KEVYESTI KOSTEUTTAVAA

Lähdössä lenkille Iso-Syötteellä. On se vain hyvä tuo pyörämökki kun maisema vaihtuu.

VIIKKO 52. HARJOITTELU

Ma- ilta 14 km - 1.30.
Ti- Jouluaattona maastossa 10 km - 1.07.
Ke- osittain poluilla 12 km - 1.18.
To- Lepo.
Pe- Kävelyä Kirsin kanssa Iso-Syötteellä 1,5 tuntia.
       Illalla 8 km ylös Iso-Syötteen huipulle ja takaisin, ei nastoja; luminen kävelytie.
La- Hiihtoa 1,2 tuntia.
       Illalla 10 km nastoilla sohjossa - 1.10.
Su- 18 km Pikku-Syötteen huipulle, nastat - aivan jäiset tiet - 2.00.
       Illalla kävelyä 2 tuntia Kirsin kanssa, käynti voimajuomalla huipulla.

yhteensä 72 kilometriä juoksua - 8 tuntia ja 3 minuuttia

Erämaassa.

 

KEVYESTI KOSTEUTTAVAA

Jo vain sattaa...

Vaikka olen ulkoilmaihminen ytimiä myöten niin alkaa minullekin riittämään - vesisade nimittäin. 
Lähes lumettoman joulun jälkeen lähdimme lunta etsimään ja myös löysimme.
Viikko on ollut kevyt. Keveydestä johtuen sunnuntaina juoksu oli jo älyttömän helpon tuntuista noustessani pitkää ja hivuttavaa Pikku-Syötteen huipun tietä. Olen kuitenkin edelleen jotenkin kropasta väsynyt ja päätin jatkaa kevyempää jaksoa vielä tovin. 
Kelit eivät suosi juoksua pohjoisessa joten olen siis oikeassa paikassa koska lepääminen on ollut viimeisen parin kuukauden aikana henkisesti jotenkin yllättävän vaikeaa. Katkaisuhoito juoksusta suksilla ja muutenkin kevyesti ulkoillen tekee tähän väliin hyvää.
Vuosi vaihtuu kohta ja kun taakse jää ennätyksellinen määrä kilometrejä niin mitään tarvetta ylilyönteihin ei juuri nyt ole. 
Jossain vaiheessa Tammikuuta on sitten aika ottaa ensimmäinen
"erikoisharjoitusviikko" 1000 mailin juoksua varten. Mitä se tuo tullessaan jää nähtäväksi.
Hyvää vuodenvaihdetta kaikille !

Matalan torpan hiilloksella...

Harvinaisen lauhaa pohjoisessakin.

LAISKAN MIEHEN VIIKKO - Viikko 51.

"Viisas ihminen ei voi touhuta liikaa, eikä se, joka aina touhuaa jotakin, voi olla viisas."
                                       - Lin Yutang (Jutang) The Importance of Living ; 1937

 

Ma- 14 km - 1.36.
Herään aamulla päänsärkyyn. Koska en ole ryypännyt on kyse muusta. Makaan sängyssä ja katselen mäntyisen katon oksia ilman vähäisintäkään aietta nousta ylös.
Lin Jutang sanoisi että olen rehellinen ihminen. Hän nimittäin totesi että sellaiset ihmiset jotka eivät muka osaa sängyssä loikoilemisen taitoa eivät voi olla rehellisiä. On siis typerää yrittää esittää kaikkivoimaista ja loputonta energiapakkausta. Olen väsynyt. Piste.
Kirsi on noussut aiemmin ja pyytää kahville. Katsoo pitkään kun kankeasti kävelen vessaan. Kirsi tietää mitä edellinen 120 km harjoitusviikko vaati.

Seison Intersportissa Footbalancen tyynyllä paljain jaloin. Tehdään parit pohjalliset. Jalat ovat vuosien saatossa muuttuneet ja vanhat ortopedin kohta 20 vuotta sitten tekemät alkoivat tuntua epämukavilta. "On sinulla ihan juoksijan jalat" toteaa myyjä. "Jalat ovat juoksijan työkalut eivätkä työkalujen pidä olla kauniita vaan tarkoituksenmukaisia" totean minä.
Huomioitavaa on että kengänkoko on ultrissa kasvanut. (Jalat siis turpoavat kun juostaan pitkään; pitkään = monta päivää.)  Jos isoon kenkään laittaa liian pienen pojallisen niin on vaara että se liikkuu ja on lopulta väärässä kohdassa suhteessa holvikaareen. Näin minullakin. Ja jalkapohjan jänne ei tykkää.

Lähden lenkille. Koossa on taas kaikki mitä ihminen tarvitsee viihtyäkseen. Pimeys, vesisade ja täysin jäiset tiet ja polut. Onpa kulttuuria !
Juoksen jalkojen hermotuksen vaihteluksi metsässä. Sarvojen Xero-mallin kantapää soutaa jäänystyröillä. Nämä eivät pidä kuten Icebugit. Nastat eivät ole mukavat - eivät minkään merkkiset. Mutta pakko on käyttää. Julkujärvellä hiihtolatujen pohjat on ajettu kelkalla ja nyt ne ovat osittain jäässä ja täynnä myrskyjen alastuomaa roskaa.
Juoksen sumuisessa sateessa. Mieli on tyyni - lähes tyhjä. Harjoitus täyttyy.

Imuroin illalla matkailuautoa. Olen syönyt kanttarellipastaa ja pizzaa liikaa ja maha on kipeä. Sienisokeri jälleen kerran. Lyön autossa pääni yläkaapin kulmaan railakkaasti. Istun sivusohvalla ja tuijotan verenhimoisesti imuria ja pitelen päätäni.
Taitaa riittää tältäpäivältä toteaa Kirsi, kun tulen sisälle...

Ti- 11 km 1.22.
Juoksen aamulla kotona ennen lähtöä Helsinkiin. Edelleen liukasta vaikka yöllinen sade osittain sulattikin. Taas vaihteluksi maastossa.
Tulen metsien läpi kotitielle. Kohdalle pysähtyy mersu jonka kojelaudan päällä on grillimakkara. He hakevat jotakin kadonnutta koiraa. Toimin navigaattorina. He jatkavat. Niin minäkin. Makkaraa ei tarjottu.

Ke- 15 km - 1.37.
Kävellään Kirsin kanssa Ramsinniemessä. On paljon kaatuneita ja osittain raivattuja puita maassa. Aivan upea auringonpaiste eikä pisaraakaan lunta.
Luemme mielenosoituskutsua. Siinä vastustetaan länsirannan kaavoitusta. Siis tämäkin Vuosaaren rantako tuhotaan ? Kaupunkimetsät pitäisi säilyttää. Kaupungin keuhkot.
On tietenkin paljon halua rakentaa luksustaloja rannoille. Toisaalta olisi kohtuullista säilyttää pala luontoa kaikkien käyttöön, myös rantaa.
Kaupunkimetsiä tulisi kuitenkin hoitaa. Ryteikössä kukaan ei pääse minnekään. Edes täällä Mogadishu Avenuen kupeessa.

Juoksen kohti Talosaarta. Onpa upea keli ja pitävä pohja. Olen aina nauttinut juoksemisesta Helsingissä. Raateleva merituulikaan ei nyt tee kiusaa.
Harmi kun Viljasen Jukka ei ehtinyt lenkille. Juteltiin kuitenkin pitkään puhelimessa. Jukka on innostava persoona. Oman tiensä kulkija kuten minäkin, meillä olisi ollut yhteistä tarinaa. Joku toinen kerta.

Nämä joulunalusajat ovat aina samanlaisia - tahtoo monelta unohtua nuo perushyveet : laiskottelun arvo, joutilaisuuden palvonta ja vuoteessa loikominen.
Yritämme Kirsin kanssa löytää paikkaa missä syödä. Helsingin keskusta kuhisee ihmisiä. Kaikilla on kiire jonnekin, mutta veikkaanpa että kysyttäessä minne kiire on, vastausta joutuisi moni hieman pohtimaan. Massa on jouluostoksilla ja pikkujouluissa.
Päädymme La Famiglian alakertaan. Italialaistyyppinen joulubufee. Aivan loistavaa ruokaa ja loistavan lämminhenkistä palvelua. Ekstaasi syvenee toisen Uruquellin tullessa. Juustokakkuakin. Pasi syö ja Pasilta loppuu vyö.
Siis joulu on mielentila. Se ei tule ostamalla. Poikkeamme senaatintorin Tuomaanmarkkinoilla ja ajaudumme hetkeksi kuuntelemaan Nicholas Singers- kuoroa kirkkoon.
Our Father, which art in heaven, hallowed be thy name; thy kingdom come, thy will be done; in earth as it is in heaven. Give us this day our daily bread, and forgive us our trespasses, as we forgive them that trespass against us; and lead us not into temptation; but deliver us from evil, for thine is the kingdom, the power and the glory, for ever and ever. Amen.

To- 28 km - 3.13.
Kulutan päivää matkailuautossa. Luen kirjaa, lepään, teen ruokaa, tiskaan ja vien roskat. Olen kuten kotona mutta siis Rastilassa.
Neljän aikaan haalin juoksuvarusteet kasaan ja pukeudun. Valmistaudun pitkään lenkkiin. Tarkoitus on mennä metrolla rautatieasemalle josta Jukka Järvelän kanssa lähdetään oikomaan koipia.
Matkalla metrolle poikkean ensin Rastilan huoltorakennuksen vessassa. Istun eriössä, lattialla on juomavyö, pipo ja hanskat. Tulee pyyhkimisen aika - paperia on kaksi palaa. Ei vararullaa. No niin ! Minähän en housujani sotke. Housut kintuissa vaihdan eriötä. Samalla kuulen että ulko-ovi käy. Samanaikaisesti vielä tulee minulle tekstiviesti puhelimeen joka on taskussa. Ehdin sekunnin muto-osassa koppiin. Tulija menikin suihkun puolelle. Helpotus - olisin ollut näky...
Metroasemalla ihmettelen lippuautomaattia tai tarkemmin kertalipun hintaa. Jätin silmälasit pois koska en juokse ne päässä mielelläni. Minullahan on tasaraha 2.20 € ? Ei mutta painoin väärää nappia ! Lastenlippu. Tämäkin vielä. Onneksi en ehtinyt aloittaa rahojen syöttöä... Lopulta istun metrossa onnellisesti.
Juostaan Jukan kanssa keskuspuistoa. Jutellaan monenlaista. Mukavaa. On aina hedelmällistä tavata muita saman lajin harrastajia kuten edustajiakin. Juoksu on joskus yksinäistä puuhaa ja Jukka on hyvä tyyppi eli piristää.
Jukan mielestä minun pitäisi kirjoittaa nettiin että olen juossut vajaa kaksikymmentä vuotta sitten 3000 metriä 10 minuuttia ja 8 sekuntia Ja 5000 metriä 17 minuuttia 40 sekuntia. Tai Pyynikkijuoksun vajaan kympin 34 minuuttiin kuten puolimaratonin 1 tunti ja 21 minuuttia.
Jukka siis tarkoittaa että tulee lukijoille selväksi että on (ollut ?) muutakin kuin kuuden minuutin Koskinen. Oikeasti Jukka tarkoittaa että juoksua tulisi kokea monelta kantilta. Tai kokeilla. Lopulta saattaa löytyä oma laji kuten minulla nyt monipäiväjuoksut tai etappijuoksut tulevaisuudessa.
Puhutaan motivaatiosta. Oikeasti jos notkut omissa nurkissasi ja tapaat aina samoja ihmisiä motivaatiosi näivettyy. Kehittyäkseen on pakko matkustaa ja tavata muita juoksijoita. On aistittava positiivista meininkiä, eri tapoja tehdä asioita. Vertailu ja jopa kansainväliset kontaktit avartavat.
Motivaatio on aivan eri asia minulla 20 vuoden juoksun jälkeen kuin jollakin muutaman vuoden harrastaneella. Liekki palaa meillä eri korkeudella ja kokemus vaatii joskus veronsa korkeudesta.
Jukka saattaa minua Koskelantielle paluumatkalla. Toivotetaan hyvät joulut ja lähdetään eri suuntiin. Juoksen läpi pimeän Wiikin arboretumin kunnes pelloilla metsänrajassa on valot. Suunnistan itäkeskukselle Kurkimäen alapuolelta ja siitä Rastilaan. Lenkistä tulee vähän lyhyempi kuin olin suunnitellut mutta mitä sitten.

Pe- 13 km - 1.27.
Tämä on yksitoikkoista. Väsyttää. Juoksen Vuosaaren huipulle. Huipulta on upeat näköalat satamaan ja miksei myös kantakaupunkiinkin päin.
Juostessani alas huipulta tajuan äkkiä mitä harjoittelun pohjavireen löytyminen minulle oikeasti tarkoittaa. Siis en todellakaan voi harjoitella 1000 mailin juoksemista etukäteen. Tosi moni kokematon juoksee harjoitellessaan kunnioitettavia kilometrimääriä ja vauhteja. Sitten kun on tavoitteen toteuttamisen aika onkin suorittaminen jo suoritettu. Harjoittelusta on tullut suorittamista. Ei ole mitään jäljellä millä pääsisi perille. Ei mitään millä kävisi käsiksi tavoitteeseen ja sen toteuttamiseen.
Minun on siis vain yritettävä harjoitella normaalisti. Olla mahdollisimman terve ja hyvällä mielellä. Henkisesti ehjä. Mahdollisimman suurella itsehankitulla juoksurutiinilla varustettu. Mahdollisimman hyvässä kunnossa mutta järkevällä, itse ymmärtämälläni mitalla mitattuna. Tiedän mitä kuuden päivän 545 km vaatii. Voin vain kuvitella mitä tarkoittaa sen kertominen kolmella...
Palaan Rastilaan kummallisen tyynenä ja kiitollisena. Käydään Kirsin kanssa lounaalla kartanossa ja lähdetään kotia kohti. Matkalla poiketaan vielä kylässä Hyvinkäällä.

La- Lepo
Vuoden pimein päivä. Lyhin siis.
Palaveeraan työntekijäni kanssa meillä kotona. Syödään joulukakkua. Jyrki toi hienon kukan ja saa matkaansa lahjan minulta.
Kerron kuulumisia taksiliitosta. Maan hallituksen rakennepoliittisessa selonteossa on esitetty muutoksia taksiliikenteeseen. Lähellä on kevät 2015 ja sääntelyn mahdollinen purkaminen sen jälkeen. Muutoksia autoveroihin ja tietenkin kohta dieselin valmisteveron korotus 3 senttiä litralta.
On mahdollisesti tulossa siis varsin isoja muutoksia. Valitettavasti harva asiakas ymmärtää mihin ne johtavat...Aivan kuten linja-autoliikenteen puolella. Nythän siellä syrjäseudulla on yksi vuoro ajossa entisen kolmen sijaan...vapaa kilpailu - se parhaiten kävelee joka pystyy yleensä kävelemään.
Vastuu työnantajana painaa. On yritettävä vaan. Ikinä ei saa luovuttaa.

Olen aamusta asti harkinnut lepopäivän pitämistä. Illalla seitsemältä saan asian sovittua itseni kanssa. Juhlin päätöstä syömällä kabanossin sinapilla kylmänä.

Su - 23 km - 2.33.
Juoksu tuntuu nihkeältä. Hermoni alkavat kiristyä osin jäisellä tiellä. Kolmen kilometrin kohdalla olen täynnä negatiivisuutta. Alan mielessäni käymään läpi koko vuoden negatiivisempia asioita. Lista on lyhyt.
Poikkean Julkujärven hiljaisille poluille. Musta mieli velloo. Olo on tekohengitetty mutta juoksu sujuu automaattisen helposti..
Äkkiä pysähdyn polulle. Otan hanskat pois ja laitan käteni ristiin. Kiitän omasta terveydestäni kuten myös läheisten ja ystävien terveydestä. Kiitän että loppujen lopuksi asiat ovat hyvin. Kysyn myös mistä kaikki negatiivisuus oikein tulee. Tuleeko se ulkoa vai sisältä ihmisen sydämeen.
Koin Unkarin kuuden päivän kilpailussa vahvaa rinnalla kulkemista. Tunsin että minusta pidettiin huolta ja askeleeni turvattiin. Tiedän myös että vastauksia kysymyksiin tulee sitten kun on vastauksen aika. Juoksukin usein ottaa ensin ja sitten vasta antaa.
Puen hanskat takaisin ja jatkan matkaa. Kohta mutkassa tulee juoksija vastaan. Vanhempi mies ja tervehdin. Hän vastaa. Loittonemme. En katso taakseni. Alkaa vesisade.

Kun kirjoitan näitä rivejä ulvoo myrsky ulkona. Olemme tulleet Kirsin kanssa Vesa-Matti Loirin upean koskettavasta joulukonsertista; Sydämeeni joulun teen. Tein takkaan tulet ja Kirsi toi minulle tähän työpöydälle glögiä ja kuorrutettua suklaakakkua vaniljakastikkeella. On ollut hyvä viikko - sittenkin.

yhteensä 104 km - 11 tuntia ja 48 minuuttia

On tullut aika toivottaa kaikille lukijoille Hyvää ja merkitykseltään valoista joulua sekä elämänmyönteistä uutta vuotta. Kiitos että jaatte kanssani aikaanne.

Merry and Meaningful Christmas and Happy New Year. I thank everybody sharing my writings. 
My next goal is run 1000 miles. I start nothern Finland 12.5. 2014. It takes at least four weeks through my homecountry.
I know that I have not write so often anything on english though I have so many readers from USA and Europe too. I´m sorry...You know lack of time and so on...
But anyway, Let the Force be with You.

KLIKKAAMALLA KUVAA SAAT NE JONOON ISOMMAKSI KATSELUUN.

Luonnonsuojelulla on rajansa. Hieman aiemmin voisi puunkin kärsimyksen lopettaa ettei se kaadu kenenkään päälle. (Ramsinniemi)

Kaupunkimetsille on tilaus. (Ramsinniemi)

Järvelä ja Koskinen valmistautuvat jalkamatkaan alkaen pääkaupungin keskustassa.

 Aihetta sivuttu myös täällä.

UUSI POHJAVIRE

Leivoin keskiviikkona kaksi tiikerikakkua ja kaksi piimäkakkua. Kirsi leipoi välillä leipää. Lämpöisestä ja tuoksujen täyttämästä kodista tuntui jotenkin erityisen vaikealta lähteä illalla 30 km reppujuoksulle. 
Ilta oli pimeä ja sumuinen. Tiet kostean liukkaita. Oli kuitenkin sovittu että menemme kyläilemään, joten pistin kamat niskaan ja suunnistin juosten kohti Hämeenkyrön keskustaa, Kirsi tulisi autolla perässä.
Hiukan ennen Sasin kylää totesin otsavalon turhaksi. Lunta oli senverran että oikeastaan näki paljon enemmän ilman lamppua. Silmät tottuivat pimeään ja luonnon yksityiskohdat alkoivat näkyä hienovaraisesti. Luonto lepää pimeässä. Hiljaisuuden rikkoivat vain harvat ohiajavat autot.
Yksin pimeydessä väsymyksen kanssa. Repussa pari pulloa nestettä, pari geeliä ja kuiva takki sekä pipo ja hanskat. Väkisinkin mieleen hiipii kysymys homman mielekkyydestä. On vuoden pimein aika. Täytyykö minun todella rämpiä täällä ?
Vastauksen arvaatte. Kun tavoite on asetettu ja paperille piirrelty hataraa suunnitelmaa sen saavuttamiseksi ei voi olla rämpimättä. Jo vuosia erilaisiin kilpailuihin ja omiin haasteisiin olen valmistautunut samalla tavalla - asettanut tavoitteen ja analysoinut itseni mitä tällä kertaa itseltäni vaadin. Sitten olen lähtenyt vaatimaan, kuten nytkin.
Kokemus yksin pimeässä antaa paljon. Hiljaisuudessa omien askelten äänen lisäksi ei juuri muuta kuulu. Mitä nyt piru istuu pientareella ja hokee : enemmän, enemmän kilometrejä, enemmän... Vaistoni kuitenkin käskee tiukasti juoksemaan juuri senverran että viikko täyttyy sopivalla rasituksella. Jos määrä tulee liian helposti niin sitten lisään määrää. Piruja en kuuntele.
Seitsemän viikkoa olen mennyt kohti kevättä. Tällä viikolla kaksi tuplaa (kaksi pitkää lenkkiä peräkkäisinä päivinä), vaati maratonviikon jälkeen hieman keskittymistä. Sunnuntaina nojasin polviin pitkään lenkin jälkeen. Lauhtunut lumipöperö vaatii veronsa. 
Oikeastaan nojasin polviin myös helpottuneena. Nautin ilosta, joka tulee syvältä sisältäni. Harjoittelun uusi pohjavire on löytymässä. Minä käsken ja keho vastaa. Keho ja mieli toipuvat lepopäivänä jo kohtuullisesti. Jalat sensijaan - niiden ei tarvitsekaan toipua. Niille opetetaan nyt että toivoa ei ole - ei sitä ole 1000 mailinkaan aikana.
Vaikka vaadin itseltäni paljon ei ylpeyteen ole varaa. Ei yhtään. Nukun 10 tuntia yössä ja syön hyvin. Elämä pistetään palvelemaan tavoitetta. Kaikki turha raivataan pois häiritsemästä. Tämä on melkein kuin uskontoa. Epäilyille ei ole sijaa. On uskottava itseensä ja myös hoidettava itseään. On muistettava kiittää että saa mahdollisuuden. Ja on juostava. Paljon. Joka päivä.
Pohjavire on mielentila, joka antaa valoa pimeyteen. Se antaa voimaa väsyneimpiinkin hetkiin. Se antaa pilkahduksen tulevasta. Että voi olla mahdollisuus. Kehittyä vieläkin. Ja päästä perille.

VIIKON 50. HARJOITTELU

Ma-10 km - 1.05.
Ti- 20 km - 2.11.
Ke- ilta 30 km - 3.13. Juoksurepulla.
To 10 km - 1.10
Pe- Lepo (edellisestä kulunut 24 päivää)
La- 22 km - 2.22.
Su- 28 km - 3.12.
yhteensä 120 km - 13 tuntia ja 13 minuuttia

Lähes kokonaan maantiellä. Vaihtelevat kelit.

Viikolla luettua :

Luiron laulu - Lauri Hihnavaara
Merkintöjä Jerusalemista - Guy Delisle (tämä on siis sarjakuvakirja, suosittelen)

Viikon puujalka :

Mitä ruokaa voi syödä sekä kuussa että maassa ?
Kuumaa ruokaa. 

Viikolla 51. jossain vaiheessa piipahdan Helsingissä. Jos haluat lenkille kanssani niin meilaa ja sovitaan jotakin itäpuolelle kaupunkia.

ITSENÄISYYDEN ASIALLA - REISSUSSA RÄHJÄÄNTYY

Juoksin Kuopiossa Itsenäisyysmaratonin lenkiksi - pelkkänä "helppona" harjoituksena. Pelkällä "helpolla" juoksulla eivät sensijaan sotiemme veteraanit itsenäisyyttämme turvanneet.
Nämä todelliset suurmiehet antoivat kaikkensa jotta me saamme elää elämämme ainutkertaisesti juuri niin kuin haluamme. Heiltä ei kysytty - oli juostava henkensä edestä.
Jos nämä miehet ja naiset eivät olisi aikanaan toimineet saattaisimme elää toisenlaisessa maassa vailla vapautta edes ajatella toisin.
Maraton Maamme-lauluineen usein kylmällä ja tuulisella Väinölänniemellä on muodostunut minulle jo eräänlaiseksi perinteeksi viettää itsenäisyyspäivää. 
Omalla kohdallani jokainen askel kunnioitti Mauno Henrik Koskista ja Armas Alfred Koskista sekä monia heidän kohtalotovereitaan. 
Kiitos isoisät ja muut että kestitte.

Ennen lähtöä numeroituun harjoitukseen.

VIIKON 49. HARJOITTELU

Ma- 8 km - 51 min. Pitkän työpäivän jälkeen tämä riitti.
Ti- 16 km - 1.46. Väsyneen väkinäistä osittain poluilla.
Ke-Aamu 6 km - 38 min. Verryttelyä tiellä. Ilta : Harjoitus jäi tekemättä huonon olon
      ja muiden ongelmien takia. (ks. tämän postauksen loppu)
To- 15,5 km - 1.35. Kuopion Rauhalahdesta nastoilla kävelytietä. Erittäin hyvää juoksua.
Pe- Itsenäisyysmaraton Kuopio 42 km - 4.11. Aste pakkasta ja pieni tuuli, hyvä keli.
       2 geeliä.
La- Aamulla Kirsin kanssa perinteistä hiihtoa latuja tehden hiljaa tunti.
       Päivällä 21,5 km - 2.29. Lumipyry ja pöperöä osittain. 1 geeli.
Su- Aamulla Kirsin kanssa hiihtoa kevyesti tunti, -5 pakkasta.
      Päivällä 5 km kevyttä ravistelua - 35 min.

yhteensä 114 km juoksua -  12 tuntia ja 5 minuuttia. Lisäksi hiihtoa 2 tuntia.

Hieno viikko vaikkakin olin suunnitellut vieläkin enemmän. Hieman alkuviikosta olo vaihteli, taisi olla edellisellä viikolla jokin virus. Eli järjenkäyttö voitti määrän keräyksen.
To -La vaatiikin sitten tällaiselle vanhemmalle teuraalle korkealaatuista rehua ja pehmeitä pahnoja. Maratonia en juossut ihan hitaalla ultravauhdillani ja sen kyllä huomasi sitten lauantaina. Hiihto palautti ja lisäsi harjoittelun määrää helpolla jalkoja kuormittamattomalla tavalla.

Harjoitus päättyi, se siitä.

REISSUSSA RÄHJÄÄNTYY

Lähdimme Kirsin kanssa kaikessa rauhassa kohti Kuopiota keskiviikkona päivällä. Matkailuautomme on aina huollettu, pesty ja tarkistettu tarpeen mukaan ennen reissuja. Kelikin oli mukavasti kuivahtanut ja tarkoitukseni oli juosta Kuopiossa iltalenkki, toisin kuitenkin kävi.
Ajelimme 9-tietä Onkijärven jälkeen ja yhtäkkiä vastaantulevasta autosta lensi noin tennispallon kokoinen kivi tuulilasin alalaitaan. Meillä kuten toivottavasti kaikilla muillakin valveutuneilla karavaanareilla on tuulilasivakuutus joten emme tästä masentuneet. 
Kivi osui lasin alalaitaan hieman rasteroinnin yläpuolelle jättäen murhaavan jäljen. Lasin käyn ensi viikolla porauttamassa korjaajalla ja jos se halkeaa myöhemmin niin vakuutus hoitaa uuden - onneksi. Uusi maksaa ainakin 2500 euroa asennettuna...
Jatkoimme matkaa. Kun olin Matalajärven kohdalla ohituskaistoilla ohittanut matelevan rekan olin kuullut kolauksen auton takaosasta. Ääni ei ollut mitenkään huomiota herättävä ja kun isosta matkailuautosta kuuluu joskus kolahduksia esimerkiksi kaapeista kun jokin tavara siirtyy niin emme asiaan kiinnittäneet isompaa huomiota.
Jatkoimme siis edelleen rauhallisesti matkaa ja keskustelimme tulevasta 1000 mailin juoksusta kun sitten soi puhelin. Takana olevasta autosta oli rekisterinumeron perusteella selvitetty omistaja ja meille ilmoitettiin että automme katolta lensi jotakin muovista osuen heidän keulaansa. 
Olen tieliikenteessä kokenut lähes kaiken joten ajoin rauhallisesti eteenpäin ja käännyin Oriveden rampille. Pysäköin sitten ennen keskustaa olevalla parkkipaikalle. Leveätä matkailuautoa kun ei mihin tahansa tienposken pientareelle pysäytetä - etenkään turvallisesti. Musta Audi oli tullut perässämme ja nousimme tutkimaan vahinkoja.
Autoilija kertoi että jotakin muovisilppua levisi keulalle. Audi oli pikaisesti katsottuna vahingoittumaton joten kiitin infosta ja annoin yhteystietoni jos myöhemmin jotakin ilmenee.
Suureksi ihmetykseksemme totesimme että matkailuautomme kylpyhuoneen tuuletusta oli rajusti tehostettu - kattoluukusta puuttui kansi. Vain rikkinäiset avausmekanismin rippeet olivat suihkun lattialla muistona hyvinpalvelleesta muovisesta kattoluukusta. Tiedän haisevani pahalle joskus mutta tämä on selkeästi liioittelua.
Katsoin kelloa ja soitin samantien Caravan Erälaukkoon Tampereelle suoraan Olli Erälaukolle antaen raportin. Teippasimme luukun sisäpuolelta umpeen ja käänsimme nokan kohti Hervantaa. Paluumatkalla koitimme tähyillä ohituskaistoilla olisiko luukun romuja näkyvissä mutta turhaan.
Erälaukolla Olli nousi autoomme akkuporakoneen kanssa ja totesi että tämä on noin neljän minuutin juttu. Caravan Erälaukon tasoa kuvaa hyvin että heillä sattui olemaan kolme luukkua juuri oikeilla mitoilla (sisämitta 28 cm X 28 cm) valmiina hyllyssä. Olli nousi tikkailla auton katolle ja purettuaan vanhan nostomekanismin pois hän heitti uuden luukun paikalleen ja kiinnitti sen sisäpuolelta. Varaosiksi jäivät uudesta integroitu hyttysverkko ja asennuskaulus. Neljä minuuttia - todellakin loistavaa ja asiantuntevaa palvelua kohtuullisella hinnalla !!!
Ajoimme Hervannan Shellille tankkaamaan ja siitä Kaukajärven leipomoon leivoskahville. Totesimme että luukun läpinäkyvä kaksinkertainen kansi, jossa on jatkuva virtaustuuletus, on voinut saada iskun joskus jostakin puunoksasta tai sitten se oli vaan hapertunut uv-säteilystä. Autoa ovat meidänkin käytössämme riepotelleet sekä Norjalainen että Unkarilainen myrsky eli hajoaa se hyväkin joskus. Yleensähän luukku lentää siksi että se on unohtunut auki - näin ei nyt meille käynyt koska itse ennen lähtöä asensin sisäpuolelle ns. talvisuojan ja luukku oli varmasti kiinni ja mielestäni myös ehjä.
Ja jälleen kohti Kuopiota. Matkalla oli jossain vaiheessa 10 astetta pakkasta joten katon on oltava ehjä näissä harrasteissa kuten auton muutenkin. Iltalenkki jäi väliin mutta se on pienempi murhe kuin jäädyttää etu- tai takapuolensa auton vessassa, jossa lumi sataa suoraan reisille katosta.

Siis lintulauta sen piti olla...

 KLIKKAAMALLA KUVAA SAAT NE JONOON ISOMPINA KATSOTTAVIKSI.

TAVOITTEESTA TAVOITTEESEEN

Ylämäen jälkeen pistän kävelyksi. Hamuan pulloa juomavyöstä ja katson kauas Palkonkylän horisonttiin. Aurinko paistaa ja on kolme astetta pakkasta. Tie on liukas kävellä mutta pitävä juosta. Lunta on näytiksi eli kyntämättömät pellot ovat vielä pääosin vihreitä.
Matkaa on takana neljätoista kilometriä. Edessä vielä tänään kuusitoista. Katseeni viipyy kauan Sarkkilanjärven maisemassa. Katson kauas yli tavotteiden. Kauas vuosien päähän. Mitä tästä kaikesta jää jäljelle ? Kasa kuluneita tossuja ja kulunut, vanha mies muistoineen ?
Jatkan yksitoikkoista monotonista menoa. Alitajunta hakee askeleeseen ryhtiä. Keho aavistaa että tulossa on Jyrälänvuoren loppumaton mäkisarja. Ennen mäkiä juoksen Sasin kylälle asvalttia. Ajatus harhailee 1000 mailin vaatimuksessa.
Olen juossut viime vuosina pääosin harjoitellessani kovaa aina samalla rytmityksellä. Kaksi viikkoa kovaa ja sitten yksi kevyt. Välikausien harjoittelu on toteutettu toipumisen ehdoilla. Nyt siis on kevyt viikko mutta takana on poikkeuksellisesti kolme kovaa viikkoa.
Tiedän kokemuksesta että keho tottuu sille syötettyyn stressiin. Kehittyäkseen keholle on tarjottava uudenlaista ärsytystä. Minun tapani on nyt juosta aina välillä kolme viikkoa kovaa putkeen ja pitää sitten kevyempi viikko. Kevyeenkin viikkoon mahtuu tämä kolmekymmentä kilometriä, joka on juuri menossa.
Käännyn Jyrälän ylämäkeen ja niistän nenää. Ensimmäisen kerran olen kokenut tähän tavoitteeseen valmistautumisessa epätoivoa. Tähänastisen juoksu-urani haasteet olen voinut mieltää mieleni mittoihin mutta 1000 mailia menee käsityskykyni rajalle. Hämmästyttävintä on että tiedän tasan tarkkaan mitä teen kun projekti on ensikesänä ohi. Pidän tauon juoksemisesta. Pitkän tauon. Lukuunottamatta lupaustani Unkariin Gyula Erdeszille juosta vuonna 2015 6-päivän juoksu, olen vapaa tavoitteista.
Olen juossut jo kaksikymmentä vuotta. Ajatus jää elämään huohottaessani Jyrälänvuoren lumipintaista metsäautotietä ylöspäin. Jäätynyt lumi narisee askelten alla. Ympäröivä metsä on täysin hiljainen. Lumen narina alkaa kuulostamaan jyrinältä korvissani joten pysähdyn kuuntelemaan hiljaisuutta. Sydän lyö tasaisesti. Juon vettä ja mietin taaksejääneitä vuosia.
Juostessani eteenpäin ja yhä ylemmäs tajuan juosseeni tavoitteesta tavoitteeseen kauan. Sopivan kauan. Ultrajuoksu koukuttaa monet - myös minut se on koukuttanut mutta olen silti vuosien varrella käynyt keskusteluja itseni kanssa hetkestä jolloin riittää. Säännöllisesti olen pohtinut sitä hetkeä kun juoksu loppuu. Tämä on minulle yksi tärkeimmistä tavoitteista - todellakin. Ymmärtää rajallisuus - vapaaehtoisesti. Pääsen mäen päälle ja muistan viikolla lukemani lauseen:

"Minulle ei riitä tavoitteeksi harjoitteluun vain kunnossa pysyminen ja painonhallinta. Tarvitsen kalenteriin merkityn päivämäärän, jolloin kaiken pitää osua kohdalleen - fyysisesti ja mentaalisesti."
- ultrajuoksija Jari Tomppo

Niistän nenää ja laskettelen kohti maastoautourille johtavaa polkua, josta läpijuoksemalla pääsen kohiseville poluille kohti kotia.
Olen täysin samaa mieltä Jarin kanssa. Ultrajuoksun haasteet, varsinkin kokemuksen karttuessa, ovat sitä tasoa että ilman selkeää tavoiteasettelua ei harjoittelussakaan synny hyvää jälkeä.
Vaikka tavoitteet eivät varsinaisesti olisikaan tuloksentavoittelussa on selkeän päivämäärän kirjoittaminen kalenteriin hyvä keino aloittaa kehittävä harjoittelu kohti uutta haastetta. Tämä pätee myös muunlaisiin tavoitteisiin valmistautuessa kuin pelkkiin kilpailuihin. Omalla kohdallani tällainen oma 1000 mailin juoksuni alkaen 12.5.2014.
Ultrajuoksussa ei voi odotella kauniita ilmoja tai parempaa fiilinkiä. Kyse on työnteon mentaliteetista kohti omaa asetettua tavoitetta. Jos itse kävisin vain kuntoni puolesta saunalenkeillä niin harjoitteluni määrä olisi nolla - kilometrien määrä noin 2500 km vuodessa. Huomaatte tästä että paljon tärkeämpää kuin kilometrit on harjoittelussa ajatus. Mikä on harjoittelua ja lasketaanko jokin liikunta harjoitteluksi ? Eli mikä on intensiteetti jolla fyysinen työ elimistön kehittämiseksi tehdään. Ainakin juuri tällainen tahtoharjoitus on oikeaa harjoittelua minulle.
Kokemuksen karttuessa matkat pitenevät ja usein myös suorituksen kesto. Tässä kohtaa juoksijan pään kestävyys tai oikeammin sanottuna pään riittävyys punnitaan. Väitän että kokemuksen ja etenkin iän myötä mentaalipuolen hallinta ja rajojen ylittäminen ajatusten tasolla nousee pitkälle yli 50 prosentin puhuttaessa voimavaroista joilla ultrajuoksussa päästään perille.
Vanhempana teuraana on siis jotenkin koitettava korvata iän mukanaan tuomaa rapistumista. Vaikkakin monet fyysiset ominaisuudet, kuten vaikkapa syväkestävyys, kohenevat eläkeikään asti. Eläkeiällä tässä yhteydessä tarkoitetaan veteen piirrettyä viivaa...
Tulen metsästä takaisin asvaltille. Jäljellä on kahdeksan kilometriä. Juostessani mietin että mentaalipuoltani on varsin vaikea järkyttää juosten enään nykyisin. Kokemukset nostavat toleranssin korkealle. Kuitenkin juuri tällaisilla lenkeillä mieli puhdistuu. Jopa minunkin mieleni kaipaa aika ajoin puhdistumista kaikesta positiivisuudestani huolimatta.
Valitettavasti olen työssäni viime aikoina törmännyt sekä organisaationi että yhteiskunnan johdossa oleviin ihmisiin, joilla ainoana arvomittarina on raha. Tällaisille ihmisille on mahdoton selittää että elämän arvokkaimpia asioita ei voi mitata rahassa. Luonto on yksi tällaisista arvokkaista asioista. Niinpä ihminen, joka pyrkii kohtuullistamaan työnsä määrää saadakseen mahdollisimman paljon vapaa-aikaa kokeakseen luonnossa oikeaa elämää, joutuu vaikeuksiin vaikkakin on hoitanut omat tehtävänsä moitteetta mutta vähempään tyytyen kuin muut. 
Minua on kuitenkin turha ahdistella kohtuuttomilla työvaatimuksilla. Etsin yrityksessäni jatkuvasti toimintamalleja jotka edistävät tasapainoa yksilön, yhteisön ja luomakunnan hyvän välillä jopa globaalissa mittakaavassa. Tarvittaessa voin yritykseni alasajaakin ja ryhtyä vaikka lehteä jakamaan polkupyörällä. Elämäni on muualla kuin töissä ja titteleissä.
Karistan murheet taakseni ja jatkan määrätietoisesti juoksemista. Jäljellä on enää kolme kilometriä. Käännyn kotitielle ja auto hiljentää kohdallani ja sivuikkuna veivataan auki. Eräs tiekuntamme osakas kiittää tiemme monttujen tukkimisesta. Juoksen auton rinnalla ja viisastelen että me Kirsin kanssa hieman kuntoilimme - nuoria kun ollaan. Vielä tulee yksi mökkiläinen kävellen vastaan ja käskee ottamaan loppukirin. Naurahdan ja jatkan matkaa.
Viimeisellä kilometrillä metsäaukiolla lehahtaa iso metso lentoon. Pelästyn pahanpäiväisesti. Siivet hurjasti läpsyen se katoaa metsänrajaan. Kolmenkymmenen kilometrin harjoitus päättyy. Olen todella onnekas kun saan tehdä sitä mitä haluan. Eniten ultrajuoksussa minulle antaa mielenmaisema jonka ylitse olen oppinut katsomaan tavoitteesta tavoitteeseen ja etenkin näkemään oikean elämän ilman illuusioita - ilman tavoitteita.

VIIKKO 48. HARJOITTELUNI

Ma- Päivällä 15 km - 1.34, erittäin väsynyt.
Ti- Kevyt metsätyö 4 tuntia ja illalla 10 km - 1.03. Helppoa juoksua tiellä.
Ke- Iltapäivällä 15 km - 1.43, korostetun rauhallinen palauttava osittain maastossa. Illalla huono olo, lievää lämpöä.
To- Aamupäivällä 5 km verryttelyä - 31 min. Ei normaalia harjoitusta; huono olo jatkui ilman lämpöä.
Pe- Sasi-Palko plus Jyrälä 30 km - 3.20. Normaali olo mutta jalat jäykät. Reitti liukas osittain.
La- 9 km saunalenkki - 1.01. Normaali väsymys.
Su- Keskiraskas metsätyö 4 tuntia ja heti perään 8 km - 55 min. Märkää lunta nilkkaan.

yhteensä 91 km eli ajassa juoksut 10 tuntia ja 7 minuuttia

Hieman vaikea kevyt viikko mutta ei mitään yllättävää. Helppoa tämän en ole väittänytkään olevan. Positiivisuus päivästä päivään ottaa joskus koville mutta löytyy lopulta.
Metsätyö on hyvää liikuntaa ja erittäin monipuolista.

MARRASKUUN SUMMAUS

Juoksua yhteensä 461 km eli 49 tuntia ja 14 minuuttia - vain 2 lepopäivää.

Erittäin hyvä kuukausi. Hieman liiankin hyvä mutta määrä tuli suhteellisen helposti.
Make poikkesi savusaunassa edellisellä viikolla ja kun riisuin eteisessä vaatteita pois niin hän kysyi joko treenaan kovaa kun olen laihtunut ja kapeaposkinen. Työkiireidensä vuoksi Make ei ole nähnyt minua pitkään aikaan joten annan arvoa kommentoinnille. Kyselinkin Kirsiltä olenko ollut normaalia väsyneempi jakson alkaessa verrattuna viimevuoden vastaavaan. Omalle touhulleen tulee helposti sokeaksi ja on ensiarvoisen tärkeää saada kommentteja läheisiltä. Vaaka ja muut parametrit ovat kuitenkin normaalit eli asia jatkuu sunnitellusti.
Huomionarvoista on kiinnittää treenieni yhteispituuteen huomiota. 4 tuntia metsätöitä ja tunnin lenkki päälle tai myöhemmin talvella 2 tuntia juoksua ja päälle tunti perinteisen hiihtoa antaa osviittaa - pelkkä juoksukilometrien sokea tuijottaminen ei kerro kaikkea.

Uusimme suksiamme. Taloon tuli Yokon nanopohjilla perinteisen kapulat ladulle. Umpihankeenhan meillä on jo kalusto kunnossa. Haravasta tässä yhteydessä täytyy kysyä Kirsiltä, en tiedä itsekään miten hän sitä hiihtäessään käyttää.

Liha ja puu liikkuvat.

 

LSD JA MUUTA AVOINTA AJATTELUA

VIIKKO 47. HARJOITTELUNI

Ma- Lepo. Ei ole kivaa levätä mutta joskus on pakko.
Ti- 37 km - 4.03, kolmasosa asvalttia, 1 geeli, vettä ja 20 km kohdalla sämpyläkahvit. Vesisateessa on kiva juosta.
Ke- 28 km - 3.08, pääosin hiekkatietä, 1 geeli ja hypotonista juomaa. Pikkupakkanen ja aurinko; hienossa kelissä on kiva juosta.
To- 8 km - 50 min. Lumisateessa on kiva juosta.
Pe- 15 km - 1.38. Sumuinen metsä ja sohjoa, metsässä on kiva juosta.
La- Illalla 20 km -2.21. Nastat ja reitistä 4 km kivikkoista polkua,pimeää, rapaa ja väsyneenä on kiva juosta. Tahtoharjoitus.
Su- Iltapäivä 12 km - 1.18. Ennen lenkkiä lapioimme Kirsin kanssa yhteensä 5 kuutiota mursketta mönkkärin kärryyn ja siitä tielle. Lapioinnin jälkeen on erittäin kivaa juosta.

yhteensä kivaa 119 km eli 13 tuntia ja 18 minuuttia.

LSD

Viimeviikon tekstistä tarkkavainen lukija oli bongannut puujalan numero yksi. Kirjoitin että mitään järkisyytä harjoitusmäärän nostamiselle ei vielä ole. Tämä tarkoittaa myös että mitään järkisyytä harjoitusmäärän laskemiselle ei ole.
Puujalka kaksi on sitten se harjoitusmäärä. Pitää juosta 160 km viikossa. Tätä en kertonut. Ja se on minulle sopiva yläraja. Vielä ei kuitenkaan ole sen aika.
Liikutettu liha (vanhempi teuras) vaatii joustinpatjaa ja kermakakkua silloin tällöin. Tästä syystä lepo maanantaina. Nuoremmille atleeteillehan riittää lenkkien välissä satunnainen nojailu ovenpieliin ja banaani.
Nyt kun on kaksi puujalkaa esitelty niin voidaan keskittyä olennaiseen. Ylläoleva viikko on rytmitetty juuri niinkuin pidemmille ultramatkoille tulee harjoitella. Viikossa on kaksi kuormituspiikkiä joista molemmista syntyy ylikuormitus. Ei siis liikakuormitus. Elimistön tehtäväksi jää sopeutua sekä aineenvaihdunnan ja iskunkeston osa-alueilla.
Tällainen harjoittelu vaatii hyvää unta ja ravintoa. Ja etenkin ymmärtävää lähipiiriä. Siis perhettä. Hyvästä sohvasta on myös etua.
Ensiviikko on hitusen "kevyempi". Tiedossa on metsätöitä ja kellokin soi maanantain kunniaksi jo 04.00.
Ihana tajuntaa laajentava LSD. Tästä on hyvä jatkaa säännöllistä käyttöä - Long Slow Distance.



AVOINTA AJATTELUA

Suomessa kun yrittää esittää jotakin uutta niin harvoin saa äänensä kuuluviin. Yleensä yritys tuomitaan populismiksi tai rasismiksi. Tai sitten naureskellaan että kuules poika ei me noin tehdä vaan me tehdään näin kun on aina tehty näin. Tai ollaan sittenkin hiljaa ettei vaan ketään loukata. Ehkäpä pitäisikin palata hieman taaksepäin ja muistella miten kansa henkisesti voi joskus kolmekymmentä vuotta sitten tai vielä aiemmin.
Kovin on moni nykyään masentunut ja syrjäytynyt. Some (sosiaalinen media) lanseerasi termin "tatuilu" taaannoin. Tämä sai alkunsa kotona tietokonepelejä pelaavasta ja kokonaan yhteiskunnan tuilla omasta halustaan elävästä yksilöstä Helsingin Kalliossa. Paheksuttiin kovin. Käskettiin mennä töihin. Taivasteltiin valintaa.
Oikeasti yhteiskunta saisi katsoa peiliin. Koska mahtina on raha ja tuottavuus kaikki eivät kestä eivätkä etenkään viitsi. On yhteiskunnan oma vika jos se mahdollistaa tällaisen. Ihmiselle on luotu keinot selvitä niin savannilla kuin asvalttiviidakossakin. Nälkä on hyvä motivaattori. Se pistää yrittämään. Jos ei töistä tai luonnosta niin sitten luukulta. Jos luukulta saa ilman velvotteita niin voi voi sitten.
Yhteisöllisyys syntyi ennen risusavotassa. Vähän heikommillakin eväillä varustettu otettiin mukaan. Lyötiin vesuri kintaaseen ja sanottiin että huido tuolla tunti niin sitten juodaan kahvit. Oli pakko huitoa. Sai raitista ilmaa ja ruokaakin. Illalla saunassa oppi vanhemmilta miten maailmaan tullaan ja miten sieltä lähdetään. Syntyi vastuunkantoa kuin itsestään.
Jos ei kiinnostanut niin tuli turpaan. Ja sitten mentiin taas. Ei ehtinyt masentua. Oli pakko vääntää menemään. Yhteisö eli ympäröivät ihmiset pitivät huolta. Moraalikin tuli kuin itsestään. Ja jos joku hairahtui niin isoäitini kaltaiset ihmiset pistivät kuriin. Maksullisen naisen tittelissä oli lausuttuna kolme r-kirjainta. Muuta painotusta ei tarvittu. Mitä nyt joskus miehet lauleskelivat Levanterin Kullia metsätöissä. Asiat sanottiin suoraan ja ymmärrettiin myös.
Tänään kaikki haluavat voida paremmin. Purkista ei parempaa vointia saa. Aiheellista sensijaan olisi keskustella kuinka hyvin pitäisi voida että se riittää ? Joukkoon kun mahtuu aina näitä mielensäpahoittajia joille mikään ei riitä.
Työt ja jaettu hyvinvointi alkavat olla takakaarteessa jo meilläkin. Emme millään pysty kilpailemaan kiinalaisen työn hinnan kanssa. Innovaatiohuumasssa osaaminen myydään ulkomaille ja työt sen mukana myös. Jäämme siis pohjolaan palvelemaan toisiamme.
Ajatus toistensa palvelijoista on melko sisäsiittoinen. Jonkun on tuotettava ruokaa ja jonkun on se ostettava. Jos ruokaa ei tuoteta itse eikä rahaa ole niin mistä sitten saamme ruokaa ? Huomattavaa on että kiinalaiset ostavat maata afrikasta ja viljelevät siellä itse ruokaa itselleen. Vanha kulttuuri osaa katsoa pitkälle tulevaisuuteen. Älypuhelinta ei voi syödä vaikka se apple olisikin.
Voidakseen hyvin ihminen tarvitsee ravintoa ja lepoa mieluimmin lämmössä, puhtautta ja liikuntaa ulkona. Ihminen tarvitsee myös mielekästä tekemistä tai yleensä tekemistä. Jollakin tavalla jokaisen tulisi pystyä toteuttamaan itseään ja myös arvostamaan itseään ja saavutuksiaan.
Automaatio on vienyt valtavasti työpaikkoja. Ei ole enää yksinkertaisia hommia yksinkertaista hommaa kaipaavalle. Yhteiskunta ei ymmärrä kohtuullistamista. Joko kaikki tai ei mitään. Olet joko tarpeen tai sitten et. Ei ole välimuotoa.
Tulevaisuuden visiot ovat karmean keinotekoisia. Miksi kasvattaisimme pihviä laboratoriossa kun laboratorion paikalla voisi olla karja-aitaus. Miksi luomme keinotekoisen maailman tuhoten samalla meillä jo olevan aidon ? Jos ei lihansyönti kiinnosta niin laitetaan soijaa kasvamaan sitten. Aivot tarvitsevat proteiinia mutta ei hashista.
Kaiken työn ei siis tarvitsisi olla tuottavaa. Tuottoa ei voi mitata pelkästään rahassa. Absurdi välistäveto yritysrahoituksessa näivettää tekijät mutta lihottaa sijoittajat eli ne jotka eivät oikeasti tee mitään. Tässäkin on samanlainen kupla kuin "tatuilussakin". Loppujen lopuksi joku maksaa jossakin loppulaskun.
Suomessa on peräänkuulutettu hieman suorempaa kommentointia ja uutta räväkkyyttä filosofointiin. Zizek sanoo että Stalin ei mennyt tarpeeksi pitkälle. Ehkäpä hölmöt hänen ympärillään menivät. Kuten Hitlerinkin kanssa. Me taas suomessa emme tunnu menevän mihinkään. Osa suomalaisista on nössöjä askartelijoita jotka uskovat kollektiiviseen tai jopa globaaliin jaettuun hyvinvointiin. Lopputulema on kuitenkin että aina joku pärjää paremmin. Joku jaksaa aina hieman pidemmälle. Ja samaan hengenvetoon joku aina pahoittaa mielensä tai kadehtii. Tämä on suomalaisuuden syvin olemus. Häpeän sitä.
Miten sitten pärjäisimme tulevaisuudessa ja voisimme paremmin ? Mihin on kadonnut talvisodan henki ja yrittäminen päivästä päivään. Olemalla läsnä tässä ja nyt ja etenkin toteuttamalla haaveensa tänään huomisen sijaan oltaisiin jo hyvällä alulla. 
Väkinäiset paskapuheet työssä pidempään jaksamisesta ja eläkerahojen loppumisesta, kun samaan aikaan eläkeyhtiössä suditaan loistoautolla loistoasuntoon, eivät todellakaan motivoi ketään. Nuoret pitää saada töihin ja vanhat huilaamaan eläkkeelle. Aika hoitaa kustannukset ja tasaa erot.
Luukulta rahaa saavat tulisi velvoittaa harjanvarteen tai vanhuksia ulkoiluttamaan. Elämä on tehty elettäväksi todellisena eikä virtuaalisena. Kenenkään otsaan ei tarvitse lyödä leimaa "turha" vaikka syytä olisikin. 
On vain yksi keino pärjätä. Päivästä päivään ja eteenpäin, ihan itse.

VIIKON ANKKA :

Poliisi on kiinnittänyt huomiota suunnistusvalojen (otsalamppujen) kirkkauteen. Ne voivat kuulemma häikäistä autoilijaa.
Mitenkähän on kun juoksija kohtaa etenkin ilman katuvaloja olevalla maaseututiellä autoilijan joka ei vaihda lähivaloille kohtaamistilanteessa - kumpikohan siinä häikäistyy ?
Älynväläys on siis katsojan silmässä. Omalla otsallani on tarvittaessa valoa aina 250 metriin asti ja kirkkaana (Ledlenser) - ei tulisi kuitenkaan mieleenikään osoittaa sillä vastaantulevaa autoilijaa silmiin vaikka miten siellä pitkiä valoja räpsitään ja kuraa roiskitaan.

Juoksija harjoittaa pohjelihaksiaan omaperäisesti  eli OH3GWO virittää.

Loppukevennykseksi esiintyy eräs monitaituri. Pitkätukkahevistä on pitkä matka tänne.

SCHWITZEN GESUND IST !
- Anton Obholzer 1936 (Jo isämme tiesivät että hikoilu on terveellistä...)

Viikolla luettua:
Jäämerestä syntynyt - Varangin karunkaunis vuono - Juha Höykinpuro
Kiukaan kutsu ja löylyn lumo - Tuomo Särkikoski

VAISTON OHJAAMANA

Tykkäsin jo pikkupoikana juosta. Oikeammin tykkäsin lähteä lenkille. Juoksemisella tarkoitin jo silloin jotenkin vakavamielistä toimintaa jonkin päämäärän saavuttamiseksi. En kuitenkaan kilpaillut, edes itseni kanssa. Kunhan vain juoksin lenkin ja nautin siitä.
Lenkille lähteminen oli jo pikkupoikana eräänlainen rituaali. Ensin haalin juoksuvaatteet kasaan ja pukeuduin huolellisesti niihin. Tätä ennen olin käynyt vessassa ja juonut vettä. Ajatuksissani jo mietin minne juoksisin. Tai oikeammin minkä lenkin. Takaisin piti osata. Perillepääsy oli jo tuolloin päämäärä.
En tiennyt harjoittelusta mitään. Vanhempani eivät neuvoja osanneet antaa. Tai eivät halunneet. Äiti kylläkin kannusti mutta ihmetteli pakkaseen lähtöä kun ei itse pitänyt kylmästä. Isän entisenä kilpahiihtäjänä olisi luullut kiinnostuvan poikansa urheilemisesta mutta vastakaikua en saanut. Liekö pullo ollut omaa poikaa kiinnostavampi. Olen isältä asiaa kysynyt ja minun on käsketty elää omaa elämääni joten sitten teen niin. Äitiä ei enää ole joten hänen kannustuksensa oman tien löytämiseen omalla tavalla elää hengessä vahvana.
Siis vain juoksin silloin tällöin kun se tuntui hyvältä. Autuaan tietämättömänä miten tai kuinka paljon olisi pitänyt juosta. Juoksin juoksemisen ilosta. Katselin lenkkieni varrelta luontoa ja uusia maisemia. Tutustuin ympäristöön. Kävin paikoissa joissa en ennen ollut käynyt. Olin utelias. Ja menin usein huomaamattani liian pitkälle.
Jouduin siis paikkoihin joita en tuntenut. Väsyin enkä enää jaksanut juosta takaisin. Usein jouduin kamppailemaan janoisena kohti kotia samalla epävarmana onko suunta oikea. Näin jälkikäteen ajateltuna onkin hämmästyttävää että löysin aina takaisin. En myöskään joutunut autojen ruhjomaksi tai muunlaisiin pientä poikaa uhkaaviin vaikeuksiin. Ehkäpä maailma silloin oli toisenlainen tai sitten rinnallani kuljettiin jo tuolloin. Mummuni opettamissa iltarukouksissa saattoi olla totuuden siemen jo tuolloin.
Tietämättäni juoksemiseni oli siis pikkupoikana jo kokemista. En siis erityisemmin pyrkinyt mihinkään. Toisaalta tärkeää oli juoksulenkin jälkeinen merkillisen hyvä olo. Oli nautinto suihkun jälkeen juoda makeaa mustaviinimarjamehua, syödä jotakin ja samalla lueskella vaikka sarjakuvia. Tietämättäni tykkäsin siis jo tuolloin lenkin jälkeisestä raukeasta lämpimästä mitääntekemättömyydestä.

Koska perheeni ei liiemmin innostunut juoksemisestani en tehnyt sitä mitenkään säännöllisesti. Juoksemisen halu kuitenkin säilyi koko ajan nuoruusvuosieni aikana. Tottakai tein samoja asioita kuin muutkin nuoret mutta aina silloin tällöin kävin lenkillä. Lenkille oli pakko päästä. Todellisuudessa en ajatellut tuolloin ihan noin. Elin tietämättäni osittain jo silloin kuten huvittaa eli tein niitä asioita mitkä tuottivat minulle iloa ja antoivat tyydytystä.

Muistan eräänäkin erittäin kylmänä joulunaikana pukeutuneeni keltaiseen pakkasessa rapisevaan tuulipukuun, surkeisiin ja halpoihin punaisiin menokas-merkkisiin lenkkitossuihini, villapipoon sekä tummppuihin ja lähteneeni illansuussa katuvalojen valaisemille tyhjille kaduille juoksemaan.

Asuimme tuolloin Mikkelissä ja muistan vieläkin elävästi kun juoksin jyrkkää Hiihtomäentietä alas hengitys höyryten yksinäisyydessä. Ikkunoissa paloivat valot ja tuskin ketään oli ulkona kylmässä. Kiersin lenkin joka ulottui Mikkelin keskustaan asti ja takaisin. Vaikka kotitalomme vierestä pääsi Urpolan hiihtoreiteille valitsin silti juoksulenkin. Tietämättäni olin jo tuolloin tehnyt valinnan joka tulisi kantamaan läpi elämäni.
Vaikka nuorena harrastin ahkerasti muitakin liikuntalajeja muunmuassa hiihtoa, pyöräilyä, tennistä ja painoharjoittelun ohessa uimista niin rakkaus juoksemiseen voitti. Osaltaan kohtalokin johdatti. Perheemme hajottua juoksulenkit olivat mainioita tilaisuuksia olla yksin sekä paeta arjen murheita.
Myöhemmin aloin juosta säännöllisemmin pysyäkseni kunnossa ja pitääkseni painoni kurissa. Tuolloin vietin epäsäännöllistä elämää nuoruuden huumassa. Juoksu auttoi palautumaan ja antoi happea. Jossain vaiheessa tein kahta työtä yhtäaikaa eli juoksu toimi eräänlaisena jaksamisen varaventtiilinä.
Matkan varrella lenkit pitenivät ja osallistuin joihinkin paikallisiin hölkkätapahtumiin oikeastaan ihan omaksi ilokseni. Jossain vaiheessa joku kysyi mihin lenkeilläni tähtään ja oli helpompaa kertoa juoksevansa syksyistä hölkkää varten kuin ihan muuten vaan. Tämä kaikki tapahtui ikäänkuin vahingossa. Itse en suunnitellut tuolloin vielä mitään sen suurempaa.
Jossain vaiheessa äitini toisen miehen, Putkosen Ilkan, innoittamana aloin haaveilla maratonin juoksemisesta. Tämä sitten toteutuikin Varpaisjärven yömaratonilla. Olin myyty haasteeseen. Vuonna 1992 juoksinkin kolme maratonia juoksukilometrien ollessa noin 1000 vaiheilla koko vuonna. Tarkoitus oli jatkaa harrastamista ilman sen suurempia tavoitteita edelleen.
Vuoden 1993 kalenterissani on kuusi maratonkisaa yliviivattuna. Olin sairastanut toistuvia flunssatauteja ja Tammikuun 1993 harjoitusmäärä jäi 98 kilometriin. Menin lääkäriin näyttämään kehossani olevaa kyhmyä ja valittamaan väsymystä. Minut leikattiin Helmikuussa. Tikkien poisottamisen jälkeen juoksin irvistellen leikkaushaava särkien kolme lenkkiä, 2 km, 4 km ja 6 km kunnes minulle kerrottiin Maaliskuun 2. päivä että sairastan syöpää ja sen levinneisyysaste on viisi, epäily myös toisessa keuhkossa vatsanalueen imusolmukkeiden lisäksi. Juoksut oli siltäerää juostu, nyt oli kysymys elämästä tai kuolemasta.
Sairastettuani koko kesän saaden kemoterapiaa, sain vihdoin luvan juosta Elokuun 1993 lopussa. Ensimmäisen kolmen kilometrin lenkin tein kuitenkin vasta 6.9. Toholammin talvimaratonin juoksin sitten 26.3.1994. Oli siis kulunut 273 päivää siitä kun viimeinen sytostaattineula vedettiin käsivarrestani irti. Olin onnistunut !
Luonnollisestikin jatkoin juoksemista. Ensin vaiston ohjaamana kuntoutuakseni syöpähoitojen vaikutuksista ja sitten elämän nälän ajamana. Halusin parantaa. Halusin voittaa. Halusin palkintoja. Tietämättäni olin kuitenkin voittanut jo tärkeimmän. Tuota voittoa symbolisoi vaatimaton mitali Toholammin talvimaratonilta 1994. Tietämättään tuon mitalin antaja antoi minulle mitalin takaisinvoitetusta elämästä.
Täytän ensivuonna viisikymmentä. Takana on vimmainen kellon edellä juokseminen noissa monissa kisoissa aina maratonmatkaan saakka. Takana on myös omien rajojen mittaaminen eri ultrajuoksuissa aina kuuden päivän kisaan asti. Rajat on mitattu ja juoksusta on tullut elämäntapa.
Vaiston ohjaamana olen juossut kohta 60.000 muistiinmerkittyä kilometriä. Vaikka rajat on mitattu se ei tarkoita että ne olisivat lopulliset. Aina voi parantaa. Aina voi mennä pidemmälle. Olen edelleen se utelias pikkupoika vaikka tuulipuku ei enää kahise ja kengät ovat huippuluokkaa.
Tuloksia voi parantaa vain tiettyyn rajaan asti. Kamppailusta vanhenemista vastaan ei toistaiseksi ole palkittu ykköspalkinnolla ketään. Sensijaan aina voi yrittää olla parempi ihminen. Siitä ei itselle palkintoa tarvitse saada. Riittää kun tekee sillointällöin jonkun muun onnelliseksi yrittäessään jakaa ainutkertaista positiivisuutta - ainutkertaista elämää. Päivääkään en antaisi pois, sillä niin hieno juttu elämä on kun sen oikein osaa oivaltaa.

KOSKAAN EI SAA LUOVUTTAA, PITÄÄ VAAN ANTAA VÄLILLÄ VÄHÄN PERIKSI 

VIIKKO 46.

Ma - Lepo
Ti - osittain poluilla 18,5 km - 2.02
Ke - illalla myöhään 10 km - 1.02
To - aamupäivällä tiellä 19,5 km - 2.04
Pe - 18 km josta 2 km ryteikköä ja suota - 2.14
La - 20 km josta puolet asvaltilla - 2.11
Su - 14 km tiellä 1.24; myrskytuuli

yhteensä 100 km eli 10 tuntia ja 57 minuuttia

Viikon alkupuolella kärsin edellisenviikon leirin väsymyksestä ja henkisen keskittymisen hajoamisesta. 
Keskittyminen hajosi työhöni liittyvissä käsittämättömissä virka-asioissa. Ihmeiden aika ei ole ohi ajovuorovelvoitetta toteutettaessa näin taantumankaan aikana eikä vastineita organisaatiolle käsittämättömiin kyselyihin laatiessa.
Loppuviikosta tilanne normalisoitui ja sain positiivisuuden takaisin. Viime vuonna tähän aikaan takana oli 3426 km. Nyt 4082 km. Mitään erikoista järkisyytä harjoitusmäärän nostamiselle ei juuri nyt vielä ole.

Viikolla luettua :
-A.E. Järvinen, Viimeinen kesä (Arvitin kanssa Tuntsan lohijoella)
-Salme Saure, Elämän korkea hetki (Mietteitä)
-Raamatusta : Johanneksen Evankeliumi.