HARAVOINTIA

Pihan haravointi on hyvää viimeistelyharjoitusta kuuden päivän juoksuun. Selkeä työ vie mennessään ja edustaa eittämättä "aivot hyllylle"-toimintaa.
Toki tässä hieman on juostukin viimeisten matkajärjestelyjen ohessa. Kevyttä perusjuoksua, hieman hitaan juoksun tekniikkaa ja ympyränkierron mentaliikkaa. Kunto nousee edelleen joten ei juoksusta enempää.
Unkarin kisaan ei kukaan pääse ilman terveystodistusta. Itse kävin ylilääkäri Hanna Mäenpään vastaanotolla Pirkanmaan syöpäyhdistyksellä. Paitsi että olen perusterve ja kuntoni on kuulemma rautaa tutkittiin samalla ihollani olevat luomet myös. Paljon ulkona olevana ja syövän kertaalleen sairastaneena oli hyvä kuulla että huomauttamista ei tässäkään asiassa ole. Syöpäni tosin ei ollut ihosyöpä mutta otsoni on ohentunut ja aurinkoa saa tässä harrastuksessa riittämiin, jopa Suomessakin. Muutenkin ultraurheilijalle tekee lääkärintarkistus hyvää silloin tällöin. Esimerkiksi sydänvaivoista osa on täysin oireettomia ja kuuden päivän prässi tuo vääjäämättä piilevät heikkoudet esille.
Kuten aiemmin olen kirjoittanut olen etuoikeutettu saadessani yrittää kuuden päivän juoksua. Pitkä matka, yli 20 vuotta, on tultu syöpäosastolta mutta myös ihmisenä ennenkuin edes uskalsin haaveilla osallistumisesta. Tämä vaatii hieman henkistä heittäytymistä...
Takanani on suuri joukko ihmisiä enemmän tai vähemmän lähellä minua ihmisenä ja ultrajuoksijana. Jo tässä vaiheessa on syytä kiittää kaikkia - ilman teitä tästä ei olisi tullut koskaan mitään. Yrittäjänä yksi tärkeimmistä ihmisistä on kuljettajani Jyrki - hänen sitoutunut ja huolellinen työpanoksensa mahdollistaa minun seikkailuni. Yleensäkään yrittäjän on vaikea olla pois sorvinsa äärestä yhtämittaa, puhumattakaan tulevista noin kolmesta viikosta - ne ovat harvinaista herkkua ja pitkällisten järjestelyjen tulos.
Olen siis valmis. Haravoinut viimeiset asiat kokoon kuten pihaakin. Monet läheisistäni ovat hengessä mukana. Kiitos siitäkin jo etukäteen.
Tekoihin tarvitaan uskoa. Ilman uskoa ei synny tekoja. Uskon - matka siis alkakoon.

Unkarin kuuden päivän juoksun kisasivujen linkin löydät blogini oikeasta reunasta.

Tästä pääset liveseurantaan.

Kisa alkaa 8.5. kello 12.00 ja päättyy 14.5. kello 12.00.

Onnin sivuilla veikkauksia ja muuta mukavaa 

Maailman paras ultrajuoksijan jalkavoide. Ja toimii muunkinlaisena yleisrasvana.

VIIKKO 17. "HARJOITTELU"

ma- 10 km - 1.06
ti- 18 km 1.47
ke- Lepo
to- 14 km - 1.27
pe- 10 km - 1.01
la- 8 km - 49 min.
su- Lepo
yhteensä 60 km  - 6 tuntia 10 min.

Tämä on helppoa. Kun on tottunut juoksemaan säännöllisesti yli 100 km viikossa tuntuu että ei tarvitse tehdä mitään tämän määrän eteen. No viikko vielä ja sitten saa juosta ihan niin paljon kuin huvittaa - yötä päivää...

MURTUMATON ?

Kevään myötä ihmiset ovat aktivoituneet. Olen saanut kysymyksiä niin elämästä kuin ultrajuoksustakin. Yritän vastata niihin parhaani mukaan kiitollisena siitä että jaatte kanssani tätä matkaa.
End of this story there is some english too.

 AJATUKSIA UNKARIN KUUDEN PÄIVÄN  KILPAILUUNI

Valmistautuminen kuuden peräkkäisen päivän juoksuun. Käytännössä yhtämittaiseen rasitukseen. Valmistautuminen ? Älkää nyt viitsikö !
Jo ilmoittautuessani olen ymmärtänyt, että tähän EI voi valmistautua. Tähän on siis tarvinnut juosta jo jonkin aikaa. Jopa vuosia.
Henkisesti tähän olen kasvanut. Henkisesti valmis ? Älkää nyt viitsikö ! Koskaan ei ole henkisesti valmis. Sensijaan voi olla oikeassa suunnassa avoimena oppimaan uutta. Nöyränä. Olen juossut yhden 48-tunnin kilpailun. Siis kaksi päivää putkeen. Lisäksi tunturissa muutaman kerrran repun kanssa kolmannen päivän iltaa katsellen. Kaikki siis on uutta ja ihmeellistä kolmannen päivän jälkeen. Hyvä niin.
Maratonille juostaan usein viimeinen 30 km pitkä lenkki kymmenen päivää ennen kilpailua. Minun siis pitäisi juosta 450 km pitkä lenkki koska tavoittelen 600 km tulosta. Älkää nyt viitsikö ! Olen juossut parhaimmillani vajaa kuusi maratonia putkeen kahdessa päivässä. Lähtiessään juoksemaan kuutta päivää peräkkäin ihmisen suhteellisuudentajun on oltava realismin ja hulluuden välimaastosta.
600 km tulos on erittäin paljon kilometrejä jonossa. Kun laitan riman näin ylös voin siis pystypäin myös kävellä sen alta. Vai luuletteko että kukaan oikeasti kykenee juoksemaan koko kuuden päivän ajan ?
Tavoite on neljätoista maratonia putkeen. Siis 14. Täytyy ymmärtää omat rajansa ja rajallisuutensa. Tämä ei tarkoita rajoittuneisuutta tai etukäteen rajoittavaa ajttelua. Täytyy olla suhteellisuudentajua.
Blogeihin ja palstoille kirjoittaminen tavoitteistaan on varsin helppoa. Lähtiessäni yrittämään 600 km tavoitetta eli 100 kilometriä päivässä teen sen yhtä rehellisesti kuten kirjoitankin. Lähden yrittämään. En siis mene tekemään omaa suoritusta tai tekemään parastani. En mene katsomaan mihin kunto riittää.
Harjoituskaudella Unkariin olisin pystynyt juoksemaan noin 500 kilometriä enemmän eli kuukaudessa noin 100 kilometriä enemmän keskimäärin. Tämä ei mielestäni olisi hyödyttänyt minua juoksijana tässä tilanteessa lainkaan. Päinvastoin olisin todennäköisesti loukkaantunut - olenhan kohta 49 vuotias ja kilometrejä on takana. Sensijaan tehoa on ollut aiottua enemmän. Tämä johtuu peruskunnon kehityksestä, Turun vierailusta, joulukuun maratonista, Onnin leiristä kotonani ja ohjautumisesta erittäin raskaille harjoitusreiteille vaiston ohjaamana. Siksipä juoksu tuntuukin nyt teiden sulaessa naurettavan helpolta ja väljältä. Perusvauhti on parantunut keskimäärin 30 - 45 sekuntia kilometrillä niin halutessani. Ultrajuoksu ei koskaan ole naurettavan helppoa eli ego kyllä pysyy kurissa. Ylimielisyyteen ei ole koskaan varaa eikä omalla kohdallani tarvettakaan. Kestävyys on vuosien työn tulos - myös henkinen kestävyys.
Lähden siis matkalle. Harjoittelulla olen saavuttanut tiettyjä ominaisuuksia sekä henkisesti että fyysisesti. Näiden ominaisuuksien avulla ratkaisen matkan aikana tulevat ongelmat. Onneksi matka ei voi jäädä kesken. Minä en päätä kuinka pitkälle pääsen. En ole päättänyt tähänkään asti.
Olkoon siis Voima kanssani. Kiitollinen olen jo etukäteen. Että saan yrittää. Elämä ei ole itsestäänselvyys.

144 TUNNIN JAKOLASKUJA

Päivässä on kolme vuoroa. Aamu-, päivä- ja iltavuoro. Näissä vuoroissa juostaan/edetään kaksi tuntia putkeen. Sitten istutaan hetkeksi syömään ja rauhoittumaan. Yöllä nukutaan viisi tai kuusi tuntia.
Kilpailun edetessä levon määrä kasvaa joten on otettava pieniä ruokalepoja ja pidempiä taukoja. Päämäärä on kuitenkin eteenpäin. Tämä ei ole mitään leikkiä vaan tavoitteelista etenemistä. Ei kuitenkaan väkisin ja mielellään positiivisena. Eli tauot on rajoitettu.
Aikaa kuluu huoltoon paljon. Jalkoja on pestävä ja rasvattava. Sukkia ja kenkiä on vaihdettava. Kengät eivät kestä yhtämittaista tallaamista noin pitkää aikaa.
Energiaa kuluu. Mukaan lähtee nesteeseen sekoitettavaa Gutzyn before performance- ja  after performance- juomaa. Squeezyn carbo load- juomaa ja tavallista Maximin electrolyte-juomaa.
Mukaan lähtee myös palautusjuomaa sekä Fastin, Gainomaxin että Maksimin valikoimista. Mukana myös joitakin geelejä.
Mikään ylläolevista valmistajista ei (vielä) sponsoroi minua joten en kerro mikä niistä on parasta.
Tuo kaikki yllämainittu synteettinen energia on vain varmistukseksi. Pääpaino on normaalilla ruualla jota tarjoaa järjestäjän lisäksi matkailuautomme keittiö. Palautusjuomaa käytetään ennen nukkumista ja tarvittaessa muutenkin. Kaikki tämä on harjoituksissa testattu ja havaittu minulle sopivaksi.
Pitkiin ultriin ei voi tankata etukäteen koska ihmisen keho ei yksinkertaisesti pysty varastoimaan energiaa riittävästi. Kuitenkin harjoituskaudella on syötävä monipuolisesti ja varmistettava vitamiinien ja hivenaineiden saanti. Näissä kannattaa olla tarkkana koska elimistö ei rasvaliukoisia vitamiineja kestä määräänsä enempää.
Ultrakilpailuissa munuaiset ja verenkierto ovat melkoisessa prässissä eli kannattaa miettiä mitä syö ja etenkin mitä juo. Juoksufoorumilta löytyy tarinoita murheellisista verikoetuloksista. Toisaalta en tiedä kenenkään vammautuneen pysyvästi näissä tapahtumissa mutta oman olon kontrollointi on syytä pitää sekä omassa että huoltajan mielessä.
Suunnitelma siis on mutta tietoisuus rajallisuudesta on huomattavasti tärkeämpää. Niin vaikealta ymmärtää kuin se kuulostaakin on radalta päästävä myös pois. Henkisesti näissä ajaa itsensä tilanteisiin joista kerron sitten kilpailun jälkeen. Rehellisesti. Vain näin voi kehittyä. Vain näin voi tehdä arjestaan vapauden. Sillä usein saa sen mistä luopuu. Ensin on kuitenkin juostava - paljon.

TAHMEANA JALOILLAAN

Kun koko talvi on liukasteltu lumessa, pimeydessä ja pakkasessa tulee sitten vihdoin kevät. Harjoitusta kiristetään kun liukkaus jalan alta katoaa. Sitten kevennetään kohti tavoitteita. Ja yhtäkkiä huomataan ettei kulje minnekään. Tönkkö, tahmea ja epävarma juoksija hikoilee sulavilla teillä. Mieleen hiipii pelko epäonnistumisesta ja väärästä harjoittelusta. Myös keväiset flunssat ja pienet lihasvaivat ja niiden aiheuttamat lyhyet tauot sotkevat harjoittelua. Yhtäkkiä ei menekään nätisti enää.
Tässä on monella peiliin katsomisen paikka. Onko harjoiteltu suunnitelman mukaan kohti tavoitetta. Jos on pyritty tiettyyn vauhtiin tai tiettyjen ominaisuuksien kehittämiseen onko niin tehty. Vai onko juostu liian lujaa pitkillä lenkeillä ja sillointällöin myös tehoharjoituksissa. Onko otettu huomioon että harjoittelussa ei voi kokoajan nostaa sekä tehoa että määrää. Emme ole murtumattomia. Kestämme kuormaa vain tietyn määrän.
Itseluottamus rakentuu myös samalla tavalla. Ei se kunto ja tehty työ sieltä mihinkään häviä muutaman tielle tulleen vaivan tai vaikeuden myötä. Kyse on tunnelmasta. Kuinka varma on itsestään.
Harjoituksen kevennystä ja kilpailuun valmistautumista on syytä harjoitella. Harjoitusta on helppo keventää kesken harjoituskaudenkin - jos uskaltaa. Olen usein kirjoittanut, että kestävyysjuoksu vaatii suurta henkilökohtaista rohkeutta. Huvittuneena korostan, että rohkeutta on myös olla harjoittelematta. Suomalaisessa mentaliteetissa on paljonkin korjaamista näiden kuuluisien viimeistelyharjoitusten suhteen. Usein viimeistelyharjoituksista on tullut tainnutusharjoituksia.

SUUNNITELMA VUOTAA

Sitten ollaan lähtöviivalla. Kunto on rautaa ja varusteet harjoittelussa testattu. Tankkaus hoidettu maltilla. Tavoite kirkkaana mielessä. Nyt sitten vedetään ! Lähtölaukaus !
Ensimmäinen kilometri menee 40 sekuntia alle tavoitteen. Euforia jyllää. Testosteroni kohisee kalpeissa jaloissa. Kura lentää kaaressa.
Toinenkin kilometri menee 30 sekuntia alle tavoitteen. Rinta kaarella.
Tullaan viiteen kilometriin. Vauhti on tasoittunut. Nyt kulkee.
Jaa niin näitä onkin vielä 37 jäljellä. Tai 16. Huohotetaan menemään.
Kymmenen kilometriä ja alkaa tuntua. Nyt jo ?
...
Näinhän siinä käy. Ei mitenkään edes harjoitettu keho kestä moista kevätkiimaa. Talven kilpailutauon jäljiltä onkin vallan unohdettu, että tämä on KESTÄVYYSjuoksua. Suunnitelma ei saa vuotaa. Jos on harjoittanut itseään johonkin niin siinä on pysyttävä. Etenkin alussa. Kuten myös harjoituksissa pysyttiin. Eikä vedetty varmuuden vuoksi - eihän ?

Jäälle ei ole mitään asiaa.

MURTUMATON ?

Sataa vettä kaatamalla. Olen pitkän talven jäljiltä jälleen kerran terve ja valmiina haasteisiin. Monotooninen harjoittelu kohti Unkarin kuuden päivän kilpailua on sujunut hyvin. Monotoonisuuden jäljiltä olo on hieman hakatun tuntuinen. Mitä vanhemmaksi tulen sitä enemmän metsässä poluilla ja etenkin tuntureilla juokseminen minulle merkitsee. Yhteys luontoon ei aina synny tiellä. Juokseminen ei siis merkitse kyllästymistä minulle. Kuitenkin on hyvä että sataa. Lumi sulaa ja polut paljastuvat.
On 21 vuotta syövästä. Yli 55000 kilometriä. Kyllä, olen henkisesti vahva mutten murtumaton. Tässä on juuri salaisuus. On ymmärrettävä rajansa ja rajallisuutensa. On vain yksi matka iäisyyteen ja tuskattomuuteen. Tuo matka ei suinkaan ole ultrakilpailu tai muu kilometrihaaste. Tuo matka on johdettu jostain muualta. Voima siihen tulee uskosta Jeesukseen. Ja uskoa todella tarvitaan. Jopa kuuden päivän kilpailussakin.
Niinpä juoksen taas tänäkin päivänä kiitollisena. Ja rukoilen mahdollisuutta huomiseen.

VIIKKO 16. HARJOITTELU TAI YLLÄPITO

Ma- 8 km - 48 min.
Ti - Lepo
Ke - 13 km - 1.19
To - 10 km - 1.00
Pe - 10 km - 57 min.
La - Lepo
Su - 20 km - 2.04, osa poluilla.
yht. 61 km - 6 tuntia ja 4 minuuttia

Tuli kilometrejä 9 vähemmän kuin olin suunnitellut. Mielelläni olisin juossut 30 km lauantaina mutta vatsatauti pilasi päivän kuten perjantai-illankin. 
Minulla on runsaasti kokemusta vatsavaivoista lapsuudessa ja sitten myöhemmin syöpätaudin aikana ja etenkin sen jälkeen. Viimeisten kymmenen vuoden aikana vatsa on toiminut suuremmitta murheitta. Nytkään ei ole kyse hermostollisesta särystä, siitä on lapsuudenkodin rikkonaisuuden vuoksi selvä näkemys. Myöskään en ole syönyt mitään erikoista enkä ainakaan laktoosia, joka "toimii" aina. Epäilys on, että kaivoomme maalla on mennyt pintavettä kevään kohinassa, tosin Kirsin maha on ollut kunnossa vaikka juomme samaa vettä. Mene ja tiedä. Nyt kuitenkin tuntuu paremmalta.
Sunnuntaina minua puri koira lenkillä. "Ei se mitään tee, ei se yleensä noin reagoi..." Onneksi kädessäni oli Sinisalon paksummat juoksuhanskat niin vauriota ei tullut minuun, sensijaan takin selkään tuli pieni palkeenkieli. Onneksi koira ei hyökännyt enään kolmannen kerran niin ei tarvinnut toimittaa sitä eläinlääkäriin - osaan senverran itsepuolustuslajeja että tiedän miten nelijalkaisesta tehdään kolmijalkainen. Tilanteessa minua hämmästytti, että en menettänyt malttiani lainkaan. Keskittyminen on siis melkoisella tasolla. Ruuti on varastoitu purettavaksi Unkarissa. Toisaalta olen kasvanut ihmisenä senverran, että en mielelläni rusikoi kenenkään parasta ystävää. Tee sitä muille mitä toivot muiden tekevän itsellesi...
Juoksu on helppoa ja kunto toivottavasti nousee vieläkin. Starttiin kisassa on kuusitoista päivää. Rauhallinen ja varma olo on laskeutunut.

UNBREAKABLE ?

When I`m writing this rain is falling. Spring is here. Finally. That white shit called snow is melting away. Still there are too many trails covered on snow.
I have run all the winter towards Hungary 6-day race. Just now I´m beated by the roads. When I get older more important for me is run in woods and on trails. Trails keep me in condition. Broke that very monotonous flat rhytm and scenery is mentally very important too. Running does not mean being bored to me.
421,5 K - 429,5 K - 494 K - 400 K - 379 K. Those are numbers per month. Training on very heavy winter conditions and rough slippery routes. I´m redy to rock and roll in Hungary. But humble. It is very first time for me those last three days. I have run 48 hour race once and many times three days with backpack on fine tundra in Lapland but this is different. There is 1 K loop in Hungary and six days. Same same same ...
It is now 21 years after my cancer. I know that I am very strong looking by mentally but I´m not unbreakable. And that is the secret. One should always remember that there is only one trip to eternity. And that trip is not really ultra challenge or race. That trip is guided by the God if one believes. And You need faith. Also if You are going to run 6-days.
So run this day and be grateful. And pray option to next day.

Hommat on keskeytetty. Tekemistä on kisankin jälkeen - liiteri on onneksi miltei täynnä.

 

 

There is some woodlot waiting me after the race. Lucky me my store is almost full filled.

ODOTUS TIIVISTYY

Aslak Juuso (1887-1969) oli Enontekiön Yliperän legendaarinen poromies, lempinimeltään Kaijukka. Kun häneltä kysyttiin eräässä 1960-luvulla tehdyssä haastattelussa elämästään paimentolaisena tuntureilla hän vastasi, että heillä ei ollut siellä mitään hätää. Kota pystytettiin ja keitettiin hyvät kahvit. Porolauma laidunsi ympärillä. Tunturit siis antoivat tilan elää vapaasti, oli vain tartuttava hetkeen kiinni.
Lähtiessäni lenkille totean joskus, että olen hetken poissa. Syvemmin ajateltuna tämä tarkoittaa muutakin kuin kotoa poissaoloa. Se tarkoittaa hetkeen tarttumista. Hetki aikaa itselle. Tilaisuus juosta pois. Mahdollisuus palata.
Viimeaikoina olen kokenut tavallisen arjen erittäin tympäännyttävänä. Roolini yrittäjänä, toisinsanoen laskunmaksajana, ei voisi vähemmän kiinnostaa. Kun katselen kotonani ympärilläni olevaa tavaramäärää en voi olla ihmettelemättä tarvitsenko tosiaan kaikkea tätä. Äitini kuoleman myötä minulle ajautui valtava määrä koriste-esineitä ja astioita ynnä muuta tavaraa. Tavaraa jolla minulle ei ole juurikaan käyttöä. Osa tavarasta on toki hukattu mutta sitä on vieläkin aivan liikaa. Uutiset televisiossa ja lehdissä toistavat itseään. Kaikki arjessa tuntuu kovin koetulta - jo moneen kertaan nähdyltä. Kirjahyllyssäkään ei ole yhtään kirjaa jota kiinnostaisi avata lukuunottamatta ristillä varustettua mustaa nahkakantista teosta.
Suurin syy edelläkuvattuihin tunteisiin on valmistautuminen Unkarin 6-päivän kilpailuun. Henkinen keskittyminen ja intensiivinen juoksuharjoittelu jättää jäljelle vain oleellisemman.
Harjoittelun keventyessä on pakko myöntää olevansa riippuvainen päivittäisestä juoksusta. Jopa vaarallisen riippuvainen. Olen monesti hieman eri näkökulmista todennut, että en tarvitse juoksua ollakseni onnellinen. Sensijaan tarvitsen sen hetken. Hetken itselleni. Hetken, jonka aikana voin kokea elämän aidoimmillaan, yksinkertaisimmillaan suhteessa ympäröivään luontoon. Kaijukka koki samoja hetkiä tunturissa eläessään kuin minä juostessani. Vapautta arjesta. Ainoa ero on että Kaijukka onnistui siinä mihin minä vasta haparoiden pyrin. Tekemään arjestaan vapauden.
Tämä vapaus ei suinkaan aina tarkoita että voisi tehdä mitä huvittaa tai olla tekemättä. Hetkeen valmistautumiseen joutuu tekemään valtavasti työtä. Yksittäiseen ultrasuoritukseen juostaan kuukausimääriä vailla tietoa tulevasta. Pikkuhiljaa henkinen ja fyysinen varmuus lisääntyy. Harjoitusta kevennetään ja alkaa tuntumaan tukkoiselta ja vaikealta. Elimistö on ihmeissään. Henkinen varmuus rakoilee. Ja sitten palaset loksahtavat paikalleen. Alkaa rauhallinen odotus kohti hetkeä lähteä. Varmuus kyvystä tarttua siihen on saavutettu.
Odotus siis tiivistyy. Myös kilpailun jälkeisen ajan odotus. Niin ihmeelliseltä kuin se kuulostaakin odotan tuota aikaa enemmän kuin itse kilpailua. Odotan siis vapaata arkea. Pyrin siis tekemään arjestani vapauden. Nähtäväksi jää mitä siitä seuraa.
"Mene terveenä !" Näin Kaijukka lausahti usein kohtaamilleen kulkijoille tunturissa. Yhtäkaikki sitä minäkin toivon. Sekä itselleni että teille kaikille.


VIIKKO 15. PÄIVÄSTÄ TOISEEN

Ma - Lepo. Pitkä työpäivä ja muu asioiden hoito. Suunniteltu lepopäivä. Meneehän se näinkin. Ensin täytyy eli saa. Sitten ei saa. Siis juosta. Kummallista.

Ti - Lepo. No niin. Kotihommia. Pääosan päivästä vietin autotallissa sirkkelin kanssa. Mielenkiintoinen asennus. Laite painaa melkoisesti eli sitä kun ei voinut nostaa ylös oli kyykittävä lattianrajassa ja lattialla työkalujen kanssa. Nyt se toimii. Kontaktorin uusinta täydellisenä ja uusi katkaisinkotelo. Uudet johdot ja hihnat. Vanha sahaaja tosin...

Illalla sauna, saunaolut ja avanto.

Mielekäs puuha auttaa viemään ajatukset pois juoksusta sopivasti.

Ke - 30 km - 3 tuntia. Legendaarinen keskiraskas polveileva hiekkatie. Pääosin sulana. Rokkakoski TV-30. Tämä ei ollut nyt tasavauhtia. Normaalista kevyestä pelleilystä niistettiin lopuksi karstat irti. Keskiaika yli 30 sekuntia nopeampi per kilometri kuin normaalisti. Yksi geeli ja vettä. Upea auringonpaiste.

To - 30 km - 3.15. Lamminpään hautausmaan lenkki hieman muunneltuna. Kolme kilometriä kantavan kovaa luisteluhiihtopaanaa metsässä. Ei muita hiihtäjiä allekirjoittaneen lisäksi ja minäkin siis ilman suksia. Nyt juoksin hieman rauhallisemmin. Ei huomautettavaa. Yksitoikkoistakin.

Pe - Lepo. Haloin koneella puita. Katsoin pitkästä aikaa elokuvan arkistoistani ; Shutter Island.
                  Oikein hyvä.

La-  10 km - 1.02. Perusjuoksua vesisateessa. Onneksi sataa vettä niin nämä lumet
                              vihdoin sulavat.

Su - 10 km - 1.03. Ylläpitoa. Oikeastaan en nauti tällaisesta rajoitetusta harjoittelusta.
                              Päivällä aurasin sulanutta sohjoa pois kotitieltä. Kevät.
                              Mutta missä on lämpö ?

yhteensä 80 km - 8 tuntia 20 min.

Mene tyynesti hälyn ja kiireen keskellä ja muista, mikä rauha kätkeytyy hiljaisuuteen.

OTTEITA PÖYTÄLAATIKOSTANI; OSA 8. PAHAN KOSKETUS

PAHAN KOSKETUS

Kolme miestä makaa vierekkäisissä sängyissä huoneessa kymmenen. Heitä yhdistää kaksi asiaa. Syöpä ja toivo päästä siitä eroon.
Itse olen ikkunapaikalla. Kuin kirouksena osakseni lankeaa mahdollisuus tuijotella ulos, ulos sinne minne eniten kaipaan - vapaaseen luontoon. Pois, pois tästä sairaalanhajuisesta kuumasta huoneesta. Ulos, ulos vapauteen juoksemaan ja vaeltamaan.
Olen hiestä märkä. Lääke on tippunut jo neljä tuntia. Metallinmaku suussani hamuan pastillia yöpöydältä. Käteen sattuu. Vastapaine nostaa veren tiputusletkuihin. Tippa tipalta kirkas neste valuu sisääni. Tänään on hyvä päivä. Olen oksentanut vasta kerran. Sivuvaikutus. Vessaan tosin pitäisi päästä taas. Lääkkeen ohella menee keittosuolaliuosta ja suun kautta paljon muuta nestettä. Merkkaan juomat listaan ja ihmettelen juonko todella noin paljon jatkuvasti, ainakin neljä litraa päivässä, vaikka vaan makaan.
Nousen vaivalloisesti istumaan ja hetken verenpainetta sängynreunalla tasattuani lähden kolistelemaan vanhan ja kuhmuisen tippapullotelineen kanssa kohti käytävällä olevaa vessaa.
Keskivuoteella Pentti nukkuu. Kaunis vaimo ja pieni poika. Kaunis talo ja pieni yritys. Vähemmän kaunis, iso kasvain sisällään hän nyt kuitenkin nukkuu, rauhassa. Yöpöydällä on Vartiotorni-nimisiä lehtiä.
- Teetkö pitkänkin lenkin?
Yrjö laskee kirjaansa ensimmäisellä petillä ovensuussa. Virnuilee. Syöpä on uusinut. Vanhalla miehellä riittää kuitenkin huumoria.Yöpöydällä on kukkia ja suklaata.
- Ei taida tämä morsian jaksaa kovin pitkää lenkkiä kun kolisee näin.
Virnuilen takaisin ja tulen käytävään. Alkaa olemaan kiire. Avaan eriön oven huolimattomasti ja lyön kanyylin kädessäni ovenpieleen. Huudan kivusta ja olen pyörtyä. Onneksi kukaan ei kuule. Nojaan otsaani seinään ja virtsa on kuin öljybensiiniä, punakeltaista. Hiki valuu. Pesen käsiäni. On pakko palata pian sänkyyn. En pysy pystyssä.

Avaan kympin oven ja kauhistun. He ovat saapuneet. Pentin vieraat. Pentin uskonveljet. Kaikki kääntyvät tervehtimään. Mieleni tekee paeta mutta en voi. Vastaan nöyrästi ja on pakko mennä pitkäkseen. Yksi viidestä vieraasta vetää verhon sänkyjen välistä kiinni. Huone on kuitenkin pieni. Välimatka toiseen sänkyyn on lyhyt. Kuulen kaiken tahtomattanikin. Verho ei ole kuten heidän valtakunnansaliensa seinät, verho ei heitä maailmasta eristä. Huoneen ovi kolahtaa, Yrjö lähti kahvioon, ei viitsi kuunnella. Minä en jaksa lähteä.
Naapurissa kysellään kuulumisia.
-Onko vaimo pojan kanssa käynyt kun ei ole kokouksissa näkynyt ?
- Eilen kävi, Pentti vastaa. Ehtii varmaan viikonloppuna kokoukseenkin kun on niitä kotiasioita...
- Pitäisi käydä enemmän...ovillakin lehteä jakamassa ja keskustelemassa...
- Niin mutta kun ... yksin siellä kotona...
- Oletko rukoillut ? Sinun olisi tarvinnut rukoilla enemmän niin näin ei olisi käynyt.
- Olen yrittänyt mutta...
- Sinua koetellaan nyt. Vaimosi tulisi rukoilla enemmän...
-  ... (nyyhkytystä)
Puristan käsiä nyrkkiin. Mieli tekee repiä verho sivuun ja huutaa että armo on täällä jo ! Ei tarvitse rukoilla enemmän tai vähemmän. Riittää kun avaa sydämensä Jeesukselle. Hän kärsi ristillä että me saisimme synnit anteeksi. Ei ole olemassa enemmän tai vähemmän Jumalalle. Meistä kukaan ei kelpaa ellemme usko Jeesukseen. Hänen kauttaan armo on saatavissa.
Millä oikeudella nuo kiusaavat uskonveljeään ? Ei raamattu noin opeta ! Voimattomassa raivossa letkuihin kiinnitettynä en voi tehdä mitään. Ei riitä asevelvollisuudesta kieltäytyminen. Ei riitä ettei Maammelaulu soi eikä siniristilippu liehu. Ei riitä kieltäytyminen verensiirrosta vaikka se saattaisi syöpähoidossakin auttaa. Ei riitä mikään. Pitää sairaskin saada epätoivoon ja itsesyytöksiin.
Vihdoin vieraat lähtevät. Pian Yrjökin palaa sänkyynsä. Huone hiljenee. Nukahdan. Aika kuluu. Hoitaja tulee irroittamaan letkuni. Päivä on pulkassa. Tapani mukaan horjun illalla ulos raittiiseen ilmaan. Sitten iltapala ja uni vie jälleen mennessään.

Herään yöllä äkkiä kylmään. Huone on hiljainen, yövalo palaa. Yrjö kuorsaa vaimeasti ja Pentti kääntää levottomasti kylkeä.  Kuuntelen hiljaisuutta. Ovi on kiinni. Se on varmasti kiinni koska alalaidan ilmaraosta näkyy käytävän valo himmeänä hehkuna.
Makaan valveilla ja aistin kuinka paha kulkee pitkin käytävää. Silloin tällöin öisin se kiertää puntaroimassa mahdollisuuksiaan. Nyt se ohittaa hoitajien lasikon. Ei viitsinyt poiketa eristyshuoneeseen koska sinne yleensä kuoltiin muutenkin. Se tulee käytävän päähän ja pysähtyy. Edessä on kaksi nojatuolia ja pöytä, viherkasveja ikkunan edessä. Vasemmalla ovessa on numero kymmenen.Viimeinen huone.
Ovi on kiinni. Ilmavirtaa. Kylmyys lisääntyy. Jotain saavuttamatonta häilyy Pentin sängyn kohdalla. Pahan kosketus on metrin päässä mutta kuin ihmeen kaupalla minä ja Yrjö saamme olla rauhassa. Pentti sensijaan ei. Mahdollisuuksia arvioidaan. Laskelmoidaan.
Makaan hiljaa niskakarvat pystyssä. Tämän täytyy olla unta. Nipistän itseäni. Olen hereillä. Tämä ei riitä. Tunnustelen kädellä sideharson alla olevaa kanyyliä kädessäni. Painan kämmenellä alaspäin. Ähkin kivusta. Tähdet tanssivat silmissäni. Olen aivan varmasti hereillä. Peiton alla paleltaa.
Laitan kädet ristiin. Huoneen lämpö lisääntyy. Tuijotan ovelle. Ilmaraossa hehkuu kirkas valo. On hiljaista. Viimein nousen ylös. Kävelen Pentin ja Yrjön sänkyjen ohi. Avaan oven ja astun käytävään. Yövalaistus on himmeää. Tyhjä pitkä käytävä ja väistynyt kylmyys.
Palaan huoneeseen. Istahdan sängylle. Pitkään katselen ikkunasta ylös taivaalle ja sitten yhtäkkiä näen tähdenlennon. Laskeudun pitkälleni peiton päälle, on lämmin. Nukahdan hiljaiseen toiveeseen.

Pasi Koskinen
Kolme Kivestä


 VIIKON 14. HARJOITTELU

Ma - 7 km - 52 min. Vatsavaivaa. Kävelyä väliin. Lenkkikaverina tsekki Peter. (Zonta)
Ti- Lepo
Ke- 10 km -1.02. Osin poluilla.
To- Lepo
Pe- 25 km - 2.34. Vauhdinvaihteluharjoitus sulalla asvaltilla Vehmaalla.
La- 8 km - 48 min. Saunalenkillä kotona taas
Su- 10 km - 1.00. Tiellä.
yhteensä 60 km  - 6 tuntia ja 17 minuuttia

421,5 - 429,5 - 494 - 400 - 379. Siinä ne ovat siististi jonossa. Varsinaisten harjoituskuukausien kilometrit. Työt on tehty ja nyt levätään ensin ja sitten kaivetaan kunto esiin käytettäväksi.
Mennyt viikko oli erittäin kevyt. Ideana on levätä "jo" nyt kunnolla ja tiivistää hieman vielä ennen kuin lähdemme kohti Unkaria. Olen vuosien varrella havainnut tämän toimivaksi. Kun elimistö ja etenkin lihaksisto on harjoittelun keventämisestä ihmeissään niin ihmetellään sitten aikaisessa vaiheessa ja tasataan sekä terävöitetään vielä lopuksi. On siis 30 päivää aikaa 6-päivän juoksun starttiin.
Torstaina matkailuauton keula käännettiin kohti Vankkurivehmasta . Mukava, siisti ja pienipiirteinen alue merenlahden rannalla. Kevät oli rannikolla hieman edellä mutta esimerkiksi merenjää lahdessa vielä 50 senttimetrin paksuista. Upeat ulkoilukelit silti.
Perjantaina istuimme Maria ja Hannu Tähkävuoren viihtyisän kodin kahvipöytään. Kyläkutsu oli ollut voimassa jo ainakin kaksi vuotta. Jutustelun lomassa hiottiin hieman kisataktiikkaa. Marialla kun on runsaasti kokemusta näistä pitkistä kisoista ja Hannulla huoltokokemusta. Palaset alkavat olla paikallaan. Näistä lisää sitten myöhemmin.

LMC Vankkurivehmaan yläparkissa. Alue on käymisen arvoinen ja palvelu oli ystävällistä. Kesällä varmasti hieno ranta saunoineen ja lasten leikkipaikka lisäävät viihtymistä.

Allekirjoittaneen ollessa lenkillä Kirsi kuvasi tämän toisen lenkkeilijän.

Sarjassamme tällä viikolla hajonneet. Jo 12 vuotta moitteettomasti toiminut sirkkeli sanoi sopimuksensa irti. Kontaktori käynnistinkotelossa on tullut tiensä päähän kuten vetohihnatkin. Pientä laittoa...

OMALLA TIELLÄÄN

"Tie valmis on,
                      voin löytää sen keskellä kysymyksien. "    (Jouko Piitulainen, 1981)


Vesipumppu hajosi. Maatessani luonnottoman vaikeassa asennossa kotini saunan lauteiden alla uutta pumppua asentaen tuli mieleen, että onpa yksinkertaista : vettä tulee tai sitten ei.
Olisipa se elämässäkin noin yksinkertaista. Mutta kun ei ole. Eikä ole muuten vesipumpunkaan elämässä. Saattaa tulla vähän vettä ja välillä ei mitään. Aivan kuten elämässäkin - onnea on välillä, välillä ei ole.
Minä en ajattele onnesta noin. Mielestäni ihmiset tekevät elämästään liian vaikeaa. He etsivät onneaan lakkaamatta. Yhä pidemmälle viedyin keinoin haetaan kokemuksia. Yritetään löytää jotakin parempaa kuin arki tarjoaa. Etsitään valmista vastausta. Pahimmassa tapauksessa ostetaan keino. Käytetään se ja huomataan tyhjyyden syventyneen.
Torstai iltana juoksin omiin ajatuksiini vaipuneena syvässä kokemuksessa hämärtyvään iltaan. Vastaani tuli kolme kulkijaa, kaikilla oluttölkki kädessä. Kohdatessamme he toivottivat minulle hyvää pääsiäistä. Nostin katseeni ja vastasin toivotukseen. Matka jatkui.
Pitäisikö nyt vetää johtopäätös, että kokeakseen onnellisuutta minä tarvitsen juoksua ja he olutta ? Sanovatko he, että tässä nyt vähän vaan otetaan. Katsellaan ihmisiä. Näin juhlan kunniaksi. Ihan niinkuin aina viikonloppuna. Ja joskus muutenkin kun on aikaa. Ihan vaan pikkusen tissutellaan. Kun ei ole muutakaan.
Hetkinen ! Kun ei ole muutakaan ? Miten niin ei ole ? Tässähän se on. Se on juuri siinä vieressäsi. Elämä koettavana. Vahvana ja elämänmakuisena.

"Tie valmis on,
                      nyt tunnen sen ja lähden matkaan palvellen.
Voin jakaa,
                  minkä itse saan,
                                          rohkaista muita kulkemaan. "

Ultrajuoksu ei ole jatkuvaa euforista askellusta. Arki tulee ja lyö polvilleen. Juoksija raataa jäätiköllä nastat rapisten. Hikoilee tahmeasti edeten. Väsyy harjoitukseen. Päämäärä hämärtyy. Rajat tulevat vastaan. Tulee vilu ja nälkä. Jalkaan sattuu. Kyllästyy. Motivaatio rakoilee. Tulee vanhaksi ja kankeaksi. Kotiväki kiukuttelee. Aika loppuu. Yksinkertaisesti sanottuna harjoitus tekee tehtävänsä.
Juuri tässä se on. Juoksemisen salaisuus. Elämän kokemisen salaisuus. Onnellisuus on aina läsnä. Se on otettavissa käyttöön vaikeimpanakin hetkenä. Harjoitus tekee tehtävänsä. Kyse on nöyryydestä uskoa päämääräänsä. Kyse on kyvystä päästää onnellisuus sydämeensä. Kyse on tien valinnasta.
Olen erittäin otettu blogini jatkuvasti kasvavasta lukijamäärästä. On valtava rikkaus jakaa kokemuksiaan ja saada niistä kommentteja. Vielä suurempi rikkaus on istuttaa ajatus. Ajatus oman elämänsä valinnoista. Valitseeko oluttölkin tien vai juoksijan tien. Minä en kuitenkaan tarvitse juoksua kokeakseni onnellisuutta. Vastaus on paljon yksinkertaisempi. Vastaus on ollut luettavissa blogissani rivien välistä alusta asti. Rohkaisenkin kaikkia valitsemaan oikean tien. 
Tie on usein keskellä kysymyksiä. Kaikkiin kysymyksiin ei ole vastauksia. Omiin valintoihin tarvitaan uskoa ja rohkeutta, olivatpa ne mitä tahansa. Usein ympärillä oleva maailma kohtelee kaltoin jos valitsee valtavirrasta poiketen. Jos valinta ei ole muodissa tai mediaseksikäs saattaa kysymyksiä herätä. Jää valintansa kanssa yksin vailla ymmärrystä. Siltikin rohkaisen kulkemaan valitsemallaan tiellä. Ennenpitkää huomaa ettei olekaan tiellään yksin. Siellä on muitakin kulkijoita. 
Itse olen ollut valitsemallani tiellä jo kohta kaksikymmentä vuotta. Päämäärä on ollut rajusti kadoksissa aina välillä. On tullut housuihin - joskus jopa kirjaimellisestikin. On ollut myrskyä ja sumua. On istuttu kivellä tienposkessa ja itketty. Ei tästä mitään tule kumminkaan. Ja silti on tullut. Aina on perille päästy. Joskus verissäpäin - joskus kevyesti rullaten. Yli 55000 juostua kilometriä ja sisäinen rauha puhuvat puolestaan.
Toivotan kaikki rohkeasti kulkemaan omaa tietään. En pysty yksin suuntaa näyttämään. Yhdessä voimme kuitenkin suunnistaa kohti päämäärää. Rikkaus on huomata tien olevan yhteisen. Sain jälleen kirjeen ystävältäni Arilta. Arin kanssa pohdimme syviäkin kysymyksiä - usein löydämme niihin jopa yhteisiä vastauksiakin. Tässä niistä kaksi jaettavaksi eteenpäin matkallenne.

Reilu kaksituhatta vuotta sitten pääsiäisen aikoihin jäi eräs hauta tyhjäksi. Kukaan ei ensin uskonut, että sinne haudattu voisi kadota tuosta vain. Todellisuudessa Hän ei ole minnekään kadonnutkaan. Hän on täällä tänään ja joka päivä. Kulkee kanssamme omalla tiellämme. Suinkaan aina emme kiinitä Häneen mitään huomiota. Hän on yksi kulkijoista. Tärkeämpää on yhteinen suunta ja halu olla samalla tiellä. Tuon valmiin tien päästä löytyy vastaus ikuinen.

VIIKON 13. HARJOITTELU

Ma- 8 km tiellä - 53 min. Pitkän työpäivän päälle tämä riitti tälläkertaa.
Ti- 14 km poluilla - 1.30.
Ke- Lepo.
To- 34 km - 3.40.
Pe- ap. tunti lumikenkäilyä Kirsin kanssa auringossa.
       ip. 12 km osittain poluilla - 1.23.
La- 15,5 km mäkistä ja jäistä maaseututietä - 1.49.
Su- 16,5 km vähän sulaa asvalttiakin - 1.42.

yhteensä 100 km - 10 tuntia ja 57 minuuttia

MAALISKUU PAKETISSA

juoksua  379 km - 4 lepopäivää - 3 sairaspäivää - yhteensä 41 tuntia ja 20 minuuttia

YLIÄÄNIÄ KEVÄTAURINGOSSA

Juoksija Liu kastuu. Tässä siis atleetti itämaalta saa vettä niskaansa. Sensijaan poika pohjolasta saattaa kevätriemussaan liukastua ja kausi menee spagaatissa sananmukaisesti munilleen. Ilman pääsiäistäkin. Jos kyseessä on naisatleetti niin saattaa koko kausi liukastumisen seurauksena mennä päin ... no niin, jätetäänpä kirjoittamatta. Tässä hömppää suoltavassa maailmassa siveellisyys on paitsi hyve myös piristävä poikkeus.
Kevätaurinko sulattaa ja yö jäädyttää. Ansat on siis juoksijan tielle viritetty.
Lisää yliääntä lisää jään alta paljastuva sula maa. Asvaltti ja hiekka on kivikovaa mutta ah niin pitävää. Tämä houkuttelee juoksemaan kovaa ja korkealta. Samalla saattaa sitten jokin paikka oudokseltaan kipeytyä, jopa hajota.
Eli otetaanpa iisisti. Mustarastas laulaa kuusenlatvassa ja on jo kesäaika. Toivoa on hosumattakin. Toki voi Liu kastua suihkussakin mutta se on jo toinen tarina.

                                         

MURTUNEET MUURIT

Vajaa kaksikymmentä vuotta sitten lueskellessani valmennuskirjallisuutta maratonharjoittelusta löysin termin "muuriin törmääminen". Tällä tarkoitettiin juoksijan vaikeuksiin joutumista jossakin 32 -36 km kohdalla maratonilla. Toisinsanoen energiat on kulutettu ja alkaa painamaan kun rasva palaa. "Törmää muuriin."
Nyt etenen kohti Unkarin kuuden päivän kilpailua, jossa tavoitteenani on juosta 80 - 100 km päivässä. Eli kaksi ja puoli maratonia päivässä. Naamani lienee melko litteä kuuden päivän juoksun jälkeen - törmäänhän siis muuriin keskimäärin kolme kertaa päivässä...
Vakavasti ajatellen muurit ovat itseltäni kauan sitten murtuneet. Tällä en nyt tarkoita sitä ettei tuntuisi "miltään" 32 - 36 kilometrin vaiheilla vaan todellista kehoni tilaa ultrajuoksussa. Vuodet kilometreineen ja henkisen keskittymisen kehittyminen ovat mahdollistaneet omien rajojen siirtämisen yhä kauemmas normaaleista. Ylipäätään en usko enää nykyisin olevani ollenkaan niin väsynyt kuin miltä äkkiseltään tuntuu. Esimerkiksi vuonna 2009 juoksin Käsivarren Lapissa pääosin kairassa 49 km + 50 km + 69 km repun (8 kg) kanssa ja luulin loppuni tulleen kolmannen päivän iltana - hyvä kun sana tuli ulos suusta. Kuitenkin neljäntenä päivänä olin jälleen liikkeellä ja kohtuullisissa voimissa. Olin siis siirtänyt rajojani jälleen kerran, vahingossa. 
Kyse on mielen hallinnasta ja osittain tottumuksesta. Yleensä kilpailuissa tai harjoituksissa syvimpien väsymystilojen jälkeen avautuu uusia näkemyksiä väsymyksen todelliseen tasoon. Keho pyrkii suojelemaan itseään ja jos sitä kykenee kuuntelemaan ennakoivasti voi päästä hyvinkin pitkälle. Toisaalta voi päästä myös sairaalaan tai uransa loppuun. Hälytysmerkkien ohittaminen vaatii siis harjoitusta. On juostava paljon tietääkseen mikä on liikaa. Ja sittenkin voi erehtyä. Mutta aina se on yrittämisen arvoista.
Minulta on kyselty miksi en juokse enemmän ylipitkiä 33 - 60 km harjoituksia kun kuitenkin tähtään noinkin mittaviin kilometrilukuihin. Syitä on kaksi. Ylipitkistä palautumiseen menee omalla kohdallani kauan ja vammautumisriski kasvaa. Kun muutenkin juostaan suhteellisen paljon (?) kuukausittain nousee rasitus jollakin 50 km yksittäisellä lenkillä melkoisesti. Näihin tänä vuonna 49 vuotta täyttäviin niveliin ja jännekalvoihin siis. Toiseksi varsinkin nyt kun edessä on kuuden päivän taivallus viivalle pitäisi päästä nälkäisenä ja terveenä. Nälkäisenä kilometreihin siis. Viime vuosina olen ollut varsin laiska juoksemaan ylipitkiä lenkkejä ilman tavoitetta. Tavoitteella tarkoitan tässä esimerkiksi jotain uutta mielenkiintoista paikkaa katsottavaksi kuten viime syksynä Lavkarittetillä. Tai ilman hyvää seuraa, poikkeuksena esimerkiksi 17.2. Onnin kanssa juostu 34 km. Summa summarum - en siis juuri nyt koe hyötyväni ylipitkistä harjoituksista.
Muurit murtuvat jos on rohkeutta yrittää. Jos on nöyryyttä alistua kilometrien nielemiseen. Jotkut sanovat että heidän ei tarvitse. Ei kuulemma ole mitään järkeä. Usein nämä yksilöt tekevät palkkatöitä 50 tuntia viikossa ja vapaa-ajan horjuvat promilleissaan. Valitettavasti he jäävät muurinsa juurelle. 
En arvostele. Kukin tyylillään. Mutta minulta on sitten turha kysellä minne se elämä meni. Minne vuodet vierivät. Mistä minä tietäisin ? Minähän vaan juoksen...

VIIKON 12. HARJOITTELUNI

Ma - 14 tuntia töitä ja sitten illalla pakkasessa, pimeässä 21,5 km - 2.25.
Ti - 8 km - 52 min. Laiskuus...
Ke - 16 km - 1.40. Jäätävä tuuli; elämme pakastimessa !
To - 24,5 km - 2.35. Kolmena lenkkinä, välillä kotona kuivaa ylle ja tankkausta.
Pe - 20 km - 2.20. Pääosin polkuja ja kelkkauraa. Upea keli. Periksiantamattomuus.
La - Lepo ( 15 päivää edellisestä lepopäivästä)
Su - 30 km - 3.22. Tästä kävelyä 2 km. Lamminpään hautausmaalle ja takaisin. "Et poika luovuta, nii..."

yhteensä 120 km - 13 tuntia ja 16 minuuttia

Hiljaisilla poluilla.

Voima tulee luonnosta.

Palokärki on ahertanut.

 

Elämä on yksinkertaista ? Kuuntele ja mieti onko ?

PALUU ASIAAN

VIIKON 11. HARJOITTELUT

Ma- 12 km - 1.20
Ti- 15,5 km - 1.43, raskas reitti.
Ke- 8 km - 53 min., -14 pakkasta.
To- 21 km - 2.17, erittäin raskas reitti, osin polkua.
Pe- 15 km - 1.37, helppoa juoksua.
La- 20 km - 2.08, Helsingissä Ramsinniemessä osin polkua ja merenjäätä.
Su- päivällä kävelyä tunti Kirsin kanssa ja heti perään juosten 10,5 km - 1.05,
        Helsinki Wiikkiin päin vaihtelevaa, nastat.

yhteensä juoksua 102 km  -  11 tuntia 2 minuuttia

Tässä sitä taas ollaan asiassa. Kahden repaleisen sairasteluviikon jälkeen yritin lähteä liikkeelle varovasti. Juoksin koko viikon hieman vähemmän kuin olisin halunnut ja yritin pitää alati nousevan vauhdin kurissa. Jos en keskity karkaa vauhti välittömästi 5.30 min/km tasolle.
Viikonloppuna Helsingissä juoksu oli suorastaan naurettavan helppoa. Tässä on nyt se vaara, että tulen kuntoon liian aikaisin. Tätä on kuitenkin helppo (?) torjua seuraavien viikkojen aikana juoksemalla hieman määrävoittoisemmin. Harjoitteluaikaa on neljä viikkoa jäljellä. Sitten kolme viikkoa kevyesti ja kuuden päivän tanssi Unkarissa alkaa.
Olen harjoitellut kuuden päivän juoksuun tasaisen paljon ja mielestäni älyttömän raskailla reiteillä. Tästä pitäisi olla seurauksena juoksun helppous kilometrin tasaisella kierroksella keväisessä Unkarissa. Myöskin voima tuntuisi olevan hyvällä tasolla. Kävelyä on tullut aivan liian vähän mutta tämän vähänkin sieto on kohentunut. Olen ollut nimittäin aina laiska kävelemään - etenkin ilman reppua ja määränpäätä.

Henkisesti alan olla vastaanottavainen. Rauhallinen varmuus on tiivistynyt kilometrien myötä.
Olen mielikuvaharjoitellut eri päiviä - myös juoksun jälkeisiä. Kuuden päivän radalta poispääsy lienee kovan työn takana. Eli kokemus tullee olemaan mieltä kääntävä, noin kokemattomana arvioiden.
20 vuoden työn tulokset tuntuvat itsestäni uskomattomilta. Olen tullut todella pitkän matkan syöpäosastolta tähän. Koskaan en kuvitellut hurjimmissa unelmissanikaan olevani tällaisessa kunnossa, että edes harkitsisin kuuden päivän juoksua. Kiitollisuus tuo vedet silmiin. Kiitosrukoukseen on tänäänkin aihetta, kuten jokaisena päivänä viimeisen 20 vuoden aikana.
Blogiani seuranneet ovat viestineet minulle yksityisesti sähköpostin kautta (osoite oikeassa yläkulmassa) ja kiinnittäneet huomiota uskonnollisuuden esiin tuomiseen. Tämä perustuu pitkälle "Otteita Pöytälaatikostani"- osastoon. Nuo otteet ovat kirjasta, joka osittain makaa pöytälaatikossani ja osittain vielä kirjoittamatta aivoissani. Tuo kirja käsittelee siksi syvällisiä kokemuksia, että on mielestäni reilua tuoda omat näkemyksensä esille. Ja etenkin mihin uskoni perustuu. Siis raamattuun ja Jeesukseen, jonka kautta armo on aina meille kaikille läsnä.
Tulevaisuudessa pöytälaatikostani tulee esiin tekstiä, joka ei kaikkia miellytä, edes uskonasioissakaan. En kuitenkaan tuomitse enkä arvostele, edellytän vain rehellisyyttä ja jaan omat kokemukseni.

Kauniin keväisinä päivinä korostuu ulkona juoksun voimaannuttava merkitys. Mikään ei saisi minua jäämään sisälle kun tarjolla on aurinkoa. Ymmärrän hyvin paljon matolla ja hallissa juoksevien mielipiteet sairastumisen ja lihasvaivojen ehkäisemiseksi. Itse olen kuitenkin sitä mieltä, että jos harjoituskaudella stabiloi olosuhteensa suljettuun koeputkeen ja välttää sairastumisen on riski sairastua harjoittelun kevetessä juuri ennen pääkilpailua ihmisten ilmoilla esim. matkustettaessa moninkertainen. Useat suuret mestarit ovat painottaneet huonoissa olosuhteissa harjoittelun antavan voimaa kilpailuun. Etenkin jos kilpailussa sattuu olemaan jokin asia pielessä, vaikkapa sää. Joten menkääpä ulos nauttimaan. Kaiken uhallakin.

Lauantaina vedin sitten tumman puvun ylle ja suunnistin Helsingin Kalastajatorpalle. Minut oli kutsuttu Kirsin seurana Autonrengasliiton vuosikokouksen iltaohjelmaan. Olin paikalla taksiautoilijana mutta etenkin ultraurheilijana. Minulle avautui harvinainen tilaisuus esitellä vuoden 2014 ultrajuoksuprojektiani puheenjohtaja Jarmo Nuoralle. Kiitokset tässä yhteydessä vielä Östen Brännäsille, että sain olla hienossa tilaisuudessa läsnä. Entisenä jalkapalloilijana Östen ymmärtää avarakatseisesti myös juoksijan elämää.
Ultraurheilijalle on tukijoiden saaminen meillä suomessa lähes mahdotonta. Tämä on myös urheiluliiton syy koska se lajia ei ole noteerannut kuten muut pohjoismaat. Pelkillä urheilullisilla ansioilla eliittiurheilijalla ei ole toivoakaan henkilökohtaisista isoista sponsoroinneista, puhumattakaan kaltaisellani ultrafilosofilla. 
Kuitenkin oli miellyttävä huomata, että esittelemäni hyväntekeväisyyteen perustuva vuoden 2014 projektini sai Jarmo Nuoralta vihreää valoa. Vastuullisilla yrityksillä on usein muitakin päämääriä kuin pelkkä bisnes. Vuoden 2014 projektiin palataan tässä blogissa syksyn mittaan, siihen asti se olkoon hämärän peitossa.
Autonrengasliitto on edistänyt liikenneturvallisuutta yhdessä poliisin kanssa jo pitkään. Oheisen linkin kautta löytää vastuulliset ja osaavat rengasliikkeet. Ei ole ollenkaan sama minkälaiset renkaat ja miten ne auton alle asennetaan. Ammattiautoilijana osaan arvostaa laatua joka johtaa turvallisuuteen. Ostamalla renkaat osaavilta ja koulutetuilta liikeiltä voin olla rauhallisin mielin. Matkailuautopuolella renkaiden kantavuus ja tuoreus ostettaessa korostuu. Tuoreus siksi, että rengas on ongelmajätettä noin viiden vuoden jälkeen ajetaan sillä tai ei. Myös tulevat uudet nastamääräykset tuovat omat mausteensa kaikkeen autoiluun tulevaisuudessa.
Oletko Sinä varma renkaittesi kunnosta ja ostaessasi uudet renkaat varma vanhojen asianmukaisesta kierrätyksestä ?

Ramsinniemeä mereltä käsin. Paiste on huikaiseva.

Tällä polulla Helsingissä vastaan tuli hiihtäjiä, maastopyöräilijöitä, kävelijöitä lastenvaunuineen, sauvoineen, koirineen ja juoksijoita. Kaikki mahtuivat sulassa sovussa eikä kiroilua ja sauvoillahuitomista esiintynyt kuten Tampereella on tapana...