USKONTOA, KÄSITÖITÄ JA LIIKUNTAA

Miehen elämässä, miksei myös naisenkin, on kaksi vakavaa ongelmaa sekä käännekohta, jonka oivaltaminen on ratkaisu, lopullinen sellainen.
   Käännekohtaan pääsemiseksi vaaditaan kärsivällisyyttä, sitä kutsutaan myös vanhenemiseksi tietyissä paranormaaleissa piireissä. Ikähän ei ole este, vaan mahdollisuus toisin todistamiseen.

   Ensimmäiseen ongelmaan tutustuu jo ennen kouluikää, kylmällä säällä ja etenkin talvella. Talvi - muistattehan, pakkasta ja lunta - höyryävä hengitys ja valkoiset kauniit hanget. Pipo päässä. Siellä etelässä on kuulemma terminen syksy. Tammikuussa syksy, siis ei talvea ollenkaan. Koska sitten on kesä jos tammikuussa on syksy.
   Hiihdimme Kirsin kanssa umpihangessa erämaassa ja puhelin soi taskussani. Ystävämme etelästä kiitti 50-vuotislahjastaan ja kysyi missä olemme. Kerrottuamme, että olemme hankihiihdolla kymmenen asteen pakkasessa valkoisessa satumaisemassa, hän kertoi olevansa kuuden lämpöasteen vesisateessa vihertävällä nurmikolla. Häme ja Ylä-Lappi samalla hetkellä - aivan kuin eri maassa vuonna 2020.
   Mutta se ensimmäinen ongelma. Pipo, joka nousee päälaelle pikkuhiljaa ja sitten putoaa. Tämän kauhein versio on pipo ja sen päällä otsalamppu palamassa. Sitten koko hoito nousee päälaelle hitaasti mutta varmasti ja putoaa. Keropää, isopää, valopää tai liian pieni pipo, jokatapauksessa otsa paljaana ensin. 
   Eräässä kaupungissa pipo on pipa. Antaa olla vaan, aivan sama. Ihan yhtä vittumaista, kun pipa luisuu ylöspäin ja lopulta putoaa. Pienenä seisoitte lumikasassa housut märkänä ja imitte tumppua. Ja teillä oli pipa päälaelle nousseena. Siinä otsa paljaana, silmät selällään ja maailma avoinna.

   Toinen ongelma syntyy silmälaseista. Ne pirut ovat huurteessa aina joko ulkona tai sisällä. Kun menette kylmästä sisään lämpimään niin lasit huurtuvat tai toisinpäin. Kun hiihdätte ja pysähdytte juomaan kuumaa mehua niin taas! Rillit huurussa. 
   Jos saitte silmälasit jo pienenä, niin koitte kaiken samantien.Seisoitte puun juurella pieni pippelinne tumpussa tutisten ja pissitte salaa rillit huurussa, pipo ylös päälaelle nousseena. Siinä otsa paljaana ja pippeli kädessä. Tai jos satuitte syntymään tytöksi niin kyykyssä puun juurella kylmyyden hyväillessä haarojanne. Mutta otsa paljaana ja rillit huurussa salaa siinä pissitte avoimeen maailmaan.

   Aika kuluu. Pippelistänne kehittyy kulli ja saatte silmälasit tai teillä on ne olleet jo kauan. Uskonne vahvistuu ja teette elämässänne valintoja, jotka vapauttavat teidät kellosta. Seisotte siinä suksilla umpihangessa, kulli kädessä ja rillit huurussa ja pipo otsalta ylös päälaelle nousseena. Ympärillänne on vain pieniä puita, on turha piilotella enää, antaa lorottaa vaan tai kyykkiä revasta retvakkaammin. Mitä väliä, mikä päivä tai aika - mikä hiihto ja missä. Omaksi iloksi ja terveydeksi.
   Ja jumalauta, huomaatte - ilman kelloa!

   Useimmat teistä lopettavat lukemisen kun aletaan puhua Jeesuksesta. Te pelkäätte. Olette epämuodikkaita jos uskotte, mutta salaa kadehditte niitä, jotka näinä aikoina vielä uskovat johonkin.
   Jossain vaiheessa jokainen kaipaa elämäänsä henkisyyttä. Taitetaan tälläkin hetkellä peistä mitä lapsille pitäisi opettaa. Pitäisikö olla opettamatta mitään ja mistä lähtökohdasta kukin opettaja opettaa objektiivisesti vailla vaikutusta tai ohjausta?
   Tutkimuksissa on todettu, että jos uskovalle ihmiselle näytetään kuvaa Jeesuksesta, hänen mantelitumakkeensa aktivoituu. Jos saatananpalvojalle näytetään kuvaa saatanasta, hänen mantelitumakkeensa todennäköisesti aktivoituu. Jos kestävyysjuoksijalle, addiktoituneelle sellaiselle, näytetään kuvaa juoksevasta ihmisestä, hän oksentaa.
   Mihin pitäisi uskoa tai itseään tai lapsiaan opettaa?
   Tapasin vuosia sitten budhalaisen munkin Kilpisjärvellä ja keskustelin hänen kanssaan monta tuntia. Kysyin mitä väkivallattomuuteen pyrkivä maailmankuva antaa ohjeeksi, jos kohtaa kaksi ihmistä tappelemassa. Munkki kertoi, että tilanteesta on pyrittävä kaikin mahdollisin keinoin pois. Ei siis pysähdytä auttamaan maahan lyötyä? Ei.
   Ortodoksit sanovat, että maan päällä ei Jumalaa löydä paremmin kuin toisesta ihmisestä. Omaksi kuvakseen Hän hänet loi. Pyritkö hyvään - autatko. Vai poistutko paikalta.

   Pahaa mutta etenkään ahneutta ei maan päältä pois saada. Entisenä työnantajana tiedän, että samassa työpaikassa on mahdollista maksaa sama palkka kaikille, jos työpaikan tuottoa ei jaeta osingoiksi tai olla tulosvastuussa osakkeenomistajille. Sama ongelma on vanhustenhoidossa, kuten myös naisten ja miesten tasa-arvossa näissä palkka-asioissa. Vuosikausien paskapuheet, mutta ei tekoja. Ei konkreetteja tekoja. Ei aitoa halua. Ahneutta vailla Jumalaa, vain rahan jumalan palvontaa.

   Olen viimeaikoina pitänyt taukoa juoksemisesta ja liiasta, kohtuuttomasta liikunnasta. Olen viettänyt aikaa erämaan valkoisessa hiljaisuudessa. Lämmittänyt hillomunkkeja seitsemäntoista asteen pakkasella Kirsin kanssa Sulkusjärven aittasaaressa pilkkireissun nuotiotulilla. 
   Erämaassa Jumala on puhunut. Ei tässä nyt tarvitse selittää mikä Jumala. Laskenut ikäänkuin kätensä päällemme ja antanut rauhan, siinä sivussa ahveniakin. On ollut hyvä olla. Ilman kelloa ja Stravaa. Ilman virtuaalista todellisuutta.
   Ihmisiä on viimeisten vuosikymmenten aikaan jaettu XYZ-sukupolviin ja luonnehdittu syntymävuosiensa mukaan. Yhä enemmän tulevat sukupolvet ovat irti todellisuudesta, siitä että on kylmä ja että kaksi hirveä seisoo umpihangessa moottorikelkkasi edessä auraamattomalla, kapealla uralla. Miten nämä sukupolvet tulisivat toimeen, jos sähkö katkeaa ja on lämmitettävä pelkästään puilla. Entäpä, jos ruoka olisikin haettava luonnosta itse. 
   Tumpun imeminen ei auta jos jokin menee rikki, se on itse korjattava ellei halua maksaa korjauksesta muille. Aivan kuten minä tein käsitöitä mökkiaggregaattini kanssa ja sain sen toimimaan. Mutta mitä väliä - onhan kynttilöitä ja lamppuöljyä.

   Paskapuheita maailma on täynnä. On nostettava huurtuneet rillit nenältään, korjattava pipo paikalleen ja uskottava. Annettava osinko omasta elämästään itselleen ja siinä sivussa autettava läheisiään. Koko maailmaa ei tarvitse pelastaa mutta aika ei pysähdy ellet itse ota kelloa pois kädestäsi.
   Lukujärjestyksessäni on vain mielenrauhaa. 

   (ks. linkki blogin lopusta, kuvien jälkeen)

VIIKKO 2.

Ma- Nellimintiellä juoksua 8 km - 53 min.
Ti- Aamulla 6,07 km - 47 min. Matka Rovaniemelle.
Ke- Lepo, Rovaniemellä.
To- Kävelyä Kirsin kanssa 4 km osin metsässä - 53 min.
Pe- Juoksua urilla Kintaskurussa 12,28 - 1.32. Hiihtoa kuutamolla 8,86 - 1.07.
La- Juoksua 6,08 km tiellä - 40 min. Erittäin loppuunpalanut olo eilisen kahden lenkin jälkeen.
Su- Lepoa, jään pienelle juoksutauolle.

Yhteensä juoksua 32 km - 3:52, hiihtoa 8 km - 1:07, kävelyä 4 km - 0:53

Älkää kysykö minulta olenko käynyt juoksemassa, oksettaa ajatuskin välillä koko juoksusta.

Yläkuvassa jänis on syönyt männyn kuorta, meillä pohjoisessa tyypillistä sydäntalvella.

Subjektiivinen uskonnollinen tunnekokemus, mielenrauha, joka usein nimetään Pyhän Hengen läsnäoloksi tai täyteydeksi.

MINUN RISTINI

VIIKKO 1.

Ma- Umpihankihiihto 5,1 km -1.12. Suojakeli.
Ti- Umpihankihiihto Kirsin kanssa 5,6 km - 1.28. Pakkaskeli.
Ke- Juoksua tiellä 10 km pimeässä lampulla - 1.04. Kevyt lumisade.
To- Perinteistä hiihtoa Pahtalammelle ladulla 12,9 km - 1.18.
Pe- Lepo, viinaa.
La- Kävelyä Kirsin kanssa 3,9 km - 57.28. Metsässä ja tiellä.
Su- Juoksua urilla Pahtalammelle ja jäällä 17,1 km - 1.59.

Yhteensä: juoksua 27,1 km - 3.03.
                   umpihiihtoa 10,7 km - 2.40.
                   hiihtoa ladulla 12,9 km - 1.18.
                   kävelyä 5,6 km - 1.28.
                   Sandels olutta ja Highland Bird-viskiä.

Ei vituta.
   Oletteko koskaan olleet lähdössä juoksulenkille parin juoksemattoman päivän jälkeen, istuneet kodinhoitohuoneessa penkillä sitomassa juoksukenkienne nauhoja ja huomanneet käsienne tärisevän.
   Minä olen, tänäänkin.
   Se tunne että kohta saa. Ilman pari päivää ja sitten. Ovesta ulos ja kello käymään. Ensimmäiset askeleet ja pian lumisessa metsässä hengittämässä. Keho lämpiää ja pikkuhiljaa endorfiinia alkaa erittyä - vauhti nousee. Täällä taas ja tekee niin hyvää. Piti juosta tunti mutta aika karkaa, pakkanen puree poskia muistuttaen, että olen sittenkin elossa.
   Tunnista tulee kaksi. Kotiinpaluu ja suihku. Tuli puuhellaan ja kahvia. Aloitan kasvispaistoksen tekemisen perunoiden ja punajuurien esikeitolla. Taustalla Spotify työntää tupaan samaa musiikkia mitä osittain kuuntelin kaukana lumisessa kurussa vain vähän aikaa sitten. 
   Kirsiltä tulee viesti, pari tuntia ylitöissä - sunnuntailisät juoksee ja minä juoksen, viihdyn elämässä.

Selässäni on risti kannettavana. Minun addiktioni, riippuvuuteni, juoksuni - elämäni. 
   Koskinen juoksee talvella, keväällä, kesällä ja syksyllä. Koskinen juoksee metsässä, maantiellä, vaaroilla ja tuntureilla.
   Koskinen ei pysty olemaan juoksematta ellei ole sairas, vaikka on sairas koko ajan.
   Se on kuin juopon kierre, kaatokänni, krapula ja sitten juoppo kaipaa pulloa ja minä juoksemista. Sitten kun juoksen tarpeeksi lakkaan nukkumasta, täytyisi varmaan juosta yölläkin. Jos en juokse ollenkaan nukun levottomasti, käteni tärisevät parin päivän juoksemattomuuden jälkeen vaikka ne eivät edellisenä päivänä tärisseet lainkaan korjatessani autotallissa moottorikelkkaa.
   Kohtuus.
   28 vuoden ja 79665 kilometrin jälkeen - mikä on minun kohtuuteni?
   Menestyäkseen kilpailuissa on harjoiteltava. Eri ihmisten harjoittelua ei voi verrata keskenään, on rehellisyys ja lahjakkuus. On muutakin, mutta se ei ole minua varten. En päde keinolla millä tahansa, en päde juosten enää muutenkaan. Mutta pystyn silti juoksemaan paljon kauemmas kuin useimmat muut. Olen varma, että sinne kauemmas juosseista moni katuu, minä en.
   Siellä kaukana on hiljaista. Niin hiljaista, että näkee kauas, eikä siellä kaukana ole enää mitään mutta kääntyä ei enää kannata.

Minä kannan ristini. Ulospääsyä ei ole paitsi juoksukengissä. Se on sairaus mutta myös lääke, kuten ystäväni edellistä blogipäivitystäni kommentoi. Silti varoitan teitä nuorempia sitomasta elämäänne ultrajuoksuun liian kiinteästi. On oltava varasuunnitelma mitä sitten tekee, jos lopullisesti menettää kyvyn juosta. 
   Minulla on useita varasuunnitelmia ja useita erilaisia harrastuksia tarjolla sekä täysjärkinen puolisko, joka on tottunut elämään ultrajuoksijan kanssa. 
   Puolisko, joka on nähnyt yhden vajaan kuukauden ja tuhannen mailin aikana miten annetaan kaikki, miten juostaan mieli ja keho sirpaleiksi. Puolisko, joka kuuden päivän kilpailun yössä on jakanut kanssani mahdottomuuden rajan. Puolisko, joka on nähnyt miten kaikki kasataan pitkän taipaleen jälkeen taas ehjäksi. 
   Ilman Kirsiä ja uskoa Ristiin olisin luhistunut ristini alle.

Kaikki kuvat sunnuntain 5.1. lenkiltä.

SAIRASTA HEVONPASKAA ?

HYVÄÄ UUTTA VUOTTA 2020!

Aluksi...

Törmäsin kotipihassa Kirsin moottorikelkalla vauhdikkaasti puuhun. Olimme palanneet vuodenvaihdosta erämaan rauhasta ja siirtelin kelkkoja paikoilleen. Olin vaihtanut ajohanskat tavallisiin liukkaisiin ulkoilukäsineisiin purkaessani pulkasta kuormaa. Sitten kelkka vaan lähti käsistä kun horjahdin. Episodissa oikea alatukivarsi vääntyi mutta henkinen kolaukseni oli vielä suurempi. 
   Säälittävää - omassa pihassa, omaan puuhun, oman kullan Summitilla ja selvinpäin.

Kirsi kelkkailee.

"Mää kamppailen itsenäisyyteni joka päivä punnertamalla ja juoksemalla, koska hengästyneelle ihmiselle te instituutiot ette mahda mitään. Lenkin jälkeen ihminen on tyhjä ja menettää yhteiskunnalliset suhteet, vaikka kestääkin pitkään tajuta, että sovinnon mahdollisuutta ei ole. Se on ainoo mun keino."   - Jouko Turkka

HEVONPASKAA

Alussa kuvattu episodi muistuttaa, että koska tahansa voi lähteä tumpusta, vaikka miten yrittäisi hallita. Olen siirtynyt muutama vuosi sitten omin avuin työelämästä sivuun eikä vuodenvaihteen eläkeputken alaikärajan nosto vuoden 1961 ja sen jälkeen syntyneillä 61 vuodesta 62 vuoteen aiheuta minussa suuria tunteita. Minä olen lähtenyt instituutioiden tumpusta jo kauan sitten.
   Kuten Tuukka Tervonen osuvasti kolumnissaan otsikoi : "Elämme hevonpaskan aikakautta." Filosofi Harry G. Frankfurt on todistanut teoksessaan On Bullshit (Paskapuheesta), että on aivan sama onko hevonpaska totta vai valetta. Meitä koitetaan johtaa harhaan. Eläkeiän nosto on vain yksi harhaanjohtoyritys.
   Sosiaalinen media on täynnä peukkuja ylös mutta missä ovat enemmät tyhjät rivit, joille lukija voisi antaa hieman syvällisempiä kommentteja. Niitä löytyy tämän blogin kommenttikentästä mutta läheskään ei kaikilta muilta alustoilta. Netin keskustelu on pintapuolista, keskustelijat eivät useinkaan tiedä aiheesta mitään ja lopputulema on hevonpaskaa. Nopeaa, tuloksellista ja näyttävää mutta niin kovin aikaa kestämätöntä ja kaukana inhimillisyydestä.
   Tämä blogi ei ole mitenkään erityinen mutta minä annan mahdollisuuden pysähtyä ja miettiä hieman syvällisemmin, ainakin niille jotka siihen tuntevat tarvetta. Esimerkkinä käytän sitä minulle läheistä puuhuntörmäilijää, sitä tumpusta lähtenyttä melko toivotonta tapausta ja sen valintoja.

2019

   Vuosi 2019 oli erittäin seesteinen muun kuin urheiluelämäni osalta. Pääsin Lapissa elämään pääosin juuri sellaista elämää kun halusin. Ainoastaan ultrajuoksu koko vuoden ja kirjan uudelleen kirjoittaminen vasta menneen vuoden lopussa aiheuttivat harmaita partakarvoja - tukkahan minulta lähti syöpähoitojen seurauksena jo 1993.
   Alunperin palatessani erämaan rauhasta vuodenvaihdolta en edes kovin mielelläni halunnut kirjoittaa katsausta urheiluvuodestani. Yleensä ihmiset luettelevat vuotensa numeroina ja listaavat saavutuksensa. Peukkukirjanpito ei minua oikein kiinnosta.
   Aikanaan lähdin lenkille ilman kelloa. Katsoin lähtöajan ja tuloajan sisällä, arvioin matkan ja kirjasin sen almanakkaan. Myöhemmin ajauduin kirjoittamaan blogia, tätä samaa mitä nyt luette ja sitten vielä myöhemmin Strava-nimiseen sovellukseen jakamaan harjoitteluni.
   Vasta Strava on avannut silmäni lopullisesti sille kuinka sairasta ultraurheilu voi olla ja kuinka riippuvaiseksi ihmiset voivat liikunnasta tulla.
   Tulevaan on kuitenkin hankala katsoa ellei mennyt ole jäsentynyt, eli:


Tammikuussa olin kahdesti verikokeissa ja lääkärissä, myös hammaslääkärissä. Vuoden 2018 lopun jatkuvat sairastelut aiheuttivat epäuskoa. Juoksua 177 kilometriä ja liikuntaa 31 tuntia, lisänä kävelyä, hiihtoa ja lumikenkäilyä.

Helmikuussa 9 päivää sairaana, epäusko jatkui ja juoksu jäi 123 kilometriin, hieman latu- ja umpihankihiihtoa ja kävelyä lisäksi. Noin 24 tuntia kokonaisuudessaan.

Maaliskuussa 6 sairaspäivää. Juoksua 76 kilometriä. Vähän hiihtoa ja lumikenkäilyä mutta myös taukoa. Ajatuksena, että ei tästä tule mitään, Unkarin kuuden päivän kilpailusta jo luopuneena. 14 tuntia, muutama hiihto ja lumikenkäily, kävelyä.

Huhtikuussa juoksua 297 kilometriä. Tavoite Nivalan PUF-kilpailuun. 37 tuntia, yksi hiihtolenkki ja kävelyä.

Toukokuussa juoksua 355 km. 43 tuntia.

Kesäkuussa 3 päivää sairaana ja 7 päivää tauolla sairastelukierteen katkaisemiseksi. 216 kilometriä juoksua ja reilut 25 tuntia.

Heinäkuussa 9 päivää sivussa oikean jalan eräänlaisten pes anserinus-oireiden vuoksi. Juoksua 295 kilometriä. 35 tuntia.

Elokuussa PUF. Yhteensä kuukaudessa 557 kilometriä. Otin kaikki mahdolliset riskit harjoittelussa heinä- ja elokuun vaihteessa pystyäkseni ontumaan kilpailun läpi. 80 tuntia.

Syyskuussa 201 kilometriä. 25 tuntia. Vapaata!

Lokakuussa juoksua 383 km. 43 tuntia. Paluu kurinalaisuuteen tavoitteena 2020 6-päivää Unkarissa.

Marraskuussa 428 kilometriä ja 56 tuntia, kurinalaisuus jatkui.

Joulukuussa 43 tuntia joista juoksua 241 kilometriä. Umpihiihtoa 31 kilometriä ja latuhiihtoa 57 kilometriä. Lumikenkäily ja kävely lisänä. Homma lekkeriksi Unkarin järjestäjien vaihtumisen ja kilpailun rahastusmeiningin vuoksi ja uusi tavoite KURFiin.

Yhteensä 456 tuntia joista juoksua 3350 kilometriä.

Vuodesta 1992 juoksukilometrit tähän päivään 79665 kilometriä.

SAIRASTA

Minä olen elämäntapajuoksija jonka elämässä on vuosien varrella ollut paljon muutakin kuin juoksua. 28 vuoden keskiarvo on 2845 kilometriä vuodessa. Syöpätautivuotenani juoksin 402 kilometriä ja sitä edeltävänä vuonna 1992, 1145 kilometriä. Paras vuosi on ollut 5103 kilometriä. Ultrajuoksun kilometreistä puhuttaessa nämä ovat varsin maltillisia määriä.
   Oman ultrajuoksuni kanssa olen saapunut rajalle. Sille viimeiselle rajalle. Pystyn harjoittelemaan kurinalaisesti ja paljon noin kaksi kuukautta kunnes väsyn ja kyllästyn.
    Korostan että ilman intohimoista suhtautumistani juoksuun en koskaan olisi saavuttanut edes sitä mitä olen tähän mennessä saavuttanut.
   Preussilainen kuri, mustavalkoinen, täydellinen periksiantamattomuus ja halu kehittyä myös henkisesti ovat vieneet ja vievät minua eteenpäin. Vihaan niitä ihmisiä, jotka hassun hauskasti höpöstellen suhtautuvat tavoitteelliseen urheiluun. Joko annat kaiken tai sitten et.

SAIRASTA HEVONPASKAA ?

   Minä olen sairas. En suosittele kenellekään tällaisen riippuvuussuhteen kehittämistä. Ilman Kirsiä ja muita läheisiä ystäviäni olisin aikapäiviä sitten juossut itseni hengiltä.
   Nykyisin parhaat hetket juoksun kanssa olen kokenut tavoitteellisuuden ulkopuolella, juostessani yksin Nellimin vaaroilla tai Norjan tuntureilla. Hiihtäessäni, kävellessäni tai lumikenkäillessäni Kirsin kanssa luonnossa on liikuntani kokemuksena parhaimmillaan. Ilman pakkoa tai tavoitetta määrästä tai laadusta.
   En kadu yhtäkään tavoitteellisesti juoksemaani askelta. Juoksu on antanut minulle valtavasti kaikkea, tärkeimpänä kykyä selvitä elämän suurimmista vaikeuksista ja henkistä itse-transsendenssiä, eräänlaista mielen hallintaa. Lisäksi juokseminen luonnossa luonnon kanssa yhtä ollen on huikaiseva kokemus ja syventää ihmisenä olemistani, ymmärrystäni paikastamme ja tehtävästämme maan pinnalla.
   Olen juossut mieleni rikki ja kyennyt tekemään sen uudeksi ja ehjäksi. Pitkissä ultrajuoksuissa kokemieni voimakkaiden tunteiden ansiosta kykenen parhaimmillani kirjoittamaan syvältä. Kirjoittaessani kirjaani näen asiat kuvina joita kuvaan, toivottavasti pystyn uuteen versioon jota minulta on kustantajan taholta pyydetty.
  Nyt vuoden 2020 alkaessa näen edessäni kuvan, josta en halua kirjoittaa. Siinä kuvassa sairas, se tumpusta lähtenyt puuhuntörmäilijä harjoittelee tavoitteellisesti KURFin kuuden päivän juoksuun.

Lopuksi...

Siihen mihin olen ilmottautunut, siihen osallistun. Olen ilmottautunut KURFiin. Sitten se on ohi. Tavoitteellinen harjoittelu on jo nyt ohi. Minua ei johdeta harhaan.

Kirsi Tupajängällä vuoden 2019 viimeisenä päivänä.

Viime aikoina luettua:

Seppo Saraspää/ Kaulahopeiden taru

Suosittelen, kiinnostava kirja varsin vähän käsitellystä aikakaudesta Suomessa.


  

VALONAIKA

Joulu Lapissa on lyhyen päivän aikaa. Talvipäivänseisaus ohitettiin juuri ja kaamos päättyy 11.1.2020. Valoa on valkoisesta lumesta heijastuen ulkona, täydenkuun aikaan yötäpäivää, mutta normaalisti vain aamukymmenestä iltapäiväkahteen.
   Minä uskon, että ihmisen sielu on luonnossa. Kun ihminen menee luontoon hän on sielunsa kanssa yhtä. Mitä enemmän liikkuu luonnossa sitä enemmän saavuttaa sisäistä, yhteneväistä rauhaa. 
   Sielu on metsissä, järvillä ja vaaroilla. Sielu vaeltaa tunturissa ja erämaassa ja sinne se myös jää vaeltamaan ihmisen suunnistaessa asvaltille tai kaupunkiin. Kohdatakseen sielunsa on suunnattava luontoon.
   Asuessani täällä Pohjoisen Lapin rajaseudulla luonnon keskellä pienessä kylässä on sieluni suurimman osan ajasta yhtä kanssani. Minun ei tarvitse mennä kuin kotipihaan niin kohtaan rauhan.
   Olen etuoikeutettu hiihtäessäni valkoisessa satumaisemassa ja juostessani kesällä vaaroilla tai erämaan syvässä rauhassa. Etuoikeuteni on itse saavutettua ja osittain omien valintojen tulosta, osittain sattumaa tai jonkun minua mahtavamman määräämää. Kutsutaan sitä sitten johdatuksesksi tai kohtaloksi, on itsestään selvää, että päivittäin pitää muistaa olla kiitollinen. Pitää muistaa.
   Hiihdin tänään hautausmaalle ja sytytin isälle pari kynttilää. Toinen lyhty on vanhan saamelaismiehen, Johan Peterin antama. Sytyttämällä kynttilän siihen muistan Johan Peterin ja kaikki muut poismenneet, ne jotka minua ennen taivalsivat näissä erämaissa. Jaan syvän kunnioituksen luontoa kohtaan heidän kanssaan ja ollessani yksin erämaassa tapaan heidän henkensä, kuten tapaan isäni hengen milloin missäkin, porona, lintuna tai väreilynä tuulessa. Aivan samoin kuten tapaan Cáhálikin.
   Cáháligvääri on reilun seitsemän kilometrin päässä Nellimistä. Kyseessä on korkea, kivikkoinen ja osittain metsää kasvava vaara, jonka suomenkielinen nimi on Apinavaara. Apinavaaralla asuu Cáhálig, pieni mustakarvainen otus, joka on kaiken korean perään. 
   Cahelek tarkoittaa loppujen lopuksi luola-asujaa ja Kilpisjärven takaa löytyy Cáhkal-järvi, jonka ahneen Cáhkalin viisaat saamelaiset saivat juomaan maitovelliä niin että otus halkesi ja sen vatsassa olevat hopearahat valuivat maahan poimittavaksi. Aikanaan vietin sattumalta ensimmäisen yöni suurtuntureilla juuri tuon järven rannassa teltassa. Perimätiedon mukaan minut tehtiin soputeltassa Kilpisjärven rannassa, Mallan luonnonpuiston edessä olevalla niemellä, noin kymmenen kilometrin päässä Cáhkal-järvestä. Ei siis ihme että olen Lapissa kotonani ja tunnen maan hehkun sielussani keskitalvellakin.
   Kuten valo tai kaamoksen pimeys, ei Lapin taikakaan ole yksiselitteinen. Harva kokee, vielä harvempi näkee ja aniharva ymmärtää. Kyse on pysähtymisestä. Sinä päivänä kun jätän kellon kotiin ja juoksen tai hiihdän Lapin erämaahan saan ajan kiinni ja itselleni. Täällä minulla on oma, jakamaton aikani. Sitä ei esitellä somen alustoihin vertailtavaksi suorituksena, vaan se on minun ja luonnon yhteistä aikaa. Se on valonaika minulle, vuosien työn ja ymmärryksen kehittämisen tulos.

HYVÄÄ JA RAUHOITTAVAA JOULUA KAIKILLE LUKIJOILLENI!

VIIKKO 50.

Ma. Ap. juoksua 10 km - 1.04. Siikajärventie.
       Ilta 16,5 km - 1.49. Virtaniemen lenkki tiellä.
Ti- Perinteistä hiihtoa hiljaa 11,1 km - 1.30.
Ke- 10 km palauttavaa juoksua tiellä - 1.10.
To- Lepo
Pe- Mökillä lumikengillä Kirsin kanssa 3,6 km - 1.00.
La- Juosten Kessiin ja takaisin 24 km - 2.41.
Su- 10 km tiellä juoksua - 1.12. Huonoa palautumista.

Juoksua 70,6 km - 7:58.

VIIKKO 51.

Ma- Perinteistä hiihtoa Nilijärvelle 12 km - 1.23.
Ti- 10 km juoksua tiellä - 1.06.
Ke- Perinteistä hiihtoa Kintaskurussa 12,8 km - 1.45. Mäkeä.
To- Lepo
Pe- Päivällä umpihankea Pyhävaaran huipulle ja takaisin 10,3 km - 2.07. Metsäsukset ja maiharit, nousumetrit 233m.
       Illalla kävelyä Kirsin kanssa 3,8 km - 51.28.
La- Juoksua tiellä ja uralla 17,1 km - 1.57.
Su- Juoksua urilla metsässä 10,4 km - 1.17.

Juoksua 37,6 km - 4:21

Hiihtoni Nellimissä on miltei aina osittain umpihankea ja/tai erilaisten latu-, moottorikelkka-, lumikenkä- ja polku-urien yhdistelmiä. Perinteistä hiihtoa kaikki. Välineinä Fischer Twinskins-sukset ja normaali mono tai Karhu Erä 250 cm metsäsukset, joissa Easygrip side ja Jalas Fantom Drylock maiharit. Kumisaappaalla en hiihdä kuin äärimmäisessä hädässä.
Hiihto vaaroilla lähentelee randoa (vapaahiihto), mutta en periaatteesta osta (toistaiseksi) tonnin rando-settiä, joissa nousukarvat ja muut kilkkeet, vaan tyydyn normaaliin metsäsukseen tunnuslauseella: be a man among men; ole mies miesten joukossa.

EI TARVITSE, EDES JUOSTA

Osmo Soininvaara kirjoitti blogissaan, että ilmastonmuutoksen myötä Suomen on otettava pakolaisia satojatuhansia tulevaisuudessa - eikä sitä kuulemma edes kysytä meiltä. 
   Osmolle ja kaikille muille samaa mieltä oleville huomauttaisin, että kaltaisiani suoraselkäisiä umpihankihiihtoon kykeneviä marssikenkämiehiä on muitakin. Ja me lähdemme tarvittaessa sinne rajalle vastaan kuten lähtivät esi-isämme vuonna 1939. Ja me emme anna tuumaakaan periksi kuten eivät antaneet esi-isämmekään.
   
   "Kun maass´ on hanki ja järvet jäässä ja silmä sammunut auringon..."

   Osmolle ja muille vihertalvessa eläville saanen muistuttaa, että esimerkiksi Inarin seudulla oli vielä 1990-luvulla lähes neljänkymmenen asteen pakkasia ja viime talvena vielä - 32 astetta, useinkin. Osmon väite siitä, että Golf-virran sammuessa Suomi muuttuu arktiseksi ja asuinkelvottomaksi, joutui esimerkiksi eilen outoon valoon. Olin kyläyhdistyksen pikkujouluissa ja ympärilläni oli useita yli seitsemänkymmentävuotiaita, jotka ovat ikänsä asuneet täällä Lapin niin sanotulla arktisella alueella ja tulleet vuosien varrella toimeen varsin hyvin. Useimmat heistä kykenevät muuten hiihtämään edelleen.

   Osmo pyrkii otsikoihin ja myös pääsee sinne. Eräänlainen kantapäillenousun taktiikka tuokin, jotta erottuisi massan takaa. Minulla on ollut palveluksessani kaksi maahanmuuttajaa. Toinen saapui kiintiöpakolaisena ja toinen halusi rauhallisempaan ympäristöön elämään. Molemmat olivat erittäin ahkeria ja käytökseltään moitteettomia. He arvostivat suomalaisia sotaveteraaneja tästä vapaasta maasta. Molemmat olivat erittäin maahanmuuttokriittisiä, etenkin maahanmuuton perusteiden osalta. Otsikoihin me emme pyrkineet vaan hoidimme oman ruutumme niin hyvin kuin pystyimme. 
   Yritykseni lopettamisen jälkeen toisesta tuli itsenäinen yrittäjä ja toinen opiskelee korkeakoulussa. Kumpikaan heistä ei halua Suomeen terrorismia, eikä liioin terroristien vaimoja. Vaikka molemmat ovat muslimeita, niin ääriajattelu on heille vierasta. Lasten suojeleminen on itsestäänselvyys heille niin kuin minullekin. Toimin aikanaan lasten parissa kouluyhteisössä kymmenen vuotta, joskus omista vanhemmista eroon pääseminen voi olla helpotus. Se olisi saattanut olla sitä myös minulle itselleni, mutta on tämä näinkin mennyt.

   Suomessa on viime aikoina keskusteltu politiikan uskottavuudesta enemmän kuin koskaan. Kansalaisina joudumme seuraamaan Suomen kalleinta teatteria ja maksamaan sinne liput ja muut kulut toistaiseksi. Osmon ja muiden illuusionrakentajien tulisi ehkä harkita jatkossa kuinka kauan tyydymme seuraamaan sivusta ennen näyttämölle astumista, sitten uskottavuus mitataan - paskanpuhumisella on rajansa.
   
  Olen viimeaikoina kysynyt enemmän kuin koskaan itseltäni onko juoksemisessa mitään järkeä. Toistaiseksi olen löytänyt puoltavia vastauksia mutta myönnän edelleen, että päivä päivältä löytyy enemmän muita kiinnostavampia harrasteita luonnossa silti edelleen liikkuen. 
   Juoksemista en lopeta koskaan vapaaehtoisesti mutta kilpailemisen ja sen mukanaan tuoman systemaattisen harjoittelun lopettaminen menee tulevan keskikesään, KURFin jälkeen ei ole suunnitelmia kilpailuihin eikä toivottavasti tulekaan.

   Meillä Lapissa asiat sanotaan suoraan. Aina ei tarvitse hyväksyä kaikkea, eikä toistaiseksi tarvitse edes aina juosta. Paitsi sinne rajalle, tarpeen vaatiessa. 1939 Ruotsi antoi lentokoneita ja Norja miehiä. Niitä marssikenkämiehiä on muuallakin, edelleen.

   Blogin kuvista on nähtävissä sitä karmeaa kaamoksen pimeyttä täällä Pohjoisessa. Osa kuvista vastaa erään etelän tutun kaverin kysymykseen, että miten ne siellä pohjoisessa oikein pärjäävät, sen pimeyden kanssa - pimeyttä on monenlaista. 

  
  
VIIKON 49. LIIKUNNAT

Ma- Juoksua ap. 10 km - 1.04. Ilta juoksua 16,5 - 1.49.
Ti- Kevyt perinteinen hiihto 11,1 km - 1.30.
Ke- Juoksua 10 km - 1.10.
To- Lepo
Pe- Lumikenkäily Kirsin kanssa mökillä erämaassa 3,6 km - 1.00.
La- Juoksu Kessiin ja takaisin 24 km - 2.41.
Su- Juoksu 10 km - 1.12.

Juoksua 70,6 km - 7:58 ja muuta mukavaa.

Viikosta jäi alipalautunut vitutus juoksun osalta, sensijaan hiihto ynnä muu maittaa lumimaisemassa - sitä siis sunniteltua aiemmin mukaan enemmän. Peruskunto on hyvä, juoksu kulkee nyt muutaman kuukauden ohessa lisänä iskutuksen saamiseksi jaloille.

                                                 HYVÄÄ JOULUN ODOTUSTA KAIKILLE!

 

SINISET PIHDIT

Kirjoittaessani tätä lento Madridista Ivaloon on yli tunnin myöhässä, tämä merkitsee Kirsille työpäivän venymistä illasta. Syömme kalakeittoa yhdentoista aikaan, olen juossut aamulla kymmenen kilometriä ja kotiin palattuani ihmetellyt miten aamun kahdeksantoista asteen pakkanen on lauhtunut parissa tunnissa kolmeentoista.
   Kotitien risteyksessä tapaamani espanjalaiset vievät mukanaan terveisiä kotiin valkoisesta Lapista. Erähotelli on täynnä ja lapset iloitsevt pulkkamäestä. Ehkä turistit muistelevat kylähulluakin, joka juoksi joka päivä heitä vastaan. Ihmetys oli suuri buenas tardesini jälkeen ja vielä suurempi olá coca colani jälkeen. Hullu puhuu espanjaa ja juoksee pakkasessa. Por Dios. Ja ne yölliset revontulet!

   Sähkopostiini on tullut lukijapalautetta pariltakin eri taholta, että voisinko kertoa enemmän valmistautumisestani KURFin kuuden päivän juoksuun. On toivottu, että kuvaisin enemmän tunnelmiani. Voin yrittää. Kiitos palautteesta.

   Marraskuun 428 kilometrin jälkeen seuranneiden parin niin sanottujen kevyiden viikkojen jälkeen palasin menneellä viikolla asiaan. Alkuviikko oli suunnitellusti kevyt, yksi lepopäivä tiistaina ja hiihtoa torstaina. Hiihto tosin oli kaikkea muuta kuin kevyttä. Massiivisen lumipyryn ja sitä seuranneen suojasään jälkeen hangen pinta alkoi jäätyä juuri kun olin hiihtämässä. Umpihangen puhkomisen lisäksi piti puhkoa lumen jäistä kuortakin.
   Launataina juoksin 50 kilometriä ja sunnuntaina perään hiljaa 20 kilometriä. Viikon saldo oli sata kilometriä ja tästä on hyvä jatkaa. Miltä se sitten tuntuu?

   SINISET PIHDIT

Kaamoksen valon hetki. Päivä valkenee siniseen ennen kymmentä. Käytännössä näkee ilman otsavaloa neljä tuntia. Juoksen tasaisesti toista kierrosta Siikajärventiellä. Takaraivossa elää ajatus 50 kilometrin päivästä. Näin pitkiä lenkkejä ei Lapin talvessa kannata juosta yhtämittaa. Kuuden päivän harjoittelussa on kysymys kokonaiskestävyydestä, joten kilometrit voi pätkiä huolto- ja vaatteidenvaihtotauoilla tarpeensa mukaan. Kyse on ainoastaan elimistön ja mielen yhteensovittamisesta kestämään loputonta juoksua kilpailussa kuuden päivän ajan.
   Tietä ei ole aurattu ja lunta sataa jatkuvasti lisää. Kenkä uppoaa lumeen juuri sopivasti kastuakseen läpimäräksi jo ennen 20 kilometriä. Juoksin ensin 10 kilometriä, kävin juomassa ja syömässä palan banaania. Jatkan sitten toisen kympin ja poikkean taas juomaan. Sitten vielä puolisen tuntia ja taas kotiin.
   Sydäntalvi on alussa. Kaamoksen siniset pihdit puristavat mieltä. Loputtomat kilometrit valkoisessa ei missään. Loputtomat ajatukset ennätyksen parantamisesta ja virheiden välttämisestä kilpailussa. Joulukuusta kesäkuun loppuun on valtavan pitkä aika säilyttää tähtäin. Ja mikä sitten riittää? Entinen ennätys on 554 kilometriä. Se ei riitä mihinkään. Minun pitäisi pystyä kansainväliseen tulokseen mutta olenko sittenkään riittävän hyvä ja etenkin pystynkö välttämään virheet kilpailussa.
   Kello makaa pysäytettynä kodinhoitohuoneen pöydällä. Noin 24 kilometrin jälkeen suihkuun. Nuudeleita ja voileipää. Kahvia ja vettä. Dexalia poretabletteina vanhaan lasikannuun, jonka evakuoin aikanaan Rauman Cumuluksesta soittaessani siellä levyjä. Hiihtoa televisiosta. Tauko kuten kilpailussakin. Olisi mentävä jo.
   Kolmas kierros kuluu ja pimenee. Näen edessäni pelkän otsavalon keilan ja edellisten kierrosten jälkeni. "Meistä jää vain jäljet lumeen." Napit korvissa ja Spotifyn oma ultrajuoksusoittolistani. Poron jälkiä ja riekko lähtee penkan kiepistään. Näen sen pyrstön mustat laikut ja sitten se katoaa matalaan metsään. Kello värisee ranteessa mutta en jaksa välittää. Tämä ei riitä vielä mihinkään.
   Taas kotiin. Kirsi on tullut ajoissa töistä. Juon, otan energiageeliä, pussaan ja painan taas ovesta ulos. Neljäs kierros alkaa. Tämä on mieletöntä. Jälleen sama tie, edelliset jäljet. Hiljaisuus ja otsavalon keila. Ti Amo, rakastan sinua - kestävyys.
   Vielä kerran kotiin. Olen jo aivan märkä. Kirsi lähtee kävelemään ja sanoo laittaneensa saunan päälle. Puuhellalla on hirveä, perunamuussia ja pöydässä salaattia. Vielä kuusi kilometriä, sitten vasta. Jälleen kotitie. Univaikeudet on selätetty. Notkahdus marraskuun lopussa pois levätty ja nyt keho ottaa taas vastaan. Sitten vaan.
   Kylällä on espanjalaisia iltakävelyllä. Tervehdin heitä ja suuntaan eteenpäin. Juoksen nämä viimeiset kilometrit katuvaloissa, joita riittää hädintuskin kuuteen kilometriin. Askel on väsynyt mutta ei raskas. Pystyisin juoksemaan loputtomiin mutta energia loppuu. Ajatus loppuu, nyt on 50 kilometrin ajatus. Ei tarvitse enempää - vielä.
   Juoksen Kirsin ohi viimeisillä kilometreillä, hän suuntaa jo kotiin ja saunaan. Käyn väsyneessä mielessäni läpi KURFin prioriteetteja; et aloita liian lujaa, tämä on aivan liian lujaa. Kävelet jo heti alussa hiukan välillä. Kestävyyden on parannuttava mutta voiko sitä enää parantaa. On pystyttävä huippuharjoitteluun keväällä. Useita 200 viikkoja peräkkäin mutta pystyykö niihin ja onko niistä hyötyä. Ei saa sairastaa. Ei saa kyllästyä. Ei saa luovuttaa.
   Lista on loputon kuten rajattomat kilometrit. Kotipihassa 50 kilometriä täyttyy. On pakko syödä nopeaa energiaa ennen saunaa. Tämä oli vain yksi harjoitus, tästä homman on jatkuttava. On pystyttävä parantamaan. Huomenna on edessä 20 kilometriä ja siihen on pystyttävä. Ja sitten alkaa uusi viikko. Ja sitten uuden kuukauden myötä uusi vuosi. 
   Jäljet lumesta sulavat kesäksi ja sitten joskus kun olen mennyt, ehkä jäljelle jääneet katsovat mitalejani, palkintojani ja kuvia menneistä vuosistani. Toivon, että olisin muistanut hymyillä niistä useimmissa, sillä siltä se tuntuu. Kun juoksu vie ja kulkee ja elämä vie ja kulkee. 
   Elämä on ihanaa, kun sen oikein oivaltaa. 

VIIKKO 49.

Ma- 10,1 km - 1.10. Lumituiskussa
Ti- Lepo
Ke- 10 km - 55.42. Maitohappoon asti kiihdyttäen.
To- Hiihto märässä ja jäätyvässä umpisessa 6,1 km - 59.16.
Pe- 10,2 km - 1.04.
La- Ti Amo 50,1 km - 5.36. (juoksuaika)
Su- 20 km - 2.19. Virtaniemen lenkki, auraamaton tie.

Yhteensä juoksua 100,6 km - 11:06.

Ei kaivanne lisäselvityksiä.

*korjattu painovirhe, oikea 6d ennätys 554 km ei 545 km.

PASI GELLER

Aluksi.

   -Sataa lunta.
   -Ei vaan PYRYTTÄÄ!


Hiace kävi tyhjäkäyntiä kotipihassa lastattuna tyhjillä bensakanistereilla, matkailuauton kesärenkailla, mönkijän peräkärryn kahdella pyörällä ja kaasupulloilla, peräkärryssä kuvun alla mönkijä odotti huoltoon viemistä.
   Huomasin peräkärryn toisen etuäärivalon pimentyneen. Hain tallista ruuvimeisselin ja lasikantaisen polttimon. Lähestyessäni peräkärryä äärivalo syttyi itsestään. Tuijotin sitä hetken ruuvimeisseli ja uusi polttimo kädessä. Jäi palamaan. Käännyin takaisin tallille ja näin suoritin Lappilaisen lampunvaihdon.
   Iso valo sitten sammui. Kaamos alkoi 2.12. ja seuraavan kerran piirustuspaperin yläkulmaan tulee aurinko 11.1. On sinisen hetken aika. Ja otsavalon. Naiminen ja viinanjuonti saattavat lisääntyä, ei kuitenkaan otsavalo päässä. Vanha tarina kertoo, että kun kaamoksen jälkeen aurinko näyttäytyi ensi kerran täytenä vaarojen takaa, niin vanha Nellimiläinen äiji totesi:
   -Tuon kanssa me joudutaan vielä vaikeuksiin.
   Myöhemmin keväällä sosekelien aikaan joudutaan ehkä vaikeuksiin. Haalari on kuuma pilkillä ja lumikulkimet uppoavat. Puhdas valkoinen katoaa mutta ilmassa on myös uutta elämää, leä keässi - kesä.
   Ennen kesää lumen kanssa on joskus taisteltava. Kaivoin ensin Hiacen esiin ja sitten peräkärryn. Tein mönkijällä ylimääräiset lumityöt ja viimeistelin käsin kolalla ja lumentyöntimellä. Keskimääräinen lumensyvyys mittausasemalla vuonon rannalla on 35 senttiä. Nämä viralliset mittarit voi työntää perseeseensä ja pyöritellä niitä siellä tuntuman lisäämiseksi. Melkein polveen sitä on paikka paikoin mutta ei kuitenkaan mitenkään paljon - vielä. 
   Sama on pakkasen kanssa. Autolla ajettaessa näkee kojetaulun mittarista vaihtelun. Se voi olla lähes kymmenen astetta suuntaansa riippuen minne päin kylältä suunnataan. Juostessa tämä tuntuu munissa asti ilman kojetauluakin. Jos lähtiessä kotona on miinus viisitoista ja Apinavaaran notkossa sitten miinus kaksikymmentäviisi niin kalsarit voi huurtua.

   "Mutta beibi kyllä täällä tarkenee." Eikä mun kulta halua itä-Helsinkiin kun se on syntynyt siellä.

   Ennen renkaiden tasapainotusta, mönkijän peräkärryn kahden renkaan korjausta ja mönkijän huoltoa taistelin matkailuauton toisen tukijalan kanssa. Pakkasessa auton alla makaaminen loppuu kohdaltani arviolta 63-vuotiaana jos Jumala suo. Sitten lähden Las Palmasiin ja otan siellä tinttoa santaa juoksusta väsyneiden varpaideni välissä ja paskat mitään lumia enää lapioi. Kesäksi voi palata Lappiin kalaan. Tuo kuusikolmonen on vitsi. Minähän chillaan jo. Meen syvemmälle skutsiin ja pistän puita uuniin.
   Tukijalan väänsin yli tohkeissani Rukalla viikonloppuna. Oltiin Kirsin kanssa katsomassa hiihdon maailmancuppia Ruka Nordicissa. Hyvä tunnelma ja kävimme itsekin ladulla. Perinteisen suksina meillä on nykyisin Fisherin Twin Skinit ja voin suositella. Hiihdon helppoutta ja säädettävät siteet antavat pelivaraa eri keleille luiston osalle.
   Rukalla ei ole matkailuautoille varsinaista parkkia. Karavaanikusila on varattu kausipaikkalaisille eikä siellä ole satunnaisille kävijöille sijaa. Talvijärven parkkiin mahtui kuitenkin juuri ja juuri. Muutenhan pärjäämme ilman mitään pittoreskeja pistorasioita. Parhaimmillaan oli viisitoista pakkasta ja kaasua kului mutta lämmintä ja mukavaa oli ja upea kisatunnelma. Lisäksi Talvijärven parkki on kilometrin päässä hiihtostadionista, jos auton ajaisi keskiviikkona ennen kilpailuja Rukatonttua vastapäätä olevalla parkkialueelle niin esimerkiksi mäkihypyn näkisi omasta etulasista.
   Alla kuvassa autossamme on valot päällä Talvijärven parkissa. Maassa edessä on FISsin juustomainos. Impilinnan hiihtoladun mäki alkaa tästä. Terveisiä isolle naapurille Kangasalle, maailma on pieni!

   Etelän hedelmille tekisi hyvää vierailla näissä hiihtokeskuksissa talvella kuten koko Lapissakin. Rukalla talvella lähes kaikki kävelyurat ovat latuja tai moottorikelkkareittejä. Talvella hiihdetään, lasketellaan tai kelkkaillaan. Juokseminen ja käveleminen mukavasti on hieman hankalaa mutta on siellä niihinkin mahdollisuudet. Myös kansainvälisten hiihtolatujen vaativuuteen pääsee hyvin kiinni. Että millaisia ne nousut oikeasti ovat, tv-kuva kun valehtelee. Itse laskin alas FISsin viitosta ja ajattelin että nyt jos kaatuu niin tietää miltä linnusta tuntuu kun se lentää, vastaavasti ylämäessä sai ahtaa tosissaan. Toisaalta en ole koskaan tosissani kun hiihdän.
   Minä olen juossut elämässäni jo niin paljon että en aina viitsi pilata päivää juoksulenkillä. Kurinalaisesta harjoittelusta huolimatta otan aina välillä happea suksilla tai muuten. Yksitoikkoinen jollotus päivästä toiseen juosten yli rajojen ilman kevyitä jaksoja aiheuttaa unihäiriöitä, lisääntyvää viinanhimoa tai muuta psykoottista sähköhäiriötä. 
   Edelläkuvatulla tarkoitan syvempää ajattelua ultrajuoksun suhteen. Kehittyminen ei aina tarkoita saman toistamista loputtomiin, vaan itsensä kehittämistä niin että sitten kun on aika niin kykenee juoksemaan tuhkatkin pesästä. Se aika on minulla kesällä KURFissa. Eli älkää huolestuko tätä aika ajoittaista harjoittelun keventelyä. Tulkaa mukaan niin katsotaan sitten viidennen ja kuudennen päivän välisenä yönä - sitten Pasi rillaa.

   Ostin Rukka- merkkisen hiihtoasun jo viikkoja sitten Ivalosta. Edellinen hiihtoasu oli OW-merkkinen. Juoksen myös pääosin näissä asuissa pakkasella. Lumimyrskyssä otsavalo päässä keskellä ei mitään testataan asujen toiminta. Pitkillä lenkeillä vaikka alla olisi mitä niin jossain vaiheessa kaikki jäätyy. Minua kiinnostaa pääsenkö kuinka pitkälle kolmannelle tunnille ennenkuin joudun sulattelemaan terskan irti lämpöpuhaltimella alushousuista. Ja se mokoma voi turvotakin, saatana sentään.
   Niin tai näin Rukka-asu oli hengittävyyden osalta fiasko. Otin yhteyttä sähköpostilla valmistajaan. Sieltä kerrottiin, että olin ostanut sunnuntaihiihtoon tarkoitetun asun eli AWS Active Tervo- asun. Rukalta Sari-niminen henkilö susitteli ultrajuoksuun kylmille keleille takki tai paita plus liivi yhdistelmää. Tuotemerkkeinä Maikkula, Majalahti, Moisio sekä housuiksi Jonah tai Rhodes. Useimmat näistä ovat Rukan omien sivujen mukaan viileille syyskeleille! 
   Suomi on pitkä maa ja talvea on monenlaista. On kyllä säälittävää, että sunnuntaihiihtoakaan ei enää kyseisen valmistajan toimesta kuvitella tekevän yli kymmenessä pakkasasteessa. Kaukoidässä lapsityövoima kursii kasaan sinänsä hyvistä materiaaleista tuotteita jotka sitten kotimaassa myydään yli nelinkertaisilla katteilla. Tietyissä olosuhteissa meillä täällä rajaseudulla ei tarkene mitenkään ilman villaa. Jatkossa pitäydyn OW, Craft ja Haglöfs merkeissä näiden sika-aktiivikelejen osalta.
   Lukijani ovat odottaneet urheilukellostani, Coros Apex 46mm, kirjoitusta. Olen ollut kelloon ja softaan tyytyväinen mutta edelleen odotan kolmenkymmenen asteen pakkasta. Kaksikymmentäviisi on parhaimmillaan ollut ja tuolloin ranteessa hihan alla kello näytti lämpötilakseen kympin plusaa eikä toimintahäiriöitä ole ollut. Akku kestää käsittämättömän kauan myös kylmässä ja tärkeimmät mittaukset ovat kokolailla kartalla. Rannesyke kelvollinen ja algoritmit kehon toipumiseen tai muihin arvoihin hauskoja vitsejä kokeneelle mutta kuitenkin oikeaan suuntaan. Yksityiskohtaisempi kirjoitus tulee myöhemmin.

   Meillä Kirsin kanssa alkoi neljäs vuosi täällä Pohjoisella rajaseudulla. On aikoja jolloin hermot menevät mutta sitten taas nauretaan. Lusikka taipuu tarvittaessa kuten Uri Gellerillä ja muutenkin kulkee, ainakin joskus. Päivääkään emme vaihtaisi pois ja eteläsuomeen emme palaa. Jos johonkin lähdemme niin välillä kokonaan pois lämpimään täältä suhmurointi Suomesta. Päivänpolitiikkaa kun kurkkaa niin laksatiivisten vaikutusten jälkeen pätee isoisäni sanonta:

   -Runkkareita on ollut aina ja aina tulee olemaan.

Ja lopuksi.

    Ei mithän hättää - rajaseudulla kaikki hyvin. Mutta koittakaa nyt kusipäät siellä Arkadianmäellä saada perusasiat kuntoon ettei tarvitse lähteä leukujen kanssa ratkomaan perusteellisemmin pienempien ihmisten asioita. Entisenä yrittäjänä en voi ymmärtää jos samasta työstä samassa yrityksessä maksetaan kahta eri palkkaa poislukien lisät.
   Ahneudella on rajansa. Kansan asenteet kovenevat, Pasi Geller ennustaa vaikeuksia.

   "Haistakaa paska koko valtiovalta." - Irwin Goodman

VIIKKO 48.

Ma- 19 km - 2.10. Juoksemajärvien jäällä ja vaarassa uraa plus tietä.
        ilta 8,8 km tiellä - 58.20.
Ti- 21,2 km - tiellä 2.19.
      Ilta 10,1 km - 1.04.
Ke- 10 km palauttelua osittain metsässä - 1.10.
To- 6 km kevyesti - 40 min.
Pe- Perinteisen hiihto  6,2 km Kirsin kanssa Rukalla - 56.40
La- Perinteisen hiihto Rukalla 9 km - 59.25.
Su- Lepo

yhteensä juoksua 75,1 km

MARRASKUUSSA juoksua 428, 80 km - kaikki lajit yhteensä 56 tuntia.

Loppuun muutama kuva kulissien takaa Ruka Nordicista. Tuota ensimmäisessä kuvassa olevaa taustaseinää pitävät ihmiset pystyssä palkintojenjaon ajan ja alakuvassa Iivoa viedään pissalle.

 

  
Korjattu painovirhe kaamoksen kestosta Nellimissä. 2.12 - 11.1. on oikein.