IHMISVIHAA

 

Olen huomannut itsessäni kehittyvää ihmisvihaa - tarvetta olla rauhassa. Rauhassa oleminen minulle tarkoittaa osallistumista maailman menoon vain siltä osalta kuin sen itse kokee tarpeelliseksi. Tarpeeni ovat vähäiset.

   Tiedostan erittäin kirkkaasti, että ihmisvihani johtuu ikääntymisestä. En yksinkertaisesti jaksa olla kiinnostunut itsestään selvistä asioista, joista jokainen uusi sukupolvi keuhkoaa näkemyksensä mukaan. Keuhkoaminen tarkoittaa esille nostamista ja itse asiasta ääntä pitämistä.

   Vanhan sanonnan mukaan pyörää ei tarvitse keksiä uudelleen, se on edelleen pyöreä. Kuitenkin tämä ei riitä. Kaikki muuttuu jatkuvasti ja itse pyörän ominaisuuksia voidaan kehittää ja muuttaa paremmin aikaan sopivaksi. Tässä en nyt tarkoita polkupyörää, vaan suhtautumista erilaisiin elämän peruskysymyksiin.

   Mielestäni on lukuisa joukko asioita, joita ei tarvitsisi kehittää lainkaan. Ne kelpaisivat ihan sellaisenaan. Esimerkkinä vaikkapa henkilöiden työnimikkeet. Esimies on hyvä sana. Vaikka esimies olisikin nainen. Tai perämies. Esinainen tai perähenkilö kuulostavat hieman huvittavilta. 

   Ymmärrän toki tiettyjen tahojen kiivaan muutoshalun. En nyt lähde kirjoittamaan feminismistä tai muista tasa-arvoista. En suhtaudu tällä hetkellä kovin vakavasti ihmisten kiihtyvään tarpeeseen löytää etuoikeuksiaan maailmassaan, koska uskon vakaasti oman tien kulkemiseen ja sillä pärjäämiseen.

   Oman tiensä kulkija osoittaa omalla toiminnallaan kykynsä ja arvonsa. Jos hän niillä pärjää, on se taatusti muilta jotakin pois. Kaikki kun eivät saa kaikkea ja kaikki eivät kaikkeen pysty. Luonnonlaki, sanoisi edesmennyt isäni.

 

Ihmisvihaani on muitakin perusteita. Ne löytyvät elämäntavastani. 

   Kun olen luonnonrauhassa, olen lähellä alkuluontoa ja omaa alkuluontoani. Ei siihen kaivata muita, paitsi tietenkin Kirsiä tai satunnaisia ystäviäni. Täytyy ymmärtää miten syvä tunne yhteenkuulumisesta luontoon syntyy noina hiljaisina hetkinä. Tämän blogin aloituskuva kertoo tuollaisesta hetkestä. Kuinka kaukana aiemmin mainittu keuhkoaminen tuosta kuvan tilanteesta onkaan. 

   Ymmärrys syntyy yhteisen kokemuksen kautta, ei sitä määrittelemällä. Asioiden on annettava tapahtua omien nimiensä alla, sellaisina kuin ne ovat. Muuten syntyy luonnoton väkisin yrittäminen ja pakottamisen tunne.

   Kun vietän aikaani pitkillä, yksinäisillä lenkeillä, olen irti ja etenkin poissa kaikesta ja kaikilta. Tunne pelkästä hengityksestä ei missään, liikeellä, on hyvin täydellinen. En kaipaa siihen mitään muuta. Aistini ovat auki ja läsnäoloni on sataprosenttinen hetkittäin.

 

Sanana ihmisvihassa on huono klangi. Aiemmin mainituille keuhkoajille se antaa mahdollisuuden syytökseen: asetat itsesi muiden yläpuolelle. En aseta itseäni mihinkään, mutta jos muista tuntuu että olen yläpuolella, niin tervetuloa mukaan rinnalle kiipeämään.

 

 

VIIKKO 28.

Ma- Lepo

Ti- Juoksua Pyhävaaralla 14,01 km - 1.47.

Ke- Pyörällä Kontoksen kierros 53,57 - 2,24.

To- Juoksua Haapakurussa 10,02 km - 1.15. Oikea pohje revähti.

Pe- La- Lepoa pohkeen vuoksi.

Su- Pyörällä 20,64 km asvalttia - 52 min. Kirsin kanssa iltapyöräily 20,45 km - 1.16.

Juoksua 24,03 km - 3:02 ja pyörällä 94,66 km - 4:32

 

VIIKKO 29.

Ma- Pyörällä 50,93 km - 2.11.

Ti- Pyörällä 133,61 km - 5.51. Osa soraa.

Ke- Pyörällä 25,62 km - 1.11. Osa soraa. 

To- Kirsin kanssa kyläpyöräilyä 20,02 km - 1.17.

Pe- Pyörällä 103,5 km - 4.14. Ivaloon lentokentälle ja takaisin.

La- Lepo

Su- Pyörällä Kesssiin soraa 42,3 km - 1.46.

Pyörällä 376 km - 16:03 (vertikaalista nousua 3429 m)

 

 

Jos pyörällä ajaa 376 km viikossa läpi vuoden, tulee siitä melkein 20.000 kilometriä. Tämä harjoitusmäärä on todella iso. Syy omaan suureen pyöräilymäärääni löytyy oikean pohkeen repeämästä, jonka sain viikon 28. tavanomaisella lenkillä. Eikä ollut edes vauhtia tai kompurointia. Vaivaa pahensi kompurointi perjantaina töissä, kun turvakenkä takertui Ivalon Attendon ilmastoinnin konehuoneeseen johtaviin metalliharkkoportaisiin. Seurauksena lisää irrallista kudosnestettä ja turvotusta. Kehräsluun alle kertynyt musta väri alkaa vaaleta mutta kireä pohje edelleen on. Kumma kyllä se ei tunnu pyöräillessä juuri lainkaan.

 

 

Pyöräilyyn kuuluu olennaisena osana pyörän huolto. Pölyt pois ja voimansiirto notkeaksi. Korjaustelineeni on omatekoinen.

 

 

Kuva on Kessistä. Loputtomia sorateitä riittää. Näin helteillä paarmat ovat oikein hyviä kirittäjiä.

 

 

Anninkatu on mielenkiintoinen sorapätkä Inarin (kunta) Raja-Joosepintien ja Nelostien välissä. 

 

 Yksi Anninkadun silloista.

 

 Iltalenkillä Kirsin kanssa. Siikajärventie.

 

 Ihanteellinen tilanne: nainen kalastaa ja minä keitän kahvia. Aittasaari.