VAIKEAA JÄRJENKÄYTTÖÄ

VIIKON 9. HARJOITTELUNI

Ma- Lepo
Ti- 8 km - 51 min., väsynyt
Ke- ap. 10 km - 1.01, kohtalaista
To- ilta 15 km - 1.38, erittäin vaikeaa; periksiantamattomuus
Pe- Sairas, lievä kurkkukipu ja yleinen voimattomuus
La- Lepo
Su- päivällä 17 km - 1.49, erittäin varovasti, mutta mutta... (ks. teksti alla)

yhteensä 50 km - 5 tuntia 19 min - 2 lepoa ja yksi sairaspäivä

Edellisen 88 km viikon jälkeen tunsin itseni väsyneeksi. Tätä korosti osaltaan osallistuminen tällä viikolla aktiiviseen kenttätyöhön yrityksessäni, koska henkilökuntani ansaitusti hiihtolomaili. Iisalmen reissun jälkeen olin mieleltäni virkeä mutta sekä keho että etenkin jalat hämmästyttävän väsyneet. Päätin siis tarkkailla oloani viikon edetessä ja pidin suosiolla lepopäivän heti maanantaina. 
Tortaina juoksin väkisin 15 kilometriä, jotta sain tavoitteeni täyteen helmikuussa. Lenkki oli vaikeimpia mitä olen tehnyt puoleen vuoteen ja jo sen kuluessa aavistelin, että en ole ihan terve. Perjantaina töistä tullessa olikin sitten kurkku kipeä ja peli selvä.
Järjenkäyttö on erittäin vaikeata varsinkin jos on tottunut juoksemaan päivästä päivään. Sunnuntaina olo oli suhteellisen normaali ja hirveän yöllisen lumipyryn jälkeen kun sain aurattua pihan ja kotitien suunnistin sitten lenkille. Garminin remmistä meni tappi poikki lähtiessäni eli laitoin kellon päälle ja taskuun. Juurikaan en sitä katsonut kun 17 km lenkin tein. Yllätys oli melkoinen lenkin lopuksi. Keskivauhti suhteessa tunnelmaan oli hämmästyttävän hyvä. Olen siis nousukuntoinen ja se näkyy heti kun määrä putoaa.
Unkarin starttiin on 65 päivää. Sisälläni loimuaa mutta koitan tyynnytellä. Vielä ei ole aika. Aika ei myöskään ole rikkoa itseään eli maaliskuun tavoite on 400 km, jos hyvin sujuu. Onneksi Make tulee käymään alkuviikosta. Hän on ainoa Kirsin lisäksi, joka kykenee näkemään pääni sisälle tällaisessa tilanteessa. On erittäin tärkeää saada ulkopuolista näkemystä juuri sillä hetkellä kun itsehillintää koetellaan. Varsinkin kun kurkku on taas karhea sunnuntain jäljiltä...

Työssäni taksiautoilijana jouduin jälleen viikolla todistamaan järjenkäytön vaikeutta muutenkin. Tampereen kaupunginsairaalasta hain osastolta 85-vuotiaan, kolme päivää sitten kädestään leikatun ikäihmisen. Lääkäri oli olettanut, että tämä vanhan kansan tervaskanto kävellä hippasee rollaattorillaan, aamutossuissa ja sairaalavaatteissa pitkin käytäviä ulkona pakkasessa odottavaan taksiin kuin tyhjää vaan.
Perillä vanhainkodin kuntoutusosastolla hain sitten pyörätuolin avuksi ja saattelin tyytyväisen ikäihmisen perille huoneeseen. On turha ottaa 10 metrin katkokävelyvetoja, jos hädin tuskin pysyy pystyssä. 
Miksei kuljetukseen oltu tilattu ambulanssia tai paaritaksia ? Koska se maksaa enemmän kuin tavallinen taksi.

Tätini sai laskimotukoksen ja sairaalasta kotiutuksen jälkeen meni ohjeistettuna laboratorioon mittauttamaan veriarvoaan ohennuslääkettä varten. Lähetettä ei sähköisestä järjestelmästä löytynyt vaikka Yliopistollisesta sairaalasta oli vakuutettu, että näin toimitaan. Laboratorion hoitaja vaati, että täti olisi palannut 20 km päähän kotinsa vieressä olevaan terveysasemaan lähetettä noutamaan. Eli olisi siis pitänyt ajaa autolla 40 km yhden paperin takia ?
Täti joutui itse soittamaan ensin terveysasemalle, josta kukaan ei vastannut. (Myöhemmin selvisi, että tietojärjestelmä oli jumiutunut...) Tämän jälkeen tätini soitti sitten Yliopistolliseen sairaalaan osastolle, josta lähete laitettiin laboratorioon. Tämän jälkeen koe onnistui. Miksi laboratorion hoitaja ei itse soittanut sairaalaan ? Oliko huono päivä ja sekö oikeuttaa pompottelemaan sairasta ihmistä edestakaisin ? 

Vierailtuani työssäni myös psykogeriatrialla tulin siihen tulokseen, että sairaalaan pitäisi ehkä palkata tietokoneenhoitajat erikseen ja ihmisten hoitajat hoitaisivat sitten ihmistä kuten alunperin on ollut tarkoitus. Hoitajien ajasta näkyy leijonan osa menevän toimimattomien tietojärjestelmien parissa. Samaan aikaan potilaat pitävät ihan omaa kivaa keskenään.
Kilpailutuksen tuloksena jokin pieni nyrkkipaja on koodannut vanhoja toimimattomia mutta edullisia kikkareita peräkkäin ja myynyt ne vastuuttomasti halvalla sairaanhoitopiirille. Ja ihminen kärsii. Sekä käyttäjä että hoidettava. 
Arkadianmäen mikki- ja minnihiirillä  ei tähänkään hätään liene mitään sanottavaa ? Ollaan hiljaa niin saadaan kalaa ?

Järjenkäyttö on siis vaikeaa - muuallakin kuin ultraurheilussa.


SARVA XERO JA XTIRO

VASEMMALLA SARVA XERO JA OIKEALLA XTIRO

Kevät keikkuen tulevi ja liukkaus sulamisen myötä myös. Vanhempi teuras (minä) on myös nöyrtynyt ja hankkinut kaappiinsa Icebugien rinnalle parit Sarvat säästääkseen koipireisiään.
Vanhempi malli Xero on suunnistuskenkämäinen ja kantapäästään kuppimainen, oudon korkea. Tämä ns. akilleksen suoja kalvaa varmasti monen juoksijan jännettä. Pito on hyvä mutta rullaavuus onneton.
Xtiro on uusin malli ja erittäin juostava jopa rullaava kenkä. Lesti on kilpakenkämäinen ja kantapää normaalin juoksutossun kaltainen. Pito on yhtä hyvä kuin vanhassakin mutta kontakti alustaan ja keveä tuntuma välipohjamuutosten takia huomattavan hyvä.
Molemmat kengät ovat lievästi pronaatiotuettuja, joka on surkeaa. Suurin osa juoksijoista käyttää omia erikoispohjallisiaan ja näinollen tukea tulee liikaa jos pohjallisissa on askelkorjausta. 
Molemmat kengät ovat pitkillä 30 km lenkeillä hieman kovia eli vaimennusta saisi mielestäni olla rahtu lisää, etenkin jään ja asvaltin sekoitukselle. Kotimaisuus onkin Sarvojen paras ominaisuus tähtinastojen lisäksi.