HILJAISUUDEN PEILIPINNALLA

Juoksen kohti tunturia. Laaksossa kiemurteleva polku on sateesta märkä. Valo siivilöityy koivikosta ja määränpää vilahtelee jossain kaukana ja korkealla edessä.
Laakso on pohjaltaan uskomattoman rehevä. Saniaista ja muuta peittävää aluskasvillisuutta on runsaasti. Puulajeihin lukeutuvat mänty, kuusi, haapa koivu ja tervaleppä vaikka jäämerelle on 50 kilometriä. Mikroilmasto korkeiden seinien välissä. Vasemmalla puolellani joki virtaa polveillen ja välillä voimansa purkaen putouksina kohti turkoosia merta.
Niistän nenää ja huohotan kylmää ilmaa sisääni. Olen iltalenkillä ja aika on rajallinen ennen pimeää. Kirsi on jäänyt matkailuautoon lepäämään päivällä tekemämme tunturivaelluksen jäljiltä. On valtava rikkaus päästä jakamaan luonto rakastamansa ihmisen kanssa jossain korkealla vesiputouksen reunalla ja rajattomalla tunturilla.
Olen kahden tulen välissä. Taakseni jää kaikki mitä tarvitsen ja edessä on jälleen tuntematon polku. Silti jokin voima vetää juoksemaan eteenpäin yli rajojen. Vuodesta toiseen syksyisin olen hakenut pohjoisen hiljaisuudesta vastauksia kysymyksiin.
Oikeammin olen juossut hiljaisuuden peilipinnalle. Odottanut kuuliaisesti mitä hiljaisuudesta nousee esiin. Mitä kysytään tällä kertaa. Mitä pinta heijastaa tällä kertaa. Ja joka kerta olen yllättynyt perusteellisesti. Vain yksi kysymys on ollut joka vuosi sama.
Hiljaisuus tekee ihmiselle hyvää. Kaikki eivät sitä kestä. Tai oikeammin eivät kestä hiljaisuudesta esiin nousevia kysymyksiä. Vastauksia on vaikea löytää tai sitten ne edellytävät muutosta. Jopa koko elämän muutosta.
Sydämeni jyskyttää ylämäessä. On pakko kävellä jyrkempää osuutta hetken. Polku on muuttunut kiviseksi tieksi. Hiki valuu puroina pitkin selkääni. Olo alkaa keventyä. Vilkaisen ranteessani olevaa kelloa ja arvioin kuinka kauas voin juosta jotta ehdin matkailuautolle ennen pimeää.
Olen sanonut Kirsille että viivyn reilun tunnin. Hän on tottunut ultrajuoksijan puoliskona kertomaan ajan kolmella. Tosin nyt taskussani on puhelin, joka kylläkään ei kuulu täällä alhaalla mutta onhan siinä edes taskulamppu.
Olen täysin lopussa tänä syksynä. Askel on taantunut ja mekaaninen, itseään toistava ja kuluttava. Kesällä juoksemani tuhat mailia ei tunnu lähtevän kehostani millään. Mielestä sen ei tarvitsekaan lähteä. Sehän oli juoksu itse elämälle. Joskus elämä antaa ja joskus ottaa. Nyt se on ottanut kaiken - fyysisesti.
Uteliaisuus ajaa minua mutkasta toiseen ja mäen taakse. Miten ihmeessä jaksan. Taas. Tuo on se kysymys joka toistuu vuodesta toiseen. Mistä saan voimaa siirtyä aina vain kovempien tavoitteiden pariin. Matka on loputon - minä en.
Saavutan juostessani tasapainon. Mieleni on tyhjä ja maailmassani kaikki on hyvin. Poissa on ihmisten aiheuttama melu ja kaikki muu keinotekoinen. Luotien rikkiompelema ja ahneuden alistama maailma. Eriarvoinen ja rakkaudeton.
Monesti mietin yritänkö todistaa juoksuillani jotain. Itselleni en ainakaan. Mutta muille. Kaikille niille jotka kiinnostuvat ajatuksistani. Mihin pyrin. Olen ollut esillä julkisuudessa eri tavoin ja tuonut ajatukseni esiin omana itsenäni. Kirjoittamalla ei voi muuttaa maailmaa mutta entä juoksemalla ?
Kysymys on kiehtova ja unohdan ajankulun. Kilometri toisensa jälkeen jää ja alkaa hämärtää. Yhtäkkiä tajuan ajankulun ja pysähdyn. Liike lakkaa. On täysin hiljaista. Vasta kun liike lakkaa kaikki pysähtyy ja on hiljaista. Olen täysin yksin hämärtyvässä illassa jossakin Norjalaisen laakson pohjalla lähellä Jäämerta.
Käännyn ympäri mutta juuri ennenkuin otan paluumatkan ensimmäisen askeleen aika pysähtyy. Kirkas levollinen ajatus asettuu ymmärtämään hetken. On kaikki mitä tarvitsen. Sekä edessä että takana. Kysymys on matkan loputtomuuden ymmärtämisestä. Kysymys on uskosta uuteen alkuun. Ensin päivästä toiseen ja sitten joskus ikuisuuteen.
Juoksen tasaisesti hämärtyvässä illassa. Polun näkemisen kanssa on vihreässä viidakkomaisessa joentörmässä vaikeuksia. Pelästyn rytinää matalan joen hiekkasärkkäisesssä saaressa. Hirvi pelästyy vielä enemmän kuin minä. Juoksemme hetken yhdessä päättömästi erisuuntiin.
Jälleen kerran keskittyminen herpaantuu ja kaadun jalan jäädessä kiinni johonkin. Menen ilmassa kyljelleni ja mätkähdän mustaan kuraan. Mihinkään ei satu. Makaan hetken maassa ja nousen sitten ylös jatkaakseni.
Viimeiset kilometrit juoksen voimakas vierelläkulkemisen tunne mukanani. Saavun parkkipaikalle joen rantaan. Kirsi on tehnyt nuotion ja istuu liekkien loisteessa. Joki virtaa oikealla puolellamme tasaisesti. Jossain huutaa varpuspöllö kimeästi.
Sitten on taas hiljaista ja tiedän jälleen miksi jaksan vuodesta toiseen.

KUVIA KLIKKAAMALLA NE SUURENEVAT, MAISEMIA JA MUUTA IHMEELLISTÄ MATKAN VARRELTA

VIIKKO 37.

Ma- Lepo / 1,5 tuntia kävelyä Reisadalenin laakson lopussa, tutustuen ympäristöön.
Ti- Tunturivaellus Kirsin kanssa Reisadalenista ylös 800 metriin; 13 km - 7 tuntia.
      Iltalenkki juosten 11 km - 1.22.
Ke- Lepo / Kävelyä Skjervoyn saarella.
To- 9 km - 1.24. Juosten Saanalle pohjoispuolelta ylös ja portaita alas. Nihkeää.
Pe- 10 km tunurivaellusta Kilpisjärvellä.
       Iltalenkki juosten 8 km - 57 min. Aivan poikki.
La- 10 km - 1.00. Pello, pururataa illalla. Erittäin helppoa juoksua.
Su- 10 km - 1.11. Pello, aamulla polkuja ja purua.
yhteensä juoksua 48 km - 5 tuntia ja 54 minuuttia

Mukava viikko vaikka varsinaiset juoksukilometrit jäivätkin (suunnitellusti) vähäisiksi. Vaellus on erittäin hyvää peruskunnon hoitoa.