Kosketus Liikkuu

Kosketus Liikkuu

sunnuntai 24. maaliskuuta 2019

KONTROLLI



Oppinut Hong Xiuquan epäonnistui työurallaan mutta sai useita uskonnollisia näkyjä, näissä näyissä Jumala paljasti Hongin olevan Jeesuksen nuorempi veli ja antoi Hongille tehtäväksi perustaa "täydellisen rauhan taivaallisen valtion" (táipíng tiãnguó). Miljoonat oopiumsotien, modernin teollisuuden ja eurooppalaisen imperialismin järkyttämät kiinalaiset kiinnostuivat Hongin ajatuksista. Hong johdatti heidät taiping-kapinaan, jossa 1850-1864 kuoli vähintään 20 miljoonaa ihmistä, enemmän kuin yhdysvaltojen sisällissodassa. Oliko näiltä kiinalaisilta kontrolli hukassa?
   Toinen maailmansota päättyi vasta kun liberaalit valtiot liittoutuivat kommunistisen Neuvostoliiton kanssa. Neuvostoliittolaisia kuoli sodassa 25 miljoonaa, kun brittejä ja amerikkalaisia kuoli "vain" puoli miljoonaa. Kommunismi eli kukoistuksensa ja Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen lähes kaikki kommunistiset satelliittivaltiot romahtivat. Oliko näiltäkin ihmisiltä kontrolli hukassa, kun he lähtivät seuraamaan vastakkaista ideologiaa päästyään eroon toisesta, vähintään yhtä pahasta?
   Kommunismista on jäljellä enää Kiina ja sekin on käytännössä kaikkea muuta kuin kommunistinen. Kiinan vapaa-ajattelijat miettivät paluuta konfutselaisuuteen mutta miljoonat kiinalaiset eivät tiedä itsekään mihin uskoa. 
   Peking on niin saastunut, että ulkona on epäterveellistä liikkua. Pekingin kansainvälinen koulu rakennutti 2013 viisi miljoonaa dollaria maksaneen kupolin kuuden tenniskenttänsä ja muiden pelikenttiensä suojaksi. Koneellisten ilmanpuhdistuslaitteiden myyjät Kiinassa rikastuvat. Onko kiinalaisten kontrolli kadonnut jatkuvan väestönkasvun ja talouskasvun virrassa, kun ohessa uhrataan ympäristö ja jo kärsitään siitä?
   Keksiessään toinen toistaan kiinostavampia hilavitkuttimia myytäväksi insinööri tarvitsee aina tuekseen eettisen näkökulman, uutta keksintöä kun yleensä voi käyttää sekä hyvään että pahaan. Suomea viimeisinä vuosina käytännössä johtanut insinööri on herätysliikeen jäsen ja rikas. Tämä on mahdollistanut hänelle "kipeiden päätösten tekemisen Suomen edun nimissä." Vähäosaisilta leikkaamisen jälkeen hän on saanut syntinsä anteeksi ja vieläpä ilman huolta, koska taustalla oma toimeentulo on turvattu. Kysynkin nyt, että onko meiltäkin tänä aikana kontrolli oman elämämme suhteen hukassa, kun juoksemme jakuvan kasvun perässä?

   Jatkuvan kasvun perässä voi juosta toisellakin tavalla. Minä olen tehnyt niin jo vuosia ja olen saanut "rahoilleni vastinetta". Olen oivaltanut että aikaa itselle ei voi ostaa vaan se täytyy ottaa. Vain yhden kirjaimen ero mutta erittäin radikaali.
   Lähelläni on muitakin samankaltaisia. Nuoremmatkin ovat ryhtyneet tekemään osittaista työaikaa saadakseen aikaa itselleen ja läheisilleen. Eräs heistä on ultrajuoksija, jolta on kysytty että juoksetko nyt enemmän kun et tee enää niin paljon töitä? On absurdia että ihmiset näkevät pelkän juoksun ja juoksun määrän. Vietäessä juoksu ja liikunta elämäntavaksi liittyy siihen olennaisena osana läsnäolemisen kokemus. Läsnä itselleen enemmän ja sen myötä läheisilleen. Enemmän vapaata aika luonnossa liikkumiseen, mutta myös erittäin paljon enemmän aikaa ajatella ja kokea.

   Henkinen kasvu on oman tietoisuuden lisäämistä. Minä en murhaa ketään koska se aiheuttaa suurta kärsimystä uhrille, hänen läheisilleen ja minulle itselleni vapauden menetyksen myötä vankilaan joutuessani. En siis jätä murhaamatta siksi että jokin jumala on joskus sanonut niin, tai niin on kirjoitettu johonkin kirjaan, vaan siksi, että tunnen niin ja ajattelen muitakin kuin pelkästään itseäni.
   Kontrolli omaan elämään ja sen valintoihin on kykyä olla läsnä ja ymmärtää, että kaikki ei ole aitoa mikä on ympärillämme. Nietzsche julisti Jumalan kuolleeksi. Voisin sarkastisesti todeta, että Jumala auttaa parhaiten niitä jotka auttavat itseään. Auktoriteettini lähde on omat tunteeni, ei ulkopuolinen traditio tai historiallinen perinne.
   Ihmiset kaipaavat elämäänsä jatkuvasti "jotain uutta". He etsivät, koska etsiminen lienee yksi elämän tarkoituksista. 2013 Google perusti Calico-nimisen tytäryhtiön. Tämän yhtiön tavoitteeksi on määritelty "kuoleman ratkaiseminen". Solubiologiaa, geenilääketiedettä ja kaikkea muuta uutta ikuisen elämän saavuttamiseksi. 
   Ei ihme, että uskonnot ovat kriisissä. Kirkko, joka ei mitenkään seuraa aikaansa eikä teknologiaa, ei ole kiinostava oppinsakaan puolesta. Pysyvyys ei tämänpäivän keskivertoihmistä arjessa kiinnosta, on elettävä jatkuvassa muutoksessa selviytyäkseen.
   Tuhansia vuosia papit, muftit ja rabbit väittivät ettemme pysty omin voimin selviytymään sodista, taudeista ja nälänhädistä. Sitten tulivat pankkiirit, sijoittajat ja teollisuusmiehet ja tekivät sen noin 200 vuodessa.

   Ihmiset loivat yhteiskunnan palvelemaan itseään mutta nyt on toisinpäin. On erittäin vaarallista, että liberaalia itsemääräämisoikeutta rajoitetaan tai siihen pyritään vaukuttamaan poliittisin keinoin "maan edun" nimissä. Toisinsanoen ihminen päättää itse itsestään ja ajatuksistaan ilman ulkopuolista painetta. Tekee itse omat valintansa. 
   Taustalla vaikuttamisesta irvokkaana esimerkkinä on eräs suomalaisia kouluja ahkerasti kiertävä ministeri, joka on "universaalin rakkauden ja myötätunnon" uskonnon harras kannattaja. Kyse on katolisesta uskonnosta ja erehtymättömästä, aborttia vastustavasta paavin palvelijasta. 
   315-luvulla Konstantinuksen lahjakirjassa määriteltiin paavin poliittinen valta. Eurooppalaisten tuli totella paavia. Myöhemmin lahjakirja todistettiin paavin hovissa 700-luvulla väärennetyksi. Mitä sanottavaa nykypäivän ihmiselle on epärehellisillä henkilöillä, jotka eivät tiedä edes mitä ehkäisypillerillä tekisivät vaikka liikakansoitus maapallolla on tosiasia.

   Kaikella edelläkerrotulla on vain etäinen yhteys siihen, että Nellimissä kiinalaisturistit ajelevat kelkkareitille autolla tai vääntelevät lattialämmityksen termostaatteja jatkuvasti edestakaisin. Edelläkerrotusta ei selviä onko Jumalani kuollut tai mitä minun sisäinen ääneni hänestä kertoo. Edelläkerrotusta ei myöskään voi päätellä poliittista kantaani tai mahdollisesti täyttä sitoutumattomuuttani. Edelläkerrotun perusteella ei selviä osallistunko tekstissä kuvatun ystäväni ideoimaan Suomen pisimpään PUF-polkujuoksuun.
   Sensijaan edelläkerrotun perusteella voi ymmärtää minun elämäni valintoja. Edelläkerrotun perusteella voi ymmärtää miksi minä suhtaudun kiinalaisturisteihin ymmärtäväisesti enkä räyhää heille, kun he ovat kävelemässä Nellimin joen lumen alla väijyvään sulaan. Kaiken edelläkerrotun perusteella pitäisi olla selvää, että juoksen päivästä toiseen silloin kun olen terve, koska juoksu antaa aikaa ja tilaa havannoida maailmaa.

   Minä olen yrittänyt kontrolloida omaa elämääni jo vuosikausia, entä sinä?

  
  

torstai 21. maaliskuuta 2019

KADONNUT TOISTAISEKSI




24.11. - 01.12.2018
25.12. - 30.12.2018
13.01. - 17.01.2019
12.02. - 18.02.2019
16.03. -   ?.  ?.2019

Ylläolevat päivämäärät kertovat karua kieltään sairastelukierteestäni, joka tuntuu jatkuvan aina vaan. Käytännössä ehdin olla noin kolme viikkoa terve ja sitten sairastun aina uudestaan.
   Ainoastaan neljännen jakson otan omaan piikkiini, innostuin hiukan liikaa helmikuun toisella viikolla harjoittelun tehojen kanssa. Tätä edelsi perusteellinen lääkärintutkimus tammikuussa.
   Kun lisäksi lasketaan mukaan akillesvaiva heinäkuun -18 alussa, pohjevaivat elokuussa -18 sekä marraskuun -18 alussa molempien pohkeiden vaivat, voidaan todeta että juoksuni on toistaiseksi kadonnut. Se on otettu minulta pois ja välillä pätkissä annettu takaisin.
   Tähän olisi nyt tarjolla monenlaista voimakasta tunnetta kuvaavaa ilmaisua.
   Jätetään väliin.
   Viimeinen ultrakilpailuni on ollut marraskuussa 2018 PUF 116 km ja risat mutta DNF kolmen kierroksen osalta. Sitä ennen kuusi päivää Unkarissa toukokuussa 2018, 554 km,  oma ennätys - mutta noin puolitoista päivää meni oksettavassa olossa kilpailun aikana.
   Summa summarum: ilman terveyttä ei onnistu.
   Kaikki sairastelut ovat olleet erilaisia, normaalia flunssaa, nuhaa, kurkkukipua ja yskää mutta kaksi kertaa virustaudin tyyppistä aaltoilua ja voimattomuutta, lievällä kuumeella tai ilman kaikkia sekaisin.
   Kaikki on tehty mitä on osattu terveenä pysymisen eteen mutta taas! Ensin kurkkukipu, sitten nuha ja yskä. Mutta ei kuumetta.
   Annetaan olla sitten. Nyt on tavoitteena, että toivun ensiviikon moottorikelkkaopastuksille erämaahan toimintakuntoon.
   Tässä meriselitystä niille, jotka kaipaavat juoksuani.
   Ehkä tämä tästä, joskus.



KUVAT VIIMEISEN VIIKON REISSUILTANI





Yllä metsähallituksen kelkkareitiltä Laklemjärven jälkeen alas Inarinjärvelle päin.


 Alla taviokuurnia kotipihassa, lentelevät päin ikkunoita.



Alla eräopastuksesta kiinnostuneille. Kattaus tulireessä. Folion alla hillopullia. Lauantaimakkarasta syntymässä eräänlaisia Porilaisia, juustoleivän väliin lisäksi kurkkusalaattia ja sinappia. Kahvi tulossa nokipannussa ja eturitilällä mehu,sinappi, sokeri ja maito. Säteilylämpöä tulee sopivasti ympärille, joten mikään syötävä ei ole kylmää.

Viimeisessä kuvassa kattauksen taukopaikka tuulensuojassa erämaajärven rannalla. Tulireen ympärille on mukavaa istahtaa kahvistelemaan omille pilkkijakkaroille.






perjantai 15. maaliskuuta 2019

30/30 - PÄIVÄKIRJABLOGIN FINAALI - AITOO


"Mitä se sinun miehesi oikeastaan tekee?" - Kirsin työkaverin kysymys minusta.

Oikea vastaus: aitoo. (Tampereen murretta:  ylittää aitoja/oikeaa/aitoa)





Tässä blogissa olen harvoin niputtanut ajatuksiani. Kirjoittamani asiat ovat usein ristiriitaisia enkä halua muuta kuin että lukija ajattelee. Mitään valmista ei ole olemassakaan kenellekään, mukaanlukien minä.
   Olen aloittanut kasvuni osittain alkoholisti-isän ja osittain huikentelevaisen äitini yhteisenä lopputulemana. Olen edesmenneille vanhemmilleni erittäin kiitollinen - nykyisin. Arvostan heitä - nykyisin. 
   Kasvutarinani on kulkenut yksikätisen Kollaan sankarin (pappa) opettamalla periksiantamattomuudella matkan varrella usein päätä seinään hakaten ja lenkille uupuen. Vammaisten lasten avustaja, tiskijukka, syöpätaudin jälkeen kestävyysurheilija, taksikuski, ultrajuoksija, yrittäjä ja nyt olen tässä.
   Blogini ei ole cv eikä elämä ole suorittamista. Kusipäästä on kuoriutunut kirjoittaja, korpifilosofi ja omien valintojen puolestapuhuja. Lievä kusipäisyys ja sarkasmi elävät edelleen.

  -Ensinnäkin emme ole naimisissa Kirsin kanssa vaikka hänen miehensä olenkin. (Varmistettu juuri sohvalla lojuvalta Kirsiltä, vastaus oli "kyllä mun mielestä."
   -Toiseksikin, mitä oikeastaan teen...anteeksi en pysty kirjoittamaan, tukehdun nauruun.

   Asiaan.
   "Leipäsi sinun on ansaittava otsasi hiessä..."
   Kolmannen vuosisadan alussa ihmiskuntaa vaivaavat samat ongelmat mitkä ovat sitä vaivanneet aikojen alusta. Nälänhätä, kulkutaudit ja sodat. Toisaalta tänä päivänä ihmisiä kuolee enemmän ylensyöntiin kuin varsinaiseen ravinnonpuutteeseen, eli jotain on joku tehnyt oikeasti vuosien kuluessa, minä mukaanlukien.
   Mitä teen oikeasti? Ajattelen. Elän oikeasti. Koen syvää yhteyttä luontoon. Mietiskelen. Kirjoitan. Elän täyttä elämää koska minulla on kyky, terveys, siihen. En ole yksin, Kirsi. Tänään Make soitti. Raine. Onni. Keijo. Kaikki ystävät ja elossa olevat sukulaiset.
   "Ihmisen ei ole hyvä olla yksin" - Mauno Koskinen, Kollaan konekiväärimies, pappani. 
   Olen elämässäni tehnyt ansiosidonnaista työtä paljon, ihan oikeasti. Parhaat kuukausittaiset työtuntimääräni liikuivat 240 tehdyn työtunnin vaiheilla useiden vuosien ajan. Vielä 200 tunnin kanssa pystyi käymään lenkillä mutta ei harjoittelemaan järkevästi.  
   Tehty on monenlaista, pahaakin enemmän kuin se kuuluisa veljespari Albert Hässi ja Frank Nussi. Mutta luterilaista työmoraalia ette minusta löydä. Teen työtä vain senverran että pärjään. Muu aika on pyhitetty risti-istuntaan. Munkki ei tarvitse kuin kaavun ja almukupin. Jaa mutta Nellimissä joskus villahousut. Ja ai niin, naiminenkin on kivaa niin kauan kun kulli toimii. Ja vielä, viinakin on hyvää pieninä määrinä joskus. Ei siis munkki mutta munkin ajatusmaailma poikkeuksin. Tietoisuuden uudet tasot. Raja-aitojen rikkominen. Ei poroaitojen. Luonnonsuojelua kyllä mutta ei greenpeacen malliin.
   Mutta hei!
   Siis aikuisten oikeasti.
   Mitä teen oikeastaan?
   Kiusallista. Kuinka tuohon vastaisi. Olette olleet seuranani nyt 30 päivää yhtämittaa ja huomenna saatte olla ilman blogipäivitystä. 
   Mitä se siellä tekee?
   Enhän tähänkään asti ole kaikkea kertonut näiden vuosien aikana. Subjekti-predikaatti-objekti. Kenen kirjoittajan ohje? Hemingway, tiedätte?
   Mutta aitoo se. Sitä tämä on.


"Näin ikääntyessä sitä huomaa että ihminen muuttuu. Kehitytään ja kasvetaan aikamme. Entäs sitten kun pitää koettaa alkaa pienetymään ja huonontumaan? Osaako sen tehdä arvokkaasti? Joiltain osin sitä varmasti on jo tapahtunut: fyysinen nopeus, ajattelun joustavuus. Alkaako oppiminen jossain vaiheessa muistuttaa tivolissa ollutta laitetta jossa sattumanvaraisesta kolosta nousi myyrän pää ja sitä piti ehtiä kolauttaa vasaralla ennen kuin se katoaa näkyvistä - yhä nopeammin ja nopeammin pelin edetessä." -lukijan, Jyrki Leskelä, kommentti blogissani. Jyrkin blogin linkki löytyy internetversion alaosasta.

   Aitoo ei ole jatkuvaa kasvua. Ei jatkuvaa parantamista. En koe ikääntyessäni huonontuvani tai pienentyväni vaikka en jaksaisi samaa kuin ennen. Kaikkeen tarvitaan tavoite, motivaatio itsensä kehittämiseen, tavoitteen täyttämisen yritys ja onnea siihen ja mitä sitten? Vastaus on aitoo. Arkea. Ihmisiä joiden luo voi palata, jotka huolehtivat. Niitä, jotka lupaavat vetää töpselin pois seinästä tai jotakin muuta smith and wessonia sitten joskus kun on aika lopettaa arvokkaasti.
   Yksi henkisen kasvun tarpeen ositus on kullista kirjoittaminen. Jos kirjoittaa usein omasta kullistaan tulee ilmeisesti unohdettua, että ei siitä vajaasta kolmestäkymmenestäkahdeksasta sentistä irtoa loputtomasti, juttuakaan. Tulikohan tähän nyt jokin virhe, en huomaa sitä itse, täytynee tarkistuttaa? Tiedättekö muuten mikä on keski-iän ylittäneen miehen makuuhuoneen toinen nimitys: allamakuusali. No niin. Jäätelötikkuja kaksi ja pari kumilenkkiä. Voi tulla.
   Kullin käsittelyn jälkeen on mukavan letkeää lähteä vaikka lenkille. Juoksin tänään ilman edeltävää käsittelyä ihan oikein 12 km sekoitettuja talvireittejä. Aikaa paloi peräti tunti ja neljäkymmentäkaksi minuuttia.(1:42). Oikein kaunista maisemaa, pehmeää talvilunta ja sitten ei. Lämmintä. Kuumakin tuli.
   Kävin tässä kirjoittamisen välissä kahvilla. Söin kaksi pullaa ja join kaksi kuppia kahvia. Pullan ovat vieraat leiponeet ja kupin Kirsi posliinimaalannut. Kun palasin tähän näppäimistön ääreen kuulokkeissa soi Opuksen Life is Life. Kirsi meni kävelemään, vaihteeksi yksin koska kirjoitan. Kaikki on poissa jostakin mutta kaikelle on aikansa. Varmistin häneltä että ei haittaa. Vieraat lepäävät.
   Kiitos teille näistä kolmestakymmenestä päivästä. Ihan aina en venynyt pitkiin teksteihin. "Sellainen on päiväs kuin on voimas." Mitään ei koskaan ollut valmiina, se olisi ollut huijausta.
   Palataan.
   Pitäkää huolta toisistanne.

   Usko - Toivo - Rakkaus ja kaikista suurin on Rakkaus.





Lopuksi otan teidät viereeni Nellimin vuonolle tänään iltapäivällä.

Seison tulireen takana. Ahti ja Leena pilkkivät edessäni vuonolla. Tuuli puhaltaa noin kaakosta ja on aste lämmintä. Olen ajanut kelkan rekineen tuulisuojaksi tulireen eteen. Kahvivesi kiehuu ja nenääni tunkee tervastulen pihkainen tuoksu. Ritilän lämmössä kihisee kolme makkaraa, kolme leipää ja kolme pullaa. Sinappi, maito ja sokeri ovat mehupullon kanssa esillä. Kaksi kuksaa ja emalimuki.
   Selkäni takana on kaunis Konkeloniemi aihkeineen ja edessäni väärän koivun alta pilkottaa kaukana Lusmanuoran alku, kiviset Kenttäsaaret jäävät oikealle. Pykäläisen rannan hennot männyt heiluvat ja tuuli imee liekkejä kummallisesti edestakaisin. 
   Vein vanhan parin ensin aamulla Petäjänkuorimajärvelle pilkille ja juoksin sitten lenkin. Kävin suihkussa ja hain heidät kyytiin.
   -Mennään mettään kahville, virnistelin.
   -Meinaat että kahvi keitetään Inarin veteen Ahti hymyili arvaten ajatukseni.
   Ajoin auraamatonta Kitisijäniementietä alas vuonolle. Rannassa oli puolitoista metriä kinosta ja mutta kelkka jaksoi. Perä meni metrin hangen alle mutta etenimme kunnes tavoitin kaarevia rantoja mukaillen niemen nokan vähälumisemman jään kautta. On vielä liian talvista ja Inarin harjus makaa paikallaan. Ahven ja siika syövät harkiten metsäjärvillä jos syövät.
   Pannu sylkee. Mitatessani kahvia ässittymään tulee Nellimistä kuusi koiravaljakkoa. Koirat vinkuvat innoissaan ja turistit, yksi kutakin rekeä kohti, ovat vähintään yhtä innoissaan mutta eivät vingu. Valjakot häipyvät Inarille päin ja kohta tulee kymmenen moottorikelkan safari takaani Paksuvuonolta. Safari pysähtyy meistä kauemmas niemen nokkaan neuvonpitoon ja jatkaa sekin sitten Inarille päin.
   Haen Leenan kahville kelkalla. Rannassa on puolitoista metriä lunta. Ahti tulee kävellen ja jälki kantaa juuri ja juuri.
   -Täyshoito, molemmat toteavat.
   -Kyllä tuolla ikää jo pitää hoivaa saada, nauran vastaukseski suu täynnä makkaraa.
   Kahvit juotuaan he menevät vielä hetkeksi pilkkimään. Minä pidän tänään pilkittömän päivän. 
   On hiljaista. Istun harmaalle, karhealle kivelle. Kivi jää tänne sitten kun aikani on täynnä. Tavoitan kilpikaarnaan nojaten ikiaikaisen yhteyden. Tunnen eläväni täysillä joka solullani. Kauas ovat haihtuneet myrkyt verestäni, joilla syöpäsolut tuhottiin mutta käsitys uudesta ajasta on aina seuranani. Aika on aina tässä ja nyt ja tänään. Huominen voi olla uusi alku.
   Tuuli tuulee karvalakin korvaläppien välistä. On aika pakata kamat ja lähteä kotiin. Päiväkirjablogin viimeinen päivitys odottaa.


Stayin´Alive!



 

torstai 14. maaliskuuta 2019

29/30

Jonkun mielestä saatan viettää yksitoikkoista elämää. Hyvä elämä on usein yksinkertaista.
   Piklkillä taas koko päivän. Ahvenia fileiksi asti...
   Huomenna päiväkirjablogin finaali.

Tulireki.

Keskimöjärven Kutukosken suulla.



keskiviikko 13. maaliskuuta 2019

28/30

Päiväkirjablogin kolmanneksi viimeinen päivitys. Tämän jälkeen palaan noin kerran viikossa julkaisuun.
   Loppukiriä tähän päiväkirjablogiin tuskin saan aikaiseksi. Palasin juuri erämaasta ystävien kanssa päiväretkeltä ja lähden jo vajaan kahden tunnin kuluttua kirjoittajapiiriin Ivaloon, josta palaan vasta yhdeksän jälkeen illalla. Intensiivisen kirjoittajapiirin kokoontumisen jälkeen takki on yleensä tyhjä ainakin kirjoittamisen suhteen.
   Erämaa ei kutsu kaikkia ihmisiä. Kaupungistunut kansa ei tule ajatelleeksi miksi luonto on niin merkityksellinen. Yksi unohdettu pointti on olemassolon perspektiivi. Katsokaa alla olevia kuvia, jotka on otettu eilen makuuhuoneemme ikkunan läpi.



   Netti on täynnä toinen toistaan hienompia ja valitettavan usein muokattuja kuvia revontulista. Itse tykkään mieluummin näistä käsivaralla kuvatuista. Vihreä hehku - kuka on tulossa? Onko tuolla ketään muuta? Luonto herättää kysymyksiä, antaa vastauksia mutta etenkin se antaa perspektiiviä. Kun on kolmekymmentäviisi astetta pakkasta pikkumurheet tuntuvat merkityksettömiltä, kyse on konkreetista selviytymisestä.



   Meille Kirsin kanssa asuminen täällä Nellimissä on elämäntapa. Luonto ja sen rauha ovat kaikki kaikessa. Luonto ja sen kausittaiset elävät kuvat antavat tarkoituksen päivästä päivään.

   "Nouse jo sielu ja silmäs luo
   päin vuorta, mi sulle armonsa suo.
   Katsele merta ja katsele maata,
   etkö jo voisi synnistä laata?"

-Laulu Jack Londonin kirjasta Liian paljon kultaa (1967, suomentanut Anja Heininen)

   Kuulokkeissa soi Laura Branigan ja Self Control.
   Vieraat leipovat pullaa.
   Huomiseen.

 Ps. Legendan mukaan revontulet ovat kuolleiden ihmisten verta - muitakin positiivisempia tulkintoja on.
   

tiistai 12. maaliskuuta 2019

27/30 - HILJAISUUS



 Hiljaisuus on ehtyvä luonnonvara urbaanissa elämässä. Hiljaisuutta on monenlaista. Se mikä isojen kaupunkien liepeillä sijaitsevilla vihervirkistysalueilla on hiljaisuutta on jatkuvaa huminaa täällä Lapin erämaassa.
   Teimme tänään eräretken talvikalastuksen merkeissä eräälle järvelle. Järvi sijaitsee eräiden vaarojen välissä lähes tiettömän ja osin kivikkoisen taipaleen päässä. Järvessä on siikaa. Meille luonto antoi niistä tänään kolme. Mutta kalansaanti oli sivuseikka. Pääasia oli erämaisuus ja hiljaisuus - todellinen hiljaisuus.
   Istuessani täydellisessä hiljaisuudessa hievahtamatta jakkaralla auringon hyväillessä kaamoksen ja kirjoittamisen rasittamia hermopäätteitä tunsin täydellistä sopusointua ympäröivän luonnon kanssa. Aivan kuin parhailla, yksinäisillä ultrajuoksuharjoituksillani.
   Kirkasvetisen järven rannat kohoavat jylhän kivisinä louhuina ylös kirkkaasta vedestä, nyt hohtavasta hangesta. Rantaan lensi pari kuukkelia viheltelemään, korppi kävi tarkistamassa tarjonnan. Aurinko paistoi niin että heikompaa hirvitti, aamun -25 astetta taipui muutamaksi pakkasasteeksi.
   Jätin ystävät ja Kirsin pilkkimään ja ajoin kelkalla järven puoliväliin rannan tuntumassa olevaan pieneen ja karuun saareen tekemään tulet. Lunta oli saaren rannassa miltei vyötäröön, joten kävin matkalla kelkalla hakemassa keitisrangan pannulle ja pari makkaratikkua. Virittelin tulet palamaan, tein kairalla vesireiän ja lapoin pannun täyteen jäähileistä vettä. Asettelin leivät, banaanit, pullat ja makkarat ritilälle. Ritilän tuin nuotion tuulen yläpuoliselle puolelle puilla ilmaan, jolloin nuotion lämpö pääsee mukavasti lämmittämään tarjottavat. Ja istuin alkukantaiseen elämän keskiöön tulen ääreen.


   Vietimme mukavan kahvihetken ja jatkoimme pilkkimistä. Siika on haastava vastustaja. Arka kala pelkää äkkinäisiä liikeitä ja ei ota ihan mihin tahansa pilkkiin. Lisäksi pitää ymmärtää missä kala on tähän aikaan vuodesta, saimme kalat 4 - 5 metrin syvyydestä syvänteen reunoilta. Suurin mittaamamme syvyys oli yli kymmenen metriä, erämaajärvet yllättävät usein.
  


   Näille järville ilman kokemusta ei ole mitään asiaa. Jo perille löytäminen on varsin työlästä hankalan maaston takia. Tälläkin järvellä oli jään päällä vettä viikko sitten, kun kävin tiedustelemassa. Reen kanssa liikkuminen ei onnistu sohjossa. Jään paksuus kaikkine kerroksineen oli yli seitsemänkymmentä senttiä.
   Vaivan palkaksi hienoja kaloja ja tyyni mieli hyvässä seurassa - enempää en voi toivoa elämältä tänään.
   Retkeilypäivän tyyntä oloa en pilaa juoksemalla, näiden päivien jälkeen ei voisi vähempää kiinnostaa.
   Kuulokkeissa soi Cose della vita - Eros Ramazotti ja Tina Turner.
   Huomiseen.

maanantai 11. maaliskuuta 2019

26/30 - AJATUKSIA BLOGIKIRJOITTAMISESTA

Päiväkirjablogia jäljellä 4 päivää, vaihteluksi teille ja minulle.

Vuosina 2011 - 2018 olen kirjoittanut blogiin 417 kertaa, keskimäärin 52 tekstiä vuodessa. Vuosi 2014 oli poikkeuksellinen, Suomen halkijuoksun ansiosta tekstejä tuli 79 kappaletta.
   Kirjoitan blogia edelleen samoilla ajatuksilla kuin sen 2011 aloitin - kirjoitan mieltäni askarruttavista asioista, en kerätäkseni lukijoita tai kommentteja. En ole koskaan kirjoittanut mitään miellyttääkseni lukijoitani, sensijaan olen noudattanut kaiken kirjoittamisen kultaista perussääntöä: tietoisesti kenenkään loukkaaminen ei ole tavoitteenani. Aikanaan eräällä foorumilla eräs henkilö kirjoitti, että voi pahoin katsellessaan lihavia ihmisiä lenkillään. Erilaisuus on rikkaus - ei kusipäisyys.
   Vaikka en pyri miellyttämään lukijoitani niin tarkkailen lukijatilastojani hämmentyneenä, lukijajoukko kasvaa koko ajan. Tästä voisin ottaa paineita mutta en tee niin, olen tähän mennessä ollut kaiken kirjoittamiseni suhteen rehellinen ja yritän olla jatkossakin. 
   Kirjoittaminen on mitä suurinta käsityöläisyyttä. Kirjoittamisen suurin rikkaus on vuorovaikutus, julkiset kommentit tai sähköpostiini (näkyy blogin internetversiossa sivupalkissa) saadut kommentit ovat mukavia ja tukevat kehitystä kirjoittajana.
  Tämä 30 päivän yhtämittainen päiväkirjablogi on ollut mielenkiintoinen kokemus. Ainoastaan pari kertaa takki on ollut tyhjä, viimeksi eilen. Aina ei sanottavaa ole johtuen omasta päiväohjelmasta, hammaskivusta tai vaikkapa alitajunnan jyllätessä romaanini toisen version kanssa. Aika on rajallinen käsite ja varsinkin juuri nyt kun ystävät ovat kylässä ja päivät ovat varatut heille.



   Tänään aamulla oli - 27 astetta pakkasta. 
   Sain hammaslääkärille päivystysajan ja väliaikaisen paikan lohjenneen hampaan suojaksi. Onneksi, sillä kylmä todella tuntui siinä. Huhtikuun alkupuolella sitten pysyvä korjaus. Lohduttavaa oli tieto hampaan hyväkuntoisuudesta. Amalgaami oli värjännyt hampaan tummaksi mutta muuten se mitä siitä on jäljellä toimii kuulemma vielä. Paras asia oli että saan syödä suklaata edelleen. Täytyy ottaa se tieto kirjallisena. Oikein kysyin, että onko lopetettava, kun edellisen kerran lohkesi toinen hammas lakritisia syödessä ja nyt suklaata syödessä.
   Hammaslääkäriä varten ajoin autolla yhtensä 84 kilometriä. Lapin palvelut ovat lähellä. 
   Sole mikhän... 
   Jotenkin täällä asuessani olen muuttanut käsitystäni etäisyyksistä vaikka olen aina ollut paljon liikeellä. Ihmetellä täytyy niitä ihmisiä, jotka eivät pääse kotipaikaltaan mihinkään vuosiin. Sanovat ettei ole tarvetta matkustaa. Hyvä on. Mutta niin se katsanto sitten mielestäni kapenee pikku hiljaa.

   Aurinko alkaa laskea ja pakkanen kiristyy. On aika lähteä iltalenkille ja lämmittää sauna.
   Kuulokkeissa soi Maxi Priestin Wild World.
   Huomiseen.
   Valistukaa.