Vuodenvaihteessa päättyi Eka Partasen Ultrajuoksua-blogin kuten myös Marko Mattilan Lenkkitossuja ja Possumunkkeja-blogin päivitys. Molemmissa näköalaa lisäsivät kunnolla tehdyt taustatyöt ja matkustaminen. Mukavaa olisi ollut lukea vieläkin mutta lopetuspäätös on kuitenkin kirjoittajan valinta ja sitä on kunnioitettava samoin kuin kirjoittamistakin.
Itse blogia kirjoittavana ja paljon matkustavana ultraurheilijana pidän tuollaisia juttuja lähinnä huvittavina. Matkustaminen ulkomaille ei tuo lisäarvoa ultrasuoritukseen eikä sosiaaliseen mediaan ehdi jakamaan mitään silloin kun todella juostaan. Teknologia ja sosiaalinen media eivät todellakaan ole oleellisia osia ultrajuoksusta. Todentekijät ovat erikseen tässäkin.
Vierailin viikolla Piikkiössä ja Paimiossa kahden hyvän ultraystäväni luona. Kahvipöydässä tuli puhetta paljon älypuhelinta käyttävistä ihmisistä.
Voinkin kuvitella vaikkapa perushoitajan työn olevan varsin haasteellista jos samalla roikutaan jossakin facebookissa. Muissa maailmoissa tumputtava luurinselaaja loukkaa paitsi työkavereitaan myös potilaitaan. Se vähäinenkin läsnäolo livenä sairaalle merkitsisi paljon.
Toinen ystävä onkin telakalla. Valtavat kilometrimäärämme vaativat veronsa. Tämä onkin lajia harrastavien kokemattomien syytä aina muistaa vaahtoisessa harjoittelukiimassaan. Rikkoutumattomia ultrajuoksijoita ei ole olemassakaan. Pikaista paranemista sinne.
Sosiaalisen median yhteisöllisyys korostuu juuri tällä hetkellä talviolympialaisten aikana. Suuri Ylekin nojaa twitterin kaltaisiin palveluihin omaa sisältöään rikastaakseen tai yleensä saadakseen jotakin sisältöä katkeilevien ääniyhteyksien väliin.
Säälittävää on kun poliitikko A.S. twiittaa menevänsä aikaisin nukkumaan. Onko tästä pääteltävissä että hän on väsynyt vai että hän korostaa suoraselkäistä elämäntapaansa ja pyrkii tehokkuuteen hyvin levänneenä seuraavana päivänä. Vai selitteleekö hän poissaoloaan sosiaalisesta mediasta luonnollisella syyllä.
Tämä lienee surkea jatkumo poliittisten broilereiden ja väsyneiden ay-johtajien tuuleenhuuteluille. Kollektiivista vastuuta, palkkamalttia ja korkeaa eläkeikää. Paskajuttuja todentekijöille jotka varmasti menevät siitä mistä aita on matalin jotta aikaa jää oleelliseen ja ikiomaan elämään.
Todellisessa ultrajuoksuharjoittelussa pakaroiden puristelulla ja muilla pidättävillä toimenpiteillä on rajansa. Sunnuntaina koin kasvavaa epätoivoa jossakin 16 kilometrin kohdilla keskellä omakotitaloaluetta. Suoran päässä häämötti helpottava metsikkö jonne kuitenkin edelläkulkeva koiranulkoiluttaja suunnisti. Päätin etukäteen että kertoisin tarvittaessa hänelle suorasanaisesti meneväni tekemään paskajuttua. Onneksi hän katosikin toisaalle. Tässä kuten kirjoittamisessakin on joskus hyvä pyrkiä selkeään jälkeen nopeasti.
En katsonut taakseni kun jatkoin lenkkiä.
Kun neljäkymmentä vuotta sitten tulin koulusta kotiin olivat vanhemmat töissä. Paikalla olivat yleensä mummu, joka teki ruokaa ja vaari, joka luki lehteä. Nurkassa oli mustavalkotelevision kaksi kanavaa joilta kummaltakaan ei iltapäivällä tullut ohjelmaa. Radio kaksine kanavineen oli myös kiinni.
Tekeminen siis oli keksittävä itse. Pääosin ulkona. Ja aikuiset olivat aina läsnä tarvittaessa.
Näin jälkikäteen olen onnellinen että näin oli. Todentekeminen helpottuu koska virtuaalia ei ole.
Hyvänä sensijaan pidän että tänäpäivänä maailma on nuorille avoin. Askeesiin ja puritaanisuuteen ehtii myöhemminkin jos kokee tarvetta.
Todenkokeminen kuitenkin tekee hyvää nuorellekin. Kun käteen tyrkätään makkara ja keskimäärin 52 tulitikkua sisältävä laatikko on selvää että hipaisunäyttö himmenee. Kokemukseni mukaan 52 tulitikkua ei riitä makkaranpaistoon eli asiaan on syvennyttävä. Ilman hastageja.
No, WhatsAppiin voi jakaa ehkä sitten nuotiokuvan. Jos saa syttymään.
Joku saattaa pitää minua hulluna kun olen julkisesti ilmoittanut haaveilevani 3100 mailin juoksusta. Sittemminkin kun en ole vielä juossut edes sitä tuhattakaan mailia.
En kuitenkaan hakua olla kuten Suomi tänään - näköalaton siis. En halua olla negatiivinen enkä ymmärrä näköalattomuutta yli haaveen. Usko tulevaisuuteen ei synny ilman näköalaa.
Joku saattaa ajatella että no mikä haave sen 3100 mailin jälkeen sitten tulee ? Sekin on tiedossa. Kai tämän joskus saa lopettaakin ?
Näinä vaikeina aikoina halpojen harrastusten määrä nousee. Juoksu on yksi niistä. Toisaalta ei pidä unohtaa juoksun mieltä tiivistävää ja tuulettavaa vaikutusta. Koukkuunjääminen onkin sitten hieman toisenlaista.
Joskus minäkin nostan kirjoituksissani esiin paskajuttuja. Yritän myös säännöllisesti etsiä niihin positiivisia ratkaisumalleja.
Maaseudulla paljon eläneenä tiedän että jos paskaa riittävästi käännellään ja levitellään niin eittämättä siitä kasvaa esiin uutta ja tuoretta.
VIIKON 6. HARJOITTELU
Ma- 5 km ravistelua - 31 min.
Ti- 14 km osin poluilla - 1.30.
Ke- 20 km Turun Ruissalossa kävelyteitä - 2.16.
To- 21 km Ruissalossa enemmän polkuja pitkin kuin keskiviikkona - 2.24. Väsynyt.
Pe- Lepo {erään nyrkkeilijän sanoin : V***u ei pysty ! (aina)}
La- Kotona osin poluilla 20 km -2.09. Erittäin helppoa juoksua.
Su- Tiellä tasaista urbaania liukkautta 20 km - 2.15. Erittäin helppoa juoksua jälleen.
Yhteensä 100 km - 11 tuntia ja 5 minuuttia
NOT GONNA GET US !
Voidaan siis kääntää että eivät tajua meitä...
"Aina ei tule juttua". Jälleen kuitenkin syntyi tähän blogiin mielenkiintoinen katsaus sunnuntaipäivän ratoksi. Juttujen taso vain paranee. Kiitos lukijakunnan puolesta, Pasi.
VastaaPoistaJatkan edellisen kommentoijan linjalla: just tällaisia juttuja me lukijat halutaan lukea. :) Kiitos!
VastaaPoista