MITÄ SEURAAVAKSI ?

   Unkarin 6-päivän kilpailusta tulee kuun vaihtuessa kuluneeksi 50 päivää. Tuosta ajasta ensimmäiset pari viikkoa menivät matkailuautoillessa paluumatkan lomatunnelmissa. 
Kotiinpaluun jälkeen arki tuli voimalla. Seuraavat pari viikkoa menivät vatsataudin ja työmurheiden ristiaallokossa. Seuraavaksi olikin sitten aika juhlia juhannusta ja pysähtyä keskikesän märkään ja kylmään vihreyteen. Sekä juhannusviikko että tämä viikko nostivat esille kysymyksen että mitä seuraavaksi ?

   Juoksu sujuu tällähetkellä vaivatta. On valtavan helppoa nauttia askeleista ilman tavoitteita. Ikäänkuin vaan juoksennella omaksi ilokseen.
Kokemus on opettanut että monipäiväjuoksusta palautuminen ottaa aikaa. Nyt puhun todellisesta palautumisesta, niin henkisestä kuin fyysisestä.
Pidän ylimielisenä ja jopa hieman tyhminä sellaisia puheita, että juostuaan kuusi päivää parhaan kykynsä mukaan yhtämittaa, voisi juoksija muka toipua muutamassa viikossa entiselleen.
Pitkän ultran pitkäaikaisvaikutuksia moni on vähätellyt superkompensaation ja hyvän tuloksen huumassa. Totuus on sitten karusti ruikunnut reisille kun on yrittänyt jotakin pidempää tai yrittänyt liian nopeasti nostaa harjoittelumäärää. Erilaisia selittämättömiä vaivoja ja väsymistä tai muuta kompetenssin puutetta on tullut esille. Monen on ollut pakko nöyrtyä odottamaan parempia aikoja, niin myös minun aikanaan.

   Itselläni talven sairastelujen jäljiltä peruspohja kaipaa rajusti huoltoa ja maltillista kilometrimäärän nostoa. Voima-arvot ovat heikot, myös yläkropassa. Mieli ei ole mukana ja halu harjoitella on olematon - nyt puhun siis todellisesta harjoittelusta. En mistään 100 km per viikko poikaleikeistä, joita itsekin jouduin harrastamaan talven mittaan koska en yksinkertaisesti parempaan pystynyt.

   Omalta osaltani suunnitelma on varsin selvä. Varsin hidas kilometrien nostaminen on alkanut. Elokuussa on toivottavasti mahdollisuus juosta varovasti Käsivarren ja Norjan tuntureilla mieltä ladaten. 
Tämän jälkeen kun syksyn lämpötilat putoavat on edessä varsin perusteellinen tukkisavotta ja sitten alkaa todellinen harjoittelu kohti kautta 2016. Tiedossa on siis monipuolisesti kuntouttavaa toimintaa ennen loputtomia pitkiä lenkkejä pimeässä talvipakkasessa.

   Edellämainittu tähtää kahteen 6-päivän juoksuun peräkkäin vuonna 2016. Ensin Unkari toukokuussa ja sitten Ranska elokuussa. Ranskan intensiteetti riippuu paljolti Unkarin tuloksesta. Yli 600 kilometriä olisi mentävä jommassa kummassa jotta olisin tyytyväinen.

   Suunnitelma on selvä. Onnistuakseen se vaatii taustojen kunnossa olemista. Tällä tarkoitan kotioloja ja työtä. Kun tähdätään varsin suureen harjoitusmäärään on jostakin aina tingittävä. Aika näyttää onnistunko tällä kertaa kuten olen onnistunut jo kaksi kertaa aiemmin täydellisesti ja tänäkin vuonna välttävästi.

   Blogiin on luvassa tulevaisuudessa täydennystä "Otteita Pöytälaatikostani" -sarjaan. Olen kiitollinen saamastani palautteesta ja olen myös erikseen ennalta sähköpostitse sovittaessa tavattavissa niin kirjoittamisen, ultrajuoksun kuin vaikkapa ihan tavallisen yhteislenkin teemojen parissa. Myös muualla kuin kotiseudullani.

VIIKON 26. ULKOILUT

Ma-maastossa 12,5 km - 1.24.
Ti- Lepo.
Ke- maastossa 10,5 km - 1.06.
To- raskaassa maastossa 14 km - 1.45.
Pe- Lepo.
La- Lepo.
Su - tiellä 17 km - 1.45.
yhteensä 54 km - 6 tuntia

Ultrajuoksijan jalat ovat työkalut. Työkalujen ei tarvitse olla kauniita vaan tarkoitukseen hiottuja.
-"Eikö sulta koskaan lähde kynsiä kisoissa."
- "Ei lähde." (Kisojen jälkeen joskus...)

Kuvassa kynsi sojottaa suoraan ylös, hetkeä ennen poistoa...

Lopuksi huumoria ajalta jolloin tasa-arvo oli todellista. 
Tiesittekö muuten että raittius-sana tarkoitti alunperin sitä että seuraavana aamuna on hyvä olla - ei suinkaan täydellistä pidättäytymistä.
Alla oleva ei kuitenkaan liity raittiuteen eikä muunlaiseen pidättäytymiseen mitenkään. Kuvaapahan vain sitä miten helppoa on keskikesän lämmössä mutta talven tullen sitten joutuukin mieron tielle.

AIKA ON LÄHELLÄ

Aika on aina lähellä. Joskus siihen törmää varoittamatta kesken sen kuuluisan harmaan arjen.
Ennen juhannusta istuin kuistilla katsellen märkää keskikesän vihreyttä. Odottelin pesukoneen ohjelman loppua. Näytössä oli numero 3 eli jäljellä kolme minuuttia. Hetken mielijohteesta nostin kuistin pakastimen päällä olevan soittorasian kannen ylös. Se alkoi soida heti. Joku oli joskus vetänyt pohjasssa olevalla messinkisellä avaimella jousen maksimiin.
Pähkinäpuinen ja sydämenmuotoinen soittorasia on peräisin Kanariansaarilta. Rasian kanteen on maalattu palmu, jonka vieressä traditionaaliseen espanjalaiseen tyyliin pukeutunut senorita pitää kainalossaan koria. Sisäpuoli on vuorattu sinisellä silkillä. Käytössä vaikkapa koruja varten on puolet tilasta sillä koneisto täyttää toisen puolen.
Äitini on tuonut soittorasian tuliaisena omalle äidilleen joskus 70-luvun alussa. Se on mitä todennäköisimmin ostettu Triana-kadulta tai El Corte Ingles tavaratalosta. Jokatapauksessa Veguetasta eli Las Palmasin vanhasta kaupungista.
Ripustaessani pyykkejä kylpyhuoneen naruille kuivamaan kuistilta kantautuivat La Paloman-sävelet. Vanha soittorasia kakisteli ensin mutta pääsi lopulta tasaiseen vauhtiin.
Pyykkien loputtua suunnistin kylpyhuoneesta kohti soittorasiaa sulkeakseni kannen. Ennenkuin pääsin perille soitto loppui. Yhtäkkiä ja varoittamatta, kesken tahdin. Jäin seisomaan rasian viereen ja mieleeni tulvahtivat muistot niin äidistä kuin isoäidistä ja Las Palmasista, missä itsekin olen käynyt muutamia kertoja.
Aika on aina läsnä ja lähellä. Mennyt ja aavistus tulevasta. Juhannuksena tämä kaikki terävöityy mielessäni. 25.6.1993 astuin viimeisen kerran syöpäosaston ovesta ulos. Toistaiseksi siis. Tätänykyä tarkka päivämäärä on jokakerta tarkastettava vanhasta kalenterista eli tuon vuoden harjoituspäiväkirjasta.
Sensijaan ennustus siitä että olisin hengissä 85 prosentin todennäköisyydellä kymmenen vuoden kuluttua ei unohdu koskaan. 22 vuotta on jo kulunut tuosta juhannuksesta. Yksikään päivä ei ole ollut itsestäänselvyys. Aika on ollut noista ajoista asti aina lähelläni. Käsinkosketeltavan lähellä.
Aivan kuin soittorasiasta voi elämästäkin loppua veto kesken kaiken. Filosofiani mukaan onkin äärimmäisen tärkeää mitä ajallaan tekee. Kenties kesken jää jokatapauksessa aina jotakin joten kannattaa pohtia mihin aikaansa käyttää. 
Vaatii rohkeita valintoja poiketa pakollisista kuvioista. Miten pakollisuus määritellään ? Pakko ei tietääkseni ole kuin ymmärtää oma rajallisuus. Loppu meneekin sitten ajan kulumista ihmetellessä. Tai sitten sisältö löytyy.
Otsikkoni ei ole ennustus. Ymmärrys siitä että on olemassa tiettyjä ikuisia hengellisiä totuuksia jotka vaikuttavat kaikkialla ja kaikessa eri aikoina, on peräisin omista kokemuksista. Pitkien juoksujen mukanaantuomasta kyvystä nähdä vähäpätöinen itsensä liikkumassa maailmassa johon loppujen lopuksi voi kovin vähän itse vaikuttaa. Mutta että se vähäkin, jos se on hyvää ihmisten kesken, se kannattaa. Aina. Loppuun asti kantaen.
Otsikkoni ei ole lainauskaan. Toki tiedän että raamatussa Johanneksen ilmestyksen johdannossa kolmannessa jakeessa näin kirjoitetaan. Tiedän myös kuinka ristiriitaisia ovat ilmestyskirjan eri tulkinnat riippuen tulkitsijan näkökulmasta. Olen myös erittäin tietoinen kyseisten tekstien moninaisista käännöksistä vuosisatojen varrella sekä käännöksiin sisältyvistä virhemahdollisuuksista.
Otsikkoni on siis havainto. Omien kokemusten vahvistama. Se on myös muistutus. Muistutus että on mahdollisuus. Ja sen minä käytän kiitollisena.

MIKÄHÄN TAPPAA SEURAAVAKSI ?

Suomessa joka vuosi nousee otsikoihin jokin asia joka tappaa tai sen puute tappaa. Aikaisempia esimerkkejä ovat esimerkiksi D-vitamiini, sokeri, hiilihydraatti tai pienhiukkaset puunpoltosta.
Tälläkertaa ennen lomia otsikoihin on nostettu istuminen. Istuminen tappaa - varsinkin yhtäjaksoinen tuntikausien istuminen.
Muunmuassa entisen kestävyysjuoksijan ja nykyisen terveysjohtaja Vasankarin johdolla on rummutettu istuskelun vaaroista tuuttien täydeltä. Haastatteluissa on sanottu että kahden tunnin juoksulenkkikään ei kumoa päivän liian pitkän yhtäjaksoisen istumisen aiheuttamaa terveysriskiä eikä elämän lyhentymistä.
Kysynkin tässä nyt että kuinka moni keskivertosuomalainen ensinnäkään kykenee tekemään kahden tunnin juoksulenkin ? Saati monta sellaista viikossa ? Jopa moni aktiivijuoksija on sitä mieltä että kahden tunnin lenkki on pitkä lenkki. Minä en - vaikkakaan en itsekään niitä juokse päivittäin edes kovassakaan harjoittelussani.
Tiedoksi Vasankarille ja kaikille muillekin terveysfriikeille että lähes kaikki tappaa lopulta - varsinkin kohtuuttomasti harrastettuna. Ihminen istuu vessassakin keskimäärin vuoden elämästään ja kuulemma kymmenen minuuttia kerrallaan. Eli sekin tappaa - hajun lisäksi.
Juoksukin voi tappaa. Kuten koko elämä itsessään. Varsinkin jos siitä tekee liian vaikeaa ajattelematta itse.

VIIKON 25. JUOKSENTELUT

Ma- 10 km tiellä - 1.01.
Ti- 10 km maastossa - 1.05.
Ke- Lepo
To- 10 km maastossa - 1.10.
Pe- 10 km tiellä - 1.01.
La- 10 km maastossa 1.05.
Su- Lepo
yhteensä 50 km - 5 tuntia 22 minuuttia.

Koska tuskin juoksen huomenna 21.6. voin päivittää tämän jo nyt. Ja jos juoksen niin se on sitten salaharjoittelua - ähäpäs !

HYVÄÄ JUHANNUSTA LUKIJOILLE !

Miten sanotaan englanniksi että neiti on väsynyt ?
- Mississippi.

Kuten kuvista näkyy maalla on mukavaa. Kiinnostuneille kysyjille kerrottakoon että viime päivityksen kuvassa koivun juurella olivat Hoka One Conquest kengät. Kalastukseen Shimano 2500FD ja Okuman Lure Mania vapa. Siimana Yoshino PE 10096 Extra Strong Braided. On todella pitkäheittoinen ja hiljainen yhdistelmä. Ilman Hokan tossujakin siis.

KAHDEN VIIKON PIINA

17-tuntisen päivän aluksi aamulla olen kuljettanut ensimmäisen asiakkaan määränpäähänsä ja palannut kotiin. Istun tietokoneella tehden yrityksen paperitöitä. Ripuli vääntää vatsaa eivätkä kuukauden tuhansien eurojen maksamattomat yrityslaskut ainakaan oloa paranna.
Puhelin soi. Puhelinmyyjä ei usko yritykseni olevan taksialan laatustandardin mukainen ja laatusopimusta noudattava vaan haluaa väkisin tarjota jotakin ostettavaa laatustandardia. Kieltäydyn kohteliaasti ja selitän asian perinpohjaisesti etsien työrauhaa.
Siirryn ulos pesemään autoa. Puhelin soi jälleen. Nyt iäkkäämpi naisihminen yrittää ääni väristen myydä nanopesuaineita. Jos teen sopimuksen voin päästä aurinkorannikolle. Selitän kärsivällisesti hauskasti savolaisittain puhelevalle myyjälle käyttäväni Autoglymin tuotteita autonpesuun ja sitten mäntysuopaa. Mäntysuopa kun tekee raikkaan tuoksun nahkaistuimiin ja kangasmattoihin. Myyjä ei usko. Annan kemiallisen selityksen mäntysuovan nano-ominaisuuksista ja saan kuin saankin puhelun loppumaan ja auton viimein pestyä.
Vatsanväänteistä huolimatta lähden veryttelemään viiden kilometrin lenkille. Elimistöni on katastrofissa johtuen viimeikaisista tapahtumista ja vieroitusoireet juoksemattomuudesta lisäävät huonoa oloa. Saan lenkin tehtyä vuosien rutiinilla ja tullessani suihkusta puhelin soi jälleen.
Tällä kertaa halutaan kilpailuttaa vakuutuksia. Seison munasillani eteisessä vettä valuen ja koitan toisella kädellä kuivata itseäni. Laatusopimus velvoittaa hyvään käytökseen työpuheluissa. 
Myyjän keskeytymätöntä litaniaa kunnellessani mietin onko tämä työpuhelu vai ei. Kun saan suunvuoron vakuutan olevani tyytyväinen A-vakuutuksen ja Pohjolan asiakas. Minä kun hinnan lisäksi arvostan myös toimintaa vahinkotilanteessa.
Onnittelen vielä pronssitilasta. Myyjä unohtaa koulutuksensa ja kysyy miten niin pronssitila on hyvä ? Kerrron että hän on kolmas puhelinmyyjä tänä aamuna ja lisäksi onnekas. Onnekas ? Selitän, että onneksi hän soitti minulle eikä Seppo Rädylle. Miten niin ? Jos olisit soittanut Sepolle, niin hän olisi heti käskenyt painua helvettiin ! Hyvää päivänjatkoa...

Viimeiset kaksi viikkoa elämästäni ovat jälleen todistaneet että valitsemani perustus kestää koska muuta perustusta ei maailmassa ole.
Tällä tarkoitan että rukoukseni on useimmiten ollut kiitos kuin pyyntö. Viimeisen kahden viikon aikana taas toisinpäin.
Minulle mikään ei ole itsestäänselvyys eikä pysyvää. Perustani päällä on monta tukevaa pilaria. Ihmissuhteet, terveys, ultrajuoksu ja yritys. Jos jokin pilari osittainkin romuttuu niin putoan aina sille ainoalle tarvittavalle perustalle. Sille sitten rakennetaan taas.

Unkarin matkan jälkeen yritykseni asioita selvitellessäni kävi yllättäen ilmi että olenkin yritykseni ainoa työntekijä. Yhtäkkiä työmääräni nousi jo pelkkien aktiivisten ajotuntien osalta lähes kolmeensataan tuntiin kuukaudessa. Kun tähän lisäksi tulevat ns. muut asiat on selvää että reki ei liiku edes ultrajuoksijan voimin. Eikä tässä tilanteessa ole olemassa mitään ultrajuoksua. Syystä, että olen vaitiolovelvollinen työnantajana, en kirjoita tästä yksityiskohtaisemmin enempää. 
Vaikeuksia lisäsi, että kesäkuun ensimmäisellä viikolla taksin moottorin moniurahihnan käyttöpyörä tuli värinänvaimentimensa vulkanoinnin myötä käyttöikänsä päähän. Remontti maksoi lähes tuhat euroa eli kohtuullisen vähän kun puhutaan ammattiliikenteen kuluista.
Oli riittävän haastavaa saada auto kuntoon ja ennalta sovitut tilaukset hoidettua mutta viikkojen väri senkun lisääntyi. Oikeastaan väri pöntössä siis. 
Sain lauantaina kuudes kesäkuuta todennäköisesti ruokamyrkytyksen Tampereen Hatanpään Nesteen lounasruokailusta. Olen ruokaillut siellä vuosia aina silloin tällöin. Jossain vaiheessa kun salaattivalikoima köyhtyi, lautasten koko pieneni ja hinta nousi aavistelin jo pahaa. Nyt sitten joku oli jättänyt kädet pesemättä tai jotakin muuta.
On aivan selvää että boikotti kyseistä paikkaa kohtaan osaltani alkoi välittömästi. Olin täysin terve ennen ruokailua ja kahden tunnin kuluttua alkoi turvotus ja kierto vatsassa. Illalla kuumetta ja niin edelleen. 
Valitettavasti kun olen ollut ulkomailla ja ripuli pitkittyi niin oli hilauduttava lääkäriin ja annettava näyte purkkiin tutkittavaksi. Viljelyiden tuloksia odotellaan vielä mutta tilanne on rauhoittunut Precosan-kuurilla. Enempää erityislaihdutuksia tässä ei enää kaivata lisää kuuden päivän kilpailun jo ennestään rasittamalle elimistölle.

Ennen ketterää vatulointia-termin lanseeraamista minulle on ollut selvää jo viisitoista vuotta että yritys pärjää ainoastaan jos se kykenee reagoimaan nopeasti. Olen pitkillä lenkeillä vuosikausia käynyt mielessäni läpi erilaisia toimintatapoja yrityksen kuvitteellisissa kriisitilanteissa. Arvot ovat olleet pohdinnoissa voimakkaasti läsnä. Oli siis aika toimia.
Tampereen Aluetaksi kouluttaa kuljettajia vuosittain. Tulokkaat käyvät varsin vaativan koulutuksen läpi. Kuitenkaan yksikään kuljettaja ei ole valmis itsenäiseen ajamiseen ilman lisäkoulutusta. Vaikka Aluetaksin Tutor-koulutus madaltaa ajoon lähtöä ovat ensimmäiset itsenäiset ajopäivät erittäin vaativia. Niinpä rekrytointiprosessini ja muiden töiden ohessa koulutin uutta kuljettajaani pari päivää itse omalla kustannuksellani.
Työllistin maahnmuuttajan. Hän sanoi olevansa ulkomaalainen. Minä sanoin että minulle ei ole olemassa ulkomaalaisia ihmisiä - on olemassa vain ihmisiä. Aika näyttää kuinka hän taksityötä jaksaa ja siinä kehittyy. Alku on erittäin lupaava tuon moitteettoman käytöksen ja erinomaisen kielitaidon omaavan nuoren miehen osalta.
En malta olla pöllyttämättä hieman asenteita ja mielikuvia. Suomalaiset eivät tunnu pääsevän irti edes oman sisällissotansa veli vastaan veljeä haavoista millään. Jokainen narinarasisti voi miettiä minkälaisista olosuhteista tänäpäivänä kiintiöpakolaiset Suomeen tulevat. Kun puoli sukua teurastetaan ensin silmien edessä, eikä jäljellä jää mitään, on lähdettävä. On lähdettävä tai kuoltava.
Ruma ja vaiettu asia on eräiden suomalaisten mielikuva työnteosta. Suomi on täynnä kantasuomalaisiakin henkilöitä joille What´s Upissa, Facebookissa ja Instagramissa roikkuminen on tärkeämpää kuin oikea työnteko. Palkkaa tuottava toiminta, jossa tulee hiki, väsyy ja sotkee vielä itsensäkin, ei siis kiinnosta.
Ruman asian toisella puolella ovat tosissaan työtä hakevat ammattilaiset joita työvoimatoimisto kohtelee kuin ilmaa. Ja vaikenee kuoliaaksi. Valtio vaikeuttaa prosessia lisää vaatimalla työajan lisäämistä. Sekin vain tuottavuuden paranemisen toivossa ajattelematta kokonaisuutta. Kaupanpäälle ajatus, että työntekijöiden määrää ei tässä mallissa lisätä ? 
Tuokaa nyt säkillä valoa näille vatuloijille ja muille ketterille kokeilijoille ja kertokaa että täällä pienyrityksissä ongelmat ovat pelkästään sivukuluissa ja verotuksessa.

Vanhan ajatuksen mukaan kun mikään ei suju on tehtävä jotakin positiivista. Itse ratkaisin asian ostamalla työmatkalta rannikon pienestä kalastajakylästä (Helsinki) itselleni uuden avokelan, vavan ja kuitusiimaa.
Kolmannella heitolla kotilaiturilta tuli kala. Kala oli pieni. Niin on uuden alkukin yleensä.

VIIKOT 23. JA 24.

Ma- 8 km - 51. min.
Ti- 10 km - 1.06.
Ke- 8 km - 48 min.
To-Lepo
Pe- 8 km - 48 min.
La- Sairas
Su-Sairas
yhteensä 32 km - 3 tuntia ja 33minuuttia

Ma- Lepo / Sairas
Ti- 5 km - 30 min.
Ke- Lepo
To- 7 km - 43 min
Pe-La - Lepo
Su- 5 km - 35 min.
yhteensä 17 km - 1 tunti ja 48 minuuttia

ILMASTONPUUTOS

   Minä en ole mikään aamuihminen. Aamulla radiossa soitetaan huonoa musiikkia, uutiset ovat typeriä ja koko maailma on kääntynyt minua vastaan. Sensijaan aamukahviseurani on Kirsin ansiosta toistaiseksi loistavaa. Tämäkään arvo ei ole itsestäänselvyys, joten ponnisteluja on tiedossa jatkossakin silläkin saralla.
   Viimeaikoina minua on alkanut rajusti tympimään Tampereen Radion ja Radio Suomen vakuuttelut kesästä. Etsitään kuumeisesti kesän merkkejä ja annetaan lomaohjeita. Olemmeko todella niin uusavuttomia ettemme osaa tai kykene enää edes lomailemaan ilman ohjeita. 
   Ihmisten pakonomainen tarve sitoutua töihinsä luo kestämättömän tilanteen lomalla. Jos elämä on rakennettu pelkän työntekemisen varaan sekä työn tuloksella pätemiseen, voi lomalla olla vaikeita vierotusoireita. Tilannetta ei helpota tuo uusi saarnamies joka haluaa kotimaastamme ketterien kokeilujen ja uusien innovaatioiden alustan. Ultrajuoksijan kankeat jalat eivät kenties aina ole niin ketterät eikä harjoitusohjelmaan tule ottaa liikaa uusia innovaatioita. Ai kuka saarnamies ? Pääministeriksikin häntä kutsutaan.
   Ihmisten kummallinen tarve mennä naimisiin ja lisääntyä moneen kertaan uusio ja toisioperheiden sekamelskassa sekoittaa lomapakkaa myös. Pitäisi kuulemma olla aikaa itselle, parisuhteelle, sukulaislle ja myös lapsille. Kaikilta kuulemma pitää kysyä mitä lomalla pitäisi tehdä. Näin pitäisi tulla hyvä.
   Sensijaan minusta lomalla ei varsinaisesti pitäisi tehdä mitään. Avioliitossahan kaksi ihmistä ratkoo ongelmia joita ei olisi olemassakaan ilman avioliittoa. Tästä voi vetää sen ainoan johtopäätöksen että laulussa tämäkin on ratkaistu. Sanat menivät jotenkin niin että ei mennä naimisiin, ollaan vaan niinkuin ennenkin ja kuunnellaan keittiössä Popedaa. Kenties kesälläkin siis ja pääosin mitään tekemättä.
   Minua kirjoittajana nykyään hirvittää kun sivuan musiikkia edes sivulauseessa. Esimerkiksi kun olen arvostellut Beatleseita blogissani niin muuan ystäväni lehdistötieteilijä Helsingistä antaa välittömän ja julkisen palautteen. Toki tämä onkin kirjoittamiseni yksi suurimmista motivaattoreista. Huonon ilman lisäksi. Siis se kaikki palaute, josta olen aina kiitollinen.
   Jos tarkastellaan Suomen radion soittamaa musiikkia ja esimerkiksi sataa Suomen soitetuinta Spotifyn listalla niin on vaikea uskoa että ollaan samassa maassa. Niinpä en nytkään kommentoi Popedasta mitään. Paitsi että ehkä siellä keittiössä voisi muutakin kuunnella. 
   Nimittäin yleisesti jos artisti laihtuu ja on muka päihteetön niin tämä ei vielä takaa laatua sinällään. Beatlesien tapauksessa voidaankin siis puhua preparoinnista. Säilytettävä viileässä, pimeässä ja kuunneltava mahdollisimman harvoin. (Uskalsinpas...)
   Sensijaan muut laadukkaan kesän merkit liittyvät usein ilmaan. Kesään kuuluu mielestäni valo, vihreys ja lämpö. Neljän viikon euroopan reissun jälkeen viimemainittu on mielipidekysymys. Kun on kymmenen lämmintä, sataa ja tuulee niin keskivertosuomalainen jo hehkuttaa kesästä. Saanko siis kysyä vielä siitä lämmöstä ?
   Ollessamme ylioppilasjuhlissa Nurmijärvellä toukokuun lopussa kaikilla oli kesähepeneet päällä. Rivitaloasunnosta oli ovet ja ikkunat selällään. Osa porukasta oli takapihan terassilla ja osa sisällä. Itse istuin takaoven vieressä ja söin posket lommolla hyvää kakkua. Koitin hymyillä nätisti vaikka raateleva ristiveto aiheutti väristyksiä. Ilman farkkuja ja pikkutakkia olisin saanut sekä keuhko- että virtsaputkentulehdukset. Ympärillä olevien mielestä oli nätti kesäpäivä. En kehdannut murtaa illuusiota kertomalla Unkarin kolmestakymmenestä plus asteesta ja päiväkausien auringonpaisteesta.
   Ilmastonpuutos. Hähä hää ! Moni teistä luki otsikon että ilmastonmuutos. Väärin meni. (Ei ole pakko myöntää...) Mutta puutos on todellinen ja akuutti. Kuten muutoskin. Niin tai näin - mikään ei ole hyvä kun puhutaan ilmoista. Voisimmekin sanoa suoraan kysyttäessä että meillä Suomessa on pääosin paskat ilmat. Toisaalta monikaan ei ole tullut ajatelleeksi mitä muuta paljastavaa ilmastonpuutoksesta seuraa.
   Tirolin vuoristossa yhdestoista syyskuuta 1991 pariskunta löysi ruumiin osittain lumeen ja jäähän hautautuneena. Tehtyään asiasta ilmoituksen viranomaisille nämä ensin riitelivät aikansa kenelle asia kuuluu. Ruumis nimittäin oli Itävallan ja Italian rajalla.
   Suomen nykyiseen tilaan yksi kärkisyy onkin juuri tällainen riitely siitä kenelle joku asia ja sen hoitaminen kuuluu. Tähän kun lisätään vielä kysymys kuka asian hoitamisen maksaa ollaan nykyisenkaltaisessa tilanteessa. Asia on hoidossa kun tutkitaan kuka sen hoitaa ja miten. Asia ei kuitenkaan etene ja huonolla itseluottamuksella varustettu, lukuisten sääntöjen, määräysten ja etenkin loputtomien maksujen keskellä kamppaileva ihminen luovuttaa. Ja lopputuloksena ei sitten saatu mitään aikaan. Ei sitä uuttakaan ketterää kokeilua saati innovaatiota.
   Itävaltalaiset sensijaan lopulta irrottivat ruumiin hakuin jäästä ja kuljettivat tutkittavaksi Insbruckiin. Kun selvisi kuka oli kyseessä alkoi uusi riitely siitä kuka nyt saa asian hoitaa. Rajankäynnissä ilmenikin, että löytöpaikka oli muutama sata metriä Italian puolella. Näinollen ruumis kuljetettiin Italiaan Bolzanoon tutkittavaksi.
   Selvisi että sulaneen jäätikön alta paljastunut ruumis olikin muumioitunut muinaisihminen. Löytöpaikan Ötztalin mukaan nimettynä mies sai nimen Ötz. Ilmastonpuutos paljasti tässä tapauksessa varsin kovan jätkän. Hän oli elänyt noin viisituhattakolmesataa vuotta sitten.
   Huolimatta laktoosi-intoleranssistaan hän oli kamppaillut elämänsä viimeisillä hetkillä voimiensa tunnossa. Hän oli syönyt viimeisenä aterianaan lihaa, vehnäleipää, juureksia ja hedelmiä. Eli terveellistä lähes välimerellistä ruokavaliota noudattivat jo tuolloin muutkin kuin ultrajuoksijat nykyään.
   Tutkimuksissa todettiin että Ötziä oli ensin ammuttu nuolella ja lopulta lyöty päähän nuijalla. Kuitenkaan hänen aseistustaan eli veistä ja pronssista kirvestä ei oltu uskallettu varastaa syystä tai toisesta. Tämä juuri onkin se seikka joka puoltaa näkemystä että Ötzi olisi ollut päällikkö tai jopa shamaani. 
   Minä taas olen varma, että hän oli ultrajuoksija joka koki väkivaltaisen lopun harjoituslenkillään. Juokseminen ei siis takaa hengissäpysymistä, joten arvot ja liikuttava voima on kaivettava jostakin muualta. Kuten olen aikaisemminkin todennut.
   Lukijoista joku voi kysyä että mitä ihmettä joku jäähän muumioitunut muinaisihminen tähän ilmastonpuutokseen ja ultrajuoksuun kuuluu. Kehotan ottamaan taskulaskimen kauniisiin käsiinne. Vähentäkää luvusta 2015 luku 5300. Tuloksen pitäisi olla miinus 3285. Siis vuotta !  Ötzi oli täällä siis tuonverran ennen Jeesusta. Pyöreästi siis. Miettikääpä mitä ihmiskunta on saanut aikaan sillä välillä kun Ötzi nukkui ikiuntaan Öztalin kallionkolossa vuorilla ?
   Ihminen on keksinyt kaiken modernin tekniikan tuona aikana. Myös sen joka tuottaa kasvihuonekaasuja ja tekee ilmastonpuutoksen. Ja etenkin sen muutoksen. Ja mitä sitten muutoksen myötä sulavan jään alta paljastuu ? Muinaisihminen, jonka ruokavalio ja vatsavaivat olivat kuten nykyisinkin. Lisäksi hänellä oli vaatteet päällä ja lisäksi vielä aseet mukanaan. 
   Ja mikä tärkeintä - hänkin oli liikkeellä omin jaloin. Kelissä kuin kelissä.

---

Taustaa:

Kirjoittaja on siis ulkoilmasta nauttiva ultrajuoksija joka asuu Suomenselän alueella lähellä Tamperetta Hämeenkyrössä. Kuitenkin lähempänä Ylöjärveä kuin varsinaista Hämeenkyrön keskustaa. Mutta ei missään tapauksessa Tampereella siis, nääs.
Tekstissä mainittu Nurmijärvi tuli aikanaan kuuluisaksi tuppeensahatuista laudoista. Sahauttaja oli tuolloin pääministeri mutta ei kuitenkaan saarnamies. Hän joi mustikkamehua pitäjässä jossa on Rajamäen viinatehtaat eli ei ole mikään ihme että pieleen meni - sekin.
Kehäkolmosen sisäpuolelta tarkasteltuna Nurmijärvi on eittämättä skutsia. Hämeenkyrö jo pahinta sellaista. Eli nyt täytyy vaan sitten siellä kestää. Kuten täällä landellakin.
Kestämistä täällä ei helpota että esimerkiksi Radio Helsinki kuuluu vaan netin kautta. Täällä siis on netti ! Sensijaan Radio Suomi kuuluu ilman nettiäkin. 
Kauhulla odotamme preparoidaanko aikanaan Jake Nymankin kuten Leninkin omaan mausoleumiinsa. Jaken tapauksessa ikuisen tulen korvaisi taukoamaton Beatleseiden soitto. 
Tätä ja muita uhkakuvia odotellessa liikutaan positiivisesti ja kuunnellaan hyvää musaa - välillä jopa Jakenkin soittamana.

OMAT RISTIT

Vanhan sanonnan mukaan jokainen kantaa ristinsä itse. Tällä tarkoitetaan usein yksilön elämässä olevaa vaikeutta johon ei ole olemassa ratkaisua - tai ainakin yksilö näin kokee. Joskus vaikeus tulee kokonaan yksilön oman elämän ulkopuolelta. Tällöin ristin paino on vähintäänkin sietämätön.
Kirjoittaessani aiemmin tällä viikolla julkaisemassani blogikirjoituksessani, että vierailtuani Liettuan ristikukkulalla tiedän juoksuni jatkuvan oikealla tiellä, niin peilasin kyseisen paikan historiaa omaan periksiantamattomuuteeni.
Liettuaan vanhalle linnakukkulalle joen varteen ovat ihmiset vuosien varrella pystyttäneet ristejä eri syistä. Yhä uudelleen vaikka vuosisatojen kuluessa eri tahot ovat niitä sieltä tuhonneet tai muuten kansaa sortaneet. Sananmukaisesti kukkulalle ovat ihmiset kantaneet omat ristinsä omista syistään. Uskoa elämään on ollut vaikeuksista huolimatta ja ristit toki kertovat että uskottu on myös Jumalaan Jeesuksen kautta. Periksi antamatta.
Kun jossain vaiheessa kesken Unkarin 6-päivän MM-kilpailua kävin katsomassa silloin peiton alla kylmähorkassa tutisevaa ystävääni Onnia menetin ehkä kierroksen. Sensijaan ohjeita annettuani ja Kirsin panostuksella sainkin kierroksen tilalle ystäväni takaisin radalle toteuttamaan omaa unelmaansa. Lisäksi sain seurata nuoren juoksijan henkistä kasvua ja rajojen rikkomisen riemua. 
Olisin toiminut samoin vaikka olisin ollut ennätystahdissa tai johtanut kilpailua. Jopa kilpailussa voi elää arvomaailmansa mukaan. On siis tärkeämpiäkin asioita kuin pelkät yksittäiset kilometrit, tunnit tai sekunnit. Sillä lopulta kaikki muuttuu vuosiksi jotka lopulta loppuvat. Silloin sitten kysytään mitä mukaansa kaikesta kokemastaan saa.
Omaa iloani lisäsi että Onni teki kaiken kuitenkin itse ja omista lähtökohdistaan. Nuori ystäväni on ymmärtänyt nöyryyden harjoittelussa. Ymmärtänyt että pikavoittoja kilometreihin ei ole. Kaikki on tehtävä itse ja liikkeelle paneva voima on kaivettava omista lähtökohdista niin kilpailussa kuin arjen paineiden ahdistamassa harjoittelussa.
Jokaisesta ultrajuoksusta, menipä se sitten miten tahansa, voi oppia jotain. Sekä elämää että juoksua varten. Minun tapauksessani juoksusta on tullut vuosien varrella risti minulle itselleni. Sekä hyvässä että pahassa. Juoksuni jatkuu niin kauan kunnes ristin paino musertaa minut allensa. Sitten vasta on aika katsoa. Katua ei milloinkaan, sillä niin valtavan paljon loputtomat kilometrit antavat.
Onni kuuluu niihin ihmisiin jotka ovat kilometrinsä ansainneet. Siksi pyyteetöntä työtä hän tekee kotonaan Nivalassa liikunnan ilon levittämisen loputtomalla saralla. Järjestäessään erilaisia tapahtumia ja jakaessaan kokemuksensa kaikille luettavaksi hän tulee huomaamattaan todistaneeksi että elämän elämiseen rikkaasti kokien on vaihtoehtoja aivan käsien ja etenkin jalkojen ulottuvilla.
Ainoa tapa tulla hyväksi ultrajuoksijaksi on harjoitella. Minulta kysytään jatkuvasti kuinka se pitäisi tehdä. Yksilökohtaista vastausta on mahdotonta antaa sillä jokainen kantaa ristinsä itse. Ultrakilpailussa huomaa että on pakko kantaa jos mielii pitkälle. Miten pakkoon alistutaan - sen jokainen ratkaisee omista lähtökohdistaan.
Yleiseksi ohjeeksi voi vain antaa että nostaa viikottaisen kilometrimääränsä pitkälti yli sadan. Ei unohda nopeus eikä voimaharjoittelua eikä lepoa. Jossain vaiheessa on tehtävä todella pitkiä ja hitaita lenkkejä. Uskallettava juosta naurettavan hitaasti. Sitten on löydyttävä rohkeus kokeilla rajojaan. Ja siitä se lähtee - opintie. 
Kaikki eivät ehkä kilometrejä ansaitse. Nämä ihmiset kirjoittavat foorumeille ja blogeihinsa arvosteluita lihavista, rumista ja hitaista ihmisistä. He kirjoittavat että kuka tahansa kävelee sata mailia (160 km) vuorokaudessa ja että he itse tulevaisuudessa sijoittuvat jonkin klassikkokisan hopeamitalille. Kuitenkaan heitä ei sitten itse kisassa näy eikä kuulu.
Näihin ihmisiin tavattessa on vaikea saada katsekontaktia. Pienikin tuulenvire vie heidät mennessään. Heille muiden kuunteleminen ja arvostaminen on utopiaa. Niin kovasti he haluaisivat olla parempia ja etenkin muita suurempia mutta nöyryys ja työnteon mentaliteetti ovat heiltä mustien pilvien takana. Ehkä ikuisesti piilossa ?
Mikä minä sitten olen tuomitsemaan tai säälimään. En mikään. Sanotaan että jos ei osaa vihata ei osaa rakastaa. En usko noin. Siksipä en tuomitse enkä sääli. Esitänkin heille vain hiljaisen kysymyksen. Miten kannatte ristinne perille asti ?


Onnin blogi 

VIIKKO 22. HARJOITTELUNI

Ke- 8 km - 48 min.
To- 10 km - 58 min.
Su- 15 km - 1.27.
yhteensä 33 km - 3 tuntia ja 13 minuuttia

Kaikki juoksu viikolla on tapahtunut hiekkateillä ja pehmeillä vaihtelevilla neulaspoluilla.

TOUKOKUUN SUMMAUS

Juoksua 566 km - lenkit 6 tuntia ja 30 minuuttia - kilpailua 144 tuntia.

Koko vuosi tähän asti 1948 km; tässä nyt näkyy talven sairastelut kirjaimellisesti pitkässä juoksussa ja etenkin sen puutteesta.

MUTTA SITTENKIN JA VAPAATA MATKAILUAUTOILUA

MUTTA SITTENKIN

Ultrajuoksujen ja erityisesti pitkien sellaisten jälkeisestä elämästä on ihmisillä monenlaisia käsityksiä. Pitkälti nämä käsitykset perustuvat yritykseen toipumisen ymmärryksestä sekä suorittaneen atleetin euforisen ulkokuoren kautta saatujen signaalien tulkintaan.
Yleinen harhaluulo on että toipuminen tapahtuu nopeasti tai että selkääntaputeltu ja voittoisa, uuden ihmeellisen kilometrilukeman taakseen jättänyt juoksija laukkaa pian lenkkipoluillaan aivan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.
Käsitysten syntyyn johtaneet syyt ovat useimmiten ultrajuoksijoissa itsessään. Blogeissa ja jopa tuttujenkin kanssa tarinoidessa ei useinkaan haluta paljastaa syvimpiä väsymyksen mukanaan tuomia paskajuttuja pitkien ultrien jälkeisistä olotiloista. Tositarinoita harmaaseen ja mitäänsanomattomaan arkeen paluusta ei kerrota. 
Todellisia tunnelmia ultrajuoksuista paluun jälkeen saavat maistaa vain läheiset. Juoksijat eivät kerro että kotimaan sää tai uutiset muistuttavat ripulilla olevaa aasin takapuolta vastatuuleen tarkasteltuna. Epäisänmaallisia tarinoita ei haluta leimaantumisen pelossa kertoa. Julkisuuteen tullaan vasta liehuvin lipuin toipuneena - muka. Tai sitten puhutaan jostain muusta.
Väittäisin että monet ultrajuoksijat eivät edes tajua henkisen kasvun mahdollisuutta tässä kohtaa. Pitkissä ultrissa koettujen vahvojen kokemusten jalostaminen elämänvoimaksi tulisi opetella. Jokaisesta ultrasta, menipä se sitten miten tahansa, voi aina oppia sekä elämää että juoksua varten.
On merkittävää miten suorittamansa kilometrit kokee ja uskaltaa kokea. Itse olen julkisesti kertonut että 2013 ensimmäisen kuuden päivän kisan jälkeisenä ensimmäisenä aamuna itkin aamukahvipöydässä matkailuautossa. Kysyin Kirsiltä miten ihmeessä pääsen pois radalta. Sittemmin asia avautui ja tuhannen mailin jälkeen oli jo helpompaa palata hyvään arkeen. Kuten nytkin.
Keskeisenä asiana tavalliseen arkeen palaamisessa pidän omien heikkouksien avointa myöntämistä. Sen sijaan, että syntyisi loputtomia kilometrimääriä kestävä ultrajuoksujumalolento, jolla kuitenkin eittämättä on kusta pää täynnä varsinkin kun hän tarkastelee voimavarojaan ja itseluottamustaan, onkin syytä pitää jalat maassa. Kirjaimellisesti.
Vanhalla sanonnalla: sillä millä se on tullut se lähteekin - on vinha perä. Jossain vaiheessa makaaminen alkaa tympiä joten silloin juoksijan on rohkeasti tehtävä sitä mistä pitää. Eli juostava jälleen.
Mutta sittenkin. Henkisestä kasvusta huolimatta. Paluu arkeen on mitä suurinta paskaa. Mutta toivoa on aina niin kauan kuin on uskoa.

VAPAATA MATKAILUAUTOILUA JA CARAVANLEIRINTÄÄ - VIRO,LATVIA,LIETTUA,PUOLA,SLOVAKIA JA UNKARI

Koska tiedän että blogiani luetaan myös matkailu-autoilijoiden näkökulmasta niin pyrin levittämään kokemuksia leirintä- yms. vapaaparkkipaikoista matkojemme varrelta. 
En lähde käymään keskustelua missä varsinaisten leirintäaluiden ulkopuolella saa yöpyä autossa. Näkemyserot ovat valtavat ja esimerkiksi Saksan matkailuautokäsikirjat antavat täysin erilaiset ohjeet Eurooppaan kuin Suomen. 
Esimerkkinä mainittakoon että autoliiton kirja kieltää leiriytymisen Puolassa leirintäaluiden ulkopuolella. Puolalaisten mielestä taas saa autossa nukkua missä vain kunhan pysäköinti ei ole kielletty eikä pöytää,tuoleja ja vaikkapa grilliä ole nostettu pitkiksi ajoiksi ulos. Saksan kirja sanoo että autossa saa aina nukkua yhden yön yli missä tahansa kunhan ei riko pysäköintikieltoa tai häiritse maanomistajaa muuten.
Tarvittaessa selvennän asiaa sähköpostitse jos otatte yhteyttä; osoite löytyy blogin sivupalkista oikealta ylhäältä.

Maanantaina 4. toukokuuta päivityksessä VAPAANA KULKEMAAN on lueteltu osa allaolevista paikoista mutta otan ne tähän kertauksen vuoksi mukaan.

VIRO : Konse on Pärnussa ja hyvätasoinen, kohtuullisen siisti leirintäalue joen rannalla. 21 euroa yö sähköllä kahdelta. Sille ei kukaan voi mitään että Viron halpa viina keikuttaa osaa karavaanareita tasamaallakin mutta pääosin he ovat hissukseen, myös Konsessa. Lisäplussana vajaan yhdeksän kilometrin merkitty lenkki joen ympäri ja kaupungin kylpylät ja ostosmahdollisuudet, esim. Kaubamajakas.
LATVIA : Labyrint pihaleirintää. Ks. aiempi teksti. Riikan ohituksen jälkeen Jelgavan lähellä on majatalo Viesu Lici. Hyvää ruokaa ja perheen lapsille paljon tekemistä takapihan isossa puuhamaassa. Parkki 7 euroa. Saa sähköä rajoitetusti ja vettä. Painavalla autolla en suosittele ruoholle ajamista ainakaan aikaisin keväällä. Rauhallinen nukkua. Paikan tunnistaa isosta tomaatista ravintolan katolla. Paikassa myös hotelli.
LIETTUA : Ristikukkulan vieressä on ruokapaikka Angelu Svetaine jossa pihaleirintää. Ei kokemuksia mutta siistin näköinen ja rauhallinen paikka. Kaunas Camp Inn on toinen ja pienempi Kaunasin kahdesta leirntäalueesta. Siisti ja hyvä sijainti joen varrella. Henkilökunta nuorta ja kielitaitoista. Lähellä kauppa ja bussipysäkki josta pääsee keskustaan johdinautoilla nopeasti.
PUOLA : Mosir Lomzassa. Ks. aiempi teksti. Wegierska Görka kirkon parkkipaikka. Kylä on rauhallinen, lähellä bensa-asema. Ks. aiempi teksti. Elkissä urheilupuiston taaimmainen vinoparkki luontotalon jälkeen vasemmalla. Paikka on hieno ja uimaranta vielä hienompi. Yöllä voi olla nuorisoautoja kutemassa lähellä bassojen säestyksellä. Yövyimme kuitenkin vapaasti saksalaisten kollegojen kanssa. Lähellä on tavallinen leirintäaluekin mutta kaikesta minäkään en maksa... Wok on Varsovan esikaupungissa. Alue on siistein missä olen koskaan ollut. Kaikki palvelut, baari ja kielitaito höysteeksi. Pieni mutta ihastuttava alue lähellä (8 km) Varsovan keskustaa. (Muistakaa nyt että Varsova on 500 neliökilometrin kokoinen !)
SLOVAKIA : Thermal Park-kylpylä. Ks. aiempi teksti. Zvolenin jälkeen tulee Neresnica Cesta. Tämä on oikea leirintäalue. Sopii yhden yön parkiksi. Vesi on hyvää mutta suihku jostakin DDR:n ajoilta mutta tehän käytätte autonne suihkua. Ettekö käytäkin ? Ja jos ette käytä niin miksi olette sen sitten ostaneet...
Slovakian puolella aivan Puolan rajan lähellä on kylä nimeltä Zdiar, tie 67,  Laskettelukeskuksen parkkipaikalta on huikaisevat näkymät ja siellä on rauhallinen nukkua. Hyvät lenkkimahdollisuudet. Yleisesti Tatran vuorilla on niukanlaisesti isolle autolle sopivia vapaaparkkeja mutta vaellusreittien alkujen yhteydessä niitä löytyy. Alueella on oikeita leirintäalueitakin joista osa on säälittäviä ja osa vielä enemmän säälittäviä. Herää usein kysymys että mihin sitä leirintäaluetta tarvitsee jos on aurinkopaneelit, vettä tankissa ja kaasua ?
UNKARI : Balatonfuhred Fuhred Camping. Ks. aiempi teksti. Jos ajatte Balatonille on Pannonhalma-nimisessä kylässä samanniminen leirintäalue. Vierailimme 2013 siellä. Iäkkään saksalaisen herrasmiehen elämäntyöhön kannattaa tutustua. Paikka on upea mutta kävelkää sinne ennen ensikerran ajamista ettei tule housuihin ylämäessä ajettaessa sisään...vauhtia betonille ! Mäki on jyrkkä mutta näkymät viinitarhoille ja kylään palkitsevat sitten kun auto on paikallaan.


Olen siis palannut kotiin maanantaina myöhään, lämmittänyt saunan ja pulahtanut kotirannan viileään veteen. Alla on kuvia matkalta. Ne suurenevat jonoon katsottaviksi klikattessa. Kuvat olen valinnut yli tuhannesta otetusta huolella teille, jos jotkut ovat samoja kuin parissa edellisessä päivityksessä niin sille on syynsä. Ne kertovat tunnelmallaan kaiken oleellisen. Viimeinen kuva on Liettuan ristikukkulalta. Siellä käytyäni olen varma että juoksu jatkuu oikealla tiellä. Jos ette ymmärrä niin käykää siellä.

Ristikukkula, Liettua

VIIKOLLA 21. juoksin siis kaksi lenkkiä;  21.5. - 5 km - 28 min ja 24.5. - 7 km - 38 min eli yhteensä 15 km.
Eli olen jalkeilla ja voin erittäin hyvin.

PIESTY MIELI

Haitari soi. Minusta se on epätodellista koska liikumme eteenpäin koko ajan. Minä istun ja Kirsi seisoo. Kysyn Kirsiltä miten haitari voi alkaa soida yhtäkkiä vaikka olemme liikeessä.
Koska Kirsi seisoo hän on nähnyt että edellisellä pysäkillä kyytiin on noussut soittaja.
Varsovalainen ratikka on täpötäynnä ja kiskot kolisevat. 
Istun ja yritän ymmärtää miten heidän arkensa sujuu tässä mehiläispesässä. Kaupunki on hirvittävän laaja, yli 500 neliökilometriä. Istun koska jalkani ovat väsyneet. Väsyneet päivän kävelystä pitkin Stare Miastoa. Väsyneet Unkarin radan 504 kilometrin kierrosta.
Mieli on kilpailun jälkeen piesty mutta erittäin avoin. On valtava rikkaus saada matkustaa ultrakilpailun jälkeen matkailuautolla tavallisten ihmisten arjen parissa kohti kotia pala palalta eri maissa. Eteenpäin pala palalta. Kuten kilpailussakin.
Ajatus katkeaa koska pikkupoika työntää eteeni mukin. Tyttö soittaa taustalla. Romaanipoika katsoo syvälle silmiini. He ovat töissä ja me lomalla. Toivon että heitä ei lyödä kotona jos rahaa ei tule tarpeeksi. 
Kirsin mielestä rahaa ei anneta. Koska hän seisoo niin ehkäpä hän on nähnyt että kaksikolla on saattaja. Saattaja, joka panee merkille mihin taskuun turisti lompakon laittaa. Turisti luulee tehneensä päivän hyvän työn mutta saattajakin on töissä. Me olemme edelleen lomalla.
Jäämme pois ratikasta ja vaihdamme bussiin. Sataa kaatamalla vettä ja ukkostaa. Bussin ikkunat ovat täysin huurteessa mutta onneksi sisällä on näyttötaulu pysäkkien nimistä. Olemme matkalla kotiin. Pysäkki on nimeltään Romantycka. Lähistöllä näimme villisian ollessamme edellisenä iltana kävelyllä. Wokin leirintäalueella koti odottaa. Matkailuautossa ollaan aina kotona riippumatta maasta.
Varsovassa ovat ajan saatossa riehuneet sekä venäläiset että natsit. Kaupunki tuhottiin 85 prosenttisesti sodassa. Tuhkasta on aina noustu mutta eivät kaikki. Vuosien 42-43 aikana Umschlagplatzilta lastattiin kyytiin melkein 10000 juutalaista päivässä. He eivät menneet kotiin. Eikä haitari soinut.

Kuuden päivän juoksemisen jälkeen lepäsimme Balatonfuhredissa pari päivää. Lähdimme kotimatkalle kiertäen Balatonin itäpään kautta. Maaseutu ja maisemat siellä ovat hieman erilaisia kuin etelässä. Valtavan järven toisella puolella moottoritiellä loin kaihoisan katseen Tihanyn niemimaalle. Rata jäi sen kainaloon odottamaan. Ehkä ensi vuonna jos Jumala suo. Ja jaksan sen kaiken taas.
Slovakian läpi ajaessa jossakin Tatran vuorien kupeella kylmä tuuli tuuletti ajatuksia kun katselin kaukaisuuteen. Vuorilta avautuvia vaikuttavia maisemia olivat vuoden 2004 myrskytuhot muuttaneet dramaattisesti. Puita kaatui tuolloin enemmän kuin koko Slovakian puolen vuoden puuntuotannossa normaalisti kaadetaan. Kuusikon harveneminen on maisemallisesti kaksijakoinen juttu. Mietin ajaessani että onko aina nähtävä kauas.
Varsovan jälkeen nousimme Puolan järviseudulle. Elkissä en enää malttanut. Puin juoksuvaatteet päälle ja juoksin järvenrantaa pitkin kiertävällä laattakäytävällä viisi kilometriä. Juostessani etsin itsestäni jälkiä kuudesta päivästä. Niitä löytyi etsimättäkin. Pidin silti yllä vauhtia. Koko lenkkiin kului aikaa 28 minuuttia. Palasin autolle tyytyväisenä. Mikä on todistettu ?
Kirjoittaessani aurinko paistaa. Lämmintä on 21 astetta ja puolipilvinen Liettuan Kaunas yrittää toipua edellisen illan vuosijuhlistaan. Niin mekin. Berneliu Uzeiga-ravintolan tarjoilija selitti meille että joutuisimme maksamaan 1,50 euroa per nuppi elävästä musiikista. Kiihdyin. Selitin yksinkertaisilla englannin sanakäänteillä tarjoilijalle että meistä suomalaisista se on aivan liian vähän. Miten ihmeessä nämä ihmiset tulevat toimeen ? Tarjoilija ei osannut vastata. Kuten en minäkään siihen miksi me joudumme kotimaassa maksamaan kaikesta niin paljon enemmän - samalla rahalla.
Ihmisten tasa-arvosta puhutaan paljon. Tekoja on huomattavasti vähemmän. Kukaan ei puhu vähäpukeisista tytöistä jotka seisovat tienhaaroissa keskellä ei mitään Puolan maaseudulla. Joku poimii heidät kyytiin ja pudottaa käytön jälkeen taas takaisin tienposkeen aivan kuten jonkin halvan esineen. Onko vaihtoehtoja - kysytään. Niin kysyn minäkin.
Suhtaudun elämään kuten juoksuunikin. En käväise vaan elän sitä. Kilpailun jälkeen piesty mieleni vaeltaa ihmisten parissa avoimena. Omalta osaltani koitan auttaa parhaani mukaan kun satun kohdalle. Parempaa elämää ei kuitenkaan osteta. Askeleet siihen on otettava jokaisen itse.
Minun kohtalokseni on tullut ottaa niitä paljon. Hyvä niin.

KLIKKAAMALLA KUVAA NE SUURENEVAT JONOON KATSOTTAVIKSI