ITSEKKYYS

En kirjoita seuraavia rivejä harmistuneena enkä huonolla tuulella vaan apeana. Iloa kesti yksitoista viikkoa ja nyt olen sairas. Kovan kurkkukivun kautta nuhaan ja hevosen, vanhan hevosen yskään.
   Ultraurheilijan ja elämäntapajuoksijan elämänvalinnoista ei syvällisesti ymmärrä muut kuin aivan lähipiirin ihmiset, minun tapauksessani oikeastaan vain Kirsi, joka joutuu kärsimään silloin kun valmistaudutaan kilpailuun ja aika takaiskujen myötä loppuu. Elämänvalintojen vaihtoehtoja on näissä tilanteissa vain yksi vaihtoehto - minun vaihtoehtoni. Muusta ei edes keskustella.
   Super Peppiin, Suomen pisimpään 171 km polkujuoksuun on aikaa pari kuukautta, aika ei kohdaltani vielä ole loppumassa mutta rajalla ollaan. Pääsin edellisellä viikolla yhdellä lepopäivällä 117 kilometrin viikkoon ja tarkoitus oli toistaa sama tällä viikolla ja sen jälkeen nostaa määrää ilman rajoitteita huippulukemiin jaksamisen rajoissa. Olin tai olen yli vuoteen parhaimmassa nousukunnossa, harjoitus alkoi tarttua hyvin ja keho vastasi käskettäessä oikein hyvin.
   Lähipiiri ei oikein ymmärrä miltä tuntuu kun kaikki tehty työ vedetään pönttöön hetkessä. Tällä kertaa kohtalokseni koitui etelän lomalaisten mukanaan tuoma tauti johon myös Kirsi sairastui. Olimme viimeisen kahden viikon aikana ystävieni varasto- ja liiterirakennuksen rakennustalkoissa sekä toisen ystävämme tulipalon tuhoaman talon raunioiden siivoustalkoissa. Talkoot yhdistettynä etelän tarttuvaan tautiin ja juoksun rasituksiin mursivat vastustuskykyni vaikka ensin näytti että vain Kirsi sairastuu.
   Elämää ei ehkä voi elää eristäytymällä mutta ehkä joskus pitäisi. Olisin raivoissani jos kyse olisi esimerkiksi puolen vuoden ehjän harjoittelujakson tuhoutumisesta. Ehkä silloin olisin sanonut ei kaikille ja eristäytynyt itsekkyyden muurin taakse juoksemaan päivästä toiseen hyvin tietoisena että sekään ei aina auta ehkäisemään sairastumista.
   Minun kohdallani huippuharjoittelun käynnistyessä on usein kyse ajoituksesta. Juoksen harjoituksen juuri silloin kun tuntuu hyvältä eli joskus myös kun tuntuu riittävän huonolta, syön, nukun ja elän muutenkin täysin oman aikatauluni mukaan. Kaikki muu on rekvisiittaa, on vain tavoite jota kohti menen. Tämä kaikki vaatii itsekkyyttä, joka on osittain vastoin elämänarvojani. Ystävää autetaan, etenkin hädässä, mutta muutenkin.
   Jos tämä olisi nykyisen trendin mukainen blogi, lopettaisin kirjoittamisen edellisen kappaleen loppuun ja saisin kommenttikenttään suitsutusta siitä kuinka osaan tehdä oikeita, sydämellisiä valintoja tai kuinka ultraurheilullani on oikeanlainen arvo verrattuna todellisiin inhimillisiin näkökohtiin. Pahoittelen kuitenkin kaikille: ultraurheiluni valinnoilla ei ole mitään tekemistä inhimillisyyden tai muiden elämän arvojen kanssa. Valinnat ovat täysin itsekeskeisiä ja vain minun tavoitteitteni toteutumista edistäviä.
   On aikoja jolloin ei ole mitään muuta kuin minä ja juoksu - sellainen aika alkaa välittömästi kunhan ensin tulen terveeksi.

VIIKKO 24.

Ma- 16 km Vaaroilla, märkää - 2.04.
Ti- 11 km väsynyttä juoksua - 1.17. Illalla pehmeällä barefoottia 5 km - 36.13.
Ke-"Lepo", talkoissa tiilien kärräystä kottikärryillä ja purkutöitä.
To- 12,5 km - 1.31. Rakennustalkoiden jälkeen myöhään illalla, ens. tunteet kurkkukivusta.
Pe- Sairas, kova kurkkukipu.
La-Sairas, kurkkukipu ja nuha.
Su- Sairas, nuha ja hevosen, vanhan hevosen yskä.

Yhteensä 44,6 km - 5:28 - 646 vertikaalista nousumetriä.

Montrail (Columbia) Mountain Masochist IV

Posti toi paketin. Luin Mountain Masochist-kengästä ensimmäisen kerran 2006 Geoff Roesin blogista. Olen vuosikausia halunnut testata kenkää omassa käytössäni ja Nellimiin muuton myötä entistä enemmän.
   Roes kehui kenkää lumella ja oli muutenkin adaptoitunut klassikkoon Juneaun jyrkillä vuorilla ja Boulderissa. Minä taas halusin Inovin muinaisille vanhan linjan paksupohjaisille Rocliteille jatkajaa. Halusin kengän johon voi harjanteilla ja kivikossa luottaa, jossa on riittävä tukevuus yhdistettynä riittävään vaimennukseen. Droppi lienee kahdeksan eli on minulle ihanteellinen.
   Mistään muusta nykykengästä ei ole siihen mihin Mountain Masochist pystyy: riittävä vaimennus takana, keskellä kiertojäykkä ja kova kengän keskiosa, edessä tunnokas päkiä. Kunnolliset kiveniskusuojat, pikanauhat ja leveä lesti. Parasta kengässä on pito. Ehdin ennen sairastumistani juosta vain yhden lenkin mutta pidosta ja vaimennuksesta olen vakuuttunut, sekä tasapainoisista juoksuominaisuuksista yleensäkin. Lisää kokemuksia myöhemmin ja varmasti vaikeasta maastosta.
   Columbia on tehnyt Oregonissa kenkiä kohta sata vuotta, joten mistään muoti ilmiöstä ei ole kyse. Muuan UTMB-niminen kilpailu pitää Columbiaa virallisena kisakenkänään. Suomessa saatavuus kivijalasta on miltei mahdotonta, verkosta sitten helpommin ja turvallisesti ainakin Columbia Sportswearin, Paypalin ja Upsin kautta suoraan kotiin, jopa tänne rajalle asti varsin ripeästi standarditoimituksena.

  

RAUTAKANKI

VIIKKO 23.

Ma- Vauhtileikittelyä Haapakurun maastossa 11 km - 1.07.
Ti- Ampumaradan lenkki 10 km - 1.13. Perseestä.
Ke- 21,1 km Kuolemajärven kierros ja Kaitavaara - 2.31. Helposti sujui.
To- Paksuniemen kierto 13 km - 1.25. Väsynyt rakennustalkoista.
Pe- Aamulla 11 km Haapakurussa - 1.11.
       Illalla 8,5 km vaikeakulkuista teknistä polkua -1.06. Yllättävän helppoa.
La- Kollaa kestää kesäversio 42,2 km - 4.58. Helposti sujui.
Su- Lepo (ystävää auttamassa rakennustalkoissa, jätin suunnitellun 6 km lenkin väliin.)

Yhteensä juoksua 117 km - 13:33 - 1256 vertikaalista nousumetriä.



    Tuolta se näyttää kun harjoittelu sujuu, sekä harjoituspäiväkirjassa että kuvassa. Kuvan otin lauantain pitkällä lenkillä puhelimen kameran itselaukaisimella teitä varten. Kyse ei ole henkilökultista eikä edes tarinasta vaan keinoista. 
   Minä itse olen enemmän kiinnostunut niistä keinoista miten itseään pystyy kehittämään niin henkisesti kuin fyysisestikin. Henkilö ei ole tärkeä vaan päämäärä ja keinot. Keinoja on esillä ylläolevassa viikossa. Tarina on sitten erikseen.

   Koin tänään sateisella Pyhävaaralla jälleen voimakkaan tunteen kotona olemisesta. Olin juossut kolmisen kilometriä Haapakurua ja nousin valkoisen jäkälämaton peittämää louhuista kangasta poroaidalle. Ylitin aidan ja jatkoin ylös rinteeseen. Ilma oli sateesta happirikas ja maisema sumuinen, lämmintä kuusi astetta - varsin kaukana lauantain 28 asteesta. Rinteessä tunsin kohonneen kuntoni voiman. Pidin kuitenkin nousutahdin tasaisen hiljaisena ja annoin sieluni levätä. Voimakas yhteenkuuluvuuden tunne luonnon kanssa on parasta mitä harjoituslenkeiltä saa. Läsnäolemisen kaikenkattava kokemus.

   Maailmassa painetaan Ikean kuvastoja enemmän kuin Raamattua ja Koraania. Meihin yritetään vaikuttaa kaupallisesti enemmän kuin uskonasioiden puolelta. Ihmiseläintä yritetään erehdyttää hankkimaan kotiluolaansa kaikkea tarpeellista, vaikka oikea elämä pääosin on luolan ulkopuolella.
   Ikean työntekijät tekevät pyhiinvaellusmatkoja Älmhultiin Ruotsiin, jossa heille esitellään kuvia rautakangilla kiviä vääntelevistä, valkopaitaisista ruotsalaisista talonpojista. Yhteisöllisyyttä korostetaan ja siinä sivussa kykyä myydä. Kivimuuri sortuu ellei pieninkin kivi sovi paikalleen. 
   Minäkin kääntelin yksikätisen pappani ja isäni kanssa maalla kymmenvuotiaana kiviä. Meillä ei ollut valkoisia paitoja päällä mutta papalla sentään oli lippalakki. Yhteisöllisyyttä kutsuttiin silloin yhdessätekemisen pakoksi. Oli pakko tehdä, ei ollut vaihtoehtoja. Tämänpäivän kannabishipsterit ja muut valmiiksi väsyneet eivät tätä ymmärrä. Ei siis ollut mitään muuta vaihtoehtoa kymmenvuotiaalla muuta kuin pusertaa menemään, muuten olisi saanut rautakangesta perseelleen.
   Ennen ei kuitenkaan ollut paremmin. Unelmiani opin toteuttamaan vasta vuosia myöhemmin ja unelman elämiseen vaadittiin muutto Lappiin ja puoli vuosikymmentä sekä yli 70000 kilometriä juoksua. 
   Pidän rautakankea parempana vaihtoehtona, että nuori sukupolvi voi globaalissa maailmassa vapaasti valita missä virheensä tekee. Vasta riittävän virhemäärän jälkeen alkaa oikea suunta löytymään jos hyvin käy. Onnea heille ja heidän matkalleen.
   Suurten ikäluokkien kuolinpesissä tavaraa on käsittämättömästi. Olen itse kokenut tämän kahdesti tyhjentäessäni molempien vanhempieni jäämistöt erikseen. Pyhävaaran rinteessä tuli mieleen, että oikean elämän kokemiseen ei paljon tarvita. Lenkkikengät ja lenkkivaatteet, mutta etenkin sisäinen halu mennä ulos luontoon huonommallakin ilmalla. Eläviä ja aitoja, iholla tuntuvia kokemuksia kun ei voi ostaa, edes Ikeasta. Eikä niitä kokemuksia välttämättä löydä edes Raamatun tai Koraanin ohjeilla.

   Maailma on täynnä tarinoita. Henkilöistä kertovat tarinat, niihin minä aina välillä väsyn. Jos taiteilija teki hienon taideteoksen, olen kiinnostunut millä keinoilla hän sen teki. En niinkään mitä taiteilija syö, juo tai ketä hän panee ja minkälainen hänen kesämökkinsä on. Kaikki edelläkuvattu saattaa vaikuttaa taiteilijan taiteeseen mutta ei välttämättä kerro mitään niistä keinoista miten taideteos syntyi.
   Aivan samoin on ultrajuoksun yli-inhimillisten suoritusten kanssa. Juokseva henkilö ei ole tärkeä vaan hänen filosofiansa elää ja harjoitella. Kykynsä kehittää itseään kohti parempia suorituksia tai toisinsanoen kohti oikeaa, iholla tuntuvaa elämää. Minun matkani varrella siihen on tarvittu rautakankeakin. Helpompiakin keinoja on - löytäkää ne itse.

Palo-Pyhävaaran ja Pyhävaaran välisellä selänteellä valuvaa vettä - vaarat itkevät.

Sarmitunturin metsäautotien risteyksen sillalla poro tuli vastaan lauantaina, Kontosjärventie.

Haapakurussa allekirjoittanut liivit niskassa.

  

TRANSRASVAA JA MUUTA TUULISUOJAA

Olin kalastanut rannalta systemaattisesti erään nimeltämainitsemattoman joen kosket, suvannot ja asentotaimenten kivet. Ei mitään paitsi vuorotellen vesisadetta ja lumisadetta. Vaihdoin kevätkalan metkuihin tuskastuneena paikkaa erään ison nimeltämainitsemattoman järven niemeen keittokalan toivossa. Ei mitään vieläkään. Sitten tuli kahvintuska. Oli nöyrryttävä ja palattava mökille kun en ollut ottanut kahvivehkeitä mukaan.
   Puskin mönkijän suosta rinteelle ja takaisin kiviselle metsätielle. Ajelin kaikessa rauhassa hiljaisessa erämaassa kunnes ajatus iski: onko tämäkin päivä pilattava juoksemalla. Kauheaa! Minähän olen ultrajuoksija päivästä päivään ja vielä jonkinmoinen filosofinen itseni kehittäjä. Voiko sellainen levätä jo toisen päivän peräkkäin? Meneekö maine ja kunnia saati kunto?
   Keitän nykyisin nokipannukahvia muinaisella tavalla: pannuun mitataan ensin oikea määrä kahvijauhetta, päälle kaadetaan oikea määrä kylmää vettä, kansi kiinni ja tulille. Sitten kun nokasta sylkee kunnolla on kahvi valmista. Ei sekoiteta, ei säikäytetä, ei keitetä vettä ensin eikä muutenkaan taiteilla kolmasti kuohauttaen. Hyvää tulee kerrasta.
   Ennen kahvinkeittoa olin asetellut ritilälle transrasvat ojennukseen. Juustomakkara ja lihapiirakka juustolla ja paprikalla. Poikaruokaa. Vegaanit on erikseen. Neljä palaa sokeria kuppiin ja maitoa. Rajansa se on ravinnon kanssa runkkaamisellakin! Terveystrendit vaihtuvat vuosittain mutta pohjoiskarjalaprojekti on ja pysyy. Riittävästi kun polkee polulla hiessä niin kaikki palaa ja suolaakin on lisättävä.
   Ryystäessäni kahviani mökin terassin katon alla sateelta suojassa palasin kauhuajatukseeni. Pilata päivä juoksemalla. Jeesus sentään mitä ajatuksia. Olin levännyt edellisenä päivänä, koska ajoin kahdessa päivässä 1600 kilometriä pakettiautolla jonka perässä oli peräkärry ja pitkä, painava lasti. Mutta että nyt taas! 
   Istuin aikani ja päätin että syy on kalassakäynnissä, erämaassa ja Lapin kylmässä keväässä. Jotenkin rentoutuminen mökillä saunoen ja kirjaa lukien oli sekoittanut pääni muiden juoksusta irroittavien aktiviteettien ohella.
   Suomen Scot Jurek (Mikael Heerman) kirjoitti blogissaan, että pihatyöt haittaavat juoksemista (harjoittelua) ja juokseminen pihatöitä. Olen samaa mieltä. Lukemattomia kertoja olen vuosien varrella lähtenyt juoksemaan velvollisuudentunnosta metsätöiden, lapiotöiden tai rakennusprojektien jälkeen väkisin. Kun on pakko mennä. Kun ei voi pitää lepopäivää.
   Olin lenkillä kun sairaalasta soitettiin että äitini on loppusuoralla. Olin Norjassa tuntureilla juoksemassa kun poliisi soitti ja ilmoitti että isäni on kuollut. Ollessani entisessä elämässäni yrittäjänä juoksin usein neljäntoista tunnin taksin ratin takana istumisen jälkeen kankein jaloin ja myös yöllä, kun päivällä ei ehtinyt. 
   Lukemattomia kertoja minut on tavoitettu kesken lenkin eri asioissa. Joku saattaa ihmetellä, että onko pakko pitää puhelinta lenkillä mukana. Tottakai pitää, minun lenkkini kestävät joskus kauan ja maailma ei odota. Nykyisin juoksen jo usein ilman puhelinta. Toisaalta musiikkia on mukava kuunnella ja pitää kameraa mukana karhujen varalta tai muuten vaan. Voi ottaa selfien ja tarkistaa kotona oliko itsensä kanssa lenkillä. Jos ei tunne itseään kuvasta lenkin jälkeen on syytä lopettaa.
   Olen opetellut antamaan periksi aina välillä. Vaikeaa se on vieläkin mutta välillä on pakko levätä. Yksinkertaisesti en pysty samanlaiseen tuottavaan harjoitteluun jos elämässä on liikaa muita aktiviteetteja. Parhaillaan meneillään oleva polttopuiden teko on loppusuoralla. Sen jälkeen pitäisi rakentaa...
   Transrasva on luku sinänsä. Oikeasti olen aika tarkka syömisistäni. Ryhdyin jälleen syömään magnesiumin ja b-vitamiin yhdistelmää koska on ollut kramppeja ja väsymistä. Rinnalla Lapin vakituisena asujana menee d-vitamiinia. Hyöty noista voi olla pieni mutta uskossaan vahvat palkitaan tai ainakin paljon hikoilevat.
   Vyötärölle kertyvä transrasva on oiva tuulisuoja, ei palele, mutta juoksussa se on turha painolasti. Parempi olisi juosta tuulelta suojaan, mutta aina siihen ei pysty. Toisaalta tuuli pyyhkii ajatukset kirkkaiksi luonnossa juostessa, paras tuulisuoja olet itse. 
   Harjoittelussa on aikoja jolloin ei kysytä millä tuulella olet. On mentävä jos mielii menestyä. Ja jätettävä kaikki muu. Ei ole kyse henkilöstä tai hyvästä tarinasta. On kyse menemisestä. Miten siihen pystyy? Vastaus: menemällä tarpeeksi pitkälle, myös itsensä kanssa.

VIIKKO 22.

Ma- 10,1 km - 1.12. Haapakuru polkua.
Ti- 11,5 km - 1.42. Mäkeä.
Ke- 13,2 km - 1.27. Paksuniemi tietä ja polkua.
To- 8,7 km - 1.04. Haapakuru polkua aikaisin aamulla.
Pe- 8,3 km - 55,54. Lapinlahti mäkinen kuntorata.
La- Su - Lepoa

52 km - 6:22

TOUKOKUUN SUMMAUS

Juoksua 355 km pääosin poluilla - 43 tuntia.

Kohtuullinen kuukausi kun ottaa huomioon kaiken muun juoksemista häiritsevän tekemisen, jota tuntuu riittävän aina vaan.

Scott Walker kuoli maaliskuussa. Rest in peace. Täysin poikkeavaa musiikkia, surrealistisia sanoituksia ja tunnelmaa jostakin tavoittamattomasta.

SENTTALIININ ALTA

Kieli poskessa.

   Sirkkelin ujellus tunkee korvasuojainten läpi. Kumarrun ottamaan ties kuinka monennen pölkyn mönkijän peräkärrystä ja työnnän sen sirkkelin halkaisukartioon. Heitän palaset kottikärryihin, joilla puut viedään suoraan liiteriin. Hengitykseni höyryää kylmässä ilmassa, on kahdeskymmenesensimmäinen toukokuuta Inarin Nellimissä. Synnyin täsmälleen viisikymmentäviisi vuotta sitten illalla kello kaksikymmentä yli kaksikymmentäyksi Tampereen keskussairaalassa. 
   Nyt seison tässä, harmaa parta ajamatta Stihlin metsurihaalari päällä, keltaiset Pelttorit päässä. Hymähdän ja kun kumarrun ottamaan uutta puuta Kirsi tulee ulos tyhjien kottikärryjen kanssa liiteristä. Näen pinon täyttyvän kohta, on kahvitauon aika. 
   Mansikkakakkua. Tein klassisen kolmen lasin kakun. Taikinaan yksi lasi jauhoja, yksi munia ja yksi sokeria. Väliin vaniljatuorejuustoa, hilloa ja päälle kermaa kokonaisilla mansikoilla. Saa matkia ja löysätä sitten vyötä jos ei ole kulutusta. Minulla on.

   Eräs nykyisin erittäin entinen jalkapallomaalivahti laulaa: "Lapissa kaikki kukkii nopeasti." Kun nyt tulisi edes lehti puuhun. On tiukassa tänä keväänä. Kuivaa ja kylmää. Miten niin entinen? No ei ainakaan enää maalille. Ehkä olisi kannattanut malttaa sen kermaliköörin kanssa silloin nuorena ja notkeana. 
   Mutta liikaa on romantisoitu Lapin kevättä. Tämäkin on joskus paska paikka. Kylmä ja väritön. Mutta en vaihtaisi pois - vielä. Ehkä joskus otan Tinttoa sitten Välimeren rannalla lämmössä, hiukan ennen kuin on aika luopua lopustakin. Sitten kun olen todella vanha ja vittuuntunut kaikkeen. 
   Minulle erittäin merkityksellinen vanhempi herrasmies sanoi taannoin, että vanheneminen vaikuttaa mieleen negatiivisesti. Sitten kun seitsemänkymmentä on vuosissa ohitettu. Positiivisuus karisee kun elämänkokemukset ovat plakkarissa ja nuoremmat säätävät ympärillä omiaan eikä aina viitsisi olla neuvomassa. Että istukaa nyt saatana alaskin välillä.
   Nuoria houkuteltiin äänestämään Eurovaaleissa. "Annatko pappasi päätää tulevaisuudestasi?" Hyvä kysymys nuorille. Ylettyykö nuorena ymmärtämään tulevaisuutta kun kaikki on vain tässä ja nyt, ei huomenna? Kovaa ja korkealta, uutta ripsaria ja kudetta niskaan. Identiteettihakupanoja. Mutta onko vanhassa vara parempi? Kulunut naama ja puku - ajatukset myös. Ulosanti matalaa keinuntaa. Hyvä veli hoitaa niput ohessa kuntoon. Viagraa. Ota asioista selko ja jätä äänestämättä. 
   "Missä vika on jos posket ei näy takaapäin? Sosiaalihuolto on ollut vastuuton." Jos lähtee jalkavaimoksi terroristille ja sitten rakkauden hedelmä pyörii ripulissa mustan kaavun jaloissa kuolemanleirillä. Ilman muuta huudetaan Suomea apuun. Suomen velvollisuus on auttaa. Mutta onko Suomi yhtäkuin suomalaiset? Ei lähellekään kaikki. Ja pitääkö auttaa? Siinäpä kysymys - ei välttämättä, sillä terrorismin pyrkimys on aiheuttaa hajaannusta. Mutta yhtenäinen kansa auttaa omiaan aina. 
   Jos katsoitte dokumentin Euroopan suurista pakolaisvirroista niin eihän heitä kukaan tänne eikä minnekään muuallekaan oikeasti halunnut. Niin ei vaan voi sanoa ääneen tai kirjoittaa. Ups! Muutoin naulataan hakaristi otsaan tai tuomitaan peeässäksi. Kyse kai on siitä, että tulevaisuudessa osa Afrikkaa muuttuu asuinkelvottomaksi lämpötilan nousun myötä. Miten sitten. Lapissa on tilaa kunhan riittää kalsareita. Mutta voi olla että tietty kansanryhmä vastustaa tätä(kin) polarisoitumisen pelossa. 
   Painanko nyt deleteä. En paina, jatkan kieli poskessa.
   Erään äskettäisen tapahtumaketjun seurauksena Suomi kuulemma voitti. Tästä syy-seuraussuhteena syntyy kaupunkiolosuhteissa hillitön juominen, remuaminen ja suihkulähteessä uinti. Filosofi todistaa televisiossa, että on aivan sama miten, kunhan olemme yhtenäisen positiivisia. Minäkin join alkoholittoman oluen ja kävin Inarissa alasti uimassa. Huusin kulli surkastuneena mörköä satamassa kolmen asteen lämmössä. Rajapartio tuli kesken kaiken ja sanoi että mene kottiis siitä! Ja sitten heräsin sohvalta.
   Kun Pekka Aalto teki maailmanennätyksen ultrajuoksussa, sekä inhimillisessä suorituskyvyssä, niin henkisen kuin fyysisenkin onnistumisen par exellencen, ei kukaan uinut missään saati muutenkaan remunnut. Postimies ei ole mörkö. Onneksi.
   On ne kummia ne suomalaiset kun Suomi voittaa. Mikä Suomi? Perkele tämä omaisuuttaan myyvä perseennuolija mitään ole voittanut sitten toisen maailmansodan. Kunhan ollaan oltu kusi sukassa itään päin ja samalla pyllistetty vahingossa länteen. Nyt ei ole enää väliä kun kaikki on kolmatta sukupuolta tai olmeja. Mut hei! Kaikki pelaa!

   Edelläkerrotun perusteella minusta voi saada varsin tunteettoman kuvan. Minun osittain surrealistisessa maailmassani liika liha kuoritaan aina ensin pois jotta nähdään kestääkö luuranko. Olen elänyt kuusitoista vuotta yrittäjänä yhteiskunnan ulkopuolella täysin omillani. Nyt kun en enää yritä, en edes yritä palata yhteiskuntaan, en ainakaan tähän yhteiskuntaan. Minun moraalissani on tilintasauksen veto-oikeus. Jos ja kun kaksi edellistä sukupolvea suvussani painoi peräsuoli pitkällä uhrauksia tehden ja ehti niistä huolimatta istahtaa niin ehdin minäkin ja aivan saatanan paljon aiemmin kuin keskimäärin ehditään.
   Tilastojen mukaan joka viides suomalainen ei harrasta mitään liikuntaa. Se on hyvä. Se niinkuin tasaa tilastoja kun minä yritän liikkua kolmen edestä. Enkä aina edes onnistu. Ylekin teki hienon jutun Karhunkierroksen polkujuoksusta. Nyt oli jo verorahoin kustannetun uutisautomaatinkin pakko kirjoittaa, koska Karhunkierroksen tulostaso on maailmanluokkaa. Yhteisöllisyys löydettiin esiin ja sitä verrattiin aiemmin tässä tekstissä esiinnostamaani suihkulähdeuintilajiin ja kyseisen niin sanotun urheilulajin kannattajien yhteenkuuluvuuden tunteisiin. 
   Minulle yhteisöllisyys yksilölajissani on epäolennainen asia. Sensijaan mielenkiintoisten ihmisten tapaaminen ja heidän kanssaan ystävystyminen ei ole epäolennaista. En silti pysty kollektiiviseen yhteisöllisyyden tuntemiseen paitsi kuuden päivän juoksussa alle kilometrin radalla ja sielläkin pätkittäin. Hienoja ihmisiä ja vähemmän hienoja mutta vähempikin remuaminen riittää, sirkus on erikseen. Tarkoitus on juosta pitkälle ja kehittyä ihmisenä. Taantuminenkin sallitaan mutta pitkälle on päästävä. Pois. Kauas.
   Lapissa on pakko tehdä puita jotta tarkenee kesän. Vanheneville luille lämpö tekisi hyvää mutta kaikkea ei suoda tasaisesti kaikille. Tinttoa on kaapissa ja se lämmittää tarvittaessa. Kyky karsia liika pois edistää ytimen havainnointia. Valinta helpottuu. Oman ruudun hoitaminen käy mielekkääksi kun tajuaa, että koko maailmaa ei pysty pelastamaan. Kun perustus kestää ja katto on ehjä voi havainnoida mukavasti maailmaa. Ja naureskella. Positiivisuus löytyy päivästä toiseen luonnosta ja ultrajuoksusta.

   -Oletko käynyt kalalla?
   -Kun nyt helvetti sentään saisi ensin polttopuut tehtyä juoksuharjoittelun ohessa...
   -Lapissa on maankäyttöön ja yrityselämään liittyviä kummallisia asioita, koska sinä kirjoitat niistä?
   -En koskaan.
   -Kuvassa oli karhun jälki.
   -Vanhapään takaa, iso oli ollut.
   -Näitkö?
   -En mutta metsäveljistä yksi näki, nythän tiedätte sitten miten minun kävi jos en joskus palaa lenkiltä.
   -Niin se senttaliini? Mikä se on ja miten se tähän kirjoitukseen liittyy?
   -Minähän sanoin heti alussa että kieli poskessa, mutta kyllähän sinä senttaliinin tiedät, kysy Googlelta tai Kemijärveläisiltä.

   
VIIKKO 21.

Ma- 16 km Nellimin vaaroilla - 2.10.
Ti- 6 km Käärmeniemen tiellä - 38.45.
Ke- 13 km Haapakurussa - 1.30. 3 astetta lämmintä.
To- 18 km tiellä Virtaniemeen - 1.57.
Pe- Lepo / Talkoissa erämaassa.
La- 30,1 km Apinavaara ja Ahvenvaara - 3.45. Oikea aika 3.32.
Su- 12 km Haapakurussa hiukan vauhdikkaammin - 1.17.

Yhteensä 92,5 km - 11:19 - 1333 m vertikaalista nousua.

Sairastelujen romuttama itseluottamus alkaa rakentua.

Haapakurun lenkkimaisemaa.

KIPU

 Kipu on ystävä, se motivoi puristamaan viimeiset voimanrippeet päästäkseni perille. Kipu on vihollinen, jatkuessaan vuosikausia se katkaisee matkanteon, vie viimeisen ilon elämästä ja lopulta tappaa.
   Sairastamastani syövästä on kulunut 27 vuotta, mutta kipu on läsnä. Aktiivisessa hoitovaiheessa minua ensin hieman leikeltiin ja senjälkeen sain kuusi hoitokuuria kemoterapiaa. Leikkaus jätti elämääni toistuvan aavesäryn ja kemoterapia elinikäiset hermoratavauriot käsivarsiini. 
   Ilman näitäkin muistaisin jokaikisenä päivänä aamulla herätessäni olla kiitollinen uudesta päivästä mutta näin on varmistettu, että ote ei lipsu. Kipuni ei ole jokapäiväistä enkä ole kipupotilas. Ultrajuoksijana olen varsin kaukana potilaasta, mutta kipu kuuluu olennaisena osana elämääni viikottain.
   Ihmiset aikanaan sanoivat että olin onnekas kun selvisin syövästä, He luulivat, että kaikki palasi tervehtymisen myötä elämässäni ennalleen. En ollut onnekas vaan taistelija joka kohtasi loistavia lääkäreitä. Meistä tuli tiimi, joka teki voittoisaa tulosta. Syöpää ei koskaan selätetä, sen kanssa opitaan elämään.
   Matkallani olen kohdannut kateutta, jopa terveydestä. Vuosia sitten kohtasin erään kohtalotoverin isän, papin, Tampereen Rauhaniemen avantouintisaunalla. Minä selvisin, kohtalotoveri ei. Hänen isänsä saunalla esittämään kysymykseen minulla ei silloin ollut vastausta. Eikä ole vieläkään.
   Miksi sinä selvisit?
   En ole koskaan aiemmin kertonut kivuistani julkisesti. Teen sen nyt, koska haluan osaltani kannustaa ihmisiä tekemään elämässään sellaisia valintoja, että matka jatkuu vaikeuksista huolimatta kokemisen arvoisena. Kertoessani kivuistani teen itsestäni peilin teille. Kun kohtaatte minut tai ohitatte minut ultrajuoksukilpailussa, voitte miettiä kuinka paljon teihin sattuu tai oletteko todella niin väsyneitä kuin luulette.
   Käsillä ei juosta? 
   Käsien käyttö varsinkin polkujuoksussa on tasapainon ylläpitämiseksi tärkeää. Maantiellä tai tasaisella alustalla juostessa käsien liike rytmittää askelta ja oikea käsien käyttö säästää energiaa. 
   Käsieni hermoratavauriot haittaavat minua enemmän moottorisahatessa tai polttopuita sirkkelillä sahatessa kuin juostessa. Yöllä kun herää, eikä tunne käsiään tietää kuitenkin olevansa elossa.
   Aavesäryistä ei kannata kirjoittaa mitään. Ne täytyy itse kokea ymmärtääkseen, on pahempaakin kipua - ehkä.
   Kivun kestämisessä ei ole mitään sankarillista. Kivunsiedon kehittyminen tietenkin parantaa ultrajuoksussa kykyä viedä itsensä rajojen yli mutta ei sinällään takaa pidemmälle pääsyä.
   Pidemmälle on haluttava aidosti ja hinta minkä siitä maksaa on henkilökohtainen. Toiset selviävät ehjinä, toiset kuluvat loppuun. Pohdinta on hyödytöntä, sillä loppuun kulutaan jokatapauksessa. Itse mieluummin elän elämää, joka tuntuu oikealta eikä vain solju ohitse.

   Ystäväni Onni Vähäaho irvisteli Youtube-videossaan, että Suomessa naamat vaihtuvat hitaasti, niin lööpeissä kuin vähän muuallakin. Tämä on surullisen totta. Matti ja Teppo, Tauski. Minä olin kaksikymentäviisi vuotta sitten keikalla Jämsässä ja soitin Tauskille taustanauhan kesken diskoillan. Ketähän kiinnostaa vuodesta toiseen nämä ja monet muut mainitsemattomat? Jos Yleltä tulisi ultrajuoksusta yhtä paljon ohjelmia kuin linnuista ja luonnosta tai vaikkapa jääkiekosta, niin varmaan koko kansa juoksisi yötä päivää.
   Elämänvalinnoista kirjoittaminen ei ole aina mielekästä. Minä toistan itseäni mutta en ehkä suotta?
   Jos naamat eivät vaihdu, niin eivät tunnu vaihtuvan arvotkaan. Jälleen on julkisuudessa ollut puhetta uudesta kilpailukykysopimuksesta. On väitetty vakavalla naamalla, että puolet suomalaisista jää eläkkeelle vastoin tahtoaan. Nyt mietitään jälleen miten ihmiset saadaan jatkamaan töissä pidempään. Samalla ihmiset voivat yhä huonommin elämässään. Nuorista osa on jo ylioppilaskirjoitusten jälkeen loppuunpalaneita.
   Perusteluksi esitetään että tulevilla sukupolvilla on liian suuri taakka kannettavana jos työllisyysastetta ei saada paranemaan. Mistä helvetistä näitä paskanjauhajia ja taloussankareita löytyy vuodesta toiseen? Eikö todella ihmisen elämässä ole muuta kuin palkkatyö, olla osa tuottavuutta. Sitäkö varten täällä ollaan?

   Mennyt viikko oli juoksun osalta rasituksen tasapainon hakemista. Yritän tässä vaiheessa olla väsymättä liikaa. Harjoittelu muiden fyysisten töiden ohessa on tasapainoilua.
   Tätä kirjoittaessani olen ollut kaksi kuukautta terve viiden kuukauden sairastelujakson jäljiltä. Yllätys on ollut kuinka syvältä saan hapuilla peruskuntoa. Normaalin kahden tunnin harjoitus alkaa vasta nyt sujua mutta ei lähellekään peräkkäisinä päivinä. Hiukankin liikaa tehoa, niin olen pari päivää aivan poikki. 
   Edelläkerrottu selitykseksi niille, jotka odottavat minulta yli sadan kilometrin harjoitusviikkoja ihan tuosta vaan. En yksinkertaisesti pysty niihin vielä niin että ne kehittäisivät, mutta tulossa olen.
   Ultraurheilevana, kohta 55-vuotiaana miehenä yritän tiedostaa jaksamisen rajat monelta eri kantilta. Liika väsyminen ei johdu andropaussista. Minua panettaa tasaisesti ja hyvällä menestyksellä. Tämänhetken pikkunätissä juoksemisessani on siis kyse normaalista sairastelujen jälkeisestä adaptaatiosta tai muusta suun kautta purkautuvasta kitinästä, jota nuorempi polvi nimittää nillitykseksi tai joksikin muuksi.

   Mainittu muu fyysinen tekeminen on polttopuiden tekoa. Yllätys oli suuri kun sain maanantaina matkahuollosta tekstiviestin. Farmilaite oli sittenkin kiikuttanut sirkkelin laakeriyksiköt lähtevien tiskille. 
   Sain sirkkelin kuntoon. Kiinalaiset halpislaakerit kestävät aikansa. Vanhaan koneeseen ei kannata laittaa sadan euron laatukamaa. Pakettiin laitettiin myös pari kiilahihnaa varalle. Nyt olen varaosien suhteen omavarainen tämänkin asian suhteen täällä rajaseudulla rankalla.

   Nellim odottaa lehteä puuhun. Metsäjärvet ovat vielä jäässä mutta lumi on pääosin maastosta sulanut. Kirjosieppo, laulurastas ja västäräkki ovat saapuneet. Kirsin kanssa nähtiin Sarmin erämaan laidalla hiiripöllö. 
   Kun etelässä ollaan hellerajalla niin täällä nussitaan ulkona pääosin vielä pitkät päällä alle kymmenessä asteessa. 
   Leivoin mustikkapullia eilen, en laita kuvia ettette kuolaa.
   Kävin lenkillä isän haudalla, sammutin tietysti kellon. Aurinko tuli pilven takaa esille.
   "Elä elämääsi." - Se sanoi sen jo vuosia sitten.
   Parhaani mukaan.
   Päivästä päivään ja kipurajan paremmalla puolella pääosin.

VIIKKO 20.

Ma- 8 km - 56.20. Konkeloniemen polku
Ti- Lepo, polttopuuntekoa.
Ke- 12,6 km - 1.22. Paltsavaarat, mökillä.
To- 18,3 km - 2.01. Mökiltä kotiin mutta Apinavaaran laen kautta.
Pe- Lepo, polttopuuntekoa.
La- 21 km - 2.29. Härkäjärven lenkki, mäkiä.
Su- 8,01 km - 1.02. Polttopuunteon jälkeen kasuaali Palo-Pyhävaaralle.

68 km - 7:52 - vertikaalia 1061 m.

SEURAAVASSA VASTINETTA MATILLE JA TEPOLLE, TAISKALLE JA TAUSKILLE JA KAIKILLE MUILLE VANHOILLE YLEN PUHKISOITTAMILLE...

   
  

"EIHÄ SE O KU TEHÄ"

Suomen historia on täynnä tarinoita miehistä, jotka ensin tekivät liikaa töitä ja keikkaa, urheilivat liikaa. Sitten masentuivat tai väsyivät ja alkoivat juomaan. Erosivat puolisostaan, joutuivat vankilaan tai muuten suurien vaikeuksien kautta ainakin sairaalaan. Palasivat entistä ehompina ja raittiina, voittivat ja olivat suosionsa kukkuloilla kunnes löytyivät hotellihuoneesta tai muusta yksinäisyydestä kuolleina oman käden kautta tai muiden överien jatkumona. Minulta ei löydy empatiaa näille mollivoittoisille sankaritarinoille. Minuun ei ole koskaan vedonnut elämänhallintansa menettäneiden urpojen nostaminen sankareiksi.
   -Näin voi käydä meille jokaiselle.
   -Mitä sitten, pitäisikö?
   -Ei mutta on helpompi ymmärtää.
   -Omia epäonnistumisiako? Paskapuhetta!
   Ultraurheilu perustuu liiallisuuksiin. Rajat katsotaan menemällä tavanomaisesta yli ja vieläpä erittäin kauas. Ultraurheilijan elämänhallinnan kulmakivi on henkinen kasvu, ymmärrys siitä mikä on muille liikaa on minulle vielä normaalia. Mikä sitten on minulle liikaa? Siinäpä kysymys!
   Olen juossut kohta kolmekymmentä vuotta ja vain itselleni. Olen elänyt läheisilleni mutta juossut itselleni. Samalla olen juossut pois läheisteni luota enemmän kuin keskimäärin olisi ollut soveliasta. En koskaan ole juossut kerätäkseni peukutuksia sosiaalisessa mediassa tai näyttääkseni että tänäänkin pystyn tähänkin. Vain kilpailut ovat olleet näyttöjä ja mikä onkaan kasvattavampaa kun ennen kilpailua terveen uhoamisen jälkeen niin sanottujen epäonnistuneiden tulosten selittäminen.
   Virheiden myöntäminen julkisesti tekee terää itselle. Kun kaikki ennen kilpailua harjoituksissa on helppoa ja naurettavan kevyttä ja sitten itse kilpailussa ei onnistu, voi kysyä itseltään että onko nyt varmasti kartalla itsensä kanssa. Onko kusi päässä vai alapäässä?
   Ultrajuoksumaailmassa on tälläkin hetkellä lahjakkaita nuoria joiden soisi kuuntelevan meidän setien selittämisiä. Emme ole aina oikeassa, mutta turhauttaa kun jokainen sukupolvi hakkaa päätään seinään tehden samat virheet ylikuormituksen ja kaikkivoipaisuuden luulossaan kuten mekin teimme aikanamme. Kärsivällisyyttä lapset, kyse on kestävyysjuoksusta - nimimerkillä yli 30 vuotta juossut setä. (Juoksee vieläkin.)

   Kevät on Lapissa. Lumet sulavat vauhdilla ja muuttolinnut ovat saapuneet. Nellimin perspektiivistä näkyy siis peippoja, järripeippoja, haapanoita, hanhia, joutsenia, telkkiä ja merikotkakin pistäytyi tontilla joen rannassa maassa varisten ahdistamana. Viikonlopun sateiden myötä silmut ovat alkaneet pullistua, maa on syvältä jäässä vielä, joten ei kiirehditä.
   Juokseminen Nellimin maastoissa on todellista polkujuoksua. Läsnä on aina suo, juuret ja kivikot sekä löysä hiekka. Maaston kaikki urat ovat epätasaisia puhumattakaan vaarojen louhuisista rinteistä. 
   Täytän tässä kuussa 55 vuotta ja huomaan sen kehossani. Vanhat vaivat ja jaksaminen eivät ole talven sairastamisen jäljiltä ainakaan parantuneet. Harjoituksen olisi oltava jatkuvaa, tauot aiheuttavat aineenvaihdunnan häiriöitä ja palautumattomuutta.
   Viikolla sain kasaan 78 kilometriä. Nousumetrejä tuli enemmän kuin edellisellä viikolla eli harjoitus oli hiukan raskaampaa. Pidin torstaina lepopäivän, edellinen olikin kahden viikon takaa. Viikolla testasin itseäni ensi kerran kunnolla alkuviikon kolmen päivän lenkeillä. Maanantaina ensin kunnolla vaaroilla ylös ja alas, tiistaina hiukan liian lujaa tiellä ja keskiviikkona harjun rinteillä lopullinen energian tyhjennys. Palautuminen sujui mutta ei ihan niin kuin olin odottanut. Sunnuntain jätin suunniteltua kevyemmäksi. Onnistunut viikko juoksun kannalta.

   Polttopuiden tekemisen kannalta viikko ei onnistunut. Sirkkelin halkaisukartion alle kiilautui koivu ja saatuani kalikan pois sirkkeli aloitti pienen kolinan. Purin akselin onneksi esiin, etummainen laakeriyksikkö oli murtunut, jos töitä olisi jatkettu se olisi saattanut tulla silmille. 
   Hankalin osuus oli saada halkaisukartio irti akselin päästä. Loppujen lopuksi Kirsi väänsi metrisellä jatkovarrella koko painollaan kun minä pidin putkitongeilla kiilatusta kartiosta kiinni. Aukesi. Tilasin osat matkahuoltoon ja nyt odotellaan. 
   Eikö ole kirvestä kysytte. On ja mänty halkeaa sillä helposti mutta tervetuloa koittamaan Lapin mutkaista koivua. En muuten erityisemmin pidä halkaisukartiosta. Se on hiukan epäturvallinen ja käyttö vaatii jatkuvaa huolellisuutta. Harkinnassa on ostaa pieni sähkökäyttöinen halkaisukone. Se olisi kätevä siirtää sähköttömälle mökille agrekaatin perään.
   Kun juoksee ensin pari tuntia maastossa, vaihtaa sitten 17 rengasta autoihin, peräkärryyn ja kottikärryyn, pesee renkaat ja kärrää ne varastoon, tekee siihen päälle vielä puita, on koossa jo hyvä päivä. Ei siinä tarvitse todistella kylillä "että minä hakkaan puut kirveellä" tai "olipas juoksu kevyttä". 
   Oli ihan saatanan väsyttävä viikko ja mikään ei ollut hassun hauskaa tai helppoa hupailua saati kevyttä. Mutta sellaisen viikon saa kuin itse valitsee.
   Minun viikkoni oli hyvää elämää, eihä se o ku tehä!

VIIKKO 19.

Ma- Todellista polkujuoksua Nellimin vaaroilla 14 km - 1.50.
Ti- Tiellä 20,2 - 2.05. Liian kovaa vauhtia.
Ke- Kehon tyhjennys rinteillä 11 km - 1.33. Kaivamista.
To- Lepo
Pe- 11 km illalla polttopuunteon jälkeen - 1.14.
La- Haapakurun 14 km - 1.59. Kiipeilyä osittain.
Su- Kevyttä palauttelua 8,4 km - 1.01. Hiekkaa ja polkua.
       Illalla kävelyä Kirsin kanssa reilu tunti.

Yhteensä juoksua 78,8 km - 9:45 - 1249 m vertikaalista nousua.

Saivartelua aiheesta harjoittelenko jo? Ehkä harjoittelin, ehkä en.

ELÄMÄÄ KAIHDINTEN TAKANA

Palasin kotiin Lappiin Etelä-Suomesta. Reilun parin viikon reissu, jonka aikana tapasin läheisiä mutta en suinkaan heistä kaikkia. Kaikkia en ehdi koskaan tapaamaan. Etenkään kun kaikki eivät haluakaan tavata ketään. Ihmiset kiertävät kehää kaihdintensa takana. Eteenpäinmennessäni en aina jää odottelemaan, toisaalta toiset menevät ohikin - puolensa molemmissa.
   Urbaanien lenkkien aikana on aikaa katsella ympärilleen. Kerrostaloja, joiden ikkunoissa on kaihtimet alhaalla yötäpäivää tai omakotitaloja, pihoissa autoja ja lasten leluja mutta ketään ei ulkona ja kaihtimet alhaalla. 
   Mitä järkeä on olla aina sisällä? 
   Ja miksi kaihtimet ovat aina kiinni? 
   Onko ulkona jotain pelottavaa?
   Ihmisensäilytystä sisätiloissa.
   Lapissa päivä on nyt lähes kaksikymmentä tuntia pitkä. On syytä laittaa kaihtimet alas yöksi että saa nukuttua. Reilu kuukausi ja alkaa yötön yö. Luonto herää kiivaaseen kesään. Sunnuntain lenkillä oli vielä lumipälviä senverran, että Suuren Kakan jälkeen sai lenkillä pyyhittyä. Pian on paperin aika ellei tyydy luontoystävään, vihreään sammaleeseen.
   Lenkillä näin hanhia, riekon, joutsenia ja kuulin kurjet. Mutta en yhtään ihmistä. Eikä yhtään ylimääräistä ääntä kuulunut. Ero Etelä-Suomeen on valtava. Hiljaisuuden ero on miltei käsinkosketeltava ja itse hiljaisuus täällä on syvää kunnioitusta herättävä.
   Hiljaisuudessa on toinenkin puoli. Jos korvat eivät soi voi kuulla omat ajatuksensa. Jää kiinni itse teossa. Mieli, joka ei koskaan ole hiljaa, puhuu. Minulle se kertoo päivästä toiseen toivosta. Uudesta päivästä, uudesta alusta.
   Maailmassa on paljon paskaa mutta myös valtavan paljon hyvää. Moni itkee paskan keskellä eikä löydä voimia toteuttaa unelmia ja omia valintoja. Itselle tärkeät asiat jäävät tekemättä. Liian moni luovuttaa koska ei jaksa enää taistella. Liian moni pelkää eikä usko toivoon. Toivo on maailmankaikkeuden suurin voima.
   Vain sinä voit toteuttaa henkisen vallankumouksen. Ylitä kehon ja mielen itse luomasi esteet omassa elämässäsi. Sinä olet vapaa nostamaan kaihtimet ja katselemaan uteliaana ulos uutta. Anna hyvän kiertää ja nostamalla kaihtimet näytät muillekin että toivoa on.
   Valta on sinulla.

"Mutta älä kysy minne olen matkalla, sillä vaeltaessani tässä rajattomassa maailmassa jokainen ottamani askel on kotini." 

- Munkki Dögenin runo teoksesta The Zen Poetry of Dögen - Verses from the Mountain of Eternal Peace

VIIKKO 18.

Ma- 20,1  km Julkujärven maisemissa - 2.04.
Ti- 12 km - Serpentiiniä - 1.27.
Ke- Aamupäivällä Tuuri Talasnevan tiellä 12 km - 1.16.
       Ilta Nivala SuperPep2019 reittiä 10,1 km - 1.17.
To- Aamulla 14,2 km SuperPepreitin loppua 2.06.
Pe- 8,1 km tuulista Kemin merenrantaa - 52,22.
La- 8 km Rovaniemen Ounasvaaralle - 55,34.
Su- 8 km kotona Nellimissä, ampumaradan tielenkki - 55,02.

Yhteensä 92,6 km - 10:55

Viikko alkaa olemaan sinnepäin, todelliseen harjoitteluun on vielä matkaa mutta parempaan päin olen menossa. Olen edelleen juossut vähemmän kuin olisin pystynyt, koska lihasten ja nivelten adaptoituminen suuriin määriin etenkin iskunkestävyyden osalta on kesken.

HUHTIKUUN SUMMAUS

Juoksua 297 km - 37 tuntia.

Mennyt kuukausi palautti kohti päivittäistä juoksemista. Edelleen olen hiukan yleisväsynyt mutta keho alkaa oppimaan ja etenkin toimii kuten se on toiminut viimeiset 24 vuotta - vastannut kun käsketään.
   Normaalimpaan juoksurytmiin paluu poistaa epäuskoa, tasaa mielen odottamaan parempaa. Pikkuhiljaa pettymys Unkarin matkan peruuntumisesta haihtuu. Nimenomaan matkan peruuntumisesta johtuva pettymys, kilpailun ei niin väliä mutta matka Lapin talvesta kevääseen heräävän Baltian kautta Unkarin lämpöön on aina yhtä virkistävä.
   Olen etuoikeutettu tai toisin sanoen oikein valinnut. Neljä kuuden päivän juoksun matkaa. Monet eivät eläessään pysty lähtemään kotinurkkia kauemmas. Yhtähyvin monet juoksevat aina vaan samoja hölkkiä ja maratoneja harjoitellen samoja tonnin vetoja ja tasavauhtia vuodesta toiseen.
   Omia valintoja.

 

Blogin kuvat ovat vilauksia verkkokalvoiltani matkani ohessa. Juosten näkee ja etenkin kokee luonnon läheltä. Kuvista löytyy Ounasvaaran polkua, Hämäläistä metsämaisemaa ja Tampereen Kalkun taisteluhautaa yhtäläillä kuin Rovaniemellä sulavia joen jäitäkin.
   On oma valinta mitä haluaa nähdä.