POLUTON POLKU, TIETÖN TIE

 

Kodissamme Nellimin Kotalan vanhassa puutalossa on kolminkertaiset ikkunat. Kurkkukipuisena, mutta en harmistuneena, join hitaasti kahvia ja katselin kevääseen herännyttä kärpästä sisäpuolen ikkunapokien välissä. Kärpäsen ja ulkoilman välissä oli kaksi lasia. Kärpäsen takana yksi lasi. Kärpänen ei pyrkinyt sisällepäin taloon, vaan tutki lähes taukoamatta keskimmäistä lasia ulospäin.

    Kun juo hitaasti kahvia ja pureskelee voileipää vielä hitaammin, vaikka lautasella on seuraavaksi vuorossa donitsi, ei menetä mitään. Päinvastoin. Hetki pysähtyy. Kuulen puuhellassa olevien kuusipuiden ritinän ja seinäkellon raksutuksen. Näen ulkona tuulen heiluttavan männynoksia, valon ja varjon leikin keväthangella. Ilmavirrassa ulkona lentelee silloin tällöin hiukkasia, ehkä ne ovat tuulen puunkuoresta irroittamia kaarnanpalasia tai sitten jotakin muuta, irronnutta materiaa.

    Ihmisellä, aivan kuten kärpäsellä, on jatkuva tarve päästä jonnekin. Näin toimien, tässä ja nyt- ajatus jää useimmiten useimmilta kokematta. Kyse ei ole pysähtymisestä, vaikka hetki tuntuukin pysähtyvän. Kyse on oman rajallisuuden hyväksymisestä, oman keskeneräisyyden hyväksymisestä.

    Tärkein opettajani, Shunryu Suzuki kuoli, kun olin seitsemän vuotta vanha. 28-vuotiaana syövän jälkeen lähdin jatkamaan elämääni, en ymmärtänyt, että minulla oli aloittelijan mieli. Aloittelijan mieli oli ollut minulla koko elämäni, en vain ollut hyväksynyt sitä.

    En edes muista missä yhteydessä kuulin Shunryu Suzukista ensimmäisen kerran. Tapahtumasta lienee kulunut noin kolme vuotta. Tutustuin hänen ainoaksi jääneeseen kirjaansa Zen-mieli, aloittelijan mieli. Ensimmäisen kerran kirjaa lukiessani oivalsin, että olin harjoittanut mieltäni juuri Suzukin kuvaamalla tavalla jo vuosikausia. En kuitenkaan meditaatiossa istuen, vaan juosten. Kirja kokosi yhteen kaiken vuosien varrella itse oppimani ja antoi valtavan paljon uutta. Ymmärrys, että Zen on kaikessa jatkuvasti, oli järisyttävä. Ymmärryksellä en tässä tarkoita mitään yksittäistä "valaistumisen" kokemusta, vaan jatkuvan hyväksymisen kokemusta kaikkeen koettuun sellaisenaan.

    Suzuki-rõshi korostaa, että Zen-mielen tarkoituksena on saattaa sinut takaisin omaan itseesi. Se tarkoittaa avoimmuutta, kykyä nähdä asiat aina uusina ja tuoreina. "Joskus mestari kumartaa oppilaalleen, joskus oppilas mestarilleen." Eroa ei siis lopulta ole. Tämä ei tarkoita, että opettajaa ei tarvita. Tämä ei tarkoita, ettei mitään sääntöjä olisi.

    Mietiskely, hiljentyminen tai katseleminen on mielen selkeytymistä - hämmennyksen lakkaamista. Kun mieli on avoin ja selkeä, voimme tarkastella tapahtumien kulkua ja ymmärtää paremmin itseämme ja maailmaa ympärillämme. Näin emme aiheuta tarpeetonta kärsimystä itsellemme, emmekä muille.

    Zen ei edellytä tietoa buddhalaisuudesta, eikä se ole uskonto. Zen käy myös pelastusoppeihin tai muihin onnen oikoteihin uskonsa menettäneille. Zen ultrajuoksussa on askeleiden ja hengityksen rytmiin keskittyvää perusmietiskelyä, dynaamista meditaatiota. Samalla tavoin voi harjoittaa istuen, paikalleen pysähtyen.

    Alkuperäinen intialainen mielenhiljaisuutta tarkoittava sana on dhyãna, luetaan dhjaana. Kiinaksi chan, luetaan tshan. Japaniksi zen. Tämä käännetään mietiskelyksi tai meditaatioksi, vaikka se ei viittaa miettimiseen. Yksinkertaistettuna zen on olemisen suoraa kokemista turhia miettimättä.

    Kuulostaa helpolta, mutta ei ole.

    Kun minulta kysytään, uskonko Jumalan olemassaoloon, vastaan nykyisin aina samalla tavalla: jotain korkeampaa on. Ero uskomisen ja hyväksymisen välillä on veteen piirretty viiva. Kun olet piirtänyt viivan, väreet asettuvat ja sitten vesi sekä kadonnut viivasi ovat yhtä. Zenissä on takertumattomuuden käsite. En voi päästä mieleni kanssa minnekään, jos takerrun opinkappaleisiin tai uskonnon sääntöihin. Zen on poluton polku, tie ilman määränpäätä.

    Lukijoistani joku saattaa kuvitella minut meditoimassa: istumassa kaapu päällä lootusasennossa. Ultrajuoksijana jalkani ovat useimmiten siinä jäykkyystilassa, että hyvä kun ne saa edes perinteiseen risti-istuntaan. Silloin kun harjoitan zazenia, istun useimmiten tuolilla hengitykseen keskittyen, nojaamatta mihinkään. En nojaa mihinkään, koska en odota mitään enkä tarvitse tukea - oma mieleni riittää. Olen sellainen miltä näytän: rauhallinen ja ryhdikäs. Avoin. Eikä kaapuakaan ole, mukava kotiasu riittää.

    Suosittelen lukemaan Basam Booksin Suomalaisen Zen-oppaan. Kirjan on kirjoittanut Tae Hye, eli Mikael Niinimäki. 2001 painettua kirjaa voi olla vaikea löytää, mutta nettiantikvariaateista voi googlettamalla tärpätä. Kirja selventää Zenin olemusta ja tekee siitä arkipäivässä ymmärrettävämmän.

    Tyhjä mieli kuulostaa useimmista kammottavalta. Tämä johtuu pelosta. Emme ole yhtä kuin mielemme. Olemme kehittäneet ihmisenä olemisen perustalle olevan pelon, pelon, että emme olekaan. Tästä eteenpäin jokainen jatkaa itse. Minun vastaukseni on: emme tietenkään ole. Elämän tarkoitusta ei ole, mutta merkitys on kyllä - sen jokainen etsiköön itse.

    Minä olen pehmennyt mielipiteissäni sitä enemmän, mitä pidemmälle olen Zenissä edennyt. Edelleen kannan mukanani mustavalkoisuuden taakkaa. Äskettäin kommentoin erästä puunkaatoon liittyvää facebook-päivitystä: "Eikä vielä yhtään vihervassaria itkemässä kommenteissa. Super." 

    Tiesittekö, että olen jo vuosikausia pyytänyt puulta anteeksi, kun kaadan sen. Anteeksipyytäminen ei pelasta maailmaa ilmastonmuutokselta, mutta minun maailmastani se tekee ongelmattoman: "Anteeksi nyt kun kaadan sinut, mutta minunkin on lämmiteltävä."

    Vuosikausia olen kehottanut blogiteksteissäni ihmisiä valitsemaan, tekemään valintoja oman onnellisuutensa perustaksi. Jos joku löytää onnellisuuden vihervasemmistolaisuuden kautta, hyvä. Kuitenkin kysytään miksi maailma on täynnä kärsimystä ja ongelmia. Vastaan kuten opettajani: ei ole syytä. Mutta kysyminen ei ole koskaan turhaa!

    Hyväksy poluton polku, tietön tie. Kulje. Anna mennä.

 JUOKSUNI

 

Tulin vaalipäivän jälkeen ennen pääsiäistä kipeäksi. Kirsi sai kuumettoman keuhkoputkentulehduksen ja minä pelkän kurkkukivun sekä voimattomuuden. Pääsiäisenä olin vaihtelevasti pystyssä, lenkillä, pilkillä ja hissukseen. Pääsiäisen jälkeen tuntuu taas, että olen kipeä. Koronaa ei eilisen testin mukaan ainakaan ole.

    Tauko 24-tunnin kilpailun jälkeen on ollut tarpeen. Toisaalta tauko on jälleen kerran osoittanut, miten huonoksi ihmisen vointi menee ilman säännöllistä harjoittelua. Makkaransyöntiin ja viinanjuontiin makaamisen ohella pystyvät kaikki, harvempi päivittäiseen juoksulenkkiin.

    On aivan selvää, että kolmekymmentä vuotta harjoittettu kehoni romuttuu ilman liikettä. Yleensä toimin aina samalla tavalla. Aloitan päivittäisen juoksemisen vasta sitten, kun lenkin jälkeen herää iloinen tunne: huomenna uudestaan!

    Sen aika olisi nyt. Mutta ensin on tultava terveeksi. 

 

KYSYMYS

 

Näetkö tämän kirjoituksen alussa kuvassa kärpäsen, ikkunan välissä olevat joutsenet, pihan, rakennuksia, puut, pilvet taivaan ja valon.

    Vai näetkö pesemättömän ikkunan, naarmut, lohkeilevan maalin, ulkona kumollaan olevan pulkan, kaksi moottorikelkkaa, vanhan lyhdyn entisessä lintulaudalle pystytetyssä kelossa ja sirkkelin peitettynä liiterin vieressä odottamassa puuntekoa.

    Aukeaako metsän takaa poluton polku ja tietön tie.

    Vai heijastuuko muita muotoja.

    Kaikki voi olla yhtä:

 

Ilta

 

"Kun rauhallisena tummuu ilta

ja oksien alla hämärtyy.

Kysy taivaan pitkiltä tanhuvilta

mist' on tämä lahjoitettu ilta

ja missä on tyyneyteesi syy.

 

Oli aivan turhaa ja tuskallista

luo salaisuuksien ponnistaa.

Se on loppumattoman louhimista,

se on pohjattomuuden luotaamista,

se on kysymysmerkkien seulontaa.

 

Älä kaivele mistä ja minkä vuoksi.

Ole tyhjä vain. Ole auki vain.

Suo salaisuuksien tulla luoksi

tai haipua niinkuin pilvet juoksi

yli metsän latvojen humisevain.

 

Suo silmien paistaa, henkien tuulla

läpi tuntosi valvovan tuokion.

Vain hiljaisella on korvat kuulla.

Kun askelet hiipivät porraspuulla

vain odottajan ovi auki on."

 

Aaro Hellaakoski, kokoelmasta Runot.

    

ASKEL KERRALLAAN

 

"...vaikka kaikki menis päin helvettii, niin voitko uskoa, että täällä ennenkin selvittii..."

- Kauan Sitten / MunkkiTuk - Kono - Amosa

 

Eräs vanha etelänaikainen urheilukaverini, sähköautoilusta innostunut osa-aikaopettaja (kunnan kyykyttämä määräaikainen, aivan kuin minä itsekin aikanaan) sanoi, että kolumniin voi kirjoittaa mitä lystää. 

    Tuolla logiikalla ihan mihin vaan voi kirjoittaa mitä lystää. 

    Vai voiko?

    Vanha kaverini osoitti uskovansa tiettyihin kirjoitettuihin asioihin tietyssä arvojärjestyksessä. Tämän tekstin jälkeen on Inarilainen-lehdessä tällä viikolla julkaistava kolumnini. Kun luette sitä, huomaatte, että kaikilla asioilla voi olla yhteys - mutta mitä tahansa ei voi kirjoittaa. Kantaaottaminen kirjoittaen vaatii sivistystä - sillä edellytyksellä, että on jotakin omaa sanottavaa. Onko sitä, sen päättävät lukijat.

Eräs toinen vanha etelän tuttuni, poliittiseksi toimijaksi julistautunut, väitti minun kuuluvan setämiesten joukkoon. Siihen joukkoon, joka aliarvioi nuoria ja nuorten idealismia. Jörn Donnerin teorian mukaan vanhetessaan ihminen luopuu ihanteistaan ja alkaa taistella olemassaolonsa turvaamisen puolesta. Hän aloittaa muutosvastarinnan, eikä hyväksy kaikkea uutta.

    Eduskuntavaalien tulos osoittaa, että kansa on saanut tarpeekseen muun muassa kusetuksesta ilmastosta ja ruuantuotannosta. Molemmat tulevat yksilön iholle, varsinkin kun luodaan jatkuvasti uhkakuvia toisensa perään.

    Mutta nuorissa on tulevaisuus. He tekevät sen itse itselleen. Kas kun se ei ole valmiina odottamassa! Osa meistä setämiehiksi tuomituista kun uskoo, että tulevaisuutta ei ole olemassakaan. Kaikki on aina tässä ja nyt. Siksi minusta kaikki idealismi on mieletöntä.

 

Sähköautoilu on erinomainen esimerkki markkinakusetuksesta. Useimmille lienee utopiaa, että sähköauto keksittiin hyvin pian sen jälkeen kun Farady keksi sähkömoottorin. Hollannissa 1835 Sibrandus ja Becker valmistivat varsinaisen ensimmäisen sähköauton. Sitä ennen eräs skotlantilainen kokeili sähkövaunua.

    Yllätyksellistä on, että Ford ja Edison kehittelivät vakavissaan sähköautoa. Edisonin laboratoriot paloivat mystisesti ja kehitystyö keskeytyi. Keksittiin laittaa vaikeasti kammella käynnistettävään polttomoottoriautoon starttimoottori. Tämä ja ensimmäinen maailmansota keskeyttivät sähköauton kehityksen vuosiksi.

    1980-luvulla ilmansaasteista kärsivä Kalifornian osavaltio teki päätöksen, että kymmenen prosenttia uusista autoista piti olla sähkökäyttöisiä. GM teki sähkökäyttöisen leasing-auton, johon käyttäjät olivat erittäin tyytyväisiä. Sittemmin öljy-yhtiöiden lobbauksen myötä kaikki nämä autot vedettiin pois käytöstä. Kummalliseen tapahtumasarjaan liittyi myös sähköautopatenttien siirtyminen salakavalasti öljy yhtiöille.

    Ihmiskunnan historia voisi siis ilmastonmuutoksen suhteen olla täysin toisenlainen, mitä tulee liikenteen päästöihin.

1968 kertoi Kansalaisen vuosikirja MMM hiilidioksidipäästöjen vaikutuksesta ilmakehään. Tuolloin ei tunnettu sanaa ilmastonmuutos. Jos joku olisi 1968 ehdottanut, että eläintuotantoa olisi ilmastosyistä rajoitettava, hänet olisi lynkattu tai suljettu hullujenhuoneelle. Tuolloin ei vielä laajemmin käytetty mielisairaala-nimitystä.

Huomaamme, että kaikki ei suinkaan aina ole sitä miltä näyttää. 

Sensijaan jotkut asiat kestävät aikaa ja soveltuvat lähes sellaisenaan kuluvaan aikaan. Yksi näistä on zen-filosofia. Kaikki on aina tässä ja nyt. Seuraavan askeleen päässä. On itsestämme kiinni, mihin sen otamme.

Alla Täryhalon uusin video, joka on kuvattu Tammikuussa 2023.

---------------------------------------------------------------------------------------------

Kolumni ultrajuoksijan kynästä- palstalle 5.4.2023 ilmestyvään inarilainen-lehteen.

 

KUSETUKSIA

 

Poikettiin hiihtolenkin lomassa äänestämään Kirsin kanssa. Myöhemmin join tauolla kaarnikkamehua ja luonto kutsui. Siinä lunta värjätessä tuli mieleen Urho Kaleva Kekkosen sanat: ”Käykää ihmiset kusella aina kun voitte.”

 

EVA tutki suomalaisten asenteita ja arvoja 2014–2021. Poliittinen identiteettimme on polarisoitunut, olemme siirtyneet ääripäihin. Keskelle itsensä sijoittavien määrä on selvästi vähentynyt.

Kuluneen talven aikana Nellimin tiellä on ollut pakko sijoittaa itsensä keskelle, koska tien auraus on kauniisti sanottuna heikentynyt. Isompaa vastaantulijaa kohdatessa on pakko sorvata paltteita omilla etukulmilla, kun tarjouskilpailuissa kuritetut aurausyrittäjät säästävät teriään.

                      Nato-Suomella on yhteistä rajaa Venäjän kanssa yli tuhat kilometriä ja osa siitä sijaitsee Nellimin kyljessä. Lisäksi Naton arktisen osaamisen keskusta ei olla siirtämässä Suomeen, vaikka poliitikot sitä haluaisivatkin. Näiden tosiasioiden valossa Nellimin tie, kuten muutkin rajaseudun tiet, pitäisi hoitaa kunnolla. Päästään tarpeen vaatiessa ilman suksia vastaan tai pakoon.

 

Rensselaer Polytechnic Institute Amerikassa tutki vallitsevan mielipiteen muuttumista. Riittää kun kymmenen prosenttia ihmisistä alkaa uskoa johonkin asiaan, alkaa yleinen mielipide muuttua.

                      Nyt kun Suomen poliittinen ilmasto on vaalituloksesta päätellen muuttunut, olisi syytä lopettaa ilmasto- ja kehitysapuasioissa maailmalla keuliminen ja keskittyä Suomessa parantamaan ihmisen hyvinvointia kotikuntallaan. (ei painovirhe)

1968 kansalaisen vuosikirja MMM kertoi hiilidioksidipäästöjen vaikutuksesta ilmakehään. Sibrandus & Becker keksivät sähköauton vuonna 1835 ja Kaliforniassa oli sähköautoja päivittäiskäytössä 1980-luvulla. Sähköautojen kehityksen esti ensimmäinen maailmansota ja myöhemmin öljy-yhtiöiden lobbaus. Asiat, joista meille on vouhotettu, eivät suinkaan ole uusia.

Pitkien etäisyyksien Lapissa on vielä pitkään tarve perinteiselle polttomoottorille ja perinteiselle ruisleivälle, jonka päällä on läskiä. Ensin mainittu helpottaa toimintasädettä pitkillä matkoilla ja viimeksi mainittu antaa aivoille energiaa enemmän kuin kaura- ja ituhössötykset kylmässä.

Konservatiivisuus toimii ”muutosta pelkän muutoksen takia”- ajattelua paremmin monessa asiassa. Kykymme vaikuttaa koko maapalloon on kuin harmaakuvemyyrän askel pääsiäishangella.

 

Jörn Donnerin teorian mukaan ihminen vanhetessaan hylkää ihanteensa ja alkaa taistella olemassaolonsa puolesta, ryhtyy muutosvastarintaan. Muutos on väistämätön maailmassamme, joka jatkuvasti muuttuu. Näkisin kuitenkin, että inarilaisessa perinteisessä elämäntavassa olisi mallia muillekin. Täällä kosketuspinta luontoon säilyy kuin itsestään, loppuun asti.

Tuhkien sirottelu luontoon aiheutti kalabaliikkia enemmän kuin Tenon lohi. Pelättiin marjamättäiden sotkemista ja vainajien tahatonta tallaamista. Oman tuhkansa sirottelun valitseva ei kenties ole tullut ajatelleeksi, että edellä mainittujen lisäksi on muutakin. Joku voi kusta tuhkien päälle – kuten niiden marjojenkin.

 

Pasi Koskinen on Nellimiläinen ultrajuoksija ja totuttelee käyttämään titteliä kirjailija, koska toisen kirjan käsikirjoitus on kustantamossa.

 

----------------------------------------------------------------------------------

 

 

Kelkalla siellä jossain. Tuo punainen on tuura, jolla hakataan verkkoavanto auki.

Syvää lunta mennen tullen.

Katsastusmihen ilo, uloimman raidepään vaihto. Aamulämpötila -22 astetta vaatii munaa näihin hommiin ulkona.

Ei ollut ruuhkaa Nellimintiellä, mutta kelistä huolimatta Ivaloon täytyi päästä.

Kotirantaa avannolta päin kuvattuna.

Kirsi ja virpojat. Saatiin hieno koriste vaihtokauppana.

Arkivaara. Joku molopää on kartaan laittanut sen Palo-Pyhävaaraksi.

 

 KOKEMUSLUKIJA

Nykyään tarjotaan kokemuslukijapalveluita erilaisille teksteille. Oletetaanpa, että joku kirjoittaa syövästä, eikä hänellä ole siitä omaa kokemusta. Näinpä minä voisin tarjota kokemuslukijan palvelua, että onko kirjoittajan teksti kokemukseni mukaista - onko syöpä kuvattu oikealla tavalla.

    Mikä on oikea tapa? Mikä on oikea kokemus? Minun kokemukseni syövästä on aivan toisenlainen kuin jonkun muun kohtalotoverini.

Esimerkiksi sateenkaariryhmät tarjoavat kokemuslukupalveluja. Miten kokemus omasta seksuaalisuudesta voisi olla jotenkin "yhteinen" ja määriteltävissä oleva, kokemuslukijan esitysten mukainen.

    Puistattavaa! Miten tällaiseen on tultu???

HARJOITTELU VIIKOLLA 13.

Harjoittelua ei ole. Juoksin kympin, kävelin neljä kilometriä ja liukulumikenkäilin Kirsin kanssa puolitoista tuntia.

 

ENEMMÄN KUIN TUHAT SANAA

Verkoilla polvillaan luonnon edessä pyytämässä.

 

Alunperin olin päättänyt, että tämän blogin otsikko on: Merkityksellinen asia. Ryhtyessäni kirjoittamaan otsikoksi tuli: Enemmän kuin tuhat sanaa. Minä kirjoitan kirjani kuvista joita näen, blogi on erilainen tilanne. Erilaisesta tilanteesta huolimatta huomaan keskittyväni blogitekstiin nykyisin tarkemmin.

    Keskittymiseen vaikuttavat ystäväni, kirjailija Seppo Saraspään ja ystäväni, kirjailija Sami Liuhdon sanat: toisen kirjan jälkeen alat käyttämään sanaa kirjailija. Toisen kirjani käsikirjoitus makaa tässä työpöydälläni. Sen olen käynyt läpi Sepon kanssa ensimmäisen kerran. Viikon päästä kustannustoimittajani, Sami Liuhto, saa viimeistellyn tiedoston. Kolmatta kirjaa on sata liuskaa valmiina. Ehkä se on menoa nyt. Aika luopua. Ultrajuoksija, kirjoittaja ja korpifilosofi. Ultrajuoksija ja kirjailija. Kirjailija ja ultrajuoksija? Ei minusta filosofiksi ole.

Aamuviisi, kahvi ja käsikirjoitus - lanka palaa.

 

Edellisestä blogipäivityksestä on kolmisen viikkoa. Hieman poden huonoa omatuntoa teitä, arvoisat lukijat, kohtaan. Pidempään blogiani lukevat ovat tottuneet, että vedän henkeä kilpailujen jälkeen hiljaisuudessa.

    Palasimme reilun seitsemänkymmenen kilometrin kelkkaretkeltä Kessin erämaasta Kirsin kanssa, ennenkuin ryhdyin kirjoittamaan tätä. Upea keväinen Lapin aurinko! Aamulla 27 pakkasta ja päivällä viisi astetta pakkasta. Hiljainen erämaa tyynnyttää.

Tauko.

Kirsi, taustalla Vasikkaselkä alkaa.

 

Viimeisen kolmen viikon aikana olen lähinnä levännyt ja verkkokalastanut. Nauttinut Lapin kevätttalvesta ja viimeistellyt toista kirjaani. Juossut pari kevyttä lenkkiä, hiihtänyt pari kertaa ja kävellyt muutaman kerran tunnin verran kerrallaan.

Verkko on koettava kelistä huolimatta.

 

Kolmas mummoni Leena ja kolmas vaarini Ahti olivat vierainamme. Perinteisesti ohjelmassa oli pilkkimistä ja mukavaa yhdessä seurustelua. Tällä kertaa vein kokeneet aivan uuden rajavyöhykkeen reunalle salaisimmille ison ahvenen järville ja muille kirveenkoskemattomille eräseuduille. On huikaiseva kokemus istua pilkillä ja katsella Venäjän rajavartiotornia rajantakaisen vaaran päällä. Maisemien katselu, tulilla istuminen ja rauhoittuminen on saalista tärkeämpää.

Kallis lasti, pulkan ja reen ohjaamon yhdistelmä.

Elämänkokemusta.

 

Olen asunut Nellimissä nyt yli seitsemän vuotta ja nähnyt tänä aikana valtavasti vaivaa erämaassa liikkumiseen. Olen opetellut lukemaan talvista maastoa, tutkinut ikiaikaisia kulkureittejä ja etenkin opetellut ymmärtämään erilaista lunta eri tilanteissa. Oleellisena osana tähän on kuulunut moottorikelkkailutaitojen ja välineiden kehittäminen.

    Tällä hetkellä kalustomme on enemmän kuin kunnossa. Meillä on kaksi käytettynä ostettua kapeatelaista, etenemiskykyistä kelkkaa. Kirsillä Ski-Doo Summit 600HO E-tec ja minulla Lynx 49 Ranger 900 Ace Pro. Kolmen vuoden etsintä päättyi osaltani perjantaina. Vihdoin löysin riittävän hienon, käytetyn yksilön nelitahtirangerista.

Hulluntuhti ja 49 Ranger.

 

Kirsin kelkkaan on tehty ennakoiva koneremontti, vaihdettu telamatto ja asennettu lisäjäähdytin. Viimeisenä asennuksena vaihdoin siihen lauantaina säädettävän ohjaustangon korokepalan, jotta Kirsin ajoasento saatiin rennoksi ja seisten ajaminen oikeisiin kulmiin. Tulevaisuudessa on listalla vielä iskunvaimentimien vaihto parempiin.

Kädessäni oleva vanha pala oli liian korkea. Ylämuovi avattu, mittaristo, kaasuvaijeri ja liittimet irti. Tanko irrotettu.

Uusi asennettuna, säätö alimmillaan. Kuva edestä tuulilasin läpi.

 

Molemmissa kelkoissamme on luonnollisesti tavaraboksit, erikoiskorkeat tuulilasit, kädenlämmittimet, lisäpohjapanssarit, raapijat jääkelejä varten ja levennetyt suksimuovit. Omassani on lisäksi lämmitettävä puhelinkotelo latauksella. Varastossa on myös epäsymmetriset suksimuovit vähän tiukemmissa suksissa, jos vieraamme haluavat urheilla viistorinteissä. Toistaiseksi kelkkaileville vieraille on riittänyt lumilapio, jota itsekin vielä joskus tarvitsemme kun menee pitkäksi...

Paluu kylästä. Kylmä Peskanlahdella. Moottorikelkka on meille kulkuneuvo, autonkin korvike.

Siellä jossakin.

Vaaran takana kieli vaihtuu ja vapaus loppuu.

 

Minulta on kysytty, olenko lopettanut ultrajuoksun. Vastaus on: en ole.

    Pelkkä juokseminen ei riitä mihinkään sellaisenaan, mutta sen tarjoama keino hiljentää mielensä, meditoida juosten ja palata omaan alkuluontooni on minulle erittäin merkityksellinen.

    Blogeissani on välillä paljon kuvia, kirjoissani ei toistaiseksi yhtään. Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Kuvaton kirja vielä enemmän: se antaa lukijalle mahdollisuuden nähdä omat kuvansa. Ja juuri tähän seuraavassa kirjassani pyrin. Jos kaikki menee hyvin, kirja ilmestyy jouluksi.

Perinteistä, hidasta hiihtoa.

Kun on kaksikymmentäseitsemän astetta pakkasta ja polvistun verkkoavannolle pyytämään kalaa luonnolta, olen lähimpänä omaa alkuluontoani.

PÄÄTTYMÄTÖN KEHÄ - ENDURANCE 24h

Ennen starttia.

 

Kuvat Petteri Jokela, Kirsi Martikainen ja Sami Liuhto.

 

PÄÄTTYMÄTÖN KEHÄ

On kulunut vajaa viikko Endurance 24h kilpailusta. Istun kodinhoitohuoneen puusta tekemälläni sinisellä penkillä ja tuijotan Hokan ATR 5- goretexkenkiä. Juoksukenkiä. Vain takki ja kengät puuttuvat. Korvissani kuulokkeissa soi Tanita Tikaramin Twist in My Sorbiety. Koen hirvittävän voimakkaan dejavu´n, tulee tarve kirjoittaa novelli päässäni pyörivistä asioista, mutta annan periksi ja kuuliaisesti sidon nauhat kiinni. 

    Yöllä on satanut paljon lunta. Ennen lenkkiä aamulla olen tehnyt puolitoista tuntia lumitöitä. Käteni ovat kipeät rantapolun esiinkaivamisesta ja polun päässä olevan jokirannan avannon aukihakkaamisesta. Poissaollessamme on pyryttänyt. Tämän siitä saa, kun manaa koko alkutalven, että ei ole moottorikelkan maton alle pöllytettävää. Nyt on.

 

Ennen lenkkivaatteiden pukemista join kahvia ja katselin epäuskoisena etupihan koivussa istuvaa taviokuurnaa. Joko nyt on Lapin kevät alkanut, viideskymmenesyhdeksäs kevät minun silmieni edessä. 

    Tein voileivän ja söin palan pitkoa. Paljon sokeria ja maitoa kahviin. Viisikymmentäkuusi vuotta sitten Mumppa laittoi sinivalkoiseen fajanssimukiin kahvia, sokeria, täysmaitoa ja pullanpaloja. Opetti minut juomaan kahvia. Muki tuntui pikkupojan kädessä painavalta, tarvittiin molemmat kädet. Nyt muki on Kirsin posliinimaalauskurssilla maalaama mustavalkoinen ja kevyt kädessä, mutta kahvihetken pysähdys ajassa edelleen läsnä.

Kappaleen Twist in My Sobriety sanomasta ollaan montaa mieltä. Sobriety on raittius, mutta se voidaan kääntää myös henkiseksi selväjärkisyydeksi. Istuessani kodinhoitohuoneen penkillä koen henkistä haurautta. Vanha tuttu paini on käynnistynyt. Huonosti menneen kilpailun jälkeen mieli tarjoilee erilaisia vaihtoehtoja jatkaa loputonta ultrajuoksun kehää.

    Kehänkiertäjän testamentti - mikä se on? Olen aiemmin kirjoittanut erään Unkarin kuuden päivän juoksun jälkeen tuolla otsikolla. Istun sinisellä penkillä ja kamppailen pahoinvointia vastaan. Pahoinvointi on kaksisuuntainen. Jokainen solu kehossani huutaa juoksemista, on pakko juosta, jos aikoo palautua normaaliksi ultran jälkeen. Toisesta suunnasta katsottuna olen väsynyt. Kylläinen. Addiktio, josta olen luullut päässeeni eroon, on silti voimakkaampi kuin aikoihin. Tiedän menettäväni henkeni, jos en liiku. Kolmenkymmenen vuoden aikana liikkumiseen opetettu keho ja etenkin sydän eivät kestä paikallaanoloa. Mieli sentään kestää.

    Nöyrryn ovesta ulos. Askelmittarini näyttää tässä vaiheessa päivää jo yli 7000 askelta. Yli kymmenentuhatta askelta, niin ihminen on aktiivinen. Tämä on 7,1 kilometriä keskimääräisellä 71 cm askeleella. Entäpä ultran jälkeen? En laske.

    Vuodet ovat opettaneet malttia. Harkintaa. Kilpailun jälkeen annan kehon ja mielen tasaantua. Mielessäni pyörii ilmoittautuminen Kokkolan 24-tunnin kilpailuun syntymäpäivänäni toukokuussa. Vain pieni hipaisu hiirellä ja enter. Kehä jatkuisi. En tee sitä. Vielä. Ehkä enää koskaan.

    Juostuani pari kilometriä pysäytän kellon ja kahlaan metsään yli metriseen kinokseen poronjäljissä. Pudotan housut alas ja asioin. Paperia ei tarvita, onhan lunta. Palaan tielle ja jatkan valkoisten hankien keskellä eteenpäin.

    Juoksen reilun kymmenen kilometriä. Palatessani tarkistan kylätalolta lähtevien hiihtolatujen kunnon. Eilen hiihdin kymmenen kilometriä ja mono painoi vasenta akillesta. Vasen akilles on ollut kireä kuukauden. Huvittavinta on, että 24-tunnin kilpailun jälkeen se ei ollut lainkaan kireä tai kipeä. Olen sitä mihin olen itseni harjoittanut, juoksukone. Hidas mutta kestävä.

    Suihkun jälkeen aloitan laittamaan ruokaa. Kirsillä on pitkä työpäivä. Hän soittaa Saariselältä. Joku mummeli on ajanut automaattivaihteisen vuokrahybridin ojaan. Kirsi kysyy vinkkejä miten auto ajamalla saataisiin ojasta pois, kyydissä on seniili isoisä ja pieni lastenlapsi, sekä hirmuisesti tavaraa. Neuvon yrittämään ilman luistonestoa, rattia käännellen, pyöränurien reunoista pitoa hakien.

    Katsoessani naisten kolmenkymmenen kilometrin MM-hiihdon haastatteluissa Krista Pärmäkosken yritystä selviytyä murtumatta toimittajan kysymyksistä samaistun Kristan kasvoilta näkyviin tunteisiin voimakkaasti.

    Kilpailemisen lopettaminen on vaikeaa. Erittäin vaikeaa.

    Turha yrittää selittää sille, joka ei ole yrittänyt antaa kaikkea. Aivan kaikkea.

    Juoksemisen lopettaminen on minulle kuolemantuomio, sen jatkaminen elinkautinen.

    Armahdusta ei ole.

 

Zen.

 

ENDURANCE 24h

Lähdin halliin erittäin tympääntyneenä kilpailemiseen, tulosten parantamiseen. Tiesin jo vuoden 2009 kokemusten perusteella radan olevan kova ja että halli on lämmin. Hauskaa on, että jos istuu radan vieressä tuolilla ja 130 henkilöä kiertää juosten rataa, lattia voblaa. Notkuu, antaa periksi, johtaa tärinää koko halli.

    Kilpailu oli hyvin ja selkeästi järjestetty. Laktoosittoman maidon ja sokerin puuttuminen huoltopöydästä osoittaa, että elämme edelleen kovia aikoja. Järjestäjien tarjoama ruokailurytmi pastojen ja aamupuuron osalta on moitteeton. (19.00, 01.00 ja aamulla puuroa 07.00) Juomahuolto moitteeton. (Tailwind urheilujuomana ja muut päälle.)

    Juoksu sujui hyvin kello kahteentoista asti yöllä. Kilometrejä oli silloin koossa 94. Söin pastaa kasviskastikkeella kello noin 01.00. Sitten pahoinvointi alkoi. En työntänyt sormia kurkkuun, vaan kärsin ja pidin muutaman tauon. Selvää on, että kun ei saa syötyä, ei sitten enää jaksa. Aamukahdeksan jälkeen olo parani ja loppu tuli kohtuullisesti.

    Olen kiitollinen Sami Liuhdolle ja Kirsille huollosta sekä kannustuksesta. Olen myös heille pahoillani, etten pystynyt parempaan.

    Merkittävää on, että samanlaista pahoinvointia kokivat Milka Rajala, Ville Niemenmaa ja Tomi Ronkainen. Milka ja Ville söivät myös kasvispastaa, Tomista en tiedä.

    Aloitin juoksun kuuden päivän rytmillä, sitten kiristin - reilun viisikymmentä kilometriä ensimmäiseen kuuteen tuntiin. Tämän jälkeen hidastin, mutta nostin sitten taas vauhtia ennen puoltayötä. Kokemukseni mukaan tämä vaihtelu auttaa jalkojani kestämään. Liian hidas alku tukkii koko kehon, myös selän kovalla radalla vaikka suuntaa vaihdetaan kuuden tunnin välein.

    Olen juossut ulkona 177 km 24 tunnissa. Ei ole mitään järkeä lähteä liian hiljaa tai suomalaisittain "katsomaan mihin kunto riittää". Kilpaileminen ja "katseleminen" ovat aivan eri asioita.

    Minulla on erittäin suuret vaatimukset sille, miltä näytän juostessani. En halua muuttua vinoon taipuvaksi, lihaksettomaksi luurangoksi. Enkä pallomahaa mukanaan raahaavaksi epäurheilijaksi. Nyt painoa oli viitisen kiloa kilpailuun liikaa. (Olen 183 cm ja oikea kilpailupaino on 77 - 83 kg, nyt 87 kg) Tiedän useita entisiä ultraurheilijoita, jotka lopetettuaan ovat lihoneet muodottomiksi palloiksi, myös ajatustensa osalta. Syöminen on kivaa mutta ei se sentään niin kivaa ole, että olisi varaa turvota omaan mahdottomuuteensa. Näillä vaatimuksilla korostan itselleni sisäisen ja ulkoisen maailman kohtaamista. Olen mieluummin ryhdikäs ja suora. 

    Huomautan tässä heti, että en kritisoi kenenkään muun painoa kuin omaani, jokainen kantaa kehonsa itse. On siis turha uhriutua kommenttikenttiin, että mollaan lihavia. Olen ennenkin todennut, että minusta miehen tulee nähdä lepotilassa olevan kullinsa, kun hän painaa leukansa rintaan. Ilman peiliä siis.

    Lopputulokseen 140,41 km olen kaikkea muuta kuin tyytyväinen. En ole pettynyt vaan tyytymätön kehoni toimintaan. Jalkojen kestävyyteen, kuntoon ja osittain mieleeni kilpailun aikana olen tyytyväinen. Kunnon osalta jopa yllättynyt. Kehon toimintaa vaikeutti pitkien lenkkien puute alkuvuodesta. Tämä johtui motivaatio-ongelmista tai eräänlaisesta "liiallisen kylläisyyden tunteesta". Toisaalta kun yritin nostaa kilometrit normaaleihin yli 500 kilometrin kuukausiin johtaviin määriin, aloin voida huonosti.

    Ja minä en halua voida huonosti.

    Tuloksia saadaan harjoittelemalla. Ultrajuoksijalle ei riitä kympin lenkit silloin tällöin tai muu pikkupelleily. Jalat, keho ja pää saadaan kestämään juoksemalla pitkiä lenkkejä, myös huonoilla keleillä, väsyneenä ja erilaisten huolten painamana.

 

TULEVAISUUS

Ultrajuoksussa paluu alkuperäiseen on monelle täysin vieras käsite. Täyttäessäni kuusikymmentä vuotta saatan tarjota kaikille mahdollisuuden Nellimissä tehdä se kanssani tai ilman minua.

    Alkuperäisessä ultrajuoksussa on puhtaimmillaan kysymys omasta halusta ylittää itsensä ja tehdä matka määrättyyn loppuun asti. Matkalla joutuu kamppailemaan väsymyksen, toivottomuuden, mutta etenkin ahneuden ja oman egon kanssa. On pakko pystyä vastaamaan kysymykseen: miksi juoksen, miksi jatkan eteenpäin.

    Alkuperäisessä ultrajuoksussa ei ole organisaatiota tukemassa, on huolehdittava itse itsestään. Yhteisöllisyys korostuu toisten tukemisessa ja alati muuttuvan, kuluvan ajan ymmärryksessä.

    Täytän kuusikymmentä 21.5.2024. Jos Nellimissä ensi vuonna juostaan, tehdään se heinä- ja elokuussa.

     NEC PLUS ULTRA - tästä ei edemmäs

    62 päivää - matka noin 5208 kilometriä.

Jos Nec Plus Ultra standardisoidaan, on se maailman pisin juoksukilpailu.

Monella alkaa raksutus päässä, kun näkee nuo lihavoidut numerot. En kaipaa kysymyksiä enkä taivasteluja. Ne piirtää mukana, kellä on liitua - aivan kuten kymmenen vuotta sitten, kun juoksin Suomen halki tuhat mailia.

Pesupoika.

Hetki ennen lähtöä - mieli tyhjäksi.

Usein kysytään ultrakilpailuun lähestymisestä. Laitan tähän poikkeuksellisesti näkyviin koko viikon. Yksilöity liikkumiseni kiinnostuneille näkyy Stravassa, sinne rekisteröityminen ei maksa mitään ja on turvallista. Stravan sovellusta voi käyttää myös pelkällä puhelimella, urheilukelloa ei tarvita.

VIIKKO 8.

Ma- 10,44 km - 1.12. Hämeenkyrössä kävelyteitä.

Ti- Lepo, autoilua Helsinkiin.

Ke- Kävelyä Kirsin kanssa 4,10 km - 56 min. Stadissa (Helsinki).

To- 13,13 km - 1.32 Sami Liuhdon kanssa lumipyryssä Itä-Helsingissä. Itähelsinki kirjoitetaan aina isolla, koska Kirsi syntyi siellä.

Pe- 5,01 km - 40 min. Ravistelua Rastilassa.

La- Su- Endurance 24h kilpailu Esport Arenalla 140,41 km - 24 tuntia.

Koko viikko 169 km - 27:24

Huomattavaa on, että juoksumääräni ennen kilpailua oli vaatimaton minun mittapuullani. Ultrajuoksijan jalat eivät kestä juoksemista ellei ultrajuoksija juokse. Pidin siis virettä yllä jatkuvasti. Juoksuvire ei pysy yllä hiihtämällä, polkupyöräilemällä tai lepäämällä vaan juoksemalla vähän - vähemmän kuin harjoitellessa.

Laitan tähän myös kilpailun jälkeisen viikon.

VIIKKO 9. 

Ma- Lepo, autoilu Jyväskylään, istuminen turvotti jalkoja. Sauna, ruokaa, viiniä ja ystäviä.

Ti- Lepo, autoilu Ouluun, istuminen turvotti jalkoja jo vähemmän.

Ke- Aamukävely Oulussa Kirsin kanssa 2,31 km - 31 min.  Jalat juoksukykyiset. Autoilu kotiin. Sauna. Matkustusväsymys.

To- Lepo, lumityöt, pyykinpesua. Kirsin auton katsastus. Väsynyt.

Pe- Perinteinen hiihto illalla 10,33 km - 1.08. Päivällä matkailuauton pesu ja siivous.

La- 10,33 - 1.13 tiellä. Lumitöitä. Väsynyt.

Su- Liukulumikenkäily Kirsin kanssa 3,94 km - 1.16. Normaali olo lukuunottamatta aamun päänsärkyä. (ei alkoholista)

Juoksua 10,3 km - 1:03

 

Erityiskiitos Petteri Jokelalle hienoista kuvista!