OIKEAN KÄDEN PERINTÖ

Minulta on usein kysytty mistä periksiantamattomuuteni tulee. Mistä tulee usko huomiseen päivään ? Mistä voima tulee ?

Voima tulee hengestä ihmisen sisältä. Tasapaino löytyy harjoittelun kautta keskittyen ja rukoillen.

Mutta mistä tulee periksiantamattomuus ?

Hän syntyi 25.4. 1906. Saunassa Roineen rannalla. Kerrotaan, että kevät oli tuolloin aikainen ja jäät kolistelivat rantasaunan perustuksia hänen tullessaan maailmaan.

Kolmeentoista ensimmäiseen ikävuoteen kuului onnellista mutta työteliästä pikkupojan elämää maaseudulla ja neljä vuotta Liuksialan kansakoulua. Näillä opeilla alkoi sitten maa- ja sekatyömiehen ura.

Kaksikymmenvuotiaana taakse jäi 360 päivää asevelvollisuutta ja hän pääsi maininnalla - hyvä käytös - siviiliin 3.3.1927.

Jossain vaiheessa lavatansseista löytyi morsian. Yhteinen haave oli perustaa maatila. Varsinkin kun morsian opiskeli karjakoksi. Valtio kutsui poikansa kertausharjoituksiin kesällä 1936. Noiden 20 kertauspäivän aikana sotamies sai erikoiskoulutusta VK:n ajomieheksi. Kertausten jälkeen elämä jatkui työtä maalla tehden. Jos aikoi elää oli tehtävä työtä – joka päivä.

Maailma kuitenkin muuttui ympärillä. Valtio kutsui poikansa jälleen ylimääräisiin harjoituksiin 19.12.1936. ”Ylimääräiset harjoitukset” oli kauniisti sanottu. Harjoitukset huipentuivat hänen kohdallaan Kollaanjoen taisteluun talvisodassa.

Hän oli JR 69:n niitä nuoria miehiä jotka vaihdettiin jermujen tilalle. Heikoissa varusteissa hän palellutti jalkansa mutta osaltaan piti lupauksen vanhemmille : Kollaa kesti.

Kenraali Hägglund kysyi luutnantti Juutilaiselta että kestääkö Kollaa. Juutilainen vastasi että kyllä se kestää ellei ketään käsketä karkuun juoksemaan.

Neljä kuukautta ja kaksi viikkoa pakkasessa. Kuin lautasella miehet makasivat Korsukukkulalla puuttomaksi ammutussa maisemassa. Oli kaivauduttava jos halusi elää.

Usko ei ilmeiseti horjunut koska nyt morsiammesta oli jo tullut vaimo. Ruoveden Väärinmajalle paluu elävänä oli riemullinen. 3.5.1940 hänet lomautettiin palveluksesta toistaiseksi.

Vajaa vuosi ja hän seisoi jälleen Messukylän asemalla. Mitkähän mahtoivat olla miehen mietteet kun juna lähti kohti Joensuuta. Hän tiesi että perheenlisäystä oli odotettavissa joulukuulle.

Jälleen ylimääräiset harjoitukset. Peiteluvun 3352/5 taakse kätkeytyi JR 60 ja ensimmäinen joukkue. JR 60 ylitti Moskovan rauhan rajan 13.7.1941. Aiemmin Karjalan armeijan reservinä toiminut rykmentti joutui etulinjaan Tulemajärven maastossa. Mentiin kohti Petroskoita eli Äänislinnaa.
Maisema oli lohduton. Hyökkäyksen jäljiltä tienvarret ruumiita ja hevosenraatoja täynnä. Kesän helvetillinen helle ja kalmanhaju. Sotapäiväkirjassa kerrotaan että miehet joivat ukkoskuuron satamaa vettä hevosen kavionjäljistä. 35 kilometrin marssi joka päivä. Osittain upottavassa suomaastossa. Kaukana edessä kuului taistelun kumu.

JR 60 joutui erittäin kiivaisiin puolustustaisteluihin Vieljärvi - Prääsän tien molemmin puolin. Vieljärvellä Tsokkilassa oli kaivauduttava jälleen mikäli aikoi elää. Joukkueen sotapäiväkirjan mukaan vastapuolelle oli tuotu kuorma-autoittain uusia voimia.

Lähes viikon kestäneen yhtämittaisen taistelun jälkeen hänen onnensa kääntyi. Tykki- ja kranaatinheitintulen alla 28.7.1941 sirpale vei oikean käden käsivarren. Todennäköisesti joukkosidontapaikalla ei ollut paljon mitään sahattavaa hauiksen alta. Nivel, kyynärvarsi ja kämmen sormineen olivat poissa iäksi. Hevosmatka kenttäsairaalaan oli 60 kilometriä, voi vain kuvitella tuskien taivalta hevoskärryjen keinahdellessa eteenpäin.

Myös matka kotiin junalla lienee ollut morfiinista huolimatta helvetillinen. Töölön SPR sotasairaala 54:n lääkäri avasi tyngän uudelleen ja järjesteli hermoja sekä muotoili luun päätä. Vaimo tuskin pääsi häntä heti katsomaan sillä poika syntyi 15.12.1941 Kalvolassa.

Hän pääsi sairaalasta pois 29.5.1942. Hänet vapautettiin kokonaan palveluksesta vasta 31.10.1942. Tosin jo saman vuoden elokuussa hän oli ottanut vastaan vartijan työn Tampereen Kalkussa autovarikko ykkösessä. Oli tehtävä työtä mikäli aikoi elää.

Yksikätinen kahden sodan runtelema mies sai unohtaa haaveet maatilasta. Hän työskenteli puolustusvoimien palveluksessa melkein 24 vuotta ja jäi eläkkeelle 25.4.1966. Minä olin silloin kaksivuotias.

Hän oli vaarini Mauno Koskinen.

Joskus pikkupoikana mietin mitä vaari mahtoi miettiä kun lämmitti saunaa ja istui kadentynkä polveen nojaten alalauteella vaatteet päällä kuunnellen tulen huminaa. Tai joskus istuessaan kuistilla hiljaa kanssani katsellen kauas järvelle.

Rauhantahtoisempaa ihmistä kuin hän, sai hakea. Hän kertoi sodasta vähän mutta riittävästi. Millaista oli maata paskat housuissa suossa monta päivää ilman ruokaa suu täynnä turvetta kun taivas oli rautaa täynnä.

Tai millaista oli lähteä toistamiseen. Ei ollut vaihtoehtoa. Oli tehtävä mitä käskettiin.

Tai miltä myöhemmin tuntui kun vasemmistoradikaalit irvistelivät että mitäs menitte.

Kun luette blogini pöytälaatikko-osastoa saatte ehkä käsityksen kuinka periksiantamaton vaarini oli. Aavehermosärkyjen ja painajaisten keskellä hän ei koskaan luovuttanut. Hän opetti minulle että viha ei koskaan tuo kantavaa voimaa. Ja että vapaus ja tasa-arvo ovat kaikki kaikessa. Hän opetti esimerkillään itsekuria ja työnteon mentaliteettia. Mitä itseltään tulee vaatia jos aikoo pärjätä.

Ennen kuolemaansa hän myönsi tekemänsä virheet ja sai ne myös omalta isältäni anteeksi. Vaarini ei halunnut olla sankari vaikka hänet palkittiinkin neljällä eri kunniamerkillä. Hän olisi halunnut elää tavallista elämää jota hänelle ei sotien takia kuitenkaan suotu.

Minä kävin oman sotani syövän kanssa. Aivan kuin vaarikin, jäin henkiin, mutta en ennalleni. Saan kantaa lopun elämääni särkyjä minäkin matkassani. Nämä ovat pieni hinta elämästä ja valinnan vapaudesta. Oikein oivaltamisesta.

Periksiantamattomuuteni ja päivästä päivään yrittämiseni perintö ovat siis peräisin oikeasta kädestä. Kädestä, joka on edelleen siellä jossain. Kädestä, joka on annettu vapautemme puolesta - taistellen.

 

Lähteet :

Vaarini kantakortti ja nimikirjanote kansallisarkistosta

JR 69 ja 60 sotapäiväkirjat kansallisarkistosta, myös pataljoonan sotapäiväkirjat.

Ari Rautala : Sotiemme tapahtumapaikoilla

Kaino Tuokko : Jalkaväkirykmentti 60 1941 - 1944

JR56 ja JR60 Kilta

DVD JR 56 ja 60 sotaretkestä (JN-kulttuurivideot) 

VIIKON 29. JUOKSENTELUT

Ti- 11 km - 1.12
Ke- 10 km - 1.08
To- 12 km - 1.24
Su- 17 km - 2.02
yhteensä 50 km - 5 tuntia ja 36 minuuttia 

Sunnuntaina juoksin kovassa helteessä erittäin vaativalla polkureitilläni ensimmäistä kertaa tuhannen mailin jälkeen. Juoksin kuitenkin hiljaa, välttäen varsinaisen harjoittelun tunnelmaa.
Lenkki luo uskoa tulevaisuuteen ja osoittaa että palautumista tapahtuu pikkuhiljaa.

LISÄYS 22.7.2014

Sain infoa että vaikka päivitin blogini jo sunnuntaina niin se ei ole päivittynyt seuraajien blogisivustoissa oleville listoille uutena tekstinä vaan siellä näkyy edellinen "ei siinä hyvä mene pilalle" postaus viimeisimpänä tekstinäni. Kuitenkin klikattaessa tuota listaa avautuu etusivu eli viimeinen kirjoittamani teksti. Ongelmaa on esiintynyt aiemmin muillakin bloggerin käyttäjillä ja se on poistunut itsestään. Jos tiedät ongelman syyn ilmoitatko minullekin siitä sähköpostiini.

EI SIINÄ HYVÄ MENE PILALLE

Otsikko on ystävän sutkaus. Sanonnan takaa löytyy kyky antaa jonkin asian olla. Lempeä laiskuus tai odotus. Tai tänään jotain tärkeämpää. Huomenna sitten. Ehkä.
Olen tässä kuukauden päivät viettänyt sellaista elämää josta minulla on vain hataria muistoja. Elämää tuiki tavallisesti mutta melkein ilman juoksua. En oikeastaan muista millaista elämä olisi ilman juoksua - olenhan juossut jo yli kaksikymmentä vuotta. Noista vuosista viimeiset kahdeksan systemaattisesti ja kärsivällisesti suunnaten yhä pidemmälle.
Ennen tuhannen mailin juoksuani olin jo päättänyt olla harjoittelematta tämän loppuvuoden. Ainakin joulukuuhun asti, jolloin Unkarin 6-päivän harjoittelu on syytä käynnistää. Tämä ajatus tuntui etukäteen hyvältä ja helpolta toteuttaa koska olen ollut hieman väsynyt jo vuoden verran.
Nyt huomaan kuluneen kuukauden jälkeen että alitajuntani ei ole antanut olla. Se on jauhanut taustalla valmiiksi kaksi päätöstä jotka olennaisesti liittyvät ultrajuoksuuni ja tuleviin vuosiin.
Olen ennenkin todennut että alitajuntani on kusipää. Se valitsi nytkin päätöksiensä esittelyyn väärän hetken. Hetken, jolloin juoksin vapaudesta nauttien lauantain saunalenkkiä vailla minkäänlaista ajatustakaan harjoittelusta tai syvemmälle pyrkimisestä.
Kesken viimeisten kilometrien minulle esiteltiin jatkumo tapahtumia joidenka seurauksena tulisin seisomaan 3100 mailin lähtöviivalla kesäkuussa 2016. Hämmästyttävintä oli oma reaktioni. Hiljainen hyväksyntä. Vielä kerran. Annat vain kaiken.
Viime aikoina palkkatyö on napannut ison osan päivistäni. Tapaan työssäni paljon ihmisiä ja osallistun monenlaisiin keskusteluihin, myös niinsanottujen työkaverieni kanssa. Jos koskaan niin nyt olen tuntenut että en kuulu joukkoon. Ajatukseni ja arvomaailmani on liukunut jonnekin aivan toisaalle. Olen täysin ulkopuolinen. Ja nautin siitä suunnattomasti.
Eteeni on siis pilkahdellut osia siitä elämästä jota elin ennenkuin valitsin toisin ja aloitin tosissani keskittymään ultrajuoksuun päivästä päivään. Valitsin siis toisenlaisen tavan kokea elämää ja sen syvyyksiä suhteessa ulkopuoliseen maailmaani.
Nämä eteeni pilkahtelevat elämän osat eivät minua vieläkään miellytä. Tämä ei tarkoita että esimerkiksi töiden tekeminen olisi vastenmielistä. Ei suinkaan. Sensijaan se on täysin turhaa ja sisältököyhää. Se on ajan haaskausta. Mutta pakollista sellaista.
Nyt olen törmännyt vaikeuksiin koska en harjoittele. Harjoitteleminen on ollut niin kiinteä osa psykofyysistä kokonaisuuttani viimeisten vuosien aikana että onkin yllättävän haastavaa antaa olla. Tuntuu todellakin siltä että hyvä menee pilalle.
Luulin että olisi helppo nauttia juoksusta itsestään vailla tavoitteita. Ehkä onkin niin että 2016 tavoite on niin vaativa että en uskalla antaa olla. Jo vuosia sitten kysyin itseltäni näistä väli- ja lepokausista että kuinka alas uskallan kuntoni päästää.
Tavallaan vanhan vitsin mukaan on harjoiteltava että jaksaa harjoitella. Tuhannen mailin jälkeen tuo tuntuu ahdistavalta. Minähän elän juoksua päivästä päivään. Tässä on ristiriita.
Istuimme Kirsin kanssa savusaunan pienellä kuistilla lauantai-iltana. Kaakkurit metelöivät täysin tyynellä järvellä. Vanhojen hirsien tuoksuun sekottui häivähdys savun hajua. Kesä ja koivu. Hiljainen odotus.
Saunan hämärässä hiljaisuudessa tajusin että paluuta ei kohdallani enää ole. Olen mennyt ultrajuoksun kanssa jo niin pitkälle että takaisin kääntyen olisi pidempi matka palata kuin edetä eteenpäin kohti tuntematonta. 
Päivääkään en matkaltani antaisi pois. Vaaditaan vain rohkeutta edetä - edelleen.

Alla linkki Anne Savinin tekemään haastatteluun.
Paina linkissä näkyvässä GoogleDriven ikkunassa lataa ja sitten avaa ohjelmalla Media Player tai vastaavalla.

Haastattelu

Vispautuvaa soijaa, mansikoita ja alla piparkakkutaikinalla raparperipiirakka kauraryyneillä.

 VIIKON 28. PALAUTTELUT JUOSTEN

Ti- 8 km - 1.00
Ke- 13 km - 1.27
La- 10 km - 1.01
Su- 10 km - 1.06
yhteensä 41 km - 4 tuntia ja 34 minuuttia

Heinähelteellä, ylikuntoista vääntöä mutta silti...

ASKELIN PERUSTELTU

Aluksi :

6. kesäkuuta 2007 laskeutui huuhkaja Helsingin olympiastadionin jalkapallomaalin ylähirrelle. Käynnissä oli jalkapallon EM-karsinta Suomen ja Belgian välillä. Suomi voitti. Suomen ranking oli tuolloin 49. ja Belgian 56.
Tänä vuonna 6. kesäkuuta Belgia ja Argentiina pelasivat paikasta MM-kisojen välierässä. Suomen ranking on tänään 65. ja edessä jälleen syksyn toiverikkaat karsinnat arvokisoihin.
Belgian jalkapalloilussa oli jo tuolloin 2007 muutos menossa. Suomessa sensijaan uskotaan aina yhteen totuuteen. Ne ovat olleet Nuori Suomi ja Kaikki Pelaa. Kaikilla on siis kivaa ja pelataan vaan mutta Sami Hyypiä-akatemian toteuttamasta huippu-urheilutyöstä ei ole kiinnostunut kuin muutama seura. 
Yhteistä tahtoa ja tavotteita ei ole. Valmennuksen tason tuotteet, eli valmiit pelaajat, eivät kansainvälisiä seuroja kiinnosta kovin usein. Järjestelmällistä huippu-urheiluun tähtäävää toimintaa ei ole vaikka juniorimäärät nousevat.


Ajatuksia väliltä Nuorgam - Hanko - siis väliltä 0 km - 1622 km


Alussa mainittuja asenteita on muuallakin. Ainoana pohjoismaana Suomen Urheiluliitto ei ole tunnustanut Ultrajuoksua. Ultrajuoksua pidetään edelleen kummallisena hölkkäilynä ja haikaillaan maratonilla alle 2.15 juoksevien perään joita Suomen tämänhetkisessä säälittävässä kestävyysjuoksukulttuurissa on tasan nolla. Kestävyysjuoksussa on vallalla "kaikki urheilee ja ketään ei saa jättää viimeiseksi"- asenne.

Huvikseen juoksevat, kuten minä, naureskelevat tälle asenteelle. Päivästä päivään.
Naurun taustalta voisin kuitenkin kertoa yksityiskohtia jotka auttavat ymmärtämään miten syöpäosaltolta lähdön jälkeen ensimmäinen maraton taittui neljään ja puoleen tuntiin 273 päivää hoitojen loppumisesta.
Tai miten toipilaana juoksin samana vuonna 2634 kilometriä. Tai miten ihmeessä 2006 vuoden Halti-tunturille suuntautuneen edestakaisen 100 kilometrin reppujuoksun jälkeen olen nyt tässä toipumassa 1622 kilometristä halki Suomen.

Asenne. Annat vain kaiken. Päivästä toiseen.

Prioriteetit. Koko elämä laitetaan palvelemaan ultrajuoksua. Kaikki muu on rekvisiittaa. 
Työ ja perhe myös. Tämä ei tarkoita narsismia vaan keskusteluja. Kaikelle on aikansa ja paikkansa. Väistämättä sekä työ että perhe kärsivät. Mutta niin se menee. Kaikkea ei voi saada yhtäaikaa varsinkaan juoksemalla.

Kun ultrajuoksu viedään loppuun asti niin puuhastelu loppuu. Jäljelle jää riisuttu juoksija ja juoksu. Tästä tislautuu parempi ihminen. Rehellinen sellainen. 
Lopputulos voi myös yllättää. Pahimmassa tapauksessa jäljelle jää patja, pahvilaatikko pöytänä ja vaateriekaleita. Nurkassa kasa kalentereita täynnä kilometrejä.

Se mitä kukaan muu kuin juoksija kokee ei näy missään. Juoksija häviää kokemustensa kanssa ajan saattoon.

Kokemuksia ultrajuoksussa ei voi ostaa maksamalla osallistumismaksun kilpailuun. On juostava. Pidemmälle kuin itse ensin uskaltaa edes ajatella. Jopa pidemmälle kuin muut uskaltavat. On tehtävä toisin. On tehtävä itse itselleen.

Yhteiskunnan asettamat vaateet on unohdettava. Työpäivän pidentämisen sijaan ultrajuoksija pidentää lenkkejään. Syntyy fanaattisuutta. Yksisilmäinen asenne. Ulkopuolinen maailma saa odottaa. Juoksija juoksee.
Voi käydä niinkin että maailma saa odottaa lopullisesti. Niinhän se muutenkin saa. Vain tyhmä luulee yksin omalla panoksellaan kannattelevansa koko palloa harteillaan. Yksilön valinta hyödyttää oikein tehtynä vain häntä itseään. Tyhmiä nimittäin löytyy aina valitsemaan niin kuin kaikki muutkin valitsevat.
Tämä ei tarkoita että ultrajuoksija ei pyrkisi hyvään. Päinvastoin. Luopumalla hän antaa tilaa muille. Minkä sille voi jos muiden haaveet ovatkin pelkkää materiaa ? Siitä vaan sitten. Minä tyydyn vähempään.

Oikeasti vähemmän on enemmän. Vapautuneen ajan kanssa joutuu ensin hätään. Sitten oivaltaa. Syntyy levollinen tasapaino. Aika juosta. Aika levätä. Aika juosta. Loputtomiin.
Syntyy ajatuksen tasapaino. Arjen vapaus. Kyky sanoa ei. Ja kyky uskoa. Heittäytyä. Rohkeus toisintekemiseen.

Minulta on usein kysytty millä elän. Tällä siis on tarkoitettu rahaa. Luullaan että yrittäjänä minun ei tarvitse tehdä töitä vaan että työntekijäni työ yrityksessäni elättää minutkin. 
Tämä on väärä ajatus. Teen työtä vain juuri sen verran että pärjään. Ja lisäksi että työntekijäni pärjää. Yrityshän olen tavallaan minä. Työntekijän lomaillessa on minun vastuullani että loman loppuessa on vielä yritys jäljellä.

Jotkut luulevat, varsinkin ylläolevien ajatusten myötä, että perheeni saa aina odottaa kun juoksen. Joskus minäkin odotan että voin juosta. Useimmiten he odottavat. Olen kuitenkin aina läsnä kun olen paikalla.
He tietävät että muuta vaihtoehtoa ei ole. Juoksemaan se lähtee jokatapauksessa jossain vaiheessa...
Rakkauden antamisella ei tarvitse kilpailla, se on aina läsnä.

Minulta on kysytty olenko hullu. Tarkemmin asiaa ajateltuani en vieläkään pysty vastaamaan.
Kiinnostavampaa sensijaan on miten ja ketkä hulluuden määrittelevät. Nythän hulluuteni tuntuu kiinnostavan. Ilmeisesti niitä jotka sen määrittelevät ?
Hulluna on hyväkin olla. Sallitaan enemmän. Tai annetaan olla. Juoskoon kun ei muuta keksi.

Lopuksi :

Juoksuni, ultrajuoksuni, on siis huippu-urheilua minulle. Mutta ei sanan varsinaisessa merkityksessä. En pyri sillä menestykseen, julkisuuteen tai mammonaan.
Sensijaan pyrin pidemmälle kuin useimmat.
Hullu tai ei niin asiani tekee kiinnostavaksi se valtava niin sanottu turha työ ja energia jonka asiaan pääsemiseksi olen tehnyt. Juosten.
Asiani on askelin perusteltu. Se mitä haluan sanoa on rivien välissä.

Annat vain kaiken. Mutta miksi ?

Koska sisäisen ja ulkoisen elämäsi välillä ei saisi olla eroa, ei yhtään. Muuten olet hukassa.
Jos ajattelet sisäisesti negatiivisesti teet myös niin ulkoisesti.
On turha yrittää rimpuilla vastaan - on vain uskottava. 

VIIKON 27. JUOKSUT

Ti- 10 km - 1.07.
To- 8 km - 55 min.
La- 10 km - 1.08.

yhteensä 28 km

On edelleen aika olla hiljaa.