Vuonna 2016 alkukesällä käytiin Hämeenkyrössä silloisen kotini, Käpykolon, keittiössä keskustelu. Kirsi ja minä sovimme tuolloin että asetan tavoitteekseni voittaa vuoden 2017 6-päivän kilpailun Unkarin Balatonfüredissä ja Kirsi omalta osaltaan ymmärtää ja tukee tätä pyrkimystä. Lähdin harjoittelemaan tosissani. Takana oli muutamia tuloksellisesti huonoja vuosia ja taantumista. Syksyn 2016 Norjan tuntureilla alkoi jo tuntumaan että unelmaa kohti voi alkaa tosissaan pyrkimään.
Sitten isäni kuoli.
Siteet menneisyyteeni katkesivat. Minut pysäytettiin ja pantiin arvioimaan koko elämäni tarkoitus uudelleen. Uskoani koeteltiin ja harmonia särkyi.
Teimme ison elämänmuutoksen. Myimme kotimme ja muutimme Pohjoisen Nellimiin. Päätin juosta 2017 Unkarin 6-päivän juoksun samalla tavoin kuin aikanaan juoksin Täby Extreme Challengen satamailisen heti äitini kuoleman jälkeen, antaa ultrajuoksun itsensä kertoa haluaako se minut vielä mukaansa vaikka valmistautuminen on henkisesti ja fyysisesti täysin puutteellista.
2017 antoi pelkällä pohjakunnolla juosten tulokseksi 476 kilometriä ja hennon kuiskauksen jatkaa.
Minä jatkoin.
Lähtiessäni harjoittelemaan kohti vuoden 2018 6-päivän kilpailua kävimme saman keskustelun uudestaan Kirsin kanssa. Tällä kertaa se tapahtui Luostolla matkailuautossa varsin lumisissa olosuhteissa Lapin alkutalvessa lokakuussa 2017. Tavoitetta ei muutettu. Siihen lisättiin kaksi sanaa : annat harjoittelussa vain kaiken.
Ultrajuoksukilpailun voi voittaa kahdella tavalla. Tulla ensimmäiseksi, saada ensimmäinen palkinto ja olla paras kaikista osallistujista. Tai sitten voi tehdä oman ennätyksensä ja todeta että ei tarvitse enää koko kilpailua ollenkaan. Jälkimmäinen on mahdollista myös ilman ennätystäkin.
Kilpailu voi voittaa sinut. Palaat vuosi vuoden jälkeen yrittämään mahdottomia ja lopulta olet rikkijuostu raunio, addiktoitunut kasa ihmisen osia.
Kuuden päivän kilpailu on 144 tuntia kokonaisvaltaista huippurasitusta joka pudottaa sinut maan tasalle. Se kitkee sinusta kaiken ylpeyden ja antaa palkinnoksi harmoniaa jos annat sen tehdä niin. Kaikki turha jää, on vain sinä ja juoksu, lopulta juostu juoksu. Ja sitten tyhjyys. Kyyneleet ja uuden alku.
Minä juoksen kuuden päivän kilpailuja nostaakseni päivittäistä standardiani. Haluaisin että kykenisin suhteellisen helposti juoksemaan 600 kilometriä kuudessa päivässä. Haluaisin myös juosta muutaman yli 700 kilometrin tuloksen ja kymmenen päivän kilpailussa mielellään 1200 kilometriä.
Miksi ?
Nuo luvut perustuvat ajatukseen juosta 52 päivää eli 3100 mailia eli yli 5000 kilometriä New Yorkissa Sri Chinmoyn kilpailussa. Tuohon kilpailuun ei ole mitään realismia pyrkiä ilman noita tuloksia sekä ilman harmoniaa. Sri Chinmoyn seuraajat kun tarjoavat kaiken, joten ensin pitää tutustua heihin juoksemalla siellä 6- ja 10-päivän kilpailuja. Riidankylväjiä ei haluta 52 päivän kilpailuun, mikä on itsestään selvää jos asiaa pohtii hieman tarkemmin.
Luuletteko vittuilemalla pystyvänne juoksemaan 52 kappaletta 18-tuntisia päiviä pysyen kilometrivaatimuksessa ? Entäpä jos teille vittuillaan ?
Minun tasoni on ollut noin 70 kilometriä päivässä. Todistin sen 2014 juostessani tuhat mailia. Voi se olla 80 kilometriäkin ja nyt se voi olla jo 90 kilometriä mutta ei vieläkään riittävästi.
Kuuden päivän tuloksissa minulle merkitsevät siis vain tunne miten tulos tulee huomioiden olosuhteet ja luvut 550-600-650-700-750.
Kärsivällisyys palkitaan ? Tai ainakin minusta tulee parempi ihminen ?
Kun kirjoitan että olen valmis juoksemaan itseni rikki ennätystä tavoitellessani se tarkoittaa että yritän välttää kirurgin pöydälle joutumista. En haluaisi olla addiktoitunut kasa ihmisen osia vaan haluaisin juosta vielä vanhempanakin tunturien tuulessa hissukseen.
Hyvää elämää. Harmoniaa. Loppuun asti kulutettuna.
8th EMU 6 DAY ULTRAMARATHON TROPHY 3.5 - 9.52018 Unkari / Balatonfüred
Kilpailu käynnistyi sujuvasti. Juoksin vaivattomasti joka kierroksella kävellen ensimmäiset kuusi tuntia ja ihmettelin itsekin vauhtia joka ei missään tapauksessa tuntunut kovalta vaan kello näytti toisin. Yritin jarruttaa ja sain tehtyä hyvän ensimmäisen päivän.
Sitten aloin tuntemaan oksettavaa oloa kuitenkaan oksentamatta. Minkäänlaisia vatsaoireita ei minulla ollut koko kilpailun aikana, joten innostuneen kotikatsomon osmosal- ja lihaliemijutut lähinnä naurattivat vaikka olo varsin kehno olikin.
Minä olen oksentamisen mestari. Unohdetaan että syöpähoitojen aikana minulle järjestettiin ohjattu mahdollisuus oksentaa kuusi kertaa viisi päivää kahden viikon palautuksella. Kemoterapiaa eli solumyrkkyhoitoa. Minulle annettiin tuolloin hyvinvointilääkettä joka katkaisi osittain yhteyden aivojen ja pahoinvointikeskuksen välillä. Oksentaminen siis merkitsi minulle kuolemaa alati heikkenevien veriarvojen ja sen myötä sen vähäisenkin ravinnon menettämisenä minkä sain syötyä.
Kilpailussa on katastrofi jos ei saa syötyä eikä juotua ohjelmansa mukaisesti. Syöksyy varsin alas ravintoaineiden kadotessa elimistöstä ja hiipuu. Arvelimme oksetavan olon johtuvan lämmöstä, juomisesta sekä paikallisen leivän hiivasta.
Kehon happo-emäs tasapaino sakkasi ja aiheutti heikotusta ja energian imeytymisongelmia. Korjasimme oloa kaliumilla ja sitruunamehulla saaden liian nesteen osittain ulos.
Olo koheni mutta kesti luvattoman kauan. Kysyy mielenhallintaa hortoilla radalla aina neljä kierrosta ja tauottaa sitten hiukan ettei pyörry. Ja jatkaa taas. Niitä kilometrejä kun saa vain siellä radalla...
Palasin normaaliin mutta nyt oli varottava ettei yritä kelata menetettyä aikaa takaisin koska se ei ole näissä leikeissä mahdollista. Lämpötila kilpailussa säilyi korkeana koko ajan. Yöt 14 - 19 astetta ja päivät varjossa parhaimmillaan 29 astetta. Siitä voitte päätellä aurinkolämpötilat itse asvaltilla.
Kotisuomessa on joku todennut että huonot ultratulokset (mitä ne ovat ?) pannaan usein kuumuuden tai olosuhteiden piikkiin. Minä en laita mitään mihinkään piikkiin mutta totean että monipäiväjuoksuissa olosuhteet vaikuttavat luonnollisesti aivan kuten kaikkialla muuallakin - vaikutuskertoimen ollessa nyt kuusi, vähintään.
Nämä samaiset ihmiset unohtavat usein että kaikki mitä internettiin laitetaan se myös siellä säilyy. Muistissa on vuosien takaiset kirjoittelut siitä että joku juoksija vaihtoi kuntosalia kun siellä kävi rumia ihmisiä tai ehkä joku toinen juoksija kauhistui nähdessään lenkillään lihavan ihmisen.
Nämä ihmiset ovat myös puhuneet ultrakävelijöistä. Tämän vuoden Unkarissa kilpailussa kolmanneksi sijoittunut käveli koko matkan, 786 kilometriä ja vähän päälle. Siinä voisi olla näille kusipäille jo juoksemistakin varsinkin kun näiden ihmisten omat juoksuprojektit odottavat vieläkin toteutumistaan.
Sain juostua menetettyjä kilometrejä hieman takaisin. Neljännen päivän lopussa alkoi näyttää mahdolliselta että voisin ylittää viisi vuotta vanhan ennätykseni 545 kilometriä.
Juoksin kilpailun viimeiseen päivään haaveissa nostaa paine viimeiselle vuorokaudelle niin ylös että 600 kilometrin raja rikkoutuisi. Elimistö ei enää kuitenkaan toipunut riittävästi yötauolla joten etenin varman päälle loppuun asti saavuttaen tarkasti laskien 554,253 kilometriä.
138,096
90,829
77,852
71,366
82,487
93,608
Kollaa kesti. Hirvittävän perusharjoittelun saanut juoksukone jaksoi mutta yksinkertaisesti en uskaltanut kolmannen ja neljännen päivän aikana enempää johtuen huonosta olosta ja energiatason jatkuvasta heittelystä.
Viimeiset kaksi päivää kertovat kaikille miksi lähdin harjoitukseen Nellimin talvessa usein vielä toisenkin kerran illansuussa otsalamppu päässä kohti Virtaniemeä. Täydellisessä yksinäisyydessä luotiin perusteet kestää verenpunainen tunneli joka tällä kertaa oli odotettua lyhyempi.
Kilpailun jälkeen olen kohtuullisissa voimissa mutta kaikki nilkan seudun jänteet ja jalkaterät ovat varsin piestyt.
Ensimmäinen päivä kilpailun jälkeen oli yllättävän helppo ja lihasten turvotukset alenivat. Toisen päivän aamu taas yllättävän vaikea, koska jalkaterät turposivat uudelleen heti ylösnousun jälkeen. Tätä kirjoittaessani olo on taas tasaantunut ja nyt näyttää että palautuminen alkaa pysyä nousujohteisena nestekierron vilkastumisen myötä.
Tarkemmin sanoen olen loppuunajettu, grillattu ja lanattu henkisesti maan tasalle.
Erittäin tyytyväinen tulokseen ja tapaan millä sen saavutin mukaanlukien olosuhteet. Urheilullisesti olen pystynyt palaamaan sille tasolle missä olin viisi vuotta sitten ja ehkä hieman ylikin. Plussaa tähän tekee se että olen viisi vuotta vanhempi eli kestävämpi ja viisaampi mutta hieman hitaammin palautuva ja enemmän harmaa ainakin parran osalta.
Henkisesti lanattu tarkoittaa että aina on uuden oppimisen paikka. Et ole koskaan valmis saatikka riittävän hyvä.
Itselleni oli yllätys että kilpailun jälkeen sain kuulla kotikatsomosta että tulokseni on kaikkien aikojen 7. paras Suomen tilastoissa. Pikonlinnan syöpäosastolta on pitkä taival tähän porukkaan. Toivon kovasti että Kauhajoella 2. -8.7.2018 saamme uusia tulokkaita lisää kuuden päivän juoksijoiksi kun Suomen ensimmäinen 6 päivän juoksu siellä järjestetään.
Kuuden päivän juoksun järjestäminen on erittäin vaativaa. Radan pitäisi olla tasan kilometrin mittainen ja ehdottomasti kokonaan asvaltoitu (ei muruakaan hiekkaa reitillä, koittakaa nyt ymmärtää suorituksen pituus säänvaihteluineen) sekä lähes tasainen ja vailla kaltevuutta sekä jyrkkiä mutkia.
Ruokatarjoilu tulisi pitää hygienisenä ja simppelinä, pastan, riisin, couscousin sekä vähärasvaisen lihan, kanan ja kalan rinnalle pystyy tekemään ihan perusvihreää salaattia. aamiainen puurolla, muroilla, myslillä ja marjakeitolla ei ole vaikeaa. Voileipiä kykenee jokainen tekemään ja kaiken voi toteuttaa suoraan laktoosittomaksi.
Niin sanotun snack- pöydän lautasilla tulisi olla lusikat joilla omaan kertakäyttömukiin otetaan pikkusuolaista ettei tarvitsisi syödä edellisen kilpailijan sormistaan jättämiä erilaisia eritteitä.
Mummonmehut saa unohtaa sillä maltodekstriini, vesi, vissy, tuoremehut, isotoniset juomat, alkoholiton olut, virvoitusjuomat sekä kunnon kahvi ja tee eivät loppujen lopuksi paljon kustanna.
Rahaahan ei kilpailuja järjestämällä ansaita - täytyy olla muita syitä ja tukijoita mukana.
Kuuden päivän juoksijat eivät ole mitään ylpeitä ja vaativia mutta kyse on juoksijan terveydestä silloin kun kilpailu kestää 144 tuntia. Juuri tästä syystä en palaa hetkeen Unkarin kaltevalle alle kilometrin radalle syömään vuosi vuodelta huononevaa ruokaa (osittain).
En ole vuosiin syönyt juuri mitään snack pöydästä, jonka lautasilta hikisin ( ja mitä muuta, kuvitelkaa itse vessakäynnin jälkeen) sormin urheilijat kauhovat menemään pientä purtavaa.
Uudella radalla verrattuna vanhaan rataan on huonommat (pienemmät) majoitteet ja tunnelma ei ole juostessa yhtä tiivis.
Unkarilaiset itse sen sijaan ovat avuliaita ja sydämellisiä. Kun ottaa huomioon maan sisäisen tilanteen, on ihme, että he kykenevät tällaiseen suoritukseen vuosi toisensa jälkeen.
Kehänkiertäjän testamentti saa siis odottaa. Matka jatkuu. Aina voi parantaa, etenkin henkisesti. Tulevaisuudessa on odotettavissa paljon mielenkiintoisia juoksuja.
Olen erittäin tarkka missä kilpailen. Siksi minulle on itsestään selvää että syksyllä palaan Nivalan Polun järjestämälle PUFFILLE. Erinomaisesti järjestetty intiimi ja lämminhenkinen tilaisuus kutsuu yrittämään jälleen lähes mahdotonta tehtävää : kiertää kolmasti aikarajan puitteissa Iso-Sydänmaan vaellusreitti Suomen pisimmässä polkujuoksussa.
Kiitos kaikille tuesta ja myötäelämisestä !
Kirsi - ilman sinua olisin pelkkää tyhjää täynnä.
Tunnelmakuvia, ei järjestyksessä.
Koskaan ei saa luovuttaa mutta joskus on annettava hieman periksi.
