ALOITTELIJA

Aloittelemme syyskuuta 2024. Yritin muistella aikaa kolmenkymmenen kahden (32) vuoden takaa, jolloin en harjoitellut tavoitteellisesti. En onnistunut tavoittamaan silloisia tunnelmiani ja vaikka olisinkin tavoittanut, ne olisivat olleet vääriä. Toisella tapaa sanottuna vuosien kultaamia.

   Tavoitteellisuus on mennyttä. Minun on lähes mahdotonta tehdä päätös "aloittaa" jotakin. Siksi syvään olen tässä ja nyt. Jatkuvasti. On turha tehdä asioita vaikeaksi, asioita voi pelkästään tehdä. Ja mielellään yhtä asiaa kerrallaan.

   Juuri nyt ei kiinnosta mikään, koska olen väsynyt. Väsymys ei estä kirjoittamasta teille ajatuksia ja kuulumisia. Uskon, että minua hiljaa pitkään seuranneet saavat edelleen kirjoituksistani jotakin, kuin myös uudet lukijat.

   Väsymys on tervettä, terveiden harrastusten aiheuttamaa. Metsätyöt, liikunta pelkästään liikunnan tai metsästyksen myötä aiheuttavat tervettä väsymystä. Henkistä väsymystä aiheuttaa kirjojen kirjoittaminen. Meneillään on kolmannen kirjani viimeistely. Väärää, harhaista henkistä väsymystä aiheuttaa sosiaalinen media, jossa yksilöt joko todistavat olevansa jotakin tai todistavat muiden olevan jotakin. "Omaksi ilokseen" tai "ilman kilpailua" lienevät tuntemattomia käsitteitä näinä elämän jakamisen aikoina.

   Minäkin olen jakanut paljon kaikenlaista vuosieni varsilla. Yrittänyt olla positiivinen ja kannustaa ihmisiä tekemään omia valintojaan ja toteuttamaan unelmiaan vaikeuksista huolimatta. Tässä koen olevani hieman saamapuolella. Joskus tuntuu, että olen antanut enemmän kuin saanut. Ehkä sen pitää niin mennäkin. Lukuunottamatta Kirsiä olen varsin yksinäinen nykyisin. Ehkä senkin pitää mennä niin. Kirjoitinhan joskus, että voittajat ovat yksinäisiä.

   Olen aina tullut toimeen yksin hyvin. Yksinäisyys kohdallani ei siis ole negatiivista. Toisaalta ajatteluni mukaan emme ole koskaan yksin koska kaikki on yhtä. Kaikki asiat ovat riippuvaisia ja riippumattomia toisistaan. Kolikon kaksi puolta. Reunat kertovat totuuden ja kolikko ei edelleenkään jää ilmaan. Noin kuvainnollisesti ilmaisten.

   Reunoilla oleva minun totuuteni on, että voittajan paras palkinto on ymmärtää mitä viisaus on. Viisaus on viisauden etsijä itse. Ymmärrys jokaisen hetken ainutlaatuisuudesta johtaa häkellyttävään tunteeseen mielessä. Tuo mieli tulisi säilyttää joka hetki. Uuden kokemisen tuoreutta ei voita mikään. Ei silloinkaan, jos koettava asia on jo koettu.

   Ikuisena aloittelijana on hyvä olla.

 

 

Elokuu meni ja jäi Lapin historiaan kuumana. Kaksikymmentakaksi (22) astetta on aivan liikaa metsästyskauden alkajaisiksi. Onneksi tilanne on nyt normalisoitunut.

   Kuumuudesta on ollut hyötyäkin. Vedet ovat luonnossa erittäin alhaalla ja oman jokirannan ryssänmaa, soinen maakaistale, oli nyt helposti harvennettavissa. Sahasin ensin raivaussahalla puskat pois ja sen jälkeen kaadoin ylimääräiset koivut ja männyt. Puun kuljetus sujui kivuttomasti mönkijällä. Nyt sähkösirkelillä sahatut ja halotut puut ovat pinossa. Saavat kuivua yli ensi kesän.

   Kanalintujen pyynti alkaa 10.9. Erityisesti odotan tammikuista latvalinnunpyyntiä, joka on ollut pitkäaikainen haave elämässäni. Nyt siihen on mahdollisuus myös kaluston osalta. Kuusikymmenvuotislahjaksi sain elämäni kalleimman lippalakin kaupan päälle. Lakissa lukee: Mauser - Das original.

 

Olen seurannut median kohinaa raakuista. Teko itsessään oli törkeä piittaamattomuus, mutta itseäni häiritsee suomalainen tarve joukkopsykoosiin. Nykyisinä eriarvoisuuden kulta-aikoina tuntuu, että aina täytyy olla jokin kohunaihe. Se vie huomion pois inhimillisemmiltä asioilta, joista emme pääse yhteisymärrykseen. 

   Viimekesän rasismista tämän loppukesän raakkuihin. Rasismia ja raakkuja ei kumpaakaan pitäisi politisoida.

   Raakuista knoppitietoa: 1900-luvulla kun Lapin poron arvo oli 25 markkaa (mk) niin hyvästä jokihelmestä sai silloin 5000 markkaa (mk). Parhaat raakkujoet jäivät itärajan taa. Tämän muistavat hyvin vanhimmat koltansaamelaiset, joita asuu kylässämme.

 

Jonkun kerran olemme Kirsin kanssa käyneet sorsametsällä. Meillä ei ole nyt sorsia, vaikka muutamia vuosia sitten heinäsorsapari talvehti seudulla. Poromiesten mukaan niillä oli päässä vikaa. Erään teorian mukaan meillä kaikilla, jotka talvehdimme täällä, on päässä vikaa.

 

Olemme Kirsin kanssa nauttineet läskipyöräilystä. Minulle yhteiset lenkit ovat kaikkea muuta kuin harjoittelua ja erittäin tervetullutta vaihtelua pelkkään juoksemiseen.

Luontokokemuksemme ovat erittäin tyydyttäviä. Alla sinisessä kuvassa Kirsi soutaa kaaveita pois järvestä. Kaave on siis houkutuskuva linnunpyynnissä.

Retkillämme on hiljaisuutta ja rauhaa. Jossain kauempana konsertoi kurkipari. Myöhemmin joutsenet lensivät yli tervehtien. Sitten parvi lapintiaisia. Sitten ei mitään.

Hyvää syksyn alkua kaikille ja erityisesti voimia ystävälle Muonioon.

VIIKOT 33 - 35

Ma-Ti- Lepo

Ke- Paljasjalkakengillä kävelyä Kirsin kanssa 2,11 km - 31 min.

To- Juoksu nellimin uittorännille 18,02 km - 2.08.

Pe- Metsäkierros Pyhävaara - Pahtalampi - Haapakuru, osin polutonta, karkeaa maastoa.

       17,01 km - 2.45.

La- Kävelyä metsässä useita tunteja. Ei aikaa, ei paikkaa: pohjatöitä metsästyskauteen.

Su- 11,02 km juoksua palo-Pyhävaaralle jne - 1.19.

Yhteensä 46,06 km juoksua - 6:14. 

Ma- Raivaussahaus 7 tuntia.

Ti- Patikointia sorsastuksen yhteydessä.

Ke- Juoksua 8,09 km - 1.01. illalla kävelyä Kirsin kanssa metsääsä 3,27 km - 1.01.

To- Lepo

Pe- Läskipyörällä 21,78 km - 1.25. Osin polkua. Kyläyhteisön talkoiden päälle.

La-Su- Lepoa

Yhteensä juoksua 8,09 km - 1.01. 

Ma- Metsätyö 8 tuntia.

Ti- Metsätyö 8 tuntia. Kävelyä Kirsin kanssa 5,11 km - 1.35.

Ke- Metsätyö 8 tuntia. Juoksua 14,02 km asvaltilla - 1.35.

To-Pe- Polttopuiden tekoa.

La- Juoksua 20,09 km - 2.22. Kylällä reilua 2 km kierrosta kiertäen.

Su- Läskipyöräilyä Kirsin kanssa 20,40 km - 1.35.

Yhteensä juoksua 34,11 km - 3:57. 

ELOKUUN SUMMAUS

Yhteensä juoksua 130,29 km.

MIHIN KÄÄNNYT KUN VOIMASI LOPPUVAT?

 

VIIKOT 31. - 32.

Ma- Haapakurussa 10,04 km - 1.08.

Ti- Kirsin kanssa mustikkaan pyörillä 6,50 km + 1,64 km poimintaa + 6,42 km kotiin.

Ke- 8,01 km - 1.05. Nellimin kylällä, myös vanhoilla poluilla, joilta nousi pahasti keppi pohkeiden väliin, paluu kotiin verta vuotavana.

To- Arkivaara (Palo-Pyhävaara) 8,04 km - 1.07. Vasemmassa pohkeessa haava ja turvonnut mustelma haittasi hiukan.

Pe- Lepo

La- Linjan lenkki Nellimissä, kuuma. 8,45 km - 1.01. Illalla soutua 3,6 km kotijoella.

Su- Kirsin kanssa pyörillä Annijärvelle 21,38 km - 2.03.

Yhteensä juoksu 34,56 km - 4.23.

 

Ma- Nellimissä tiellä 8,03 km - 54 min.

Ti- Lepo

Ke- Polkupyörällä (läskipyörä) Sulkusjärvelle kokemaan katiska yhteensä 31,96 km - 1.56.

To- Ivalossa asvaltilla 9,30 km - 1.01. 

Pe- Kirsin kanssa Olostunturi ympäri läskipyörillä maastossa 11,43 km - 1.13.

La- Lepo

Su- Kävelyä Kirsin kanssa Lapinlahdella 5,44 km - 1.08. Heti perään juoksua Lapinlahden Haminanmäen maastoissa 8,21 km - 59 min.

Yhteensä 25,54 km - 2.55.

HEINÄKUUSSA juoksua 127,21 km.  Syy vähäiseen määrään sairastelu ja siitä toipuminen. (Korona?)

 

MIHIN KÄÄNNYT KUN VOIMASI LOPPUVAT?

 

"Kuinka vasemmisto ymmärtää oikeudenmukaisuuden, tasa-arvon, vapauden, yhteisön ja demokratian."  - Ruurik Holm

 

G.G.Scholem on osoittanut, että nykyaikaisen vapaamielisyyden eurooppalaiset juuret ovat juutalaisten kabbalistien Jumalan lain hylkäämiseen perustuvissa opeissa. Maallisen uskonnosta irrottautumisen taustalla on siis uskonnollista mystiikkaa. Erään teorian mukaan juuri tästä syystä keskiverto suomalaisen uskonto on sosiaalidemokratia.

   Sosiaalidemokratiassa puhutaan usein arvopolitiikasta. Arvopolitiikka on pelkkiä mielikuvia. Oikeudenmukaisuus, tasa-arvo, vapaus, yhteisö ja demokratia pelkkiä lähtökohtia erilaisille aatteille, myös sosiaalidemokratialle.

 

Kansallisvaltiot luotiin ajatuksella, että jokainen kansa saisi elää omalla alueellaan omanlaistaan elämää, omilla säännöillään. Tämä lopetti loputtomat heimosodat ja maailman- sekä sisällissotia lukuun ottamatta rauha ja harmonia säilyivät kohtuullisesti 2000-luvulle asti, kunnes jotkut tahot keksivät, että maailma voisi olla rajaton. Voisimme loputtomassa ykseydessä vaellella pitkin maapalloa kuten vapaat eläimet luonnossa.

   Yleismaailmallisuudesta on seurannut, että maamme sosiaalinen pääoma, keskinäinen yhteenkuuluvuus ja taloudellinen hyvinvointi ovat jatkuvien hyökkäysten kohteena. Kaikkialla vaaditaan monimuotoisuutta, yhdenvertaisuutta ja inkluusiota.

   Tasa-arvokiimassa unohdetaan toistuvasti oikeudenmukaisuus. Ansaintaperiaatteen mukaan sosiaalietuudet kuuluvat ensisijaisesti niiden tuottajille. Suomen perustuslain turvaamia aineellisia oikeuksia ei voida levitellä koko maailman väestöä koskeviksi. Kääntöpuolena on, että valtioiden tulisi huolehtia ensisijaisesti omista kansalaisistaan, myös Suomen.

    Tasa-arvoa ei mielestäni tule ymmärtää miksikään erikseen tavoiteltavaksi tilaksi, vaan vapaiden yksilöiden lähtökohdaksi. Jos enemmistö antaa vähemmistöille loputtomia vapauksia, tästäkin seuraa epätasa-arvoa. Osallistumalla ja yhdessä tekemällä saataisiin aikaiseksi paljon enemmän kuin väkisin ideologioiden kautta vaatimalla.

 

Kuinka sitten pitäisi ymmärtää oikeudenmukaisuus, tasa-arvo, vapaus, yhteisö ja demokratia? 

   Riippumatta siitä ollaanko oikealla, keskellä vai vasemmalla, voidaan väittää että on olemassa yhteisiä arvoja. Mutta ei tippaakaan yhteisymmärrystä. Näkemykseni mukaan ihminen vihaa ihmistä. Tästä jalostuu helposti ajatus, että ne jotka vihaavat itseään vähiten pärjäävät kohtuullisesti.

   Niillä, jotka ovat ymmärtäneet lain ja armon suhteen oikein, on puhdas omatunto vailla syyllisyyttä. Käytännössä tämä tarkoittaa maalaisjärkeä esimerkiksi siitä, että kun ajaa vanhalla polttomoottoriautolla koska ei pysty ostamaan sähköautoa, ei koe ilmaston kehittymisen myötä tuskatiloja koko maailman sotkemisesta. Tai kun laittaa makkaran tikkuun nuotion liekkien ylle, eivät eläinfilosofien maalailemat kauhukuvat latista makunautintoa - varsinkaan jos sinappi on makeaa.

 

Lain ja armon suhteen ymmärtämisessä on muutakin, syvempää. Tuo syvempi on ollut jo kauan epämuodikasta. Tietolähteenä käytetty mustakantinen teoskin on lähes kiellettyjen kirjojen listalla.

   Ihminen kokee elämässään vaikeita hetkiä ja alaspainamista. Jokaisella meistä on mahdollisuus miettiä missä meidät hyväksytään sellaisina kuin olemme, kaikki virheet ja epäonnistumiset mukanamme.

   Mihin käännyt kun voimasi loppuvat?

   Tuon kysymyksen ovat minulle esittäneet eri henkilöt eri tilanteissa. Olen vuosieni varrella vastannut aina hiukan erilailla. Mutta jotakin korkeampaa on, täytyy olla. Muutenhan kaikki olisi täysin turhaa.

 

MUUTA MUKAVAA

 

AUKI

 

On kiehuvan lämmintä. Katselen Kirsiä, joka kahlaa polviaan myöden matalassa rantavedessä. Tullessa piti visusti varoa karikkoja, vesi on alhaalla. En muista, että se olisi koskaan ollut näin alhaalla, mutta enhän minä muista kaikkea muutakaan.

   Silti vieläkään ei ole olemassa vääriä muistoja. Siitä on kauan, silloinkin oli kiehuvan lämmintä. Istuttiin tauolla mökillä Hämeessä. Oltiin kaivettu lapiolla maata pois autotallin tulevalta paikalta. Autotallia ei koskaan rakennettu, isällä oli aina muuta tärkeämpää. Mutta kuluihan aika siinä kaivaessa, niinkuin isoisä kerran tokaisi.

   Sillä tauolla isoisä opetti, että jokaisella meistä on suojauksessa aukko. Reikä, josta yhtäkkiä pääsee jotakin pahaa sisälle. Hän kertoi, että pitäisi varoa niitä ihmisiä, joilla on elämäntehtävänään tuon reiän löytäminen.

   Minä viattomana poikasena kuuntelin. Katselin kahden sodan kokenutta käsipuolta veteraania ja ihmettelin, että mistä ne ihmiset tunnistaa. "Just siinähän se on, ei niitä tunnista ennenkuin on myöhäistä." Siinä oli kaikki mitä isosisä sillä kerralla suostui kertomaan.

   Myöhemmin on löytynyt vikoja, ja myös niitä reiänmetsästäjiä.

 

Kirsi kahlaa takaisin ja istahtaa viereeni. Nojaan päätäni monisatavuotiaaseen mäntyyn. Katselemme rantasipiä. Lintu lentää edestakaisin ja piipittää surumielisesti. Se on sitä mieltä, että olemme sen tontilla. Nostan kiikarit silmille ja haravoin poukaman molemmat rannat. Pohjoisen puolella jonkin matkan päässä on tämänkesäinen sipin poikanen. Se vaappuu kokemattona harmaalla rantakivellä ja koittaa näyttää vahvalta.

   Siirrymme kolme metriä taaemmas varjoon istumaan ja aloitamme kahvistelun. Tulipaikka saa olla rauhassa. On metsäpalovaroitus ja kuntta rutikuivaa. Vaikka tulipaikka onkin hiedalla, niin ei tarvita kuin yksi kipinä ja sitten roihahtaa. Nellimin kylän alueella salama sytytti Ylimmäisellä Santajärvellä rinteen viikko sitten ja äskettäin Inarijärvellä Tissisaaressa paloi pari hehtaaria. Sitäpaitsi makkaraa ei tee mieli tällä helteellä ja kahvi on valmiina termoksessa.

   Syödessäni voileipää haistan kalan tuoksun käsissäni. Matkalla tänne koimme katiskan ja kalastimme karikolla syvänteen reunalla. Aalloissa vaappuvassa veneessä katselimme merikotkaa, joka tapansa mukaan ilmaantui auringosta kuin tyhjästä. Perkasin ahvenet tulipaikan vieressä hiedalla. Suolasin ne ja laitoin kylmälaukkuun. Voisin lyödä vetoa, että kotka ei ehdi ennen lokkeja sitten kun olemme menneet. Mutta kummatkaan eivät tule, ennenkuin vene on poissa. 

   Täällä rajavyöhykkeen tuntumassa ei liiku paljon ihmisiä. Ehkä minun pitäisi tilata se t-paita. Siinä lukee englanniksi, että erämaan lisäksi rakastan vain yhtä ihmistä. Juuri siksi olemme täällä. Täällä ei ole ketään muita kuin me kaksi. Yksikään reiänmetsästäjä ei tänne eksy. Ei heille ole täällä mitään metsästettävää.

Kirsi lähtee vielä etsimään mustikoita. Kerron hänelle, että olen kävellyt nämä kurut ja harjanteet syksyn linnustusta varten. Että huudan kun pääsen toiselle puolelle, jos sinne kannattaa tulla.

   Erottuamme suunnistan hietaa pitkin polun päähän ja alan nousta rinteeseen. Isoja mustikoita on varjopaikkojen mättäissä siellä täällä. Osa marjoista on vielä raakoja, eikä niitä loppujen lopuksi ole kovin paljon. On ollut liian kuivaa. Nousen ylemmäs. Tiedän tarkkaan mitä harjanteen takana on. Siksi tänne onkin aina yhtä jännittävää tulla.

   Harjanteen niskalla pysähdyn. Edessäni on muutama neliö paljaaksi kuovittua maata. Nyt siinä on vain poron jälkiä ja kanalinnun kylpykuoppa. Vähän edempänä on ensimmäinen hajotettu muurahaispesä ja vähän matkan päässä toinen. Sitten on kaadettu koivupökkelö ja mättäissä reikiä siellä täällä. Palokärki ei tee tällaista, tuumin ja laskeudun seuraavaan kuruun, jossa mustikoita on vielä harvemmassa.

   Palatessani seisahdun vielä kerran harjanteen niskalle. Kuvittelen mielessäni metsän kuninkaan makaamassa tässä. Täydellisessä suojassa kun järveltä käy raikas tuuli turkkiin. Miltähän jatkuva varuillaanolo mahtaa karhusta tuntua. Eläin elää vaistojensa varassa hetkessä, ihminen yleensä mielensä mielikuvissa jossain muualla.

   Pikkupojasta asti olen ymmärtänyt, että minulla on kyky tuntea hetki. Isälläni oli sama kyky. Hän yritti hukuttaa tunteen viinaan, koska ei kestänyt sitä. Isoisä opetti minulle, miten hetken kanssa voi elää. Miten sen tunteen, kun näkee syvemmälle, voi kestää. Hän sanoi, ettei milloinkaan pidä luulla näkevänsä enemmän kuin muut ihmiset. Ei pidä yrittää olla parempi, vaan nöyrempi. "Ja just tätä eivät ihmiset ymmärrä." Eikä isoisä tapansa mukaan suostunut selittämään silloinkaan enempää.

   Isosisän sanat korvissani jatkan eteenpäin. Nyt olen ymmärtänyt. Kun on auki, niin suojaus pettää. Täällä saa olla auki, eikä mikään uhkaa. 

   Kuntta rahisee jalkojeni alla. Käkkäräisten koivujen lehdissä on ruskeaa ja kurun pohjalla tavallisesti soliseva puro on lomalla. Huudan puolivälissä Kirsiä ja jatkan alemmas. Kohtaamme polun päässä. Tokaisen, että mulle ei ole siis nyt astiaa. "Ei ole nyt, pelkät piirakkamarjat riittävät", liinapäinen sanoo ja nousee tarmokkaasti ylemmäs.

   Jätän Kirsin rinteeseen ja kuljen polkua seuraavalle lahdelle. Kiikaroin tyhjät rannat. Tässä kuumuudessa ei huvita kalastaa enempää. Onhan noita jo savuahveniksi. Paluumatkalla löydän poron kalloluun palasen. Nostan luun oksanhankaan silmänreiästä roikkumaan.

   Palaan hiedalle puun juurelle istumaan. Kirsillä oli pikkuämpäri jo yli puolillaan, kohta on aika lähteä kotiin. Rantasipi aloittaa lentelyn ja piipityksen, mutta rauhoittuu sitten. 

   Kaikki on paikallaan.

VIIKOT 29. - 30.

Ma-Ke- sairas/lepoa.

To- Hiukan kävelyä.

Pe- Läskipyörällä Kirsin kanssa 17,06 km - 1.25.

La-Su- Lepoa.

---

Ma- 7,01 km - 51 min.

Ti- Lepo

Ke- 10,24 km - 1.09. Asvaltilla.

To- Kävelyä Kirsin kanssa 4,07 km - 1.10.

Pe-Lepo

La- 10,02 km - 1.06. Hiekkatiellä.

Su- Lepoa.

Taudin jälkeen varovaisesti liikkeelle. Hellesäät.

---

KUVIA SELITYKSINEEN

Kaikki blogin kuvat suurenevat jonoon katsottaviksi niitä klikattaessa.

Hyttyshatun läpi voi pussata, juoda kahvia ja sylkeä. Viimeksimainitussa tapauksessa täytyy tietää, ettei ole limppi.

Hillaa kello 23.30.

Inarijärven eli Erämeren saaret ovat paratiisi.

 

 

 

Maakaapelia ulkovaloille, aika kuluu edelleen kaivaessa.

Metsästyskausi lähestyy. Koulutuksessa haulikkoradalla.

Ylimmäisen Santajärven paloaluetta.

Nauttikaa vielä kesästä, käännymme elokuuhun. Tätä kirjoittaessani Nellimissä on 14,5 astetta lämmintä. Helteet ovat täällä toistaiseksi ohi.

VÄÄRIÄ KÄSITYKSIÄ

 

HARJOITTELUVIIKOT 27 - 28.

 

VIIKKO 27.

Ma- Läskipyörällä Kirsin kanssa 8,75 km - 42 min.

Ti-Ke- Lepo

To- Haapakurun polkua 10,07 km - 1.11. Illalla kävelyä Kirsin kanssa 2,57 km - 32 min.

Pe- 50,72 km - 6.00. Siikajärventie - Paltsavaarojentie - Kontosjärventie -Nellimintie- kierros.

La- Linjan lenkki 10,21 km - 1.13.

Su- Lepo

Yhteensä 71,08 km - 8:25.

 

VIIKKO 28.

Ma- Kylällä 10,80 km - 1.12. Illalla kävelyä Kirsin ja ystävämme kanssa Haapakurussa 5,70 km - 1.41.

Ti- Lepo, Inarilla kalassa, tuli 5 kilon hauki ja hiki sen kanssa.

Ke- Kevyttä kävelyä Raja-Joosepissa Luttojoen varrella, illalla kurkku jo kipeä.

To - Su- Sairas, kuumetta, yskää, nuhaa, jne. Aivan poikki.

Yhteensä 10,08 km - 1.18.

 

Yleinen harhaluulo on, että urheilija ei näe tervettä päivää. Tämä on sohvaihmisten kateutta. Kun ei itse viitsitä, niin mollataan yrittäviä.

   Olin viimeviikon puolestavälistä alkaen todella kipeä. Väitetään, että taas on liikkeellä koronaa. En tiedä, mutta edelleen olen toipilas. Ei tavallisesta flunssasta voi tulla tällaista väsymystä. Niin tai näin, eilen sunnuntaina olin jo hiukan jalkeilla ja ulkona pihassa nauttimassa kauniista hellepäivästä. Lapissakin on joskus, mielestäni viime aikoina usein, kuuma.

   Mahdollista koronaa sairastaessa tuli mieleen, että mennyt koronaika jätti meihin kaikkiin jäljet. Suhtautumisemme ihmisten tapaamiseen ja läheisyyteen muuttui. Osalla porukasta pysyvästi. Korona-aika loi Suomeen myös ennennäkemättömän vastakkainasettelun kulttuurin, johon minäkin täysin valmistautumattomana törmäsin.

 

OUTOJA KOMMENTTEJA

 

Kun esikoiskirjani, ja kaikki kivestä- romaani, julkaistiin vuonna 2022 aktivoiduin toden teolla Facebookissa ja Instagramissa. Kirjalle pitää yrittää saada näkyvyyttä. Joku luulee tämän tarkoittavan pelkkää myynninedistämistä, mutta on muutakin.

   Minä olin mielestäni kertonut hyvän tarinan. Raapinut kokoon elämästäni ne palaset, joiden avulla lukija voisi ymmärtää ja samaistua. Tarjosin ja tarjoan edelleen kyseisessä kirjassa selitykset sille miten olen kyennyt juoksemaan Suomen halki ja myöhemmin kuudessa päivässä kuusisataa kilometriä. Avaan kirjassa mieltäni melko syvältä, että ei ole juoksemisen salaisuuksia, pelkkä yrtittäminen sellaisenaan, ilman ennakko-odotuksia riittää. Ja että pitää olla kärsivällinen, ei saa luovuttaa. Mutta joskus on annettava vähän periksi.

   Niinpä minulle olikin valtava yllätys, kuinka monet suhtautuivat kirjan mukanaan tuomaan vaatimattomaan julkisuuteen, mutta etenkin mielipiteisiini sosiaalisen median päivityksissä.

   Kuraa tuli niskaan mielestäni melko harmittomista lohkaisuista liittyen ilmastonmuutokseen, puunpolttoon tai polttomoottorikäyttöisten laitteiden käyttöön. Myöskin ajatuksiani elämässä pärjäämisen keinoista tai yhteiskunnan jäsenenä toimimisesta kivitettiin.

   Alkuhämmästyksestä ja mielenipahoittamisesta toivuttuani aloin selvitellä asioita hieman syvällisemmin. Selvittely on paljastanut syyt ja seuraukset. Oli hieman lapsellista minulta uskoa, että osa ihmisistä kykenisi näkemään metsää puilta, sillä niin kauan meille kaikille, myös minulle, on syötetty erilaisia ideologioita eri viestimien kautta.

 

LOKEROISSA

 

Minulle on useampikin kirjallisuuden ammattilainen todennut, että minut on jo lokeroitu. Vasta kahden kirjoittamani kirjan jälkeen minut on osastoitu, muodostettu kuva siitä kuka olen ja miten ajattelen ja mistä mahdollisesti kirjoitan. Näin voi olla, mutta onko minulta viety jo mahdollisuudet uusiutua tai olla erilainen?

   Minun asiani ei ole pohtia tuota vaan puskea eteenpäin.

   Eniten on jäänyt vaivaamaan, toden teolla, joidenkin entisten ystävieni ja urheilututtujeni kommentit. Näin jälkeenpäin ajatellen he ovat syyttäneet minua aivan uskomattomista asioista. Julkeimpina esimerkkeinä, että muka minä eläisin jonkilaista sankaritarinaa omassa elämässäni tai että en Lapissa asuessani olisi lähempänä luontoa tai ymmärtäisi siitä enempää kuin etelässäkään.

   Kaikki tuo on mennyttä. Lukijasta voi tuntua, että olen takertunut saamaani kuraan, koska olen siitä toistuvasti kirjoittanut - palannut kuran ääreen. Ihmisenä kehittymisen edellytys on kuitenkin ottaa toisten mielipiteet huomioon. Miettiä oliko itse väärässä vai oikeassa. Lopulta voi kysyä onko olemassa oikeaa vai väärää.

MONIMUOTOISUUS - YHDENVERTAISUUS -INKLUSIIVISUUS

Tuotahan meille syötetään joka tuutista. Vaatimusta tasa-arvoon.

Tasa-arvoa ei mielestäni tule ymmärtää joksikin tavoiteltavaksi tilaksi, vaan vapaiden yksilöiden lähtökohdaksi.

Kaikilla on mahdollisuus. Tietyt tahot alkavat tässä kohtaa vaivaantua. Etkö tue heikompaa? Etkö tunne empatiaa? Väitätkö, että kaikilla on samat mahdollisuudet?

   Väitän.

   Minusta kyse on ansaintaperiaatteesta. Jos yrität parhaasi, sinut kyllä palkitaan jossain vaiheessa ja sinua autetaan tarpeen tullen. Täytyy uskaltaa kilpailla ja epäonnistua.

   Täydellisestä tasapäistämisestä kirjoitti jo Kurt Vonnegut aikanaan dystooppisessa romaanissaan Harrison Bergeron. Kirjassa yhteiskunta pyrkii tekemään lahjakkaasta Harrison Bergeronista tyhmän vain siksi, että tasa-arvo toteutuisi.

   Poliittisessa keskustelussa vuodesta toiseen eri ideologiat syyttelevät toisiaan mitä mielikuvituksellisemmilla tavoilla. Ja juuri tähän minä törmäsin. 

   Minä poloinen olin täysin tietämättömänä kehittänyt itselleni vuosien varrella arvoja ja selviytymisstrategioita vailla poliittista leimaa. Ja sitten minut leimattiin. Juuri tästä syystä olin napit vastakkain monissa kysymyksissä entisten ystävieni kanssa, joilla jo oli hienoja termejä varastossa ja marssiliput salossa.

 Sellaista sattuu.

 Voiko sen kanssa elää?

  Jossain kaukana isosisä heiluttaa kädentynkää: älä poika luovuta koskaan, periksi voit antaa joskus vähän, mutta älä luovuta.

 

OHIAMMUTUT

 

Otsikot ovat kirkuneet, että kun Amerikassa Trumppia ammuttiin, ammuttiin samalla kohti koko maailman demokratiaa. Älkää nyt viitsikö! Minua on uhattu entisessä ammatissani kaksi kertaa teräaseella ja kaksi kertaa tuliaseella. Muistan hetket loppuuni saakka kristallinkirkkaasti.

   Mikään ei ole sen henkilökohtaisempaa kuin hyökkäys omaa henkeä kohtaan, oli kyseessä kuka tahansa. Kaikille hyökkäyksen kohteena olleille tulee hetki jolloin veri punnitaan. Hiljainen hetki yksin.

   Myös kokemani syöpätauti oli vakava, henkeä uhkaava tilanne. Myös sen jälkeen on ollut useita hetkiä hiljaa. Yksin.

   Siinähän selitätte tasa-arvosta.

   Tiukan paikan tullen ei auta pullistella yhtään, sen olen totisesti oppinut.

 

---

 

Kiitos lukemisesta, nautitaanpa kesästä vielä kun keretään. 

 

 

 

 PS. Hetta - Pallas 160 kilometrin polkujuoksuun liittyen tyhmintä mitä olen pitkästä aikaa lukenut, oli erään kilpailijattaren tokaisu, että jos tällaisiin hullutuksiin lähtee, niin kannattaisi harjoitella.

   Ihanko tosi? Että netissä roikkumalla ja selfieitä ottamalla 160 km tunturia taittuu tuosta vaan. Tai työ-, perhe-, sairastelu- tai yms.helvetin sivussa?

   Koittakaa nyt tajuta tehdä niitä valintoja!!! Kaikkea ette saa vaikka kuinka haluaisitte.

   Ei ultrajuoksu ole mitään leikkiä.

HÄVETKÄÄ - MUNAPÄÄT

 

Pari viikkoa eteläsuomessa riitti, palasin ihmisten ilmoille kotiin Nellimiin. Hämäläisellä kesäkuistilla luin juhannuskoivujen katveessa Ludwig Wittgensteinin Varmuudesta -kirjaa ja aloin hävetä. Häpeän tunne oli voimakas, samanaikaisesti koin aitouden riemua: pystyn häpeämään!

"Siellä missä ei ole epäilyä, ei ole tietoa." - Ludwig Wittgenstein

 

Minä kuulun niihin ihmisiin, jotka ovat sanoneet, että päivääkään en vaihtaisi pois. Olen sovussa itseni kanssa, mutta myönnän kaunistelleeni totuutta tuossa. Vaihdettavia päiviä olisi useita. Toisaalta kun en tiedä mitä olisi saanut tilalle, on tyytyminen niihin menneisiin. 

   Tuleviin päiviin vaikuttaa sattuma enemmän kuin ihmiset yleisesti uskovat. Paras on tarttua hetkeen niinkuin Horatius kauan sitten totesi. Vielä parempi jos ei tee hetkiään liian vaikeiksi.

Minua on syytetty, että sotken eri asioita keskenään kirjoittaessani. Mielestäni tämä osoittaa syyttäjistä, että he eivät pysty laajempaan ajatteluun. Kaikki vaikuttaa kaikkeen kaaoksessa, jota myös elämäksi kutsumme. Pahinta on, että syyttäjät eivät myönnä omia virheitään avoimesti.

   En minäkään aina pysty myöntämään. Enkä pysty laajempaan ajatteluunkaan aina. 

   Mutta pystyn kertomaan nämä julkisesti.

   Kyky hävetä on oleellinen osa ihmiseksi kasvussa. Omien virheiden tarkastelu kehittää, mutta jos uskoo olevansa oikeassa, voi asioiden kanssa oppia elämään. Silti ulkopuolinen paine on valtava. Yhteiskunta pyrkii määrittämään mikä on oikein ja mikä on väärin.

   Yhteiskunta olemme me. Osaammeko hävetä? Saako eri mieltä enää olla?

   Voiko erimielisten kanssa seurustella?

Minulla on entisiä ystäviä, jotka ovat pitäneet eläimiä häkissä. Nyt he marssivat ilmastonmuutosta vastaan tai priden puolesta ja litkivät kauramaitoa uskossaan vahvoina, että voivat näin muuttaa maailmaa. Tarve maailman muuttamiseen tai säilyttämiseen kumpuaa ehkä lisääntymisestä? He haluavat jälkipolville paremman maailman, jossa voi olla oma itsensä. Nämä ihmiset luovat itselleen sopivan kuplan ja sulkevat erimieliset sieltä ulos. 

   En ymmärrä voiko olla muuta kuin oma itsensä, mutta jokainen saa tehdä omasta maailmastaan omannäköisen - tulevat sukupolvet mukaanlukien. Törmäyskurssi syntyy, kun aletaan syyllistämään aiempia sukupolvia ja vaaditaan heitä muutokseen mukaan.

Maailma on mielestäni aina tullut paremmaksi, vaikka aina on väitetty sen jatkuvasti huononevan. Toisaalta ihmiset eivät tunnu kestävän enää epäonnistumista. Some on täynnä menestystä ja kilpailun ihannointia. Harjoittelu on jatkuvaa epäonnistumisen sietämistä, myös elämän harjoittelu.

Kaikille, jotka ahdistuvat annan ilmaisen käytännön vinkin: ostakaa metrin mittanauha ja katkaiskaa se oman ikänne kohdalta poikki. Mitä jää jäljelle?

    Jos olet viisitoistavuotias ja olet sitä mieltä, että olet epäonnistunut elämässä eikä sinulla ole tulevaisuutta, kun poika/tyttöystävän kanssa on mennyt poikki, niin katso mittanauhaa. Jaa ei ole aikaa uuteen tulevaisuuteen?

   Jos olet kuusikymmentävuotias, jäljellä on neljäkymmentä senttiä. Lopeta mittaaminen ja ala elää! Mittaaminen kyllä hoidetaan sinun puolestasi, halusit tai et.

 

Pikkupoikana viisikymmentä vuotta sitten Tampereen Pyhäjärven vesi oli niin saastaista, että en saanut uida. Raholan uimarannasta vähän matkan päässä olevan putken suulla kellui ulostetta ja vessapaperia. Vähän aikaa tästä tietyt henkilöt kahlitsivat itsensä ketjuilla Koijärvellä maansiirtokoneisiin. Heistä osasta tuli ministereitä ja minusta loppujen lopuksi tuloa tuottamaton ultrajuoksija ja kirjailija. En usko, että kukaan meistä saa maailmaa muutettua kovin paljoa. Sen sijaan he eivät osaa vieläkään hävetä.

   Paskasakki on saanut myytyä globaaliuden nuoremmille sukupolville. Illuusion muka laaja-alaisesta ajattelusta, teoista kaikkien hyväksi. Paskasakkia ei voi määritellä muuten kuin vedessä kelluvan paskan ja paskapaperin määrällä. Pinnalta katsoen paskasakkia ei enää ole, mutta se on harha. Paskasakin tunnistaa parhaiten siitä, että he väittävät olevansa köyhän asialla mutta lihovat häpeämättä itse kaikkein eniten. 

   Maksa tämä, niin pelastat maailman!

 

Arvostuksen erilaisuus saa minut kirjoittamaan erilaisista maailmankuvista. Yleensä nämä kirjoitukset tulkitaan oman ideologian vastaisiksi tai oman maailmankuvani puolusteluksi.

   Minulla ei kuitenkaan ole mitään yhtä ja samaa maailmankuvaa, jota pitäisi puolustella. Etenkään minulta ei löydy selkeää ideologiaa, eikä halukkuutta marssia tai istua kaduilla sen puolesta. Lähinnä motivoin tutkimaan onko oma polku vapautta vai paskasakin ikeeseen kahlittua tarpomista.

   Nuorille sanon aina heitä syvemmin kohdatessa, ettei tulevaisuudesta eikä menneisyydestä pidä ahdistua. Paskan seassa pitää oppia uimaan. 

   Häpeäminen auttaa siinä.

 

 

VIIKON 24. loput

Pe- 10,34 - 1.13. Polkua, Kakslauttanen. Lopussa 5 X 200 m loivaan ylämäkeen.

       Illalla ruohonleikkuu, mittasin piruillessani: kilometrejä 4,09 ja puolitoista tuntia.

La- Lepo, pientä retkeilyä jalan ystävien kanssa.

Su- Matkalla etelään Iisakkipää 10,34 km - 1.12

Viikko yhteensä 120,58 km - 15 tuntia ja 18 minuuttia - nousua 2297 metriä.

 

VIIKKO 25.

Ma- Matkalla Pohjanmaalla Trådi, lehmänpaska haisi, lokit paskansivat niskaan ja hyttyset imivät veret 10,03 km - 1.08.

Ti- Polkua Julkujärven maisemissa 23,01 km - 2.35. Osittain Janin kanssa ja osittain erittäin kovaa.

Ke- Janin kanssa kevyttä 8,19 km - 1.07.

To- Läskipyörällä Kirsin kanssa osittain poluilla 19,06 km - 1.34.

Pe- Lepo

La- Pyörällä kauppareissu 4,50 km plus 4,13 km.

       Illalla 10,69 km - 1.31. Polkua. Täysin poikki ja ylikuntoinen olo viime viikosta.

Su- Lepo

Juoksua yhteensä 51,93 km.

 

VIIKKO 26.

Ma- Läskipyörällä 19,93 km. Illalla juoksua 9,30 km - 1.00.

Ti- Lepo

Ke- Kirsin kanssa pitkä pyörälenkki 26,26 km plus 16,11 km. Välissä syötiin hyvin ja kauniisti.

To- Tiellä ja poluilla 10,17 km - 1.07.

Pe- Lepo

La- Jouttikero 10,04 km - 1.06. Matkalla kotiin

Su- Lepo, väsynyt matkustamisesta.

Juoksua 29,53 km ja pyörällä 62,31 km.

 

KESÄKUUSSA juoksua yhteensä 278,74 km

 

 

 

MUNAPÄÄT 

Munapäiden riemuksi sain pidettyä juoksukilometrit alle 300 km kesäkuussa. Munapäät ovat niitä, jotka toivovat minun epäonnistuvan kaikessa. Munapäät haluavat, että lopettaisin juoksun ja tekisin muuta. Että myöntäisin, etten enää jaksa tai viitsi. 

   Munapäät ovat oikeassa! En jaksaisi, enkä viitsisi, mutta juoksen ja liikun silti.

   Syy: en halua tulla munapääksi.

 

 

 

AJATELTAVAA, myös munapäille:

"Niin pian kuin ajattelemme, pohdimme ja muodostamme käsitteitä, alkuperäinen tietoisuus häviää ja ajatus sukeltaa pinnalle. Me emme enää syö kun syömme, emme nuku kun nukumme. Jousi on laukaistu, mutta nuoli ei lennä suoraan maaliin, eikä maali ole siellä, missä sen pitäisi olla."

D.T. Suzuki

   "Jousiampujan maali on hän itse."

 

 

    

KIMALAISKUORIAINEN

 

- Tultiin katsomaan kun järvelle tuli savua mutta ei nähty ketään pihassa, olitkin täällä pusikossa.

   - Terve, pitkästä aikaa.

   - Niin tosiaan, päivää vaan, seinästä tuli savua.

   - Ei oo piippua.

   - Jaa miksei.

   - Se on savusauna.

   - No niin, kerran olemme museossa sellaisen nähneet, siellä haisi savu.

   - Savu tuoksuu, paska haisee.

 

Vedän oksan tyvestä lehdet pois. Koivun keskikesän aromi, lehtiruodit erottuvat vaaleina. Nappaan yhden lehden ja alan pureskella sitä hitaasti.

- Krhm...mekin tulimme mökille nyt juhannukseksi, on niin paljon töitä, emme ole ehtineet aiemmin ... mitä sinä teet?

   - Vihtaa.

   - Saunavastaa siis.

   - Vasta saunassa tuntee onko se vihta.

 

Lehti maistuu kesälle.

  - Niin ... te asutte nyt siellä pohjoisessa.

   - Ollaan Kirsin kanssa asuttu jo yhdeksättä vuotta.

   - Niin se aika menee.

   - Niin miten niin?

   - No töissä, ostimme toisen, pienemmän sähköauton kakkosautoksi ja pitäisi sohvatkin vaihtaa, ne ovat jo vuoden vanhat ... mikä tuo risu on tuossa?

Muurahainen kulkee kenkäni yli.

   - Se on side.

   - Side?

  - Vihdanside, isoisä opetti vääntämään sen koivunvittaksesta ... se on samalla side menneeseen, täytyy muistaa.

 

   - Me luimme sen sinun ensimmäisen kirjasi ... miten isoisäsi pystyi tekemään vihdan yhdellä kädellä, olet ryhtynyt siis oikein kirjailijaksi ... näytti sinulta tulleen toinenkin kirja.

   - Rohkeasti sanottu, pikemminkin kasvanut kirjoittamaan.

   - Mutta miten yhdellä kädellä?

   - Ihan samalla tavalla kun se pyyhki perseensäkin, yhdellä kädellä.

 

Peippo laulaa oksiston kätköissä.

   - Krhm, vieläkö juokset.

   - Miten niin vielä?

   - Me laskimme että olet jo kuusikymmentä vuotta vanha, kun juoksit tuossa tiellä eilen.

   - Miten niin jo?

   - Siis tarkoitamme, että miten aikasi riittää, miten jaksat.

   - En minä jaksakaan aina, täytyy osata tehdä valintoja.

   - Valintoja?

   - Sohvat vai läskipyörät.

   - Miten ne tähän liittyvät.

   - Niin että miten aikaa viettää.

   - Krhm, tuolla pihassa näimme jo yhden vastan roikkumassa.

   - Tämä on huomiseksi.

   - Meidän täytyy lähteä jo huomenna kotiin, emme ehdi pitää lomaa enempää.

   - Miten niin jo huomenna?

   - Ei ole aikaa enempää.

 

Tuuli liikuttaa haavan lehtiä. Mustikan raakileiden seassa olevat ruohonkorret heiluvat hiljaa.

   - Päivää kohti meillä kaikilla on saman verran aikaa, emme vaan tiedä päiviemme lukumäärää.

   - Krhm ...

   - Kirsi näki kimalaiskuoriaisen.

   - Kimalaiskuoriaisen, mikä se on.

   - Se on kimalaiskuoriainen, se on ollut samassa päivänkakkarassa pihassa jo monta päivää.

   - Krhm ... jos me tästä lähdemmekin kun kaikki on kunnossa.

   - Kaikkea hyvää, nähdään joskus.

Vihtaa kahdella kädellä sitoessani katselen, kun pariskunta huitoo hyttysiä tiellä.

Pihaan palatessani haistan tuoreen kahvin tuoksun. Kirsi jäi leipomaan kääretorttua.

 

Käyn lisäämässä puita kiukaaseen. 

   Savu leijuu valonsäteiden päällä ja nousee pyöreässä kulmassa savuaukosta kohti taivasta, joka on lähempänä kuin koskaan.

- Käy ottamassa.

   Kirsi tulee kuistille, ötökkäverho rapisee. Kupin päällä on lautanen, mansikkahillo pursuaa kääretortun välistä lautasliinan sinisille rinkuloille.

Kimalaiskuoriainen on vaihtanut asentoa.

 

---

Rauhallista juhannusaikaa kaikille.

OMALLA POLULLA

 

Jos tätä kirjoittaessani avaisin sääsovelluksen puhelimestani, se väittäisi minun olevan Raututuntureilla Inarissa. Jos joku olisi nähnyt minut tänään juoksemassa Taka-Lapin tiellä, jota myös Ruijanpoluksi kutsutaan, olisi hän saattanut väittää minun olevan Saariselällä. Olen kuitenkin Sodankylän alueella. 

   Missä siis olen?

   Onko sillä merkitystä?

 

 

Yksinkertainen elämäni tuo olemiseeni tyydytystä. Juokse, kirjoita, syö, nuku ja toista. Kaikenaikaa ole läsnä läheisillesi, ole läsnä luonnollesi luonnossa.

   Tyydytystä sensijaan ei tuo ihminen, jota luulin ystäväkseni. Kauan sitten hän lähestyi minua tämän blogin kautta. Luulin, että ystävystyimme, kunnes hän vähän aikaa sitten kiitti menneistä vuosista. Kertoi, että ihmisten kiinnostuksen kohteet menevät eri suuntiin. Kertoi myös, että mitään ei jäänyt hampaankoloon. Pyysi lopuksi, etten kertoisi kenellekään muulle, paitsi Kirsille.

   Ihminen ilmoitti sähköpostilla, että hänellä ei ole enää intressejä olla tekemisissä kanssani.

   Intressejä?

   Aikanaan eräs toinen ihminen juoksi minut kiinni lenkillä ja kertoi tunnistaneensa minut Aamulehden jutusta. Ystävystyimme, kunnes lähes kolmenkymmenen vuoden jälkeen hän ilmoitti, että jatkamme kukin tahollamme, erimielisinä.

   Ilmoitan ystävällisesti, että olen ollut omalla polullani jo yli kuusikymmentä vuotta ja siitä ajasta yli kolmekymmentä vuotta ainoastaan ja vain omana itsenäni. Juuri sellaisena kuin olen. Juuri sellaisena miksi olen tullut, muuttunut. Muutun kokoajan. Kaikki muutumme. Kaikki muuttuu.

 

Minulla ei ole koskaan ollut varaa pitää ihmisiä itsestäänselvyytenä. Linnoittautumalla omaan kuplaansa voi olla, että kun ihmisiä kipeimmin tarvitsee, heitä ei ole enää.

   Mikä meitä vaivaa?

   Miksi emme tule toimeen erimielisinä toistemme kanssa?

 

Yllä olevassa kuvassa on yksi ystävistäni. Kävin juttelemassa. Todettiin, että siellä missä hän on seisonut jo vuosisatoja, pärjäävät vain kestävimmät. Hän jäi, minä lähdin. Hän kestävämpi latvakatkonen ja juuret maassa. Minä, kestävä latvakakkonen, jalat maassa.

 

Sain aiemmin toisaalla kuulla, että yksi minua lähellä olevista ihmisistä sairastaa parantumatonta tautia. Pyyteetön ihminen, joka on aina tarpeen tullen auttanut minua. Antanut olemassaolollaan minulle mahdollisuuden toipua ultrakilpailujen rasituksista ja käydä harjoittelemaan kohti uusia kilpailuja. Kuntoutua välituntureiden rauhassa, lähellä Yliperää ja Norjan lumihuippuja.

   Viestin jälkeen itkin pitkään. Lupasin tänä syksynä Kirsin kanssa käydä tervehtimässä häntä. Todellinen ystävyys on jotakin muuta kuin intressejä tai mielipiteitä - maailmankuvan jakamista. Todellinen ystävyys on ja pysyy. Jatkuvassa tulemisen, muutoksen, virrassa.

   Todellinen ystävyys on kuin koskessa makaava kivi, joka tarjoaa hetken levähdyksen virtaa ylös ponnistelevalle kalalle. Todellinen ystävyys on kuin aihkimännyn karhea kilpikaarna, jota tikka hakkaa vielä senkin jälkeen, kun ystävykset ovat siirtyneet ajasta ikuisuuteen.

 

Ensimmäisessä kirjassani olen kertonut kuinka tunturi liikkuu juoksijan jalkojen alla. Harva sen on kokenut ja vielä harvempi uskoo, kun kerron.

   Olemiseni paikalla ei ole merkitystä.

   Olemisellani on merkitys niille, jotka haluavat päästä pidemmälle.

   Minut voi aina ohittaa jos on varma oikeasta suunnasta.

 

   "Hengellisen elämän loistokkuus on siinä, että sieltä löytyy vapaus, kutsumus ja oma minä."

                                                                             - Rovasti Rauno Pietarinen 

VIIKKO 22.

Ma- Läskipyörällä veneelle ja takaisin 15,94 km plus 15,97 km. Aikaa 1.01 ja 58 minuuttia.

Ti- Nellimin poluilla 11,08 km - 1.13.

Ke- To- Lepo

Pe- Haapakuru polkua 10,12 km - 1.10.

TOUKUU yhteensä 281 km.

La- Lepo

Su- Retkeilyä Kirsin kanssa 4,40 km - 1.10.

Juoksua yhteensä reilu 21 km.

VIIKKO 23.

Ma- Hiekkatiellä 10,04 km - 1.02.

Ti- Polulla 8,42 km - 56 minuuttia.

Ke- Asvalttia 30,04 km - 3.14.

To- Poluilla läskipyörällä Kirsin kanssa 10,93 km - 1.05.

Pe- Lepo

La- Aamupäivällä 10,01 km - 1.04. Illalla 10,19 km - 1.14. poluilla.

Su- Hölkkää 8,04 km - 57 min.

Yhteensä juoksua 76,7 km

VIIKKO 24.

Ma- Kiilopää ja muuta tunturia 26,44 km - 3.25. Illalla Kirsin kanssa pyörällä 10,94 km - 59 min.

Ti- Luulampi ja muuta tunturia 28,09 km - 3.30. Illalla kävelyä Kirsin kanssa 3,36 km - 51 min.

Ke- Rautulampi ja muuta tunturia 28,06 km - 3.34. Illalla Kirsin kanssa pyörällä 8,01 km - 49 min.

To- Ruijanpolkua ja muuta mukavaa 17,62 km - 2.20.

Viikko on vielä kesken, tähän mennessä juoksua 100,2 km - 12 tuntia ja 51 min. Vertikaalista nousua 1873 m.

Tältä näyttää tämänhetkinen maksimiharjoitteluni, juuri enempään en tuottavasti tällä hetkellä pysty. Viikon arvioitu lopputulema juoksua on noin 120 km.