ITSEÄÄN ETSIMÄSSÄ

Prologi 26.1. kello 18.00 :

Juoksen kotitietä otsalampun valokeilassa. Samaa kotitietä jota ajoin tunti sitten kotiin yhdeksäntuntisen työpäivän päätteeksi.
Saavuttuani kotiin join kahvit. Söin karjalanpiirakan ja puolikkaan kampaviinerin. Sitten puin lenkkivaatteet päälle ja niiden päälle haalarin. Kiipesin katolle vesisateeseen otsalamppu päässä ja pudotin lumet terassin valokatteelta pitkällä harjalla.
Katolla huusin pimeyteen että ei näitä vanhoja taloja maaseudulta kukaan osta. Että täällä saa hillua vielä yhdeksänkymppisenä ja lopulta pudota katolta kuten se japanilainen. Ei tartte auttaa ! 
Kirsi kysyi alhaalta että helpottiko ? Vastasin että ei juurikaan. Kirsi on mahdottoman viisas ihminen. Ja nauraa aina. Kirsillä on mahdollisuuksia yhdeksänkymppiseksi.
Juoksen siis pimeydessä jota lamppu valaisee. Ja vasen kenkä kastuu sohjossa. Samalla tunnen hennon värähdyksen vasemmassa ranteessani. Garmin Forerunner XT 310 kysyy että olenko sisätiloissa ?
Pysähdyn metsätielle. Sisätiloissa ? Vastaan että en tietääkseni ja painan enteriä. Sitten se kysyy että olenko liikkunut satoja maileja / kilometrejä. Siis viime käynnistyksen jälkeen. 
Satoja kilometrejä ? Tottakai olen liikkunut. Olenhan ultrajuoksija. Painan enteriä ja jatkan juoksua...

---

Yli kahdenviikon päivitysväli johtuu juoksublogeissa yleensä sairaudesta, matkustamisesta tai vitutuksesta. Vähäiseen juoksun määrään voi olla myös harkittuja muita syitä kuten minun tapauksessani mutta kirjoittamista vähäinen juoksumäärä ei estä. Tai sen ei pitäisi estää. 
Ellei sitten ole niin onnettomasti että kirjoittajalla ei ole paljon sanottavaa ilman juoksua. Minulla on paljonkin sanottavaa mutta joskus on hyvä olla sanomatta. Ja jakamatta.
Olen tässä viime aikoina etsinyt itseäni. Viikon 2. metsätöiden uuvuttamana tavoitin vihdoin saunassa ajatuksen. Se on sama kuin ultrajuostessa väsyneenä. Turha valuu pois ja keskityt vain eteenpäinmenemiseen eli hengissä selviämiseen. Jos tähän terveesti loppuunväsyneeseen tilaan joku ajatus tulee pysymään on se yleensä tärkeä. Niin kävi minullekin.
Jotenkin olen jo vuosia sitten suunnitellut tietyt asiat elämässäni. Nyt sitten kun ne toteutuvat niin huomaan vasta jälkeenpäin että näin tämän piti mennäkin. Ikäänkuin alitajuisesti tulee puskettua suunnitelmat huomaamattaan läpi ja sitten oikein pelästyy että kävipä tämä helposti.
Omalle ajattelulleen tulee ikäänkuin sokeaksi ja ihmettelee että mistä minä tuonkin asian keksin. Todellisuudessa asia on ollut valmista kauraa toteutettavaksi jo pitkään ja sitten kun se realisoituu niin kestää hetki huomata että onkin päässyt maaliin ja on aika huokaista ponnistelujensa tuloksista nauttien.
Viikolla 1. juoksu kulki oikein hyvin. Jos ei olisi ollut näitä metsätöitä ja pakkasia niin olisin saattanut juosta enemmänkin viikoilla 2 ja 3. Onneksi oli muuta. Viikon 3. pidin vapaata metsätöistä. Aika kului erinäisiä huoltoja matkailuautoon ja mönkijään tehden sekä lunta auraten. Ehdittiin käydä myös viikonloppureissussa matkailuautolla. Rentouttavaa luonnossa liikkumista.
Sieltä luonnosta ja hiljaisuudesta löytyi paljon vastauksia. Kysyin myös vielä julkaisemattomassa blogivieraskeskustelussa ystävältäni Timosen Arilta neuvoa juoksemisen kohtuullistamisesta. Ikäänkuin määritän asioiden tärkeysjärjestystä taustalla. Tätä kutsun itseni etsimiseksi.
Jos joku lukijoista luulee olevansa aina sama ihminen läpi vuosien hän erehtyy pahan kerran. Tai ainakin valehtelee itselleen. Omia haaveita tulisi rohkeasti toteututtaa ja myös siinä sivussa myöntää muuttumisen tarve. Elämän eri asioiden todellista tärkeysjärjestystä ei koskaan tule pohtineeksi liikaa. Enemminkin tulisi yrittää nähdä se mitä jo on eikä se mitä ei ole mutta pitäisi olla. Niin pitäisikö olla ? Vai riittääkö tämä jo mitä on.
Minulla on hetkiä joista en luovu enkä myös niitä jaa kenenkään kanssa. On turha yrittää selittää riemullista tunnetta Yläinen Torisevan kalliota ylös juostessa kun polulla hyppää niin jos nasta ei pidä ja sitten luiskahtaa kyljelleen. Alas on matkaa Kurjenkalliolta kolmekymmentä metriä. Kun vuosien työ kantaa sittenkin ja lihasmuisti toimii. Pysyy pystyssä. Henki kulkee ja matka jatkuu kellosta ja muista mittauksista välittämättä.
Yhtä turha on yrittää selittää tunnetta kun avaa mustan kirjan jonka kannessa on risti. Tunne siitä että lukee jotain sellaisesta joka on kestänyt aikaa. Tunne siitä että lukee sellaista kirjaa jonka avulla ihmiset ovat löytäneet valon tai toisaalta vajonneet yhä syvemmälle pimeyteen kirjan epäuskoisina käsistään pois sysäten.
Kysymys pysyvyydestä kaiken alati muuttuvan maailman myllerryksessä vaatii ennenpitkää vastauksen. Vastauksen vaatii jokainen ihminen elämässään jollain tavoin. Vastaus ei välttämättä löydy palkkatöistä eikä katolla harja kädessä huutaen. Moottorisahatessakin on turha odottaa vastauksia kuulevansa. Eittämättä vaikka olenkin parhaat rukoukseni lukenut juostessani keskellä ei mitään jossakin Norjan tuntureilla tai kotipoluilla niin sittenkään täydellistä vastausta ei niinkään tavoita. 
Vastaus on paljon lähempänä.

---

Epilogi 26.1. kello 18.55 :

Saavun lenkiltä kotiin. Aikaa on kulunut 55 minuuttia. Garmin väittää minun juosseen kuusi kilometriä. Niin hidas en ole. Sensijaan yllättävää oli että tutulla reitillä kolmen kilometrin kohdalla garmin väitti minun juosseen kilometrin. Olen siis oikeasti juossut sohjossa ja vesisateessa 8 km - 55 minuuttia. Olen siis kuitenkin hidas. 
Salaharjoittelua ilman satelliitteja ? Harkitsen oikeustoimia. Märissä tossuissa mutta onnellisena.



VIIKOT 2. - 3.

Ma- Metsätöitä.
Ti- Metsätöitä.
Ke- Metsätöitä ja päälle poluilla 10 km - 1.13.
To- Metsätöitä ja päälle 8 km - 56 min.
Pe- Lepo.
La- Metsätöitä ja päälle 7 km - 56 min. Poikki.
Su- Metsätöitä.

Ma- Lepo
Ti- 10 km - 1.11.
Ke- Lepo
To- Lepo / Kävelyä tunti.
Pe- Lepo
La- Vaellusta Seitsemisen hangessa 2 tuntia. 
Su - Kävelyä tunti ja päälle polkujuoksua Torisevalla 9 km - 1.06.

Yhteensä juoksua kahdessa viikossa - 44 km - 5 tuntia ja 22 minuuttia.

KUVIA JA NIIDEN SELITYKSIÄ

Kuva kertoo allekirjoittaneen ylävartalon pukeutumisesta tienauraukseen. Kuva on vastaus edellistä blogikirjoitusta kommentoineelle anonyymille mutta tuskin kotikiusatulle. Varusteeni eivät siis ole mitenkään hienoja niiden käyttötunteihin suhteutettuna. Esimerkiksi viikolla 2. vietin aikaa urheilualusasuissa, merinovilloissa ja niiden yhdistelmissä noin 56 tuntia. Olen aikoinani juossut menokkailla jotka värjäsivät valkoiset urheilusukat punaisiksi ja yllä kahisi silloin ihan oikea tuulipuku. Epämukavuuden aika on ohi - minulla on vain yksi keho suojattavaksi.

Tukintekijän näkökulmasta pinot kertyvät hitaasti. Vasemmalla mäntyä ja oikealla kuusta. Jäljellä ainakin viisitoista runkoa pystyssä.

Vielä juoksenkin ainakin sammakkoperspektiivistä tarkasteltuna.
 

Majava asuu Seitsemisessä Liesijoella. Metsuri sekin.

Seitsemisen Liesijoen Myllyllä asuu saukko.
 

Kahdenlaista talvikaravaania. Puskassa vapaasti Seitsemisen Soljosilla.
 

Ja Sf-Vankkurimännikössä. Huomatkaa Kirsin tekemä talvipeite päiväasennossa. Tuulilasi ja etuikkunat ovat yksinkertaiset joten kovemmilla (yli 5 asteen) pakkasilla lisäeristys on mukavuustekijä. Yöksi kärsä laitetaan ylös asti kiinni kuten yläkuvassa.
 

---


Niille jotka eivät ymmärtäneet mitään siitä mistä kirjoitin annan yksinkertaisen ohjeen :

Huomio suunnataan sisäiseen kokemiseen, mikä edellyttää hiljentymistä ja toimintavauhdin hidastamista.

HULLUKI

Nyt taas joku loukkaantuu. Varmasti. Kun on mainittu. Soittaa kaverilleen ja kertoo että taas pilkattiin. Vakavasta asiasta. Vinkuu terapiaa. Vertaistukea. Keskusteluja ja kemiaa. Loppujen lopuksi tunnetta, että joku välittää, kun maailma on musta. Tai harmaa, tai ilman värejä. Mutta minä lohdutan. On muitakin.
Naapuri tuli ajokoiran kanssa vastaan. Minulla kun ei ole oikeita naapureita, niin nimitän kaikkia, jotka asuvat tämän kotitien varressa, naapureiksi. Oli kaksikymmentäneljä astetta pakkasta. Juoksin. Juoksin niin saatanasti. Höyry nousi jostain pipon,silkkihupun ja buffahuivin välistä. Oli jo tunnin noussut ja kuurannut naaman.
Mietin jo suoralla että nyt se sanoo jotain. Sanoa sen täytyy. Ainakin sanoo että terve. Tai sitten ei. Kävi mielessä monenlaista fingerporia mutta ei oikein lanttu leikannut. Liekö jouluna pehmeäksi hautunut tai jäätynyt sitten vihdoinkin lopullisesti. Välimatka kutistui. Sitten kohdattiin.
-Kyä tarkenee !
-Näytät ihan joulupukilta !
Jumaliste ! Joulupukilta ! En kehdannut kysyä että uskooko se vielä. Tai että eikö jouluna käynyt. "Kyä tarkenee" on Tampereen murretta ja tarkoittaa että ei palele. Ja ei palellut. Kerrospukeutuminen. Sehän taas tarkoittaa, että jos lähtee kuusikerroksisen talon rappuun alhaalta ja riisuu joka kerroksessa yhden vaatekerran pois, niin on munasillaan kutosessa. Siis minun tapauksessani. Ehkäpä tästä syystä aikanaan Helsingissä Villa Gårdsbackassa sauna oli katolla. Mutta siellä pitikin mennä alasti ylöspäin vielä muutama kerros, ainakin tuolla mainitulla logiikalla.
Ajokoiraa kukaan ei arvostele. Se juoksee tuntikausia saman jäniksen perässä kelillä kuin kelillä kunnes hyytyy ja palaa sitten häntä koipien välissä ja tassut ruvella kotiin. Sitten sitä taputetaan päälaelle ja annetaan kupillinen ruokaa ja vettä. Sillä on kaiken juoksemisen jälkeen selkeä moraalinen oikeus maata retkottaa vaikka kuinka kauan kopissaan. Vaikka tulosta ei tullut. Eikä edes jänistä.
Toisin on ihmispololla. Minä nousin kolme tuntia nukuttuani. Hellan kello näytti keittiössä 1.11. Olin ihan pirteänä. Ulkona oli pakkasta 28 miinus. Pistin neljä kuppia kahvia valumaan ja avasin keittiön tietokoneen. Eikö kuulostakin hienolta ? Keittiön tietokone. Syntyy illuusio että sillä perkeleellä on ehkä vessassakin tietokone. Ettei vaan mene mitään ohi. Whats Up ? Ja etenkin down, siellä vessassa ainakin.
Mutta vanha valkoinen Amilo jauhoi yössä. Tuuletin puhalsi kuumaa ilmaa melkein kuin Koskinen ylämäessä. Ystävä aikanaan laittoi vistapohjaisen vanhan perintökalun uusiksi. Mutta silti keittiössä. Ja valkoinen !  Kaikella on aikansa. Ja paikkansa. Hiljaisuus. Tulevaisuus. Yössä yksin kyyneleet.
Pitäisi varmaan juosta enemmän niin saisi yönsä nukuttua. Tai keskipohjalaisittain notta sitä voisi yölläkin ravata. Notta kyllä varma on ettei shortseis tarkene. Ainakaan nyt. Mutta varmasti olisin lähtenyt juoksemaan ellei olisi ollut niin kylmä. Ihan periaatteesta. Etenkin kun kaikki sanovat, että älä ala tahkoamaan vielä. Niin alan kohta varmasti. Ristuksen tosi on että alan ! Se kun minulla on sisäänrakennettuna - se tahkoaminen.
Kun olin lapsi niin elinpiirissäni vaikutti Kalkun jeesus. Yhteistä ihmisille oli että kun hänestä puhuttiin tai häntä nähtiin, niin kaikki hymyilivät ja osa nauroikin. Tuo pitkäpartainen, laiha mies asui jossain silloisen Kalkun rajamaiden metsiköissä puutalossa ja kasvatti isoa perhettään parhaan kykynsä mukaan. Ja ajoi aina polkupyörällä ellei kävellyt. Miltei juoksikin välillä. Ja luki kirjoja.
Suttuisessa omituisuudessaan Kalkun jeesus oli jotain poikkeavaa. Jotain muuta kuin vasurit lokomolaiset jäsenkirja taskussa ja viikonlopun viinapullo toisessa. Tai killikravattiset oikealla pyrkivät pikkuvirkamiehet. Yhteisö hyväksyy tai hylkää. Usein se joka jää ulkopuolelle, kokee enemmän. Ja etenkin näkee. Luulen että Kalkun jeesus oli onnellinen sisimmässään. Toisin kuten vasurit ja pyrkyrit killit oikealla.
Jälkeenpäin olen pohtinut mikä antoi vasureille ja oikeille killeille oikeuden naureskella toisen elämäntavalle. Eihän kukaan naureskellut heidän höyrymakkaroilleen tai ojaansuistumisilleen. Kun ei töistä päässyt kotiin asti korkkaamatta. Ja sitten alkoi tosissaan janottamaan. Lopuksi tuli muka vahingossa lapajättiläiset tangon yli. Ja maanantaina työmaalla naureskeltiin että taas tuli otettua reikä päähän. Tai killien yritykseen olla luokkaansa korkeammalla vaikka järsivät samaa leipää pykälän prameimmilta lautasilta.
Tässä kulttuurissa ei koskaan kysytty muijalta eikä mukuloilta mitään. Vaan nyrkin ja hellan väliin jos jotain ininää kuului. Killit taas vaikenivat ulkopuoliset kuoliaaksi, katsoivat yli mitään näkemättä. Lopputulemaksi olen saanut että sen täytyi johtua pelosta. Että miten joku pystyi erilailla kokemaan maailman. Kaiken naureskelun keskellä aina selvinpäin. Luulen että Kalkun jeesus nimittäin kysyi. Hän kun ei koskaan ollut humalassa. Ja aina häneltä liikeni ystävällinen sana kesken kiireisen kotimatkankin.
Luulen myös, että hän kulki jalan ja pyörällä vielä sen jälkeenkin vain ihan periaatteesta, kun vasurit olivat vaurastuneet autokaupoille asti tai killit ylenneet osastopäälliköksi. Ehkä hän luki lauantai-iltana lapsilleen kotona kun heillä ei ollut televisiotakaan. Luki samaan aikaan kun vaurastunut vasuri sammui kotisohvalleen kuolaamaan saunan jälkeen. Sikahumalassa. Samaan aikaan kun killi pitkästytti perheensä Tampereen Teatterissa poliittisessa satiirissa. Kun Työväen Teatteriin ei voinut mennä ettei vaan mitään tartu.
Vaurastumisen lopputulemaa niitetäänkin sitten juuri nyt. Joka kymmenes suomalainen on työtön. Ja joka kymmenes ei osaa lukea kunnolla. Enemmänkin. Olisi vasureiden kannattanut miettiä kannattiko kinuta parempia haalareita ja palkallisia vapaapäiviä loputtomiin. Killikravatit taas olisivat voineet jo silloin saneerata itsensä. Mikään luontokappale ei ole yhtä suojeltu kuin virkamies.
Yleiseen ahdinkoon yksi syy on se että ei saa sanoa. Oikealla nimellä ainakaan. Tässä nyt tarkoitetaan laajemminkin näitä ahdinkoja. Sekä henkilökohtaisia että kansallisia. Ahdinkoja riittää, mutta että, jos sanottaisiin suoraan. Että hullut. Hullu paljon työtä tekee, viisas pääsee vähemmällä. Että mitäs jos jaettaisiin sitä työtä - vähän kaikille.
Ultrajuoksussa on vaikea olla viisas. On juostava paljon jos mielii pitkälle. Toisaalta voin viisastella että pitääkö tässä elämässä päästä vähemmällä ? Ainakin tässä lajirakkaudessa yrittäminen on itsestäänselvyys. Tavallaan on pakko poiketa ulkona useasti. Ilmoista ja vastaantulijoista välittämättä. Välittämättä mistään muusta kuin juoksemisesta. Ainakin aika ajoin. Saa olla. Hulluki.

VIIKKO 1.

Ma- Lepo juoksusta. Erittäin raskas ja vaikea tukinajo venyi korjauksineen iltamyöhään.
Ti- 8 km - 55 min. (-24 celsiusta)
Ke- 9 km - 58 min. (- 27 celsiusta)
To- Lepo  (-30,6 celsiusta)
Pe- 14 km - 1. 36. (-18 - -22 celsiusta)
La- Lepo juoksusta. Metsätyö keskiraskas 4 tuntia ja kävelyä 3 km.
Su- 16 km - 1.58. (-15 - - 20 celsiusta)
yhteensä juoksua 47 km - 5 tuntia ja 27 minuuttia. Pääosin poluilla.

---

Taru kirjoitti bloginsa lopussa asenteesta suhteessa pakkasurheiluun. Ajatus usein on että "kelissä kuin kelissä".
Asenne on kaiken perusta. Ultrajuoksussa asenne ratkaisee prioriteetit. Mitä minäkin aikana eli koska ja mitä ennen.
Sensijaan asenteella ei liiku metriäkään tietyn rajan jälkeen. Sanotaan vaikka jossakin neljännen päivän vaiheilla kun on juossut lähes neljäsataa kilometriä - yhtämittaa.
Järjenkäytön ja asenteen suhde on usein hukassa. Kolmenkymmenen asteen pakkasella voi juosta useampia lyhyitä lenkkejä päivässä jos himoitsee määrää. Kenenkään ura ei tuhoudu muutaman viikon pakkasjakson aiheuttamaan harjoitteluvajeeseen. Vedot voi tehdä hallissa ja juoksumattohan on keksitty. Tosin viimemainittu on lähinnä hauska vitsi kaltaiseni ulkoliikkujan näkökulmasta mutta hyötyä siitä taatusti on varsinkin vauhteihin.

NOPEA VARUSTEKATSAUS

Pukeutumisesta juoksuun erittäin kylmällä on saatavissa paljon tietoa. Saan kuitenkin joskus kysymyksiä sähköpostiin ja kun minulta kysytään kokemusperäistä tietoa niinotetaan pieni pikakatsaus.
Kovalla pakkasella (-20 - -30 astetta celsiusta) käytän silkkistä avonaista kypärähuppua. Tämän päälle tulee tekninen pipo. Kasvoille sitten buffahuivia. Tärkein innovaatio on huivissa Kirsin siihen suun kohdalle ompelema noin kaksisenttiä vaakasuorassa oleva "napinläpi". Tämän kautta ilma kulkee paremmin kuin pelkästään huivin läpi hengitettäessä ja reiästä voi juodakin. Näin menetellen huivin yläosan voi nostaa aivan silmien alarajaan yli nenän.
Kädet pysyvät hiihdostakin tuttujen kolmisormilobstereiden suojassa lämpimänä. Merkki on OW. Jos olisin rikas niin ei olisi Hestran hanskan kautta rukkasen voittanutta. Mutta kun en ole rikas niin pärjään hieman halvemmilla.
Alusasuissa Devold, Craft ja Rukka toimivat. Viimasuojalla varustettuina mielellään. Devoldin duo active bokserit viimasuojalla pitävät hupipuikonkin lämpimänä. Niissä on kaksi kerrosta ja viimasuoja. Merinovillaa ja hengittävää päällekkäin. Merinovilla on muutenkin äärikelin välivaatteena mukava.
Suosin siis nykyään vanhempana teuraana jopa kolmatta väliasun paitaa karskimmissa keleissä. Nike ja Craft tässäkin. Muuten päällikuorina vaihtelevat talvitrikoot Asicsiltä tai Craftin erilaiset takit. Pikkupakkasella menee mukavasti Endurancen edustusasulla eli Nonamella. Myrskyyn minulla on olemassa Salomonin täysin vedenpitävä hupputakki jossa on venttilaatiovetoketjut kainaloissa ja hihojen alla.
Sukkina talvella käytän tavallisia juoksusukkia. Tosin kylmemmällä kelillä otan käyttöön sellaisia retkeilysukkia joissa on villaa.
Talvijuoksukengistä voisi kirjoittaa sivutolkulla. Tuntuu että nykyisin talvella säät vaihtelevat enemmän ja jopa minunkin vannoutuneena nastanvihaajana on ollut pakko välillä muuttaa asennetta. Traditiot eli Icebugit ja Sarvat ovat aina tuntuneet liian kovilta. Nyttemmin niissäkin on kehitystä tapahtunut mutta sittenkin olen etsinyt muuta tilalle ellei nastattomilla pärjää.
Asicsin valikoimista löytyi nastallinen Gel-Fujisetsu 2 G-TX. Olen pitänyt viimeiset neljä vuotta Asicsia vanhentuneena ja kelkasta tipahtaneena mutta Fujisetsuun olen mieltynyt. Kevyt kenkä on suunniteltu talveen. Goretex päällinen ja viisitoista nastaa avonaisessa pohjakuviossa. Nauhat saa piiloon iltin taskuun ja varvassuojaa löytyy vedenpitävyyden ja lämpimyyden ohella poluillekin. 
Parasta kengässä on sen kantaosa joka ei vaimennuksesta huolimatta ole korkea vaan pelkästään tukeva. Tämä yhdistettynä etuosan pehmeyteen saa tuntuman alustaan pysymään hyvänä ja jos askel lipeää poikittain niin kanta tukee ja myös pitää. Omiani tuunaan joskus footbalancen sinisillä tai pehmeämmillä keltaisilla pohjallisilla mutta myös alkuperäinen toimii. Kenkä on neutraali.
Asics lanseerasi Fuji-sarjan joskus 2012. Tarkoitus on ollut vastata kevyempää kenkää kaipaavien kysyntään. Mallistosta löytyy racer- ja trainer-malleja kuin myös näitä talvilapikkaita.
Kuvaavaa on että viidentoista asteen pakkasella Salomonin Speedcrossin pohja jäykistyy ja samassa röykkyisen jyrkässä mäessä missä Salomonilla menee katolleen niin Fujisetsulla tulee alas kuin tyhjää vaan ja turvallisesti. Fujisetsun nastat eivät ole aivan niin isot kuin perinteisen nastakengän joten mukavuuskin säilyy.

Kenkiä eikä muutakaan kannata ostaa pelkästään kauniiden kuvien perusteella. Vaikka Kilianilla ja Emeliellä onkin eteinen pullollaan Salomoneita niin epäilen että ne on mittatilaustyönä tehty. Toki täytyy arvostaa Kilianin panosta tuotekehitykseen kuten aikanaan Jurekin Brooksilla tai Antonin New Balancella tekemään työhön mutta suora tae laatuun huippujen kasvot eivät toki ole. Jos ostaa itse kamansa kuten minä niin tulee skeptiseksi laadun/kestävyyden ja etenkin hinta/laadun suhteen.

Talvijuoksun pukeutumisessa on kyse pitkälti kosteuden haihduttamisesta eli kuivana pysymisestä kuten myös viiman keholle tunkeutumisen estämisestä. Ja tietenkin pystyssä pysymisestä. Lämpimänä pysyy kunnon kamoilla helposti mutta lopulta aina kastuu ja sitten alkaa ulkokuoren jäätyminen eli on vaan vaihdettava kuivaa ainakin alle ja yllekin jos mielii jatkaa.

---

Tammikuun päivä on lyhyt ja kylmä. Pakkasraja itselläni metsätöihin on - 20 astetta, joten tällä viikolla olen ehtinyt levätä ja lukea kirjaakin välillä.

Tukkikärryn itse rakentamani relekotelo. Rikoin vinssin maanantaina. Ostin uuden ja kytkin myös langattoman kauko-ohjaimen. Radio-osa on kotelon kannessa ja vasemmalla on manuaalikytkin varalle. Nuukana teuraana en katkonut johtoja jos kytkentää joutuu myöhemmin muuttamaan. Pystyputken takana oleva keltainen levy on jälkeenpäin asennettu ATV-expertin tukkisermiin lisätueksi. Olen siis rikkonut myös pystyputken ja sermin liitoksen vetämällä (liian?)raskaita tukkeja. Vanha vinssi kesti yli kuusi vuotta ja tämä uusikin on kiinalainen; 140 euroa Motorpowerista kuten kauko-ohjainkin; 40 euroa. Mönkijän nokalla vinssinä on neljä kertaa kalliimpi Warn joka on vain hitusen nopeampi - ei muuta. Vetoköytenä molemmissa sininen syntettinen.

LOPUKSI MINULLE ERITTÄIN MERKITYKSELLINEN BIISI

Kaikista versioista juuri tämä vuoden 1969 vankilashown lyhyt ja ytimekäs, flunssaisella äänellä esitetty on minulle kaikkein rakkain. Koko kyseinen levy on varsin tunnelmallinen live, joka on kestänyt aikaa - ainakin minulla.

MENNEEN TALVEN LUMIA

ALUKSI

Jos joku harrastaa koko ikänsä asiaa, jonka epäkiitollisuuden hän lopulta älyää, niin hän vihaa sitä eikä kuitenkaan pääse siitä irti.  - Goethe

MENNEEN TALVEN LUMIA


Tutkimusten mukaan henkilö joka käyttää paljon sitaatteja tekstinsä ohessa on keskimääräistä tyhmempi. Otan kuitenkin riskin aina silloin tällöin. Tähän aikaan vuodesta ultrajuoksijoiden blogeista on luettavissa fanaattisia uudenvuodenlupauksia tai kätkettyjä totuuksia itsensäruoskinnan tueksi. Uho sammuu sitten keväämmällä kun riittävä määrä kilometrejä on tuonut valoa taloon. Uuden totuuden pahin vastustaja kun on vanha erehdys mutta minäkään en poikkea valtavirrasta tällä kertaa.
Vuoden vaihtuessa useissa ultrajuoksijoiden blogeissa lasketaan menneen vuoden kilometrit, tunnit ja näillä saavutetut tulokset. Tehdään analyysi menneestä vuodesta ja luodaan tiukkaa katsetta tulevaan. Niin teen minäkin mutta aina hieman pidemmällä perspektiivillä kuin pelkästään taakse jääneen vuoden tai kauden perusteella. Hyödyllisempää olisi tarkastella esimerkiksi neljää viimeistä vuotta suhteessa siihen mitä juoksijana tulevaisuudessa haluaa kokea.
Suomeksi sanottuna aina on hyvä pohtia mihin rahkeet riittävät, niin ajankäytön kuin sitten myös omien lahjojen suhteen. Tästä on luettava pois ne tuuliviirit jotka unohtavat että kestävyysjuoksu on pitkäjännitteistä puuhaa. He uudistavat harjoittelunsa joka vuosi perusteellisesti eivätkä valitettavasti useinkaan löydä tietään perille asti.
Mikä sitten on perille asti ? Älkää minulta kysykö. Matkani on kesken vaikka takana on 24 vuotta juoksua ja vain 2880 km vuodessa keskimäärin. Blogiani harvemmin lukeville kerrottakoon että noissa vuosissa on mukana yksi syöpäsairaus ja yhden yrityksen perustaminen. Vuosikilometrieni pienin luku on 402 km vuonna 1993 ja suurin 5103 km vuonna 2014. Eli kaikkea siltä väliltä ja muu liikunta tuohon päälle.
Ystäväni Onni Vähäahon blogissa on pohdittu ansiokkaasti myös harjoittelun tuntimääriä. Ottamatta varsinaisesti kantaa esitettyihin tuntimääriin totean että Onni on entinen motivoitunut keihäänheittäjä ja nykyään erittäin motivoitunut ultrajuoksija. Voi olla että todellinen harjoittelu alkaa 500 tunnista per vuosi ja ylärajaa ei tietenkään kerrota - sen sitten kyllä henkilökohtaisesti huomaa. Näitä vertailuja tehdessä pitää siis ehdottomasti ottaa huomioon oma liikuntatausta, ikä ja asialleen omistautuminen.
Suomessa harjoitellaan aivan liian vähän ja liian kevyesti mikäli tavoitellaan suuria. Vaihtoehtoja ei ole. Harjoittelun on oltava kuin uskonto - jokapäiväistä ja tavoitteellista pyrkimystä itsensä kehittämiseen. Kaikki muu raivataan pois tieltä ja sitten juostaan. Kohtuullisuudesta annan vain ohjeen että kannattaa pysyä ihmisenä ihmisille matkansa varrella.

Minulle vuosi 2015 jää muistoihin vaikeana ultrajuoksuvuotena. Hohdokkaan 2014 vuoden päätti mystinen mykoplasma ja allekirjoittanut korpifilosofi ei antanut periksi vaan harjoitteli vaikka ei tuntenut itseään vahvaksi. Tämä on mahdollista ja välttämätöntäkin kun on nuori tai kehityskaarensa nousun keskellä mutta nyt unohdin itse olevani jo vanhempi teuras (syntynyt 1964).
Lunta tuli tupaan oikein kunnolla ja taakse jäi vain 3443 kilometriä joihin kului 481 tuntia ja 40 minuuttia. Vuoden ainoassa kilpailussa Unkarin kuuden päivän juoksussa taistelin 500 kilometrin ylityksen. Jalat menivät jo ensimmäisen päivän jälkeen ja loppu oli tuskien taival.
Syksyllä puhalsin pelin poikki ja käytännössä syyskuusta alkaen olen ollut harjoittelusta tauolla. Kuitenkin tärkeintä on että mitään en kadu. Syykin tähän on selvä. Olen terve.

Tulevaisuus ultrajuoksijana askarruttaa. Eittämättä tunnen itseni vanhaksi ja kankeaksi, hetkittäin väsyneeksi koko touhuun. Viisikymppisenä miehenä jorisen siis joutavia aina välillä kuuluakseni joukkoon. Suihkun suunta on kuitenkin vielä hyvä puhumattakaan muista etuotoista, joten palataanpa asiaan.
Ultrajuoksijoista kaikki jotka ovat päässeet pikälle ovat harjoitelleet itsensä aina välillä totaalisesti pihalle, niin myös minä. Viimeisen neljän vuoden keskiarvo on 4328 kilometriä vuosi. Selkeä tavoite olisi palata keskiarvoon tänä vuonna ja palata myös kilpailemaan. Aika näyttää mitä keksin. Eittämättä jotakin isoa. Minun elämäntapani kun ei ole epäkiitollinen - ei vähimmässäkään määrin.

VIIKKO 53.

Ma- Lepo juoksusta / Metsätyö 5 tuntia.
Ti- Lepo juoksusta /  Metsätyö 6 tuntia, erittäin raskas.
Ke- Lepo juoksusta / metsätyö 4 tuntia, raskas.
To- 15,5 km - 1.35. Osittain poluilla.
Pe- 9 km - 58 min.
La- 12 km - 1.20. Poluilla.
Su- 14,5 km - 1.40. Poluilla.
yhteensä 51 km - 5 tuntia ja 33 minuuttia

Fyysisesti erittäin raskas viikko metsätöiden, vuodenvaihteen älyttömien työvuorojen ja sinänsä nautittavan juoksun yhteisvaikutuksessa. Paikat kipeänä uuteen viikkoon.

JOULUKUU 2015

Juoksua 160,5  km - 16 tuntia ja 1 minuutti.

VUOSI 2015   

Juoksua 3443 kilometriä - 481 tuntia ja 40 minuuttia.

LOPUKSI

Harvinainen lumeton aika motivoi juoksemaan vielä poluilla koska jossain vaiheessa lunta tulee ja varmasti liikaa. Alla kuvasarja tammikuisen hämärän rajamailta siniseen - omilta henkilökohtaisilta poluiltani. Yksi elämäni rikkaus on että polku alkaa 200 metrin päästä kotiovesta. Klikkaa kuvaa niin ne suurenevat jonoon katsottaviksi.

Matka on kesken...

IHMINEN IHMISELLE

Varhain jouluaattoaamuna taksinkuljettajani Karim sai kyytiinsä yhden yhteiskuntamme sankareista. Sankari oli jo kyydille lähtiessään varsin huonossa kunnossa mutta koska taksin tehtävä on viedä ihmisiä kotiin, niin kuljettajani lähti rohkeasti yrittämään.
Aluksi ajettiin pariin kolmeen eri osoitteeseen joissa soiteltiin kännykällä tai ovikellolla. Kyseltiin olisiko sijaa majatalossa näin joulun kunniaksi. Ei ollut vastaanottoa. Ei tyttöystävällä eikä muillakaan ystäviksi kutsutuilla.
Loppujen lopuksi päädyttiin Tampereen erääseen lähiöön. Tuli kyydin maksun aika. Rahaa ei yllättäen ollutkaan mutta repussa oli täysi viinapullo ja kädessä jossain vaiheessa avattu kaljatölkki. Rahaa oli siis ollut jossain vaiheessa.  Huonosti päättyneiden laskutusneuvottelujen jälkeen sankari tarjosi pankkikorttia. Maksupääte ilmaisi sen varastetuksi.
Tässä vaiheessa kuljettaja oli jo soittanut hätäkeskukseen ja poliisi oli tulossa paikalle. Sankari yritti nyt juosten karkuun mutta huonon kunnon takia kuljettaja sai karkulaisen helposti kiinni. Kiinnioton yhteydessä sankari heitti kaljatölkillä kohti kuljettajaa kastellen tämän työtakin mutta onneksi osumatta päähän tai kasvoihin.
Poliisin saapuessa paikalle sankari alkoi vetistellä julmaa kohtaloaan. Nyt hän joutuisi putkaan kun tyhmä kuljettaja soitti poliisin. Oli kuulemma jo ennestään hoitamattomia sakkoja. Asia olisi voinut kuulemma järjestyä mutta kaikille muille kuin sankarille jäi epäselväksi miten.
Poliisi vei sankarin majataloonsa jossa aina on tilaa. Minulle poliisi soittaa sitten joskus pyhien jälkeen. On jälleen ryhdyttävä rikosilmoituksen tekoon. Lievä petos ja haitanteko.
Vein jouluaattoaamuna väsyneen kuljettajani kotiin ja juttelin hänen kanssaan tapahtuneen niinsanotusti auki. Jälkeenpäin tuli mieleen että sankarin onneksi olemme laatukoulutettuja ja sitoutuneita sekä harjoitamme luvallista liiketoimintaa sekä päivystysvelvoitetta. 
Jos tekisimme pelkkää rahaa ihmisestä, eli sankarista välittämättä, niin luonnollisesti olisimme ehkä puristaneet sankaria hiukan. Ihan noin vastaisuuden varalle olisimme ehkä ottaneet sankarin kaiken omaisuuden alushousuja lukuunottamatta talteen ja jättäneet sankarin seisomaan kirjaimellisesti oman onnensa nojaan sinne jonnekin. Olisimme saattaneet myös katkaista pikkusormen ensimmäisestä nivelestä. Vanhaan Yakuzan tapaan merkiksi muille. Että ei ole luottoa mutta ehkä kävelykykyä.
Mutta emme toimi niin. Me yritämme edelleen viimeiseen saakka puhumalla ja ilman poliisia. Ja etenkin ilman väkivaltaa vaikka osaammekin kaikenlaisia inhottavia liikkeitä. Kuten molemmat kuljettajani sanovat : "Ei, me emme toimi niin. Muutenhan me olisimme metsässä."
Veimme kynttilät haudoille jouluaattoaamuna. Äitini olisi sanonut että sankaria täytyy yrittää ymmärtää. Isoisät taas olisivat kääntäneet sankarilta niskat nurin. Isoäidit taas lyöneet kaulimella päähän.
Ja minä ?
Minä kärsin mutta olen silti ihminen ihmiselle - kaikesta huolimatta.

(Paavalin kirje Kolossalaisille 3:13)

Voit lukea toisen kuljettajani mietteitä täältä.  Kerrottakoon harvemmin sivujani lukeville että molemmat ovat maahan muuttaneita. Yaseen Irakista Ja Karim Egyptistä.


VIIKON 52. JUOKSUT

Ma- Lepo
Ti- 12 km - 1.22.
Ke- 10,5 km - 1.08.
To- 9 km - 58 min.
Pe- Lepo
La 11 km - 1.13.
Su- 7,5 km - 47 min.
Yhteensä 50 km - 5 tuntia ja 28 minuuttia

Kaikki juoksu helppoa ja osittain maastossa poluilla ja poluntapaisilla urilla plus pienet normiasvaltit ja hiekkatiet väliin.
Hyvä jouluviikko kaiken syömisen päälle. Juokseminen tuntuu mukavalta mutta missään tapauksessa en halua harjoitella vielä. Varsin selkeä ja levollinen mieli.

Tuoreita kuvia maanantailta 28.12. Tuollainen tyveltä yli 45 senttiä paksu kuusi on rauhallinen liikkeissään. Tosin sen kanssa täytyy tietää mitä tekee; tämä ja sen vielä paksumpi naapuri kaatuivat juuri siihen mihin ne halusin. Toki pihassa niitä vedettiin varmuuden vuoksi kaatosuuntaan taljalla.
Näissä(kään) hommissa ei ole ylpeydelle yhtään sijaa. Aina voi oppia uutta ja parantaa kaatotekniikkaa ynnä muuta puun käsittelyä. Erehtyä ei tarvitse kuin kerran niin kotivakuutusta tarvitaan.

Luonto elää. En kaada yhtään puuta turhaan mutta joskus on harvennusta suoritettava. Ainakin silloin kun tyvilaho mädättää kuusen sisältä vanhemmiten ja sitten puu kaatuu itsestään myrskyllä. Usein jonnekin minne se ei saisi kaatua; katolle, sähkölinjalle tai auton päälle.

"Jumala antaa anteeksi aina, ihminen joskus - mutta luonto ei koskaan."
-Pekka Aikio


HYVÄÄ UUTTA VUOTTA KAIKILLE LUKIJOILLE JA KIITOKSET KOMMENTEISTA VUODEN MITTAAN ! VUOROVAIKUTUS JATKUU.

JOSSAIN EHKÄ SOI SILLOIN TÄLLÖIN

On kulunut reilu 10 viikkoa kun 10.10. juoksin Nivalan Iso-Sydänmaan reitin 57 kilometriä minuutin alle yhdeksässä tunnissa. Tämän jälkeen seuraava viikko sujui juoksun osalta kohtuullisesti muuten musertavan pohjoisen reissun yhteydessä. Näiden tapahtumien jälkeen olen sitten antanut olla.
Kun sain myönnettyä itselleni että olen kilpailutauon tarpeessa, niin siitä eteenpäin on ollut helppoa levätä harjoittelusta ja yleensä koko juoksemisesta varsin perusteellisesti. Kilometrejä on kertynyt normaaliin nähden kolmasosa eli mono ei todellakaan ole ollut jonossa, mitä nyt Sallassa suksella hiukan.

Olen joutunut pohtimaan elämäntapaani pohjamutia myöten ja olen yllättäen törmännyt uuteen ajatukseen. En ole ollut juoksija koko ikääni. Sensijaan haluan ehdottomasti juosta lopun ikääni. Juokseminen merkitsee minulle valtavan paljon. Näin tauon aikana esiintulleet negatiiviset fyysiset ja psyykkiset signaalit vahvistavat käsitystäni että juokseminen todellakin tekee hyvää ihmiselle - se luo tilaa itseensä kääntymiseen ja kasvattaa voimia arkeen.

Tähän perään on irvistelijöille kerrottava että juoksun orjana oleminen on täysin toinen prosessi. Jos jostain syystä peruuttamattomasti menettäisin kyvyn juosta olisi se vain yksi vaikea hyväksyttävä asia elämässäni. Aivan samanlainen vaikea mutta silti hyväksyttävä asia kuin että olen sairastanut vaikeasti enkä palaa koskaan täysin ehjäksi tai vaikkapa että suhteen omaan isääni on alkoholi pilannut, eikä sitä voi eheyttää koska alkoholi tappaa aivosoluja ja muuttaa käyttäjänsä persoonallisuutta.

Nämä kymmenen viikkoa ovat tulleet tarpeeseen. Nyt juoksemattomuuden tie palauttavassa mielessä on käyty loppuun. Palautuminen ja korjaava toiminta ei enää edisty ilman lenkillä käymistä. On tullut sekä fyysinen että psyykkinen tarve avata hiusverisuonistoa. 
Korostan heti että erittäin varovasti. Olen viimeaikoina nukkunut huonosti mutta aina paremmin niinä päivinä kun olen juossut tai muuten liikkunut. Ennen lepojakson alkamista tämä oli päinvastoin. Metsätöiden alettua olen saanut pari raatelevaa suonenvetoa reiden sisäsyrjälle eli terveiset turvasaappaista ovat tulleet suoraan sanoen munille asti. Olenkin alkanut tankata magnesiumia ja muuta tarpeellista rakennusaineeksi.

Uteliaille on syytä kertoa että on erittäin epätodennäköistä että juoksen vuonna 2016 yhtään ultrakilpailua saati muutakaan kilpailua. Saatan osallistua johonkin hyväntekeväisyysjuoksuun jos olen kunnossa ja vain jos pyydetään kauniisti mutta mitään pidempää kesäretkeä tai muuta hullutusta en ole vakavissani suunnitellut. Ajattelin olla itsekäs ja juosta itselleni hieman pidemmän kaavan kautta. Tekemiseni toki päivitän blogiin joten ette te minusta niin vähällä pääse. Yhtä varmaa on että palaan kilpailemaan sitten kun sen aika on ja olen siihen valmis.

Viimeisinä vuosina varsin pitkien taipaleiden jälkeen olen säännöllisesti palannut syksyllä Käsivarren Lappiin ja Norjaan. Etenkin Norjan Heligskogenin laakson joenrannalla olen toipunut henkisesti ja myös fyysisesti kilpailuista tai esimerkiksi tuhannesta mailistani. Juokseminen ylös tuntureille on antanut ikäänkuin ilmaa siipien alle. "Kaukaa taas palaan joelle kerran, sen  viileys mua rauhoittaa..." Laaksossa olen viettänyt yksinkertaista elämää matkailuautossa asuen. Tehnyt päivässä lenkin tai kaksi. Syönyt hyvin ja etenkin nukkunut hyvin joen suloiseen solinaan iltanuotion päätteeksi. Olen lukenut kirjoja ja joskus katsonut matkailuauton televisiosta jopa Suomen uutiset, koska ykkönen juuri ja juuri hyvällä säällä sinne näkyy.
Toisenlaisen Norjan olen etsinyt esimerkiksi Signaldalenin laaksossa jossa vuorenseinämät tunkevat tummina lähelle. Kännykkä ei kuulu eikä televisiossa ole signaalia. On vain juostava ja aina ensin ylös. Vähintään viisi kilometriä kohdatakseen sitten loputtoman ja polveilevan tasangon. Tasangon joka Barraksen ja Pältsanin välissä ei anna yhtäkään askelta ilmaiseksi. Sää vaihtelee jatkuvasti ja illan tummuessa matkailuautossa on täydellinen, uupunut hiljaisuus. Ulkona läheinen joki hiukan solisee, voimakkuus riippuu vedenpinnan korkeudesta ja tehdyn lenkin pituudesta...

Kahvihetki Heligskogenissa joella elokuussa 2015.

Tarvitsen siis juoksua. Minun on oltava hyvässä kunnossa pystyäkseni juoksemaan sinne missä ei ole mitään. Kuten olen sanonut : täydelliseen yksinäisyyteen. Minun hyvä kuntoni on aivan jotain muuta kuin tavallisen viisikymppisen kuntoilijan hyvä kunto. Vaatimukseni ovat korkealla mutta sittenkin siinä on eroa harjoittelenko kilpailuun vai pidänkö itseni "vain" kunnossa. Puristus on aivan erilainen ja lenkkien lyhentäminen väsyneenä on kilpailuihin valmistaumisessa aivan erilaisen kynnyksen takana kuin ilman tavoitetta juostessa.
Ultraurheilijan yksi vaikeimmista asioista on rasituksen valvonta ja etenkin rasittuneena harjoitteleminen tarkoituksellisesti. On erittäin vaikeaa kääntyä kotiin jos on suunnitellut juoksevansa pari tuntia ja jo ensimmäisen puolen tunnin aikana olo on kehno, jopa uupunut. Itse ajattelen aina millainen päivä minulla on ollut ja millainen päivä tulee seuraavasta päivästä. Jos seuraava päivä on vapaa velvotteista ja pystyn nukkumaan ja lepäämään, voin juosta itseni hyvinkin loppuun harjoituksissa edellyttäen että en ole tehnyt sitä edellisenä päivänä. Jos taas tiedän että seuraavana päivänä on pitkä päivä tai muita hoidettavia asioita ja en pysty lepäämään niin käännyn nöyrästi kotiin kesken suunnitellun ja lyhennän harjoitusta. Tietenkin joskus myös toisinpäin.

Mainitsin alussa että juoksu kasvattaa voimia arkeen. Tämä on useimmille varsin selvä asia. Hyväkuntoisena jaksaa arjen paineita ja raitis ilma tekee ajatuksillekin hyvää. Sensijaan se että ultrajuoksu luo tilaa itseensä kääntymiseen onkin useimmille jo vaikeampi asia ymmärtää. Itse koen sen niin että kun juoksen tuttua polkua alan vaistomaisesti jättää epämiellyttäviä ja niin kovin turhia asioita taakseni. Jos taas tutkin uusia juoksureittejä tai maisemia niin se luonnostaan vie huomion luontoon ja posiitiiviseen ajatteluun.
Positiivisen ajattelun myötä syntyy usein tilanne että koen kasvavani juoksijana. Tulee tunne että voin juosta loputtomiin. Tässä on mahdollisuus kasvaa myös ihmisenä. Harjoituksen tai lenkin päätyttyä huomaa olevansa levollinen ja rento. Mieli on avoin ymmärrykselle. Jokainen päättää tässä kohtaa mihin ymmärryksensä suuntaa ja etenkin miten rajansa kokee.

Soitin joskus 80-luvun lopussa ja vielä 90-luvun alussa levyjä tiskijukkana ammatikseni. Olen parhaimmillaan ollut keikalla 268 iltaa vuodessa ja samalla olen oppinut tuntemaan musiikkia varsin hyvin. Kun näihin oppivuosiin lisätään myöhempi tutustuminen klassiseen musiikkiin ja osittain myös valtavirrasta poikkeavaan, vaikkapa kuubalaiseen- tai roots-musiikkiin onkin ymmärrettävää että juostessani korvissani usein soi. Ja todellakaan en kanna mukanani soitinta vaan musiikki tulee pääni sisältä. Silloin kun biisi on hyvä ja siihen liittyy muistoja, niin se putkahtaa esiin itsestään. Usein joudun lenkin jälkeen kotona kaivamaan levyn lautaselle tai avaamaan tietokoneen ja etsimään biisin jostakin netin uumenista.
Hyvän musiikin ilmaantuminen korvien väliin ilman ulkoista äänilähdettä on merkki orastavasta hulluudesta mutta myös yksi esimerkki toipumisesta. Hyvä biisi lisää aina nilkan ojennusta. Joskus joku kysyi minulta mitä ajattelin kun juoksin viimeisiä metrejä tuhannesta mailistani halki Suomen silloin yöllä Hangon kaduilla. En ajatellut mitään, vain kuuntelin itseäni. 

Tässä esimerkiksi vetomusiikkia vempuloille; minulle ei tässä tavallinen versio riitä.

VIIKKO 51. LIIKUNNAT

Ma- 10 km - 1.02.
Ti-Ke- Lepo
To- 8 km - 52 min.
Pe- Metsätyö 5 tuntia ja päälle verryttelyä 5 km sohjossa ja vesisateessa - 37 min.
La- Aamulla 10 km jäisillä poluilla - 1.07. Päälle metsätyö 3 tuntia.
Su- Aamulla pimeässä sumussa ennen leipätyötä 10 km - 1.06.
yhteensä 43 km - 3 tuntia ja 37 minuuttia

22.12.2015. MATKA ON KESKEN

Vuoden pimeimpänä päivänä olen työpäivän jälkeen juonut kahvit, seurustellut Kirsin kanssa ja suunnannut sitten ulos.
Juostessani kotitien ensimmäiseen ylämäkeen täyttyvä kuu valaisee askelta. On hämmästyttävän kuivaa ja vain kolme astetta lämmintä. Speedcross puree kuitenkin kuraa joka nousee punttiin kilometri kilometriltä vääjäämättä.
Matkan aluksi lähetän voimaannuttavan ajatuksen Karimille. Olemme vaihtaneet tämän toisen sisukkaan kuljettajani kanssa taksissa muutama tunti sitten. Kuljettaja kokee tänään kiireen joulun menoliikenteessä. Ruuhkainen kaupunki ja viimeiset lahjahössötykset - ihmiset psykoosissa vailla suuntaa. 
Kuljettaja halusi huolimatta henkilökohtaisista murheistaan ajaa myös Tammikuun alussa normaalisti vain muutaman vapaapäivän jälkeen. Nämä kaksi, Yaseen ja Karim, eivät turhista valita vaan hoitavat ruutunsa viimeiseen saakka yrittäen.
Kääntyessäni Marjanlahden mönkijäuralle vain tuuli havisee hiljaa kuusikossa. Olen vapaa ja nautin hiljaisuudesta. Hämärän laskeutuessa mieleen palaa ajatus jonka kirjoitin uuden, vielä tyhjän 2016 harjoituspäiväkirjan kanteen : matka on kesken.
On siis oltava matkan mittainen. Nöyrä ja vastaanottava. Vasta jälkeenpäin voin todeta missä kohtaa matkaani olen. Siksipä juoksen vain eteenpäin ja jään odottamaan. Vastaus tulee aikanaan. Kuten on tullut muihinkin kysymyksiin.
Siispä toivotan kaikille lukijoille hyvää ja rauhallista joulua. Jos Mestari tulee kylään niin muistattehan ottaa Hänet vastaan. Onhan Hänen syntymäjuhlansa.
 

KAOOTTINEN JA SIKSI VAPAA YHTEYS

Kasasin tänään kotona puuliiterin suojassa mönkijän tukkikärryä. Kasaaminen tarkoittaa että ensin telin päältä irroitetaan dumpperilava. Sitten runkoon asennetaan jatko-osa ja lovipankot. Kootaan tukijalka ja tukkipuomi ja yhdistetään ne etusermiin. Vaihdetaan seisontatuki eteen ja irrotetaan lavan salpamekanismi rungosta. Pujotetaan vinssin köysi ja tarkistetaan kiinnitykset. Aivan selvää kaikille vai mitä ?

Jouduin hakemaan Kirsin apuun kun kädet loppuivat kesken. Ei ollut ensimmäinen kerta. Hyvä kun yhdessä. Jo isosisä sanoi aikanaan että ihmisen ei ole hyvä olla yksin.
On siis metsätöiden aika. Kävellessäni kahville sisälle satoi lunta edelleen. Siinä mieleeni juolahti että olen aina ennen käyttänyt metsätöitä harjoitteluna. Nyt kun en harjoittele niin niistä voi nauttia hissukseen. Nyt on ohjelmassa on kuusi- ja mäntytukin tekoa. Puun pituusmitta alkaa 430 sentistä ja päättyy 550 senttiin. Läpimitta alkaa yli 50 senttisiltä tyviltä päättyen kuusen 17 senttiin ja männyn 16 senttiin. Eli kyllä tissiä tarvitaan että ne tienvarteen tulevat.

Meillä on Kirsin kanssa yhteisen tekemisen lisäksi myös kaoottinen ja siksi vapaa yhteys keskustella mistä tahansa, milloin tahansa ja miten tahansa. Soisi ymmärrettävän laajemminkin mitä tällä tarkoitan. Täytyy siis hieman selittää.
Jos kaoottista yhteyttä ei ole niin mielipidettä muokkaa jokin. Ikäänkuin estyy itse asian sanominen kuten itse haluaisi. Jos asiaa tarkastellaan laajemmin niin huomataan että maailmassamme on useita tahoja jotka yrittävät jatkuvasti muokata mielipiteitämme. Muokkausta perustellaan milloin mitenkin ja etenkin milloin mistäkin lähtökohdista.
Otan esimerkin Ruotsista. Kansankodissa lapset eivät koulussa saa pukeutua esimerkiksi Ruotsin jääkiekkomaajoukkueen paitaan. Pukeutuminen kuulemma lisäisi nationalismia. Myöskään ei saa sanoa että hän on kuollut. Pitää sanoa että hän on mennyt pois. Minä en voi olla vitsailematta tässä kohtaa että entäs sitten kun he tulevat takaisin ?
Mitä oikein teemme itsellemme jos vapaata ajatustenvaihtoa tai sanomista asian oikeilla nimillä ei sallita. Onko kyse siitä että joku tai jotkut loukkaantuvat ? Netin palstat ovat täynnä loukkaantujia ja mielensäpahottajia asiasta jos toisesta. Vai onko kyse jostakin korrektiudesta ?
Todellisuudessa vain alle viisi prosenttia siitä puheena olevasta ryhmästä jota asia koskettaa loukkaantuu. Loppu on myötähäpeää ja myötätuntoa. On arvoitu että jos vapaata yhteyttä ei ole niin rasismi ja muukin viha lisääntyy. Pitäisi siis saada sanoa - ja kirjoittaa ilman että joku pillastuu. Keskusteluun kaivataan pelisääntöjä. Miksi ? Jos joku käyttää vaikkapa neekeri-sanaa väärin niin itse asia saattaa jäädä huomiotta kun takerrutaan vain niinsanotusti väärään ilmaisuun.
Kaksi ihmistä työllistävänä en voi kuin ihmetellä puheita pidempään työssä jaksamisesta kilpailukyvykyä parantaaksemme. Tämä on yksi malliesimerkki laajemmasta kusetusyrityksestä ja mielipiteen muokkauksesta. Kun vanhempi eläköityy ajoissa ja terveenä niin hän alkaa toteuttamaan haaveitaan ja kuluttaa siinä ohessa. Nuorempi työllistynyt taas on työnantajalle edullisempi palkattava ilman ikälisiä ja toisaalta nuori kuluttaa sitten kaksinverroin. 
Suomessa lienee kysymys pelosta eläkerahojen riittävyydestä kun kehotetaan jaksamaan pidempään. Tässäkin neljäkymmentäluvulla syntynyt sukupolvi osoittaa taas että maailma on muuttunut mutta he eivät. Joten hommatkaa elämä. ( Elämä ei ole pelkkää työtä; vinkiksi. )
Sensijaan aina ei tarvitse pitää siitä mitä tekee. Voihan siinä sivussa opetella pitämään hieman epämieluisammastakin työstä jos kuitenkin tulee toimeen. Vapaa aika on sitten itsensä toteuttamista varten.

Metsätyö on kohtuullisen selkeää. Rehellistä puunkaatoa. Ja raskasta. Itselleni se luo pohjaa mahdolliselle myöhempien aikojen juoksuharjoittelulle.

Kaoottinen yhteys on tarpeen myös yksilölle itselleen tämän pohtiessa omia tekemisiään. Ultraurheilijan on oltava omille ajatuksilleen rehellisesti altis. Ei voi matkia muita vaikka haaveet olisivatkin samat. On löydettävä oma polku tai tie. Eikä sittenkään aina pääse perille.
Usein puhutaan harjoittelun nälästä. Harjoittelu on suurimmaksi osaksi väsyttävää itsensä täyttämistä ja tyhjentämistä. Tavoite määrää tekemisen määrän ja laadun. Haaveet ohjaavat yli omien rajojen. Nälkä siinä tulee kyllä lopulta. 
On pystyttävä keskittymään yhteen asiaan kerrallaan koska suorittaessaan tavoitettaan ei silloinkaan suorita kuin vain yhdellä tavalla. Usein nykyään monipuolinen harjoittelu on loppujen lopuksi vain ajan kuluttamista, ei siis harjoittelua itse asiaan. Tarkoitan tällä että ultrajuoksija ei voi kovin montaa erilaista tavoitetta ottaa vuoteensa. Harva on hyvä kaikessa yhtäaikaa.
Harjoitteluun tulee kylläkin himo. Kun suorittaa päivästä toiseen niin jossain vaiheessa omatunto alkaa kolkuttamaan kun tekisi mieli muuta. Silloin on valinnan paikka. Kaoottinen yhteys tunkee mieleen muuta mukavaa. On oman valinnan aika. Ja valinta on - luojan kiitos - vapaa.

Oma tavoitteeni on juuri nyt levätä mutta juoksua unohtamatta. Kerään voimia ja katson kauas tulevaisuuteen. Sitten kun on aika lähteä liikkeele niin lähden.

VIIKKO 50. LIIKUNNAT

Ma- hiihtoa 13 km ja illalla kävelyä.
Ti- hiihto 10 km ja illalla 8 km juoksua - 47 min.
Ke- kävelyä ja illalla uintia Sallan kylpylässä.
To- 5 km juosten 30 min.
Pe- hiihtoa Luostolla 12 km.
La- lepo
Su- juoksua 15 km - 1.30. Tuuri Talasneva.
yht. 28 km juoksua - 2 tuntia ja 47 minuuttia. Hiihto oli perinteistä kaikki.

MAISEMIA LAPISTA, kuvat suurentuvat klikattaessa

ARISTOTELEEN KANTAPÄÄ

Otsikon niminen radio-ohjelma pohti lauantaisessa 13.12. lähetyksessään että voiko uimarilla olla nappiuinti. Siis että voiko toimittaja kirjoittaa näin.
Oliko siis otettu nappia naamariin kun tuli hyvä tulos ?
Itse jatkaisin vielä pohdiskelua uimarin puhtaudesta. Oliko hän puhdas kun nappiuinti syntyi ? Oliko uimari siis peseytynyt. 
Toisaalta sana puhdas on arveluttava. Saksassa ei saa käyttää fräulein -nimitystä enää. Se on liian määrittävä. Naimaton neiti siis.
Jos uimari oli puhdas on siis todettava että a) hän ei ollut käyttänyt dopingia, b) hän oli peseytynyt ja c) hän oli neitsyt.
Vai putosiko uima-asusta nappi tämän uinnin aikana ? Tästä siis syntyi nappiuinti.
Lopetan tähän mutta feministeille korostan että mieskin voi olla neitsyt joten pelkkää penetraatiota on turha tarkastella värillisten uimalasien läpi.
Niin, minun piti jo lopettaa...

MIELELLÄÄN TÄNÄÄNKIN

Jos vaikka huomenna ? Tai sitten kun... ? 

Elämä on tässä tänään. Kun kirjoitan tätä on alkanut historiallinen jakso elämässäni. Yleensä kun jokin alkaa niin jokin loppuu. Tällä kertaa loppui asuntolaina. Ja yritykseni palkkasi samantien toisen työntekijän. Yaseen sai työparikseen Karimin. Ja minä ? Minä olen nyt melkein vapaa. Ainakin niin kauan kuin talous kestää. Eli illuusio valinnan vapaudesta toteutuu taas pykälää enemmän. Yrittäjä tuskin koskaan on täysin vapaa mutta ainakin voin kuvitella miltä se tuntuisi. Ja nyt on aikaa. Jos vapaata mammonan sijasta valitsen. Ja tehän tunnette minut - valitsen varmasti. Koska elämä on tässä tänään.
Kun kirjoitan tätä launtaina illalla saunan jälkeen niin sataa lunta kaatamalla. Päivällä hiihdimme ensimmäisen kuvan maisemassa. Hiljaa perinteistä hiihtoa eteenpäin. Seurana suksien suhina ja erämaan äänettömyys. Mitä nyt hiukan vaarojen välissä moottorikelkkojen satunnaiseen ääneen sekottui kaukainen rekikoirien innokas haukunta.
Sallassa on talvi. Valkoinen talvi ja pakkasta. Kun on kirkas päivä niin sininen valo seuraa yhdeksästä iltapäivä kolmeen. Kun on pilvistä niin kaamoksen päivä on lyhyempi mutta hohtava hanki valaisee kainosti siltikin.
Lunta ei Lapin mitalla ole paljon mutta lisää tulee. Pakkanen ei ole vielä jäätänyt soita mutta moottorikelkkakauden avajaiset pidettiin perjantaina. Kunnanjohtaja oli paikalla puhumassa. Saimme skoolata ja ihan ilmaiseksi ! Olimme läsnä Keloravintolassa sattumalta koska menimme sinne kuuntelemaan Laskutelinettä. Suoraa ja konstailematonta rokkia covereiden muodossa. Jossakin neljännen tai viidennen jälkeen pääsin huutamaan että soittakaa Paranoid ! Kostoksi vanhoille ajoille kun soittaessani levyjä aina joku pösilö huusi tuhannen kännissä sitä samaa. Ja soittihan bändi sen. Ihan lopuksi. Ja seuraavana päivänä aamulla ladulle. Jotta totuus ei unohdu. Ihminen on luotu liikkumaan.
Paitsi liikkumaan myös elämään. Tässä, nyt ja tänään. Olen itse kokenut miten nopeasti kaikki muuttuu. Tänään terve ja huomenna sairas. Siksi "mutta kun" ja "sitten kun" eivät omalla kohdallani toteudu. Haaveet on tehty toteutettaviksi ja valinnat valittaviksi. Mielellään mahdollisimman pian.
Työssäni tapaan ikäihmisiä jotka usein kertovat murtuneista haaveistaan. "Sitten kun jäätiin eläkkeelle niin meidän piti mutta..." Samoin ultrajuoksijana olen kokenut että kun on oikea aika niin polkimet on syytä laittaa työasentoon ja työasenteeseen. Muuten ei tule tulosta eivätkä haaveet ainakaan toteudu, ei edes sinnepäinkään. Aina ei voi onnistua mutta aina voi yrittää. 
Aina voi myös yrittää elää juuri niinkuin hyvältä tuntuu. Mielellään tänäänkin.

VIIKON 49. LIIKUNNAT

Ma- 8 km - 51 min. Kevyttä juoksua tiellä.
Ti-Ke- Lepo
To- Kävelyä Kirsin kanssa tunti ja päälle perinteisen hiihtoa puoliteholla 5 km - 30 min.
Pe- 10 km hiihtoa Kirsin kanssa ja päälle juosten 11 km - 1.17.
La- 13 km hiihtoa kirsin kanssa ja päälle juosten 5 km - 26 min.
Su- 6 km vaellusta.
yhteensä juoksua 24 km -2 tuntia ja 34 minuuttia, muuta ei lasketa mutta siellä se on.

Osanottoni niille jotka viettävät itsenäisyysjuhlia mustassa kurassa. Viimeinen kuva ennen videota on otettu tänään 6.12. kello 13.00. Hyvää itsenäisyyttä kaikille !

Parivaljakko menossa Kaunisharjun kierrokselle.

Yrittäjä yrittää selvittää missä ollaan.

Rauha.

Kirsi jumppaa "kotipihassa", taustalla Sallatunturi.

Sallatunturilta suunnilleen koilliseen.