppo Saraspäälle, Seppo Konttiselle mutta etenkin Sami Liuhdolle ja Käsite-kirjoille. Esikoisromaanini ilmestyy syksyllä. Kirja kertoo yli sukupolvien periytyvästä periksiantamattomuudesta ja kertoo miten tähän on juostu.

    Kirja alkaa Unkarin Balatonführedin kuuden päivän juoksusta ja päättyy Kilpisjärvelle lenkille yli Mallan luonnonpuiston kolmen valtakunnan.

 

Lisätty Kirsin ottamia kuvia sekalaisessa järjestyksessä.

ULTRAJUOKSUKILPAILUUN VALMISTAUTUMINEN

 

VALMISTAUTUMISTA VAI VARAUTUMISTA

Ultrajuoksukilpailuun voi varautua monin tavoin, ei ole olemassa yhtä oikeaa tapaa. Jokaisen on kilpailukokemustensa kautta löydettävä itselleen sopiva tapa varautua. 

    Kestävyysurheilussa laajemmin käytössä oleva termi valmistautua on täysin filosofiani vastainen. Mihinkään ei kannata valmistautua, sensijaan kannattaa yrittää olla läsnä jokaisessa hetkessä. Odotuksesta seuraa aina pettymys, mikään ei tapahdu kuvitellulla tavalla. 

    Lukijalle suosittelen tämän tekstin lukemista loppuun, vaikkakin jo tässä vaiheessa kiusaantuisi tai kokisi olevansa mukavuusalueensa ulkopuolella. Filosofiani ei ole uskontoa ja koko ultrajuoksuni yksi keskeisistä tavoitteista on sietää mukavuusalueensa ulkopuolista elämää, tai toisella tavalla sanottuna: löytää kokonaan uusi elämäntapa.

Hyvin varautunut ultrajuoksija kestää kilometrejä. Toisin sanoen hänen kehonsa kestää kilometrejä. Toisin sanoen keho toimii kokonaisuutena päiväkausia liikkeessä. Lapsellinen ajatus kunnonajoituksesta voidaan unohtaa. Sensijaan kannattaa tuntea olevansa kunnossa. Tähän tunteeseen päästään jatkuvan, vuosikausia kestävän harjoittelun tuloksena. 

    Kannattaa myös levätä. Tässä ei lue, että kannattaa levätä kilpailuun harjoitusta kevennettäessä. Aina kannattaa levätä, kuten aina kannattaa myös juosta pari tuntia päivässä.

 

On luonnollista, että en harjoittele samalla tavalla nyt kuin kolmekymmentä vuotta sitten. Miltä kuulostaisi, jos vakavalla naamalla ilmoittaisin juoksevani viisi kertaa kilometrin nopeusharjoituksen kuuden päivän ultrajuoksua varten. Tai että viimeisellä viikolla ennen kilpailua verryttelisin ensin kaksi kilometriä, sitten kiihdyttäisin kilpailuvauhtiin ja jatkaisin sitä kolme kilometriä, sitten verryttelisin kaksi kilometriä. Ei uskottavaa. Nuohan ovat esimerkiksi maratonjuoksijan tyypillisiä lajiharjotteita.

    Mikä sitten on kuuden päivän ultrajuoksijan lajiharjoite? Entä tuhannen mailin lajiharjoite?

    TÄRKEINTÄ ON OPETELLA OLEMAAN JUOKSEMATTA KILPAILUA ETUKÄTEEN.

    Kilpailua ei saa juosta harjoitellessaan etukäteen. Kilpailua ei saa juosta mielessään etukäteen, paitsi hyvin pieniä, kuviteltuja osasia, ja loppujen lopuksi nekin ovat vääriä. Mielikuvina voi opetella kohtaamaan vaikeuksia kaikessa, mutta vaikeuksia ei pidä odottaa - ne tulevat kyllä.

Luonnollisesti on ymmärrettävä mihin on ryhtymässä. Voi olla hyödyllistä juosta kilometrin kierrosta harjoituksissa, jos kilpailun rata on kilometrin pitkä. Jos aikoo juosta kilpailussa tietyn kilometrimäärän päivässä, on harjoitellessa hyvä tutustua edes puoleen siitä. Miltä se tuntuu. Miltä seuraava päivä tuntuu. Mutta loppujen lopuksi mikään ei ennakkoon tunnu samalta kuin sitten. 

    Sitten jos. 

    Joskus.

    Ehkä ei koskaan.

 

HUOMIO PÄIVITYS 1.7.

Jos luit tämän tekstin aiemmin, on kilpailun nettiseuranta tällä hetkellä epäselvä ChampionChip Eestissä tapahtuneen sairastapauksen vuoksi.

Facebookin Kauhajoen Ultrafestivaalin ryhmän julkaisun mukaan ajanotosta vastaa Alge.

Nettiseurannasta ei tätä kirjoitettaessa vielä tietoa.

(ALKUPERÄINEN TEKSTI:

Kauhajoen Ultrafestivaalia voi seurata täältä: ChampionChip Eesti

Hieman varttuneemmalle lukijakunnalle tiedoksi: ChampionChip Eesti ei ole mikään hyökkäyssivusto, vaan linkistä aukeaa kalenteri, jonka kautta erilaisia ultrajuoksuja voi seurata.)

    Kilpailussa juoksijalla on jalassaan panta, jonka siru mittaa matkan aina kun juoksija ylittää kierroksen päätteenä olevan maton radalla.

VIIKKO 25.

Ma- Saunalenkki 10,04 km - 1.13.

Ti- 8,87 km - 1.01.

Ke-To- Lepo

Pe- 11,24 km osittain polkua - 1.20. Juhannusaaton lenkki, 30 vuotta sitten kotiin syöpäsairaalasta.

La- 18,78 km - 2.10. Asvalttia.

Su- 12,18 km - 1.23. Lyhyttä kierrosta mutta ei 1,5 kilometrin kierrosta.

Yhteensä 61,1 km - 7:10

 

Minulta on usein kysytty miten kykenen pitämään pääni kasassa ennen ultrajuoksukilpailua. Harjoittelu kevenee ja aikaa ajatella vapautuu?

Olen tietenkin poikkeus, koska olen elänyt ilman kelloa jo ties kuinka kauan. Elin ilman kelloa myös työurani viisi viimeistä vuotta - pienin poikkeuksin tosin.

    Kuvassa on kaksi ruohonleikkuria. Vasemmanpuoleinen maksoi 50 markkaa käytettynä hieman yli kaksikymmentä vuotta sitten. Nyt siihen tuli ensimmäinen varsinainen vika, äänenvaimentaja ruostui puhki. Aiemmin kaasuttimen ja bensiinitankin kiinnityksiä on pitänyt kunnostaa, öljyä vaihtaa ja terää terottaa. Vaihdoin vaimentimen, vanha lähti irti lämmittämällä, Wurthin boltexilla ja lyömällä metallitaltalla ja vasaralla varovasti kierteet rikki kiinnityshelasta. Uusin myös ilmansuodattimen vaahtomuovin, jonka hiiret olivat nyt syöneet lopullisesti. 

    Osat maksoivat enemmän kuin koko kone aikanaan. Osamyyjä sanoi, että ei näitä enää kukaan korjaa. Minä sanoin, että minä korjaan. Ja että en osta sähköautoa, enkä robottileikkuria.

    Oikeanpuolimmaisen leikkurin olen saanut lahjaksi uutena. Se ei ollut käynyt viiteen vuoteen. Purin kaasuttimen ja löysin tukoksen suuttimesta sekä ilmavuoto-ongelman kaasuttimen imukaulasta. Nyt kone käy moitteetta. Erotin myös kaasuvaijerin kuorestaan ja voitelin sen, sekä tietenkin puhdistin koko koneen.

    Pienkonebensa näissä on välttämättömyys. Tavallinen ei säily ja tukkii paikat.

 

Lisäksi lisäsin laituriin yhden ponttoonin. Ostaessani ponttoonia, ei myyjä löytänyt haluamaani Keskon järjestelmästä. Lopuksi selvisi, että järjestelmään se oli laitettu ponttoniksi. Ponttoonilaiturissamme etelässä on siis kahden ponttoonin lisäksi nyt myös ponttoni. Visit Finland.

 

Huolsin yhdessä Janin kanssa Elovainion Autohuollon tiloissa matkailuautomme, tapasin ystäviä ja kuuntelin laulurastasta, peippoa ja ihastelin sammakoita.

 

Grillasin kasviksia ja istuin kuistilla Kirsin kanssa.

 

Aika kuluu kuluttamattakin, ja vain täysin vapaa on ihminen, joka ymmärtää ja hyväksyy elämän olevan pelkkää kärsimystä, nauttii kärsimyksistä, sekä antaa kärsimysten mennä menojaan.  

  

 

JUHANNUSTUULETUS

 

Julkisesti jotain mieltä oleminen tuntuu minusta joskus ylivoimaisen yksinäiseltä. Ihmiset ovat äärimmäisen varovaisia ottamaan julkisesti kantaa mihinkään asiaan.

 

Seuraan hiukan huvittuneena niitä, jotka maailmojasyleilevän positiivisuuden vallassa työntävät sosiaalisen median eri profiilinsa täyteen kivaa ja helppoa koettavaa. Sitten kun tapaan heidät, onkin naama rutussa ja ongelmia tuntuu riittävän.

    Jos julkisesti esitän jonkin oman valintani, esimerkiksi lapsettomuuden, minut osa porukasta lokeroi sillä perusteella automaattisesti niin, että en pidä lapsista. Olen tehnyt lasten kanssa töitä kymmenen vuotta päätoimisesti, lapset ovat valloittavia ja heissä saattaa olla tulevaisuus, mutta itselleni en heitä halua. 

    Olen siis itsekäs ja haluan nauttia elämästäni vapaana? Voi olla, mutta te, joilla lapsia on, olette todennäköisesti harkiten heidät tehneet. Jos lapset aiheuttavat teille harmia tai tunnetta, että teillä ei ole omaa elämää, niin minun valintani ei ole arvostelu teitä kohtaan. Minun ei myöskään välttämättä tarvitse yhtään yrittää ymmärtää valintojanne, kuten ei teidänkään minun valintojani. Ja kliimaksi: Te ette voi tulla sanomaan minulle, että pääsisin jotenkin helpommalla ilman lapsia.

    Edellämainitussa lapset olivat vain esimerkki. Roolinveto ei minua kiinnosta. Ei filttereitä kiitos.

---

Kuten edellisessä blogikirjoituksessani kerroin, kävimme  kotona kesken etelän kesän. Etelän kesä on ollut tähän mennessä vittumainen osittain, hirveästi hyttysiä ja sadetta sekä kylmää - tuulista.

 

Todennäköisesti vielä vittumaisempaa on olla työnantaja tänä päivänä. Mistä saa tekijöitä. Tekijä ei ole henkilö, joka tulee työpaikalle, on siellä ja lähtee kotiin. Tekijä on henkilö, joka tekee työpaikalla annettuja tehtäviä. Olemisen ja tekemisen ero on merkittävä.

    Pohjoisen reissulla pakettiautolla jouduimme ulkopuolisten majoitus- ja ruokapalvelujen varaan. Matkailuautoillessa olemme omavaraisia. Minua ja Kirsiä pisti rajusti silmään tiettyjen palvelujen toimimattomuus.

1. Mäkipeura eli vanha kunnon Peuraesso Kemin ja Rovaniemen välillä. Kello on 20.00 ja sulkemisaikaan on tunti. Ei yhtään pullaa tiskillä syötäväksi vaikka ne paistetaan siellä. Kaikki pöydät notkuvat sokeri yms. tähteistä sekä likaisista astioista. Henkilökuntaa yksi tiskillä, se jolla on eniten luomiväriä ja pisimmät rakennekynnet, henkilökuntaa keittiössä kokoontuneena naureskelemaan ja runkkaamaan puhelimiaan, ne joilla on eniten tatuointeja.

2. Lintulahden Neste ennen Jyväskylää. Sama kaaos kuin Mäkipeurassa, ilman tatuointeja ja luomivärejä sillä erotuksella, että nyt oli pullaa.

3. ABC-ketjun lounaspöytä on aina arvaus. Jossakin se on siisti ja hyvin hoidettu sekä etenkin hyvin täydennetty, joissakin paikoissa sinänsä kelvollisesta ruoasta saadaan höyrytettyä mössöä samalla kun tiski notkuu ruuantähteistä ja puolityhjistä ruuansäilytysastioista.

4. Juustoportti Jalasjärvi, kuten myös Ylöjärvi, säästävät siivouksesta. Asiakas on onnensa kukkuloilla kahlattuaan paskaiseen pöytäänsä paskaisella lattialla. Ruoka sentään on kelvollisen alarajalla.

    Pitäisikö vielä jatkaa?

    No entä hyvää? Esimerkkeinä Tervolan Tervakuksa, siisti majoitus ja hyvä aamiainen. Ivalossa Kultahipun lounas.

    Minä olin 17 vuotta työnantajana, eikä tekijöistä ollut koskaan puutetta. Tekijöitä arvostin, tekemisestä maksoin enemmän kuin itselleni, jaoin huolet, sekä yritin auttaa mahdollisuuksieni mukaan. Hyvä johtaminen ei ole rakettitiedettä, sensijaan jatkuva kasvu ja osakkeenomistajien jatkuva lihottaminen ovat utopiaa. Asikas maksaa, mutta kuinka kauan ja etenkin mistä.

    Julkisuudessa on ollut useita tapauksia, joissa työntekijöitä on kohdeltu ala-arvoisesti. Kahvila- ja ravintola-ala on näistä pahin. Oletuksena on jopa ollut, että osa töistä tehdään talkoilla, esimerkiksi siivous. Vessataukoon ei ole aikaa. Uskomatonta.

    Hoitoala on omansa. Enemmän kuin palkasta on kyse arvostamisesta ja siitä, että saisi tehdä sitä työtä mihin on koulutettu. Lisäksi väkeä on osittain liian vähän. Osittain taas on kyse siitä, että töissä ei suinkaan tarvitse olla aina kivaa vaikka yleisesti niin luullaan. Henkilökohtaisuuksiin mennään asiakkaiden taholta usein ja on omasta päästä kiinni kestääkö tämän. Oma irtisanoutuminen ei oleellisesti vähennä kusipäiden määrää maailmasta. Takaisin pitäisi voida sanoa, mutta sehän on heti kunnianloukkaus, ahdistelu, asiaton käytös tai muu mee too.

---

Ylenmääräisen sensitiivisyyden aikakauden lisäksi elämme kuulemma lama-, sota- ja ilmastokatastrofiaikaa. 

    Ihminen on ajanut itsensä suhteessa elinympäristöönsä nurkkaan ja yrittää nyt pelastautua ummistamalla silmänsä siltä, että zairelaiset pikkupojat louhivat akkumalmia käsin ilman suojavarustusta uusiin maailmanpelastaviin sähköautoihin. Tai sillä, että kotimaamme metsät muuttuvat pusikoiksi, joissa punkit ja villisiat risteilevät. Kas kun kohta ei hiilinielun menettämisen pelossa saa katkaista risuakaan.

    Ihmisen tulevaisuuden suunnan kruunaa ajatus, että tulevaisuudessa syömme hyönteisiä, keinotekoista proteiinia tai juomme omasta kusestamme suodatettua olutta. Kloonaamme aivomme supertietokoneeseen, nyt jo on onnistuttu kloonaamaan hiiren aivot mutta koneessa ilmeni resurssipulaa.

---

Ratkaisuksi kaikkeen edellämainittuun minä tarjoan läsnäoloa, pysähtymistä ja rauhoittumista. Vähemmän kuluttamista ja luopumista turhasta. Edellämainittu ei tunnu riittävän niille, jotka intohimoisesti uskovat loputtomaan kasvuun.

    Miksi on niin vaikeaa ymmärtää, että ei ole muuta taikaa kuin elämä itse?

 

Kaikesta huolimatta toivotan lukijoille HYVÄÄ JUHANNUSTA!

 

 

JUHANNUS LÄHESTYY

 

Siirryttäessä juhannuksenviettoon maaseudun rauhaan on ennen juhlintaa syytä tarkistaa huvilan piano.

Näinä sukupuoliroolien ylivertaisina aikoina perheenjäsenet eivät useinkaan ole juhlapyhinä tehtäviensä tasalla. Miesten siirtyessä kalastamaan, uimaan tai riippumattoon filosofoimaan jää huvilan siisteydestä huolehtiminen muun perheen tehtäväksi. Jos tässä tilanteessa esiin nousee ongelmia, tarjoan ratkaisuksi JOKANAISEN NIKSIKIRJAA, seitsemäs painos (82. - 102. TUHAT) vuodelta 1952.

 

Kirja opastaa näin:

 

PIANON PUHDISTAMINEN

 

Piano kuten muutkin kiilloitetut huonekalut puhdistetaan hankaamalla pintaa huonekaluöljyyn kostutetulla hienolla villatilkulla. Hyvää huonekaluöljyä saa sekoittamalla tavalliseen ruokaöljyyn muutaman tipan etikkaa tai punaviiniä.

 

PIANON KOSKETTIMIEN PUHDISTAMINEN

 

1. Pianonkoskettimet saadaan puhtaiksi ja valkoisiksi hankaamalla niitä pumpulirievulla, joka on kostutettu maidossa.

2. Valkoiset koskettimet puhdistetaan tärpättiin kastetulla tilkulla.

3. Norsunluiset pianonkoskettimet puhdistetaan seoksella, jossa on 1 osa tärpättiöljyä ja 3 osaa väkiviinaa.

4. Ammoniakilla voi myös kokeilla.

5. Kärpäsenlika irtaantuu kylmällä vedellä tai spriillä tai kölninvedellä.

 

 

 

 VIIKKO 24.

 

Ma- 21,01 km - 2.31.

Ti-15,05 km - 1.38.

Ke- Lepo

To- 44,22 km - 5.20. Janin kanssa, pääosin asvalttia.

Pe- Erikoisharjoitus vauhtileikkiä poluilla 17,53 km - 2.11. Maastoon suhteutettuna erittäin kovaa osittain.

La- Polkupyörällä kauppaan. 4,01 km - 19 min. 3,99 km - 14 min.

Su- 10,06 km - 1.09.

 

yhteensä 107,8 km - 12:51.

 

Fyysisesti alan olla Kauhajoen kuuteen päivään valmiina. Kuntoutuminen Kokkolan kilpailusta mutta etenkin mökkimuutosta on ollut odotetun hidasta.

Henkisesti en koskaan elämässäni ole ollut näin tasapainossa kuin nyt. Ja jos näin on, ei minun tarvitsisi sitä edes sanoa, mutta jotakin on kysyjille vastattava.

Tärkeintä on, että en juurikaan ole juossut Kauhajokea ennakkoon harjoituksissani - en juurikaan, aina on parannettavaa.

 

 

 

JO JOUTUI ARMAS AIKA

 

Kuva Tarmo Lehtosalo.

 

Lapin ortodoksisen kappeliseurakunnan Ivalon alueen pappi, isä-Rauno Pietarinen jäi eläkkeelle. Kävimme Kirsin kanssa Nellimin kirkolla palveluksen jälkeisessä kahvitilaisuudessa toivottamassa isä-Raunolle antoisia eläkepäiviä.

    Isä-Raunolla on Lappiin muuttomme yhteydessä ollut merkittävä rooli keskustelijana kanssani eksistentiaalisista kysymyksistä. Rohkenin esittää hänelle ajatuksen: kulkeeko aika menneisyydestä tulevaan, tulevasta menneisyyteen vai kulkeeko aika mihinkään. Kokemuksesta tiedän, että eläkkeellejääminen tai työelämästä sivuun hyppääminen ei ole aina niin helppoa tai vapauttavaa, kuin luullaan.

    Minusta tärkeintä on olla uskomatta mihinkään. Tämä ei poissulje sitä, että jotakin korkeampaa voimaa voi olla. Tämä ei myöskään poissulje sitä, ettei itseensä voisi uskoa. Mielikysymykseni on ollut vuosikausia: mihin käännyt kun voimasi loppuvat. Tuossa lukee mihin, ei siis kenen puoleen.

    Mitä tulee aikaan, on vastassa pelkkää mielettömyyttä. Et voi muuttaa mennyttä etkä kovin paljon vaikuttaa tulevaan. Näin on aivan sama miten päin aika kulkee. Viisarien liike kellossa on pelkkä mekaanisen keksinnön ja sopimisen tulos. Minusta me olemme ajassa, ja olemme siinä ilman muotoa vielä senkin jälkeen kun kuolemme, aivan kuten ajassa ovat kaikki, mitä on ollut aiemminkin, ilman muotoa.

    Eläkkeelle jäämiseen tai työelämästä sivuun hyppäämiseen liittyy aina luopumista. Moni on tehnyt työstä merkityksen olemassaololleen, säälin heitä. Edesmennyt isäni sanoi minulle aikanaan: elä elämääsi! Tuolloin kivuliaassa keskustelutilanteessa ensin loukkaannuin, mutta vasta vuosien jälkeen olen oivaltanut huutomerkin merkityksen. Elä nyt, tässä! Isäni sanoi myös usein kysyjille: pojalle nämä kaikki jäävät, poika tekee sitten mitä tykkää. Näin sanoessaan hän opetti minua luopumaan, antoi valita.

    Syksyllä ilmestyvässä esikoiskirjassani kerrotaan kuinka poika kaivaa yksikätisen isoisän kanssa lapiolla multaa kovasta, kivisestä ja juurien läpitunkemasta maasta. Kirjassa ei kerrota kuinka kasvimaan reunat kivettiin, kuinka ranta kivettiin, kuinka rakennettiin kaksi seitsemän metrin kivilaituria ja salmen keskelle seitsemän metriä syvään mutaan kiviarkku, jonka varassa laitureita yhdistävien siltojen kautta pääsi mökin edustalla olevaan saareen. 

    Kivet kerättiin viiden kilometrin päässä asuvan maanviljelijän pellolta, käsin nostamalla traktorin peräkärryyn tai isommat traktorin talikolla tontille kuljettaen, josta ne sitten rautakangen ja käsirattaiden (maitokärryt) avulla kuljetettiin talvella jään päältä veteen.

    Kysyin Hämeenkyrön Kirsinrannan saunassa, miksi minulla ei voinut olla sellaista isää tai isoisää, jotka olisivat jatkuvan raatamisen sijaan vain lukeneet kirjoja, lämmittäneet saunaa tai kalastaneet mökillä. Kirsin vastaus tuli epäröimättä: ettei sinun tarvitsisi. Olen aina sanonut, että Kirsi on mahdottoman viisas ihminen.

    Tämän blogin päivitysväli on jälleen kerran venähtänyt - minäkään en pysty mahdottomiin, edes fyysisesti. Siitäkään huolimatta, että olen nuorena kerännyt kiviä, vetänyt käsin reellä puita metsästä tienvarteen tai tehnyt heinää ja kaivanut lapiolla. Mökille oli matkaa 60 kilometriä, ajoin sen usein pyörällä. Töiden välissä kävin juoksulenkeillä. Ja niin edelleen.

    Matkustimme kesken Hämeenkyrön kesän takaisin kotiin Lappiin. Luovuin erämökistäni Talvituvasta, jonka alkuperäinen nimi oli Sirkanmäki. Mökin uudet omistajat halusivat mökin käyttöönsä ennen juhannusta, joten kaikki ylimääräinen tavara oli rahdattava mökiltä pois. Edelleen jäljellä oli paljon hirsiä ja rakennuspuutavaraa, pari venettä, siirrettävä tulipaikka, savustin, kaksi agrekaattia ja vaikka mitä muuta. 

    En muista aikoihin olleeni näin lujilla fyysisesti, eikä asiaa auttanut yhtään Kokkolassa juoksemani kilometrit tai viideskymmeneskahdeksas syntymäpäiväni. Mitä tulee viimemainittuun, on se minusta pelkkää mielenharhaa.

    Isän kuoleman jälkeen saatoin erämökin tarinan osaltani loppuun. Maalasimme rantasaunan ja liiterin talkoilla. Tein pitkospuut rantaan ja sinne tulipaikan penkkeineen virtaavan veden ääreen. Köysikaiteet ja toisen ulkovaraston. Ja niin edelleen.

    Minä tein, myös surutyötä. Mutta yhtään kiveä en kantanut minnekään. No, ehkä pari pitkospuiden somisteeksi. Tämän tekstin jälkeinen kuva osaltaan kertoo luopumiseni syistä. Kuva ei ole mökiltä vaan Nellimin kylän kotimme pihalta. Minä aloitin mökkeilyn viisivuotiaana Hulppojärven rannalla Ikaalisissa, Kirsi aloitti seitsemänvuotiaana Hämeenkyrössä. Kyllä tässä mökkeilty ollaan yhdessä ja erikseen. Mitä teemme mökillä kun asumme joen rannassa, kilometrin päästä kotoa alkaa Haapakuru ja erämaat? Aivan niin, emme mitään.

    Ajassa kulkiessa jätämme useimmiten huomiotta pysähtymisen mahdollisuuden. Parhaiten tämä realisoituu matkailuautoilussa, kun pyörämökki pysähtyy, on maisema aina uusi. Ihminen kiintyy helposti paikkoihin ja niiden tunnelmiin. Palaaminen on aina helpompaa kuin uuden löytäminen. Ikävuosien karttuessa uusintojen määrä lisääntyy. Minä olen tovi sitten oivaltanut, että en ole yhtä kuin mieleni. Ne maisemat, mitkä elämäntapani minulle näyttävät, ovat ainutkertaiset. 

    Jo joutui armas aika. Miten niin jo?

 VIIKKO 21.

Ma- Kävelyä 1,88 km - 29 min.

Ti- Lepo

Ke- Polttopuiden kantamista tunti.

To- Hämeenkyrö polkua ja tietä 14,13 km - 1.36. (Siis 4 päivää 24-tunnin juoksun jälkeen.)

Pe- Polkupyörällä 7,28 km - 31 min. Hain pakettiauton lainaan, puunkantoa.

La- "Lepo" Matkalla.

Su- Kotona Nellimissä tiellä 10,09 km - 1.01. 

25, 8 km

Nellimin harjun polkua.

 

VIIKKO 22.

Ma-"Lepo" Mökkimuuttoa.

Ti- Mökkimuuttoa. Kävelyä Kirsin kanssa 3,98 km - 1.01.

Ke- Mökkimuuttoa.

To- 10,14 km - 1.05. Valokuvaaja Tarmo Lehtosalon kanssa kuvaussessio loppukesästä tai syksystä ilmestyvään henkilökuvaan Sport-lehdessä ja Helsingin Sanomien verkkosivuilla. Mökkimuuttoa.

Pe- Mökkimuuttoa.

La- Haapakurussa 10,12 km - 1.09. Mökkimuuttoa.

Su- Nellimissä 10,39 km - 1.09.

30,65 km

Tuomipihlaja kukkii Nellimissä.

 

VIIKKO 23.

Ma- Lepo. Aivan poikki.

Ti- 5,30 km - hölkkää 39 min.

Ke- 10,31 km - 1.00.

To- 10,28 km - 1.13. Pientä 3 kilomerin lenkkiä kuuden päivän kilpailun tyyliin. Matkalle.

Pe- Matkalla. "Lepo".

La- Matkailuauton huoltoa Ylöjärvellä, "Lepo".

Su- Rajamäellä synttäreillä päivä. Ylöjärvellä  yöllä 7,31 km - 48 min. Palautin pakettiauton.

25,89 km

Ylöjärven Sasinharjun polkua.

 

Matkailuauton huoltoa. Pakoputken jousto-osan vaihdon yhteydessä laipan ruostuneiden pulttien irtiporaus. Kovaa metallia!

Viimeinen matka. Kolme harmaakuvemyyrää Fiatin ilmansuodatinkotelossa. Kuvassa suodatinelementti on keskeltä poistettu.

Maanantai 13.6. Pikku-Ahveniston suppa. Puolimaratonin mittaisella lenkillä peukku ylös.

Kauhajoen kuuden päivän juoksun starttiin on 20 päivää. Kilometritavoite? Uskokaa nyt: mielessäni on runsaasti tyhjää tilaa kilometreille ja jos näin on, minun ei tarvitsisi sitä edes sanoa - mutta jotain on kysyjille vastattava.