INTRO: Taustalla soi Georg Otsin laulamana Saarenmaan valssi. Ruoka on uunissa kypsymässä ja ulkona on kuusi astetta lämmintä puolipilvisessä Nellimin kylässä.
Nec Plus Ultra. Tästä ei edemmäs. Kotona Pohjoisessa.
Mieli on syvän harmaa. Huolimatta siitä, että ystävä on tulossa kylään ja tiedossa on mukavaa yhteistä tekemistä - myös juoksua pohjoisen poluilla. Osasin odottaa tätä. Kausi on päättynyt, kilpailut on kilpailtu ja pitäisi levätä, mutta jokainen solu huutaa harjoitusta. Keho kaipaa pitkiä tuntikausien lenkkejä, vieroitusoireet ovat pahimmillaan.
Minulle "kaikenkokeneelle", on ollut yllätys, että jostain syystä kunto ei ole laskenut. Olen viimeaikoina juossut erittäin kovaa lenkeillä verrattuna normaaleihin harjoitusvauhteihini enkä siitä huolimatta ole saanut puhkottua pohjaa rikki.
Toinen yllätys on ollut harmaan värin syvyys. Tuntuu siltä, että mitä pidemmälle mielensä kanssa pääsee ultrajuostessa, sitä vaikeampi on tarttua puuhasteluun eli tavalliseen elämään. Kuten polkuporinoiden jaksossa totesin, Kirsillä on tässä ratkaiseva rooli. Kirsin tapauksessa se ei ole rooli vaan hän tekee sen kaiken omana itsenään, pitää minut järjissään.
Harmaa sävy johtuu ultrajuoksujen aikana koetuista vahvoista tunteista, joita en ole saavuttanut mitenkään muuten elämässäni. Muuta lääkettä ei ole kuin jatkaa juoksemista, ainakaan minä en ole pystynyt löytämään muuta. Juoksemattomuus, silloin kun juoksemaan kykenee, tuo mukanaan unettomuuden, viinan- ja makeanhimon, ummetuksen ja lukuisat säryt eripuolelle kehoa. Kehoni toimii näin. Uskon edelleen sinisilmäisesti teoriaani, että jos en jostain syystä pystyisi enää koskaan juoksemaan niin keksisin muuta terveellisempää tilalle.
Harmaan keskellä olen seurannut Unkarin kuuden päivän juoksua ja ollut salaa onnellinen siitä, että en matkustanut syksyyn siirrettyyn kilpailuun. Facebookissa julkaistuissa kuvissa kenelläkään ei ole huollossa maskia ja huoltopöydällä ovat edelleen paperilautasilla kaikki tarjottavat yhdessä kasassa itse otettavissa. Myös sen edellisen juoksijan sormillaan sorkkimat tarjottavat. Kuvitelkaa: minua ennen juokseva on käynyt vessassa ja pessyt kätensä hätäisen huonosti. Hän ottaa lautaselta hilloleivän ja hipaisee käsillään viereistä leipää, jonka minä seuraavaksi otan. Mitä sitten? Sitten paska lentää - molemmista päistä.
SwissPeaks- vuoriultraan osallistunut Ville Maksimainen kirjoitti Facebookissa upean kilpailuraportin sairaalavuoteelle päätyneestä 360 kilometrin vuoriultrastaan. Kilpailu jäi kesken kuumeen noustua 41 asteeseen. Aurinko oli aiheuttanut Villelle lämmönsäätelyongelman ja jalkapohjien syvistä kudosrakoista alkanut tulehdus käytti tilaisuuden hyväkseen. Raportin löytää Facebookista Villen omalta urheilijasivulta.
Ville eteni 102 tuntia, 326 kilometriä ja 24500 nousumetriä. Maali jäi 38 kilometrin päähän.
Kuriositeetti: siis 224 metriä nousua tunnissa 102 tunnin ajan! Keskimäärin 75 metriä nousua jokaiselle kilometrille! Ja alamäkeen kipeillä jaloilla, välillä vaijereiden ja ketjujen varassa, myös yöllä otsalampun valossa!
Ville kysyi avoimesti tarinassaan, että voiko itseltään vaatia liikaa. Tottakai voi vaatia ja pitääkin vaatia, sanon minä. Rajoja ei löydä mitenkään muuten kuin rohkeuden kautta. Huomioitavaa on Villen omasta suorituksestaan löytämä virhe: univaje ja sen hallinta. Monipäiväjuoksuista itää nukkumattomuuden illuusio, mutta todellisuudessa univaje altistaa koko kehon isoille katastrofeille. Kilpailuihin ei mennä nukkumaan, mutta raja on nukkumattomuudella. Nukkumattomuus korostuu vuorilla ohuessa ilmassa ja vaikeissa sääolosuhteissa aivan toisella tavalla kuin esimerkiksi lyhyellä kierroksella toteutetulla kuuden päivän juoksussa, josta pääsee nukkumaan turvallisesti kymmenen metrin kävelyllä radalta poistuen. Nukkua kannattaa silloin kun yleensä nukkuu, eli yöllä. Luonnollisesti kaikki aika pois radalta on pois kilometreistä mutta sankaruutta ei ole itse itsensä pysyvästi vammauttaminen. Kokeneena ultraajana Villellekään näin ei käynyt, mutta on positiivista, että joku muukin kuin minä kirjoittaa kilpailuraporttinsa rehellisesti ultrajuoksumaailmassa. Kukaan meistä ei ole rikkoutumaton.
Arvostan polku-ultraajia ja vuorijuoksijoita korkealle. Kuitenkin yksitoikkoisuuden sietämisessä poluilla on kyse hieman eri asiasta kuin tiellä tai radalla. Maisemia ei vuorilla tai polulla usein voi ihailla mikäli aikoo pysyä pystyssä tai jäädä henkiin.
Villen tarina antaa teille perspektiiviä kun kerron, että olen aloittanut harjoitussuunnitelmien tekemisen kaudelle 2022. Riviäkään noista suunnitelmista ei koskaan päädy paperille. Nykyisen kokemukseni perusteella opettelen tuntemaan itseäni päivä päivältä paremmin harjoitellessani. Minulla on raaka hahmotelma määrästä ja tehosta, jota säädän harjoittelun käynnistyessä päiväkohtaisesti. Pystyn pitämään itseäni riittävän lujilla ilman papereiden lukujakin. Nousevaa kilometrimäärää kohti selkeitä kilpailullisia tavoitteita. Yksinkertaista? Ei ole. Eikä harmaata.
OUTRO: Taustalla soi Cheekin Ne tekee töitä sen eteen. Kirsi pyysi minua syömään. Tämä oli tälläkertaa tässä.
Mutta: "Ne tekee töitä sen eteen, sitä kaikki haluaa..."
VIIKKO 34.
Ma- 8,02 km - 55 min.
Ti- "Lepo" Hiekan levitystä kottikärryillä.
Ke- 8,72 km - 56 min.
To- Lepo
Pe- Polkupyöräily 7,20 km - 26 min.
La- Janin kanssa saunalenkki palauttavaa 8,54 km - 1.07.
Su- 10,16 km - 1.09.
Yhteensä 35,4 km - 4:09.
SYYSKUUN SUMMAUS 278 km juoksua ajassa 35 tuntia ja 54 minuuttia.
VIIKKO 35.
Ma- Kävelyä 26 minuuttia.
Ti- Klobbskatissa tiellä 8,09 km - 46 min. Osa kovaa.
Ke- Sattasessa 12,03 km - 1.10. Osa kovaa.
To- Lepo
Pe- Kotona Arkivaaralle (Palo-Pyhävaara) 8,01 km - 1.05. Sauvat mukana. Palauttava voimaharjoitus.
La- Lepo
Su- Janin treenillä, sama kuin Pe. 8,01 km - 1.14.
Yhteensä 36,1 km - 4:16
EXTRA:
Alla kuvia matkailuautoilustamme erilaisista yöparkeista, leirintäalueita ei aina tarvita...
Klobbskatin kalasatamassa on yhdistetty hienosti vierasvenesataman palvelut matkailuautoilijoille, myös se kemiallisen wc:n tyhjennys.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti