Kosketus Liikkuu

Kosketus Liikkuu

lauantai 25. maaliskuuta 2017

IVALO SARJA, OSA 4. - MUTANTTI


 MUTANTTI


Nellimissä Kotalan tuvan pitkän pöydän ääressä on aamiainen. Ahti mättää eloveenaa lautaselle määrätietoisesti, syö pari lusikallista ja nostaa hiukan katsettaan.
-Mihinkäs tänään ?
-Herra majuri, ilmoitan. Pilkille.
Vastaan,  ja kaikki nauravat. Pilkille tietysti. Arvon vieraat ovat asettaneet itsensä kalan narraukselle alttiiksi. Viikko aikaa. On sydäntalvi ja kala syö miten syö. Viisaat tietävät että ehkä aamukymmenestä iltapäiväkahteen tai sitten ei. Joka toinen päivä tai viikko. Tai kaksi kertaa päivässä sittenkin.

Ihmisen elämässä on liian vähän pitkiä pöytiä. Rakkaat ihmiset kun saa samaan pöytään niin se on aina juhlaa. Ihan arkiaamiaisellakin. Kotalan tuvan pöytä käy moneen. Kirsi joskus levittää ompelukoneen ja saumurin toiseen päähän niin silti meille kahdelle jää kahvihetkeen tilaa toiseen päähän.
Toista oli eilen illalla. Käytiin Ahdin kanssa kaikki kalastusvälineet läpi mitä talossa on. Meinasi pöytä loppua. Että miten ihmisellä täytyykin olla niin paljon uistimia ja pilkkejä. Ja vapoja, muusta tarpeellisesta kalastustarvikkeesta puhumattakaan. Ja siltikin tuntuu että ei löydy sitä oikeaa ottiväriä vaikka selkä vääränä kantaisi viehepakkeja järville ja joille.
Ahti on asiantuntija. Ja minulle kolmas vaari. Se on melko onnellista kun ihmistä on siunattu kolmella vaarilla. Ja tämä viimeinen on vielä majuri. Erämies vailla vertaa. Norjan tunturien lempeäkatseinen kävijä. Tunnettu rautumies. Edesmenneen isäni hyvä ystävä herttaisen vaimonsa Leenan kansa.
-Pullaa pitää leipoa Pasille.
Leena nauraa kihertää ja laittaa alentajaa leivälle.
-Asentajaa ei sitten saa eväsleipiin laittaa.
Virnistelen ja tungen puuroa naamaani.
-Pittää tarkkailla kolesterolia Leena sanoo.

Ongelma on ihminen itse, ei kala. Mutta kalasta voi tulla ongelma. Se kun koukuttaa ihmisen helposti. Jos haluaa syödä kalaa on lähdettävä arpomaan. Jos haluaa syöttää kalaa niin sittenkin on lähdettävä. 
Millä pilikillä se tullee  - kysytään ? Istumalla jumaliste. Ja reikiä kairaamalla. Lievää nykyä ranteeseen. Ja silimällä. Tuossa on karikko ja tuonne menee penkka jään alla ja tuosta sitten saletisti natsaa. Tai sitten ei. Etukäteen ei tiedä ja juuri siinä on se viehätys.

Aamiaisen jälkeen kerrospuetaan. Pakkasta on. Mutta ei liikaa. Pilkille pitää pukea. Ja ottaa hyvät eväät. Suunnitelmissa on keittää nokipannukahvit ja makkaraa tietenkin tikkuun. Appelsiinit on kielletty. Ei olla appelsiinituristeja. Banaanin voisi ottaa. Tuskin saadaan taimenta muutoinkaan. Kesällä jos kalastetaan taimenta niin banaania ei saa ottaa mukaan. Muuten ei onnistu, banaani tuottaa huonoa onnea.

Ulkona Ski-Doo odottaa peiton alla tankattuna. Perässä yli kolmimetrinen puureki kaksilla jalaksilla. Reessä on edessä tuulilasi ja penkki matkustajille. Sitten avotilaa tavaroille keskellä ja perässä vielä muhkea säilytyslaatikko. Minä ja Kirsi mennään kelkan kyytiin ja Ahti ja Leena porontaljalle penkille. Kypärät päähän, onhan ihmisen tärkeintä omaisuutta suojeltava.
Se on muuten kumma kun vuosia tulee lisää niin alkaa arvostamaan yläpäätään alapään sijasta. Toista oli silloin nuorempana kun ajeli mopolla ilman pipoa pakkasessa. Jalassa oli kumisaappaat ja samettihousut. Silloin sitä ei arvostanut kumpaakaan päätä. Mutta ajatukset olivat silti usein alapäässä mikäli se ei jäätynyt.

Nelitahtikelkka vetää tasaisesti. Nellimjärven jäälle tullaan reitiltä tien yli. Sydäntalven maisema hivelee. Rautaportti jää vasemmalle ja rauhallinen, valkoinen pinta ottaa syleilyynsä. Käännän kohti Annin apajalahtea ja taitan siitä kohti virran suuta.
600 kuutioinen kelkka jaksaa vetää vaikka on neljän aikuisen paino ja reki tavaroineen. Saisi kyllä olla 900 kuutioinenkin jos oikein pahan kelin lykkää niin umpisessa ollaan kiinni koko sakki. 
Mukana on talja, köyttä ja pari lapiota. Mihinkään ei lähdetä ilman taljaa. Mukana on myös puolimetrinen rautatanko. Joku kysyi mitä sillä tehdään ? No jos jää kelkalla kiinni järven jään kinokseen tai kohvaan niin mistäs vedät kelkan irti keskellä järveä ? Teen kairalla reiän ja laitan tangon sinne ja vedän köydellä siitä. Konstit on monet sanoi mummu kun kusi, käveli ja kutoi sukkaa.
-Nojaa hiukan eteen ylämäessä.
Komennan Kirsiä ja painan kaasua syvemmälle. Rotax murisee uittorännin pystyjyrkässä ylämäessä. Oikea suksi nousee ylös mutta painan voimalla ohjaustankoa alaspäin ja kelkka tottelee. Ohitetaan rännin laavu vauhdilla ja todetaan se samalla vielä tyhjäksi. 
Ajan hissukseen kannaksen aidan portista läpi ja päästään Keskimöjärvelle. Lahukan kivikossakin on vihdoin paljon lunta. Kun kuukausi sitten käytiin Kirsin kanssa täällä niin tela kolisi kiviin ja jälkeen tuli vettä jäällä. Nyt on kuivaa ja näkyy turistien tikkureittikin olevan merkitty.

Päästään asemiin. Ahti tekee akkukairalla isoja reikiä. Täällä nelituumainen on vitsi. Jos tulee iso hauki niin mahtuuko edes reiästä. Hölmöt etelässä nauraa, mutta housuun tulee jo viisikiloisen jänkäkoiran kanssa jos siima kestää.
Leena on heti mittaamassa syvyyttä. Jäätä 70 senttiä ja vettä 30 senttiä. Juuri riittävästi nälkäiselle harjukselle. Tai lihavalle ahvenelle. Istun minäkin pallille ja laitan kärpäsentoukan pystypilkkiin. Vaikka siinä onkin pieni kolmihaarasilmäkoukku niin toukka tekee terää. Tai kolme toukkaa. Mitäs näitä säästelemään. Laitetaan hajuvanaa tyrkylle.
Kirsi saa kunnian olla ensimmäinen. Puolikiloinen ahven täräyttää ja nousee hetkessä jään päälle. Kohta saan minäkin samanlaisen. Kaikki saavat tasaisesti kalaa. Ollaan hiljaa niin saadaan kalaa.
Katselen Keskimöjärven rajavyöhykkeen puoleista rantatörmää. Maisema on huikaisevan valkoinen lukuunottamatta mäntyjen runkoja ja joitakin kivenjärkäleitä jotka porautuvat törmästä näkyville. Vajoan ajatuksissani jonnekin kauas. Tuulee hiljaa ja aika menettää merkityksensä. 
Jossakin kaukana alitajunnassa mietin ultrajuoksua. Pitäisi aloittaa harjoittelut. Mutta onko enää mitään annettavaa. Isän kuoleman jäljiltä tunnen itseni väsyneeksi ja ensi kerran vanhaksi. Sitten on toisaalta kaikki tämä hieno luonto ja mahdollisuus siihen vaikka miten.
Pohdiskelu katkeaa äkisti kun vapa taipuu. On siinä ja siinä ettei se lipeä käsistäni reikään. Saakeli sentään ! Poljen neljäkutosen kelkkakengän hankeen ja kiskon vimmassa siimasta. Tulee isompaa kalaa esiin.
-Harjus kiljaisen. Minä sain harrin !
Ahti vilkaisee olkansa yli juuri kun pudotan kalan lumeen.
-Komea on, kolmosvaari nauraa mielihyvästä.
Kalakiima iskee. Yöllä on satanut kevyttä pakkaslunta. Pilkki irtosi nostettaessa joten verestän hangessa olevan kalan nopeasti sen tarkempaa sitä tutkimatta ja jatkan uittamista. Seuraavaksi nytkähtää ahven. Sitten on hiljaista. Kauempana Ahti saa isomman kalan. Kuuluttaa että siika se on ja jatkaa. Näkyy tulevan toinenkin.

Istumme aikamme. Alkaa sataa kevyesti lunta ja syönti laantuu. Kahvihammas kolottaa porukalla. Kokoamme tyytyväisinä kamat ja suuntaamme kelkalla kohti uittorännin laavua. Nautin olostani kun kelkka vetää aavaa järvenselkää.
-Vettä ! Huutaa Kirsi takanani ja katson vaistomaisesti taaksemme jääneeseen jälkeen.
Hiljennän kelkan kulkua hölmistyneenä. Jälki on ihan kuiva.
-Vettä se sanoo taas.
-Mitä helvetin vettä ?
Nämä on kaikki sekasin. Ne on tullu hulluksi koko porukka. Kaikki huitoo että vettä, vettä. Saateri jään alla sitä on.
Pysäytän kelkan.
-Kahvivettä Kirsi sanoo hiljaa.
-No niin tietenkin...
Tehdään reikä jäähän ja täytetään nokiposki kuksalla. Ajellaan hiljaa laavulle. Ahti roikottaa pannua kädessään reen ulkopuolella. Vettä, tietenkin kahvivettä naureskelen.

Laavulla on turisteja toppahaalareissa rivissä. Aasialainen murkku kiukuttelee eikä suostu syömään mitään. Eräopas huokaisee, tarjoaa meille keittoa ja kertoo että menevät kohta pilkille. Ei nämä jaksa kauan reiällä olla. Suurin ihme on itse reiän tekeminen. Saitteko mitään ? Jos näyttäisitte näille minkälaisia kaloja on. Oppaan ilme on kärsivä.
Nousen tulilta ja kävelen kelkalle. Kaivan muovipussin takalaatikosta ja palaan laavulle. Opas seisoo takanani kun esittelen kaloja vuoronperään turisteille.
- You have to be patient...
Virnistelen ja esittelen saamaani harjusta joka on luminen ja jäätynyt.
-Grayling...kääntää opas olkapääni takaa.
-Oo...very nice. But 70 centimeters ice and water only 30 centimeters ?
-Hell yeah, fish fuck in it easy, minulta pääsee...
Onneksi Kirsi ei kuule. Uumallani roikkuu reilun 7 senttiä leveä niitein koristeltu lapinvyö jossa on hirveän karhuleun lisäksi toinenkin pienempi puukko ja kaupanpäälle Leatherman kotelossa toisella puolella. Juon kuksasta kahvia takki auki paljain käsin ja katselen palelevia turisteja jotka äskeisen jälkeen ovat eittämättä sijoittaneet minut metsäläisten kategoriaan. Jatkan pelleilyä ja katson piruuttani Samsungistani sähköpostit, se kun on sopivasti pakkaspuvun povitaskussa saatavilla. Ehkä vaikutelma pehmenee nyt hieman.
-It is guestion about nature. Because of tender wilderness we live here and enjoy...
-Oo, very interesting...

Turistit lähtevät kohti Keskimöjärveä pikkuhiljaa. Lumisade tihenee. Säälin heitä, sillä nyt se kala ei ainakaan syö. Juomme kahvit ja paistamme makkaraa. Liekit loimottavat hiljaa ja ympäröivä luonto puhuu hiljaa meille jotka jaksamme vaieten sitä kuunnella. 
Taustalla entisöity uittoränni muistuttaa ajasta jolloin oli jätkä ja kirves. Nyt on hipsteri ja hiiri. Maailma kuulemma muuttuu mutta meidän ei tarvitse muuttua sillä muuttuminen etäännyttää meidät luonnosta eli meistä itsestämme. 
Lisäksi "maailma muuttuu" mantraa hokevat eniten ne jotka eivät pysty tekemään omalle elämälleen mitään. He ajautuvat virran mukana ja luulevat elävänsä kunnes vettyneinä painuvat pohjalle muiden periksiantaneiden sekaan.
Pidetään neuvonpitoa kotiinlähdöstä. Ahti ehdottaa että pilkitään hetki vielä Nellimjärvellä. Koskaan ei tiedä jos vaikka taimen innostuisi. Lumisade kuitenkin tihenee ja päätämme hetken Apajalahdessa istuttuamme lähteä kotiin syömään ja saunan lämmitykseen.

Onnistuneen päivän päätteeksi luonto kääntää meille toista puoltaan. Se kertoo omalla tavallaan että ahneudella on rajansa. Lunta tulee aivan vaakasuoraan enkä näe kelkkareittiä kuin tikunvälin. Ajelen hissukseen Kuivasalmen yli Itkunivalle. Olen onneksi juossut täällä moottorikelkan jäljillä joten aavistan tuiskusta rannalta kaatuneen puun hahmon. Tästä kelkkareitti kääntyy metsään ja juovattelee sähkölinjojen alta kotikylälle takaisin. Metsän suojissa tuisku ei tunnu enää niin kovalta kun lumi tarraa puihin taivaalta pudotessaan.

Päästään kotiin turvallisesti. Tyhjätään varusteet reestä takakuistin kautta sisälle. Tuvan lämpö ottaa vastaan ja nostaa punat poskille koko porukalta. Jos ulkoilmasta ei muuta hyötyä ole niin ainakin se kasvattaa ruokahalua. Kamppeita siirrellessäni ajattelen että juuri nämä ovat elämän parhaita hetkiä. Elämä ja ystävät ympärillä. Voi kun nämä tunteet voisi säilöä. Pakastaa kuten kalankin ja käyttää sitten tarvittaessa kun on jostakin muusta syystä kurjaa tai ilon puutetta.

Teen takkaan tulet. Leena ja Kirsi tekevät ruokaa ja Ahti perkaa kaloja apukeittiössä.

- Pasi !
Ahti huutaa.
- Tules nyt tänne äkkiä katsomaan !
Kävelen kodinhoitohuoneen läpi apukeittiöön.
-Mikä on ?
Komeita kaloja. Totta maar.
- Onko tämä se harri jonka sinä sait ?
Ahti kysyy ja roikottaa hopeista kalaa niskasta.
- On se. Yksi vaan tuli. Muut oli ahvenkörrejä.
-Tämä ei ole milloinkaan harria nähnytkään. Tämä on siika !
-Minä siis sain elämäni ensimmäisen siian pilkillä !
Nauran hyvilläni. Muutkin tulevat katsomaan.
- Että kun harrina reiästä nousee niin turisteille esittelyn jälkeen kotimatkalla muuttuu siiaksi.
- Selkee mutantti, Ahti toteaa ja pudistaa päätään jatkaen perkausta.

Kaikki nauravat vedet silmissä.





Lukijalle :


Totuus on irrallisia kuvia rivien välissä. On hetkiä jolloin olen kaiken ulkopuolella, olen aina ollut sellainen - pienestä pitäen. Minunkaltaiseni kykenee kertomaan muille kuvista matkan varrelta, kaikista niistä kuvista joita koskaan ei julkaista mutta myös niistä kuvista joita useimmat eivät koskaan edes näe.
Totuus on myös kierrosten välillä. Kun juostaan kuusi päivää yhtämittää on mahdollista että kuvat kapenevat asvaltin ja lenkkitossujen välimaastossa leijuviin utuisiin välähdyksiin. Ne jotka eivät kuvia näe uskovat pelkkään fyysiseen harjoitteluun ja he olisivat nykyisessä tilanteessani hädissään. Puolen vuoden juoksemattomuus ja sitten nouseva trendi kunnes kaikki muuttui taas paljon vaikeammaksi - vai muuttuiko sittenkään ?

Voin yhtä hyvin päivittää tähän perään viikon 12. vaikka se on vielä kesken. Olen senverran flunssainen että en juokse - vielä huomennakaan. Tauti tarttui jostakin mukaan Tampereen reisulla.
Terveisiä teille, te perkeleet, jotka ette pese käsiänne. Terveisiä teille jotka notkutte töissä sankareina buranan avulla arjessanne sairaana viikkotolkulla ja köhitte taudinkylväjinä menenmään sankarimyyteissänne kuivan liman virratessa edestakaisin maailmassa johon minäkin aina sillointällöin joudun osallistumaan.


VIIKKO 12.


Ma- 11 km Keminmaalla, osin reipasta - 1.02.
Ti- 9 km Rovaniemellä, kurkkukipuinen aamulenkki tietoisena siitä että tämä viikko taisi olla tässä - 1.00.
Ke - Su - Sairas, ei  harjoittelua.


yhteensä 20 km - 2 tuntia ja 2 minuuttia.


Vielä minä  näytän teille, kilometrit !



maanantai 20. maaliskuuta 2017

MITÄ SAA TEHDÄ ?

"Ahdistus viihtyy aamussa."  -Bergman

Et ole koskaan valmis. Juuri kun luulet osaavasi jotain ja herpaannut niin tulee huolella turpaan. Lukijani kysyi edellisen kirjoitukseni kommentissa olenko oppinut kokonaiskestävyydestä jotain uutta viimeisen kolmen vuoden aikana ?

Totisesti olen oppinut.

Juostuani Suomen päästä päähän 2014 olin väsynyt, sekä henkisesti että fyysisesti. Kamppailin pitkään tyhjyydentunteen kanssa ja kun saman aikaisesti juoksin kuin täi tervasssa niin tunsin että jokin on pielessä. En kuitenkaan 1000 mailin onnistumisen euforiassa oivaltanut että voisin olla sairas vaan jatkoin härkäpäisesti eteenpäin.
Vuoden 2015 alussa tutkitutin sitten sydämeni. Sydänlääkärin viesti oli karu : "Anna mennä vaan." "Pitihän tähänkin pyörään pohjat polkea." Kun noin todettiin rasitustestin päätteeksi kaltaiselleni vanhemmalle teuraalle niin sehän oli kuin punainen vaate. No minä annoin sitten mennä !
Verikokeissa näkyi tosin jo ohimenneen mykoplasman markkerit. Mutta muuten kaikki toimi. Lähdin kilpailemaan Unkariin kuudeksi päiväksi. Fiilis oli keskittynyt, alitajuntaa ei kuunneltu - saletisti nyt natsaa ! Ja jalat menivät ensimmäisenä päivänä... Taistelin ihmeissäni viiteen sataan.
Palatessani tiesin että jossakin on vikaa vieläkin. Arvelin olevani vain väsynyt kunnes pitkällisten analyysien jälkeen päädyin hammaslääkärin vastaanotolle. Bingo ! Juurihoitoa, antibioottia ja moitteet. Välivuosi ja kohti uutta. Keskustelut Kirsin kanssa ja kova tavoite jota muille ei kerrottu. Hyvin lähti kuntoutumaan. Elokuun alussa 2016 Norjassa jo tuttua ojennusta nilkoissa tunturissa ja hyviä alkavia perusmääriä. Sitten kesken matkan suruviesti isäni menehtymisestä. Kaikki loppui samantien.
Hautajaiset. Surutyötä. Nilkka ympäri tutulla kotireitillä ennen Saksan matkaa ja nivelsiteet todella huonoon kuntoon vaan ei poikki kuitenkaan. Muutto Pohjoiseen ja kaikki uusiksi ?

Rauha. Istun Kotalan olohuoneessa viskilasi kädessä kaamoksessa. Vanha ? Juoksu ? Tulevaisuus ? Kun on kaikki ja jotain silti puuttuu.

Kestävyysharjoittelun fyysinen puoli ei ole rakettitiedettä. Paljon ja riittävästi. Kaksikymmentä tuntia viikossa on jo jotakin kuin myös 500 km kuussa. Myös pitkiä lenkkejä joskus. Välillä kovempaa lyhyttä hermotuksen piristämiseksi. Lepoa ei saa unohtaa. Voimaa, myös keskivartaloon. Ruokavalio kuntoon, rasvat pois ja menoksi päivästä päivään.

Henkistä mentaaliharjoittelua. Pitkien lenkkien yhteydessä käyn läpi tunteitani. Ratkon kuvitteellisia kisassa mahdollisesti eteen tulevia ongelmia. Havainnoin väsymykseni syvyyttä ja keskityn olennaiseen eli eteenpäinmenoon. Samalla opettelen pitämään tunteet kurissa. Myös onnentunteet pidetään kurissa. 
Tuloksena loputon tasaisuus ja tunne että pystyy juoksemaan lähes ikuisesti yhdessä ympäröivän kanssa.

Kärsivällisyys ultrajuoksussa tuottaa oppimistuloksia. Vähitellen oppii suhteuttamaan oman lahjakkuutensa haaveisiin ja harjoittelemalla heikkouksiaan lähestyy optimia. Optimi on työkalu voittamiseen. Joskus se riittää mutta useimmiten ei. Silti se motivoi yrittämään uudelleen.
Olen oppinut kokonaiskestävyydestä viimeisen kolmen vuoden ajalta sen että pitäisi olla jatkuvasti hereillä itsensä kehittämisessä jos aikoo saavuttaa suuria päämääriä. Omille tekemisilleen tulee helposti sokeaksi ja jos kysyy ultrajuoksun ulkopuolisilta kommenttia tekemisistään saa usein täysin vääriä vastauksia.
Kukaan sellainen ihminen, joka ei pysty irrottautumaan edes hetkeksi tavallisesta arjestaan, ei kykene antamaan enää minulle mitään kovin rakentavaa. Olen pahoillani. Ultrajuoksustani on tietyssä mielessä tullut koko elämäni mittainen matka. Minua on turha käskeä palaamaan johonkin arkeen, pelkästään töihin tai lepäämään ja harrastamaan jotakin muuta enemmän, jos kerran haluan juosta pitkälle ja kehittyä edelleen ihmisenä.
Minulla on rikkautena myös toisenlaisia ihmisiä lähelläni. Heidän parissaan saan olla oma itseni ja nimenomaan heiltä saan motivoivia kommentteja. He ymmärtävät että minä en oikeasti koskaan voi palata enää minnekään koska on käynnissä elämäni mittainen matka.

Kilpailujen tai muiden ylipitkien suoritusten jälkeen on kuitenkin oltava jotakin johon voi palata hetkiseksi. Ystävät, koti, Pohjoisen luonto, kalastus tai muut aktiviteetit antavat etäisyyttä harjoituksen jatkuviin vaatimuksiin ja luovat mahdollisuuden hengähtää hetkeksi.
Palkkatyötä en tässäkään yhteydessä edes mainitse, sehän on satiiria mitä suuremmassa määrin ja loppuu aikanaan kun oikein oivaltaa.

Vaikka kirjoitankin melko avoimesti itsestäni jätän joskus tarkentamatta asioita. Mikään kun ei sellaisenaan sovi yleistettäväksi vaan on löydettävä oma polkunsa itse. Harjoittelustani päivitän kilometrit ja käytetyn ajan. Tutkimalla joitakin julkaisemiani Garmin Connect-lenkkejäni saa käsitystä vauhdeista, vauhtien jakaantumisista ja nousumetreistä ynnä muista vaatimuksista. Ei sieltä mitään ihmeellistä löydy - päinvastoin. 53 vuottakin vaatii veronsa välillä.
Muusta elämästäni totean että jos päättäväisesti vähentää palkkatyönsä määrää ja uhraa vapautuvaa aikaa intohimolleen niin voi saavuttaa jotakin. Juoksija voi asua puulämmitteisessä mökissä vailla juoksevaa vettä. Itse esimerkiksi asun vuodesta vähintään neljä kuukautta matkailuautossa.
Viimeisen viikon aikana juoksukamoja on kuivatettu Kirsin mökin saunassa ja lenkkien jälkeen on hiet pesty ämpäristä samassa saunassa. Vesi siis menee vaan ei tule kävelemättä. Ei tähän poreammetta ja marmoria tarvita vaan yksinkertaista elämää.
Tämä kaikki on kokonaiskestävyyttä. Myös Kirsin. Me viihdymme yksinkertaisissa oloissa joten emme tarvitse paljon sitä, mikä se nyt olikaan ? Niin, aivan, rahahan se oli. Elämänvalinnat vaikuttavat varsin radikaalisti siihen mitä omalla ainutkertaisella elämällään voi tehdä. Tai niinkuin minä asian ilmaisen : mitä saa tehdä.

VIIKKO 11. HARJOITTELU

Ma- Lepo
Ti- 20 km osin maastossa - 2.12.
Ke- Erikoisharjoitus 11 km - 1.19. Umpihankea ja suopursua mutta myös monenlaista tietä.
To- 5 km verryttelyä - 34 min. Niska kipeä ja pientä virusta muutenkin.
Pe- 14 km - 1.35.
La- Aamupäivällä asvalttia 10 km - 58 min. (Ylöjärvi Elovainio)
       Iltapäivällä asvalttia 10 km - 1.06. (Kyröskoski)
Su- 15 km Onnin kanssa Nivalasssa, yksi iso mäki...- 1.34.

yhteensä 85 km eli 9 tuntia ja 18 minuuttia

Onnilla kamera kävi sunnuntaina :




Kun puhutaan ultrajuoksuharjoittelusta niin kaikille ei riitä tuo mitä edellä kirjoitin. Ymmärtääkseen asiaa nämä ihmiset tarvitsevat konkreetteja lukuja. Näissä luvuissa ei ole absoluuttista totuutta mutta missä sitten on ?

RANSKALAISIA VIIVOJA : 

 -Jos kykenet juoksemaan maratonin kolmeen ja puoleen tuntiin niin todennäköisesti kykenet juoksemaan sata kilometriä ensimmäisen kerran elämässäsi tasaisella reitillä noin 12 tuntiin.

-120 km harjoittelua maratonille viikossa on jo jotakin mutta ultrajuoksussa ilman vuosikausien rutiinia se ei ehkä riitä.

-10 tuntia harjoittelua viikossa on pelleilyä. 20 tuntia kuitenkin on jo paljon varsinkin jos täytyy käydä töissä ja hoitaa perhettä.

-Jos pystyt juoksemaan 200 km viikossa harjoituksissa helposti voit kuuden päivän juoksussa onnistuessasi juosta 600 km.

-Edellisestä syntyy noin kolmella kertomisen dilemma - kokeilkaa. Esimerkiksi jos 10 km lenkki sujuu hyvin niin hyvänä päivänä onnistuu 30 km. Jos tulee monta 500 km kuukautta helposti peräkkäin niin voi olla että pystyy juoksemaan 1500 km kuukaudessa. Etenkin jos on nöyrä.

-Uskomus että vain aamulla aikaisin ilman aamupalaa tehdyt pitkät lenkit kehittävät rasvanpolttoa on käsittämätön. Usein nämä juoksijat syövät sitten koko loppupäivän kaiken tilalle jonka aamulla saivat pois. 
Rasvanpolttoa kehittävät kaikki riittävän pitkät harjoitukset jossa otetaan hitaasti kaikki energia pois elimistöstä ja jatketaan sitten vielä pari tuntia. Hitaasti.

Juoksemalla ihan itse paljon oppii itsestään paljon enemmän kuin näitä juttuja lukemalla. 

maanantai 13. maaliskuuta 2017

FYYSINEN PALLOKARTTA






Kirjoitan tätä matkailuautossa. Pöydällä on vanha karttapallo. Se auttaa ymmärtämään mitä jalan alle voin laittaa tässä maailmassa. Jotta tulisin ymmärretyksi edes osittain minun pitää aloittaa siitä kun lähdin liikkeelle. Vuodesta 1992 tai toisin sanoen ajasta yli 71000 kilometriä sitten.

1990-luvun alussa suomalainen kestävyysurheilu nukkui sikeästi. Se oli tuuditettu uneen suurten suomalaisten kestävyysurheilijoiden toimesta lähtien aina toisen maailmansodan jälkeisistä jälleenrakennuksen vaiheista jolloin pohja nationalismiin juurtui syvälle kansan syvien rivien keskuuteen.
Oli pitkään vallalla lapsenomainen usko että syömällä pelkästään kotiruokaa ja harjoittelemalla määrällisesti paljon syntyy mestareita. Näiden harvojen onnistuneiden mestarien niskaan sitten kasattiin kaikki, nationalismi ja sankarimyytit, mitä ikinä keksittiinkin.
Vähitellen maailma aukeni. Anaboliset steroidit, verenvaihto ja poronmaito. Vuoristoharjoittelu. Epo ja alppimajat. Ternimaito. Astmasuihkeet ja vitamiinipistokset. Hemohess ja muu keinotekoinen palauttaminen. 
Ne jotka eivät jääneet kiinni saavat elää asiansa kanssa loppuikänsä. Ne jotka jäivät - heidät mestattiin. Syntyi riisuttuja mestareita. Kukaan ei kuitenkaan jäänyt miettimään olivatko yli kahdeksankymmenen lukeman hapenotossaan puhaltaneet urheilijat tasaveroisia kilpaillessaan.
Huomattiin että pitää olla tehoakin harjoittelussa. Täytyy seurata ja tutkia. Keksittiin että metsäsuomalainen harjoittelunarkomaani voi kasvojaan menettämättä turvautua psykologiseen valmennukseen. Ymmärrettiin vihdoin että ilman tiimiä jäädään ainakin kierros ellei kaksikin.
Puhuttaessa huippu-urheilusta on ymmärrettävä että se on vain ja ainoastaan kilpailua siitä kuka on sillä kilpailun hetkellä paras. On kysymys ainoastaan ja vain voittamisesta. Kaikki muu on sanahelinää.
Huippu-urheiluun ei saisi tänäkään päivänä kytkeä mitään kansallisuusaatteeseen edes etäisestikään liittyvää. Voittaja urheilee vain omista lähtökohdistaan ja vain itselleen. Voittaa itse. Voiton jälkeen edustaa toki maataan ja kiittää tukijoitaan, tiimiään ja perhettään. On esikuva syrjäkylien hiljaisille junioreille joilta aikanaan mitataan hapenoton lukemat ennenkuin haaveet toteutuvat.
Mutta ei kansallisuusaatteita. Ei sankaritarinoita. Pallo jalkojen alla on yhteinen. Kaikilla on mahdollisuus voittaa mutta pitää olla jotakin johon palata kun juhlat ovat ohitse. 
-"Ehkä otin, ehkä en."
Yhtään urheilijaa ei tulisi enää uhrata jonkin käsittämättömän isänmaan asian edessä - ne ajat menivät jo. Ihmisten tasa-arvoa kun koetellaan vieläkin riittävästi päivittäin ympäri maailman ilman urheiluakin.

Kuntouttaessani itseäni syöpätaudin jäljiltä juoksukuntoon 1990-luvun alkupuolella tutustuin erittäin tarkaan kaikkeen saatavissa olevaan tietoon huippujuoksijoiden harjoittelusta. Ymmärsin jo tuolloin että kestävyysharjoittelussa vauhtien ja tehon suhteessa on oltava hereillä jatkuvasti. Lanseerasin itselleni kolmen vauhdin ajattelun ja kokonaiskestävyyden käsitteen. Viimeksimainitussa otin henkiset ominaisuuteni ja niiden kehittämisen harjoitteluun mukaan.
Ravintovalmennukseen törmäsin ensi kerran Veikko Vallinin luennolla juostessani Teivo Stayersin riveissä. Veikon filosofia alkoi mikroaaltouunin hävittämisestä, se kun tappaa kaiken sillä valmistetun. Sitten kasvisten ja viljojen kautta välimerelliseen ravintoon. Kalaa, kanaa mutta vain hyvin vähän punaista lihaa. Palkokasveja ja pähkinöitä. Vitamiinit ja kivennäisaineet kuntoon. Palautusjuomat mukaan koville viikoille. Painonhallinta varsinkin kevyempien harjoittelujaksojen tai toipilasjaksojen aikana. Perusvalmiuksien jatkuva tason nosto. 
Tällä tiellä olen edelleen. Jossain vaiheessa joku naureskeli. Nyt olen yksi niistä seitsemästä jotka ovat kyenneet juoksemaan Suomen halki. Kukaan ei enää naura. Syöpäpotilaasta tähän on hirvittävä matka. Hirvittävän pitkä ja hirvittävän raskas. Siltikään en antaisi päivääkään pois. Hirvittävän hauskaa edelleen.
Lähellä on ollut monta kertaa. En koskaan aiemmin ole ollut näin lähellä juoksun tavoitteellisuuden lopettamista kuin viime vuoden lopulla. Kun muistelen tuota aikaa niin niskakarvani nousevat pystyyn. Olen kuitenkin jälleen oppinut jotain. Etenkin siitä että on oltava jotakin johon palata kun juhlat ovat ohi.

Seuraavat juhlat ovat 4. - 10.5. Unkarissa. Kuuden päivän juoksukilpailu. Lajissa jota Suomessa ei liiemmin noteerata ja jossa suuri raha ei tee tuhojaan. Ultrajuoksu. Minulle hyvin henkilökohtainen elämäntapa.
Tänään kävin lääkärissä. Tutkimusten ja verikokeiden jälkeen minut on todettu kilpailuun kykeneväksi. Päätöstä tukevat myös 2015 tehty sydämen ultratutkimus ja rasituskoe.
Ensimmäisen kerran keskustelin lääkärini kanssa kisan aikana nukkumisesta. Terveyden ehdoilla löysimme jonkinlaisen yhteisymmärryksen. En pidä siitä että aivoni muuttuvat kukkakaaliksi. Minun tapauksessani tämä tapahtuu jos nukun vähemmän kuin 24 tuntia kuudessa päivässä yhteensä. Jätettäköön kertomatta mikä lääkärin suositus oli - enemmän kuitenkin. Jätettäköön myös kertomatta mitä olen suunnitellut. Kukkakaali kun on kesäkeiton tärkeä ainesosa.

Katsellessani Rathin fyysistä pallokarttaa vuodelta 1976 totean teille että minua ei vieläkään ole lannistettu. Sormeni kulkee pitkin pallon pintaa Helsingistä Aasiaan ja sieltä alas Australian kautta Etelä-Amerikkaan. Sormi jatkaa Pohjoisen Amerikan kautta Eurooppaan ja kiertää Nordkappin kautta takaisin rannikon pieneen kalastajakylään. 
Ensimmäisen kerran urani aikana mieleeni nousee kysymys että pystyisinkö siihen. On selvää että en pysty siihen yksin saati edes pelkästään Kirsin kanssa mutta että jaksaisinko todella kierroksen ? Juostessani Suomen halki oli alun perin selvää että pääsen perille jos pysyn terveenä ja ymmärrän että jokainen päivä on vain uusi mahdollisuus kuten se on ollut syöpäosastolta asti. Olisiko tässäkin kierroksessa kysymys siitä ?
On aina kutkuttavaa ajatella että mitäs jos ... ? Unelmien eteen on tehtävä töitä. On pantava niin sanotusti paperit vetämään. Ensin keskityn kuitenkin Unkariin ja sitten Pyssymäki Ultra Festivaaliin.
Ja olen onnellinen että minulla on aina jotakin johon voin palata kun juhlat ovat ohi.

Paatsjoen sillalta itään.


VIIKKO 10. HARJOITTELU

Ma- 13 km - 1.27.
Ti- 10 km - 1.04.
Ke- 16 km - 1.39. Paatsjoen sillan lenkki.
To- Oulussa Kempeleen rajalla 10 km - 1.04.
Pe- Ylöjärvi - Hämeenkyrö 19 km - 2.05.
La- aamulla 11 km maastossa - 1.15. Umpihankea 3 km.
Su- illalla 11 km maastossa - 1.15. Umpihankea 3 km, krapula.

Yhteensä 90 km - 9 tuntia ja 49 minuuttia.

Erittäin hyvä viikko jonka jäljiltä ruuti on jo hieman märempää. Kun kirjoitan tätä olen juossut 18 päivää putkeen ilman lepopäivää. Ja se tuntuu juuri niin hyvältä kuin sen pitää tuntuakin. Keskimäärin 13,16 km joka päivä. Suunta on oikea.

 

sunnuntai 5. maaliskuuta 2017

KOIRAT HAUKKUU


"Kun juoksee maan päällä ja sen kanssa, voi juosta ikuisesti." -Tarahumarat

"Ai sää semmosta, teetkö mitään muuta ? " - Ex-kestävyysjuoksija Ylöjärveltä

Olen matkallani lukenut ja etenkin kuullut kaikenlaista. Kuten alun lainauksista voitte päätellä niin on olemassa iso joukko ihmisiä jotka eivät koskaan pääse perille. Tämän voisi ilmaista myös niin että he luulevat päässeensä perille mutta minä taas tiedän että perille ei pääse koskaan. Matkalla on mukavaa kun oivaltaa että ehkä perille ei tarvitse koskaan päästäkään.

Hiihdon MM-kisojen uutisointia seuratessani ihmettelin osassa mediaa esiintyvää tylytystä. Vaikka mitaleja ropisee, urheilijat ovat terveitä ja iloisia, niin jatkuvasti joku suomalainen penkkiurheilija tai toimittaja pahoittaa mielensä. Mikään ei riitä ja dissataan niin että hirvittää. Menkää kuulkaa itse välillä lenkille ja koittakaa kuinka liha liikkuu niin suhteellisuudentaju kasvaa.

Säilyttääkseen mielenterveytensä on Suomessa välillä pistettävä mediaboikotti päälle. Oikein ihmetyttää mistä moinen negatiivisuuden esiinkaivamisen ja dissaamisen ilmapiiri on oikein peräisin. 
Lisään vettä myllyyn kertomalla että ylivoimaisesti eniten minua on kannustettu juostessani Norjassa tuntureilla. Lähes jokainen vastaantullut norjalainen huutaa - Gå på tai Heijaa !  Kuluneella viikolla juoksin - 18 asteen pakkasessa Siikajärventietä ja ohi ajoi kaksi Norjan kilvissä olevaa maasturia. Molemmista peukutettiin kannustaen. Suomalaiset lähinnä irvistelevät ja kyselevät että mihin on kiire tai vittuilevat muuten vaan rakentavasti. Tosin täällä Pohjoisessa erittäin harvoin.
Urheilusta puhuttaessa muistan kyllä suuret tunteet ja pienen mitallihullun kansan syvät rivit mutta sittenkin. Suomi nousuun ? Ei tällä asenneilmapiirillä ainakaan. Toisaalta jonkin Ilta-Sanomien lukijakommentit voi jättää omaan arvoonsa mutta kertovat ne yleisestä ajattelusta tai sen puutteesta jotakin.

Kuten useasti ennenkin olen eri tavoin kannustanut ihmisiä tekemään omia valintojaan valtavirrasta poiketen niin teen nytkin. Unohtakaa ulkoinen paine ja tehkää niinkuin hyvältä tuntuu ja toteuttakaa haaveitanne olivatpa ne sitten mitä tahansa.
Jos haaveilette juoksusta ja ultrajuoksusta niin juoskaa. Juoksu ja ultrajuoksu ovat voimavara sen harjoittajalle. Kasvattava harjoitus auttaa keskittymään oleelliseen jopa koko elämässä. Karavaani kulkee ja koirat haukkuu. Pääasia on että ne eivät kintuille kuseskele.

 VIIKKO 9.

Ma- 15 km tiellä - 1.33.
Ti- 16 km tiellä - 1.51.
Ke- 10 km tiellä - 1.05.
To- 16 km tiellä - 1.44. Illalla Kirsin kanssa hiihtoa 1,5 tuntia kevyesti.
Pe- 6 km palauttelua - 40 min.
La- 10 km tiellä - 1.07. Iltapäivällä vajaa tunti lumikengillä kävelyä, valokuvausreissu.
Su- 10 km voimajuoksua maastossa - 1.07.

yhteensä 83 km - 9 tuntia ja 7 minuuttia

Perusharjoittelua tulevaa perusharjoittelua varten.

HELMIKUUN SUMMAUS

Juoksua yhteensä 242 km - 25 tuntia ja 11 minuuttia.

OLOSUHTEISTA

Marraskuun 2016 lopusta tähän päivään asti mitatulla aikajaksolla Nellimissä on ollut noin neljä päivää suojakeliä. Kaiken muun ajan lämpötila on ollut pakkasella jatkuvasti. 
Ympärillä on valkoinen ja juuri nyt häikäisevä talvi. En kertaakaan ole tarvinnut nastoja liukkauden vuoksi vaan lähinnä mukavuuden vuoksi jos juoksen maastossa moottorikelkkaurilla ja lumikenkäreiteillä. Normaalijuoksuun tiellä riittää Hokan Cliftonit. Tiet ovat aina hyvin auratut. Ei sohjoa, kuraa, vesisadetta tai jäätä.
Maastoa parhaimmillaan kuvaa seuraava videopätkä hyvin.



Kotijoki. Toivottavasti turisti ei huku tähän. Vesi virtaa vapaana jään alla ja jää ei kanna. Turvallinen ylityspaikka on kameran takana kymmenen metrin päässä.

V-a-l-o !