MATKA JATKUU

VIIKKO 6.

Ma- Lepo
Ti- Hiihto metsäsuksilla umpihankea ja kelkkajälkeä Kirsin kanssa 5,8 km - 1.22.
Ke- Lepo
To- Lepo
Pe- Aamulenkki juosten 6 km - 39.58.
       Iltahiihto perinteisen skinisuksilla 12,8 km - 1.28.
La- Lepo
Su- Osittain poluilla ja lumessa juoksua 12,6 km - 1.26.
       Illalla Virtaniemen lenkki tiellä juosten 16,3 km - 1.47.

Yhteensä: Juoksua 35 km - 3:54 - Umpihankihiihto 5,8 km - 1.22. - Latuhiihto 12,8 - 1.28.

VIIKKO 7.

Ma- Juoksua Uudella Nellimin tiellä vanhan tien Matkamiehen Ristin kautta kiertäen, 16,6 km - 1.51.
Ti- Juoksua Siikajärventiellä 10 km - 1.06.
Ke- Aamupäivällä perinteisen latuhiihto Kirsin kanssa Pahtalammelle 12,84 km - 1.46.
        Iltapäivällä juoksua  Siikajärventiellä 15,55 km - 1.42.
To- Pyhävaaran kierros perinteisen latuhiihto 15,38 km - 1.22.
Pe- Lepo
La- Illalla juosten kylän katuvaloja (40 kpl) kiertäen 16,5 km - 1.51. Keskittyen kuten 6-päivän kilpailussa.
Su- Pyhävaaran kierros perinteisen latuhiihto toisinpäin kuin torstaina 15,85 km - 1.43.

Yhteensä: Juoksua 58,3 km - 6:31 - Latuhiihtoa 44,07 km - 4:51. 


Jonkun mielestä tuossa ylhäällä on paljon liikuntaa, ei minusta. Minä olen liikkunut vuosikymmeniä ja paljon, kehoni kaipaa liikuntaa toimiakseen ja liikkumattomuus kääntää mieleni negatiivisuuteen. Pidän harvoin näin pitkää päivitysväliä blogissani ellen matkusta tai ole erämaassa, mutta nyt en yksinkertaisesti ole halunnut kirjoittaa teille negatiivisia ajatuksia - mitä te niillä tekisitte?
   Väsymisen ja ylirasittumisen jälkeinen ylikuntotila jatkuu. Keholle ei kelpaa mikään, ei lepo - ei liike. Kyse on tunteesta sisälläni. Palautumattomuutta ja unihäiriöitä. Vitsailinkin tuossa eräässä keskustelussa, että pitäisi juosta 150 kilometriä kolmeen päivään. Jos keho säikähtäisi oikeaan rytmiinsä.
   En harjoittele enää. Pitkät ja monipäiväiset ultrajuoksut eivät minun kilometreilläni vaadi harjoittelua sanan perinteisessä mielessä. Riittää kun jalat ovat siinä kunnossa, että ne sietävät jatkuvan juoksemisen. Varsinaista kuntohuippua on turha tavoitella kuuden päivän jyystöä varten. Tällainen ajatus jotenkin vapauttaa pois kaavamaisuudesta ja motivoi liikkumaan päivittäin vapaammin tai olemaan liikkumatta.
   Olen edelleen sitä mieltä että KURF saa jäädä viimeiseksi kilpailukseni toistaiseksi. Ei siis mitään jäähyväismeininkiä vaan vapautta. Voin palata tai sitten en palaa.

   En ole ihan varma miten seuraavan lauseen kirjoittaisin joten yhden sanan laitan lainausmerkkeihin, ei äidinkielestäni löydy oikein muutakaan sille tilalle.

   "Valitettavasti" en lopeta juoksemista. En voi lopettaa. Jos en juokse tai ylipäätään liiku en nuku, kakka ei tule ja mieleni on musta. Jos juoksen tai ylipäätään liikun liikaa, en nuku ja mieleni on vielä mustempi, mutta kakka sentään tulee. Revi tästä sitten huumoria tai elä sen kanssa. Eikä auta viina eikä pussailu. Ei vaan auta mikään.

   Liikkuminen vaikuttaa kirjoittamiseen. Liikkumattomuus vielä enemmän. Lähetin juuri kustantajalle uudesta tarinakokoelmastani näytteitä. Vastauksia tulee parin kuukauden päästä. Varsinainen pääteos, jo valmis omakohtainen romaani, lepää edelleen odottaen inspiraatiota rakennemuutokseen. Yrittänyttä ei laiteta. Töihin joudun molemmissa tapauksissa - hyvä niin.

   Matka jatkuu.

---

MOKA                                                                                                           

Vanhuksella oli vieraita, sihtasin kolmikkoa jo kaukaa hölkätessäni kirkonsuoraa. Pakkasta oli viisitoista astetta. Parin tunnin kaahotuksen jäljiltä perse paleli märkänä ja selkää juili jäätyneen takin alla.

   Läppäleikattu vaihtoi jalkaa susilakki päässä, peski rinnankohdalta röyhistyneenä mutta säpikkäät tukevasti tienhaarassa. Kaksi toppapalloa hytisi seurana postilaatikon vierellä.

   Läppäleikattu oli alkuperäinen ja ollut nuorempana Kostamuksessa kirvesmiehenä. Se oli siellä oppinut kieltä aluksi ja lopuksi tanssimaan. Vanhempana sekaantui seuranhakuilmoituksen kautta venättäreen ja menetti osan säästöistään. Yksin lämmiteli mutta sukulaiset etelän pienestä kalastajakylästä joskus sentään kävivät.

   Niistin siinä nenää sata metriä ennen ja painoin tuubihuivin alta napista musiikin pois korvista. Ennustin, että jotakin se sanoo. Jotakin ne aina sanoo. Kun on juossut kohta kahdeksankymmentätuhatta kilometriä, niin on oppinut, että kommentti tulee seisovilta jaloilta ohitustilanteessa melkein aina, mutta harvemmin vastaanjuoksevilta.

   Kerran Tampereella olin juhannusaattona kiertämässä Pyhäjärveä Rajasalmen sillan kautta eikä ketään missään, kaupunki tyhjentynyt maaseudulle. Pispalan mäessä ylävoiman vanhan kaupan kohdalla vastaan tuli Jouko Turkka. Nostin kättä ja toivotin juhannusta.

   - Juhannusta, perkele! se huusi ja painoi menemään.

   Sen jälkeen minua ei ole yllätetty, vastaus on kaikille aina valmiina.

   Kolmikolla ryhti koheni. Pari kuukkelia naksutti männyissä.

   - Onko kylmä, läppäleikattu latasi. Sillä oli ollut koko suora aikaa miettiä.

   - Eilen oli vähän, vastasin ja sinne jäivät seisomaan.

   Kotitien suoran puissa oli lihavia pyitä huurreoksilla silmukierroksella. Takapihan kuistilla sammutin kellon ja totesin kaksikymmentä kilometriä jääneen taakse. Eilen oli ollut kolmekymmentäyhdeksän astetta pakkasta ja pullantekopäivä. Pitäisiköhän viedä läppäleikatulle pussillinen nisua.

---

Loppuun musiikkia ennen mielensäpahoittamisen aikakauden alkua:

NELLIM ULTRA

Elämässä läsnäolon kehittäminen kohdallani sai alkunsa vuonna 1993 sairastuttuani vakavaan syöpään. Yhtäkkiä elämässäni ei ollut tulevaisuutta eikä voimia etsiä onnea perinteisin keinoin. Hyväksyin muutoksen ja aloin etsiä päiviini positiivisuutta pienistä asioista läheltä. 
   Rankkojen hoitokuurien aikana saattoi pullakahvi sairaalan kahviossa tai kymmenen minuutin kävely hädin tuskin pystyssä pysyen sairaalan puistossa olla ainoa merkityksellinen ja iloa tuottava hetki tuskien taipaleella.
   Selvittyäni jatkoon kuntoutin itseäni fyysisesti ja palasin kestävyysjuoksun pariin normaalin elämän ohessa. Vuosien vieriessä huomasin käyttäväni kestävyysjuoksua ja myöhemmin ultrajuoksua eräänlaisena meditaationa. Näkemykseni elämästä olivat muuttuneet perusteellisesti ja kaipasin henkisyyttä.
   Oivalsin, että meissä kaikissa on valtavasti henkistä potentiaalia, joka useimmilla uinuu käyttämättömänä. Ryhdyin ottamaan asiasta selvää kaikin mahdollisin keinoin ja sillä tiellä olen edelleen.
   Saan paljon sähköpostia ja tavatessani ihmisiä kasvotusten on heillä usein mielensä päällä jokin kysymys minulle. Kysymyksissään ihmiset etsivät elämäänsä vaihtoehtoja ja tasapainoa. Olen tässä blogissa aina silloin tällöin vetänyt yhteen omaa filosofiaani ihmisenä olemisen tuskasta ja elämän tarkoituksesta. Nyt on 2020 päivityksen aika.

Matkallani olen oppinut kyseenalaistamaan kaiken ja toivon, että myös te kyseenalaistatte kaiken, myös sen minkä kerron.
   Matkallani minusta on tullut erittäin uskonnonvastainen, on kyse sitten mistä tahansa uskonnosta. Olen kirjoittanut Jumalasta ja todennut, että on hyödytöntä väitellä onko Hän olemassa vai ei. Pitäisi pystyä menemään omassa elämässään eteenpäin kohti omia päämääriä eikä jäädä kiistelemään yhden totuuden ympärille.
   Maailmassa kaikki on jatkuvassa muutoksessa, mikään ei siis ole pysyvää emmekä voi omilla teoillamme vaikuttaa minkään muun kuin hyvien tekojen luoman hyvän pysyvyyteen. Muuttuvaisuus, siis aivan kaiken, on tosiasia, joka on pakko hyväksyä päästäkseen eteenpäin ja eteenpäin olen yrittänyt päästä - todella.

   Nellim Ultra; yhä kauemmas on yhä vaikeampaa päästä.


   Nellim Ultra on kehittämäni termi, jolla lyön leiman otsaani. Vanhaan pakettiautooni, isältä perittyyn ja ortodoksipappi Isä Pietarisen pyhittämään, olisi laitettava tarra: Nellim Ultra. Tietäisiväthän kaikki sitten, että siinä se hullu taas menee. 
   Nyt he näkevät vain ultrajuoksijan tien poskessa, mönkijän tai moottorikelkan päällä, metsässä hiihtämässä tai juoksemassa, istumassa matkailuauton vierellä Norjan joen varrella tunturien juurella. Minä olen paljon muutakin kuin ultrajuoksija.
   Koska olen uskonnonvastainen en halua mitenkään korottaa itseäni, minä en ole merkityksellinen, mutta jokin sanomassani saattaa olla. Elän kuten opetan, vaikka opettaja en olekaan. En halua papin kaapua enkä sensein viittaa. En halua traditioiden painoa harteilleni tai sulkemaan suutani. Haluan olla riippumaton.

Keskeinen asia elämässäni on hiljentyminen. Maailmassa on jatkuvasti informaatiota, hälyä ja kiirettä. Ainoa tapa päästä eroon noista on hakeutua erämaahan, sähkö- ja kännykkäkenttien ulottumattomiin.
   Aiemmin olen paljon kirjoittanut kokemuksistani luonnon kanssa yhtä olemisesta. Tämä perinteinen suomalainen tapa on hyvä alku. Voi mennä metsään ja pysähtyä tai liikkua luonnossa rauhoittuen. Luonto avartaa mieltä ja luo tilaa ajatuksille, mutta kovin pitkälle omaan tietoisuuteensa sillä ei pääse. Kaikki asiat maailmankaikkeudessa ovat yhteydessä toisiinsa jotenkin, joten on erittäin hankalaa saada mieltänsä täysin tyhjäksi - meni sitten erämaahan tai lähimetsään.

"Neljäkymmentä vuotta olen myynyt vettä joen rannalla. Ho, ho, työni on täysin ansiota vailla!"

- Sogaku Harada roshi

Olen käyttänyt ultrajuoksua meditoimisen välineenä. Olen myös kirjoittanut, että olen rukoillut parhaat rukoukseni juostessani pitkiä lenkkejä. Mielestäni, ja vähän muidenkin mielestä, olen kirjoittanut parhaat tekstini juostessani. Liikkuminen on hyvä keino meditaatioon, mutta paikallaan istuen on yhtä hyvä hiljentyä. 
   Ryhdikäs istuma-asento, silmät avoinna ja uloshengitystä tarkkaillen voi yrittää keskittyä tähän hetkeen ja tässä hetkessä olemiseen. Muuta ei ole. Ei menneisyyttä. Se on jo mennyt. Ei tulevaisuutta. Se ei ole vielä tullut. Vain tämä hetki.

   Voisiko olla niin, että mielen tasapaino ja onni ovat tässä, aivan edessämme ja meidän ei tarvitsisi lähteä etsimään sitä muualta. Meidän ei tarvitse lähteä lomamatkalle tai tehdä ennätyksiä urheilussa, vaan mielen tasapaino ja onni on edessämme koko ajan?

   Kaikessa meditoimisessa mieli työntää jatkuvasti esiin erilaisia ajatuksia. Voimme torjua ne lempeästi ja yrittää keskittyä tähän hetkeen. Jotkut kutsuvat tätä omaan napaan tuijottamiseksi mutta onhan elämässämme usein läsnä muitakin. Mitä jos pystyisimme olemaan läsnä elämässämme, emmekä selaisi jatkuvasti sosiaalista mediaa tai työsähköposteja tai ajattelisi muuta täysin turhaa.

Tietoisena ihmisenä olemisen peruskysymyksiin kuuluu takertumisen välttäminen. Esimerkiksi isäni murehti koko elämänsä ajan kahta vaikeaa avioeroaan ja niissä menettämiään rahasummia ja äitini halusi näyttää ulospäin hyvältä vaikka oli onneton sisimmässään. Todellisuudessa he myrkyttivät näin osan lyhyen maallisen elonsa päivistä, sillä onhan elomme täällä varsin lyhytaikainen jos tarkastellaan ajattoman ajan kulua traditionaalisesta näkökulmasta, jossa aika ei ole ajaton. Minulle  sensijaan on.
   On turha takertua epämiellyttäviin asioihin. Usein luen kirjoituksia joissa kaivataan hyviä käytöstapoja, mielipahan tuottamisen välttämistä toiselle ihmiselle tai jotakin muuta"tolkkua." 
   Motiivin pitäminen puhtaana edesauttaa edellämainittuja hyveitä. Motiivi on siis tässä hyvä aikomus mutta pelkästään hyvällä ei maailma muutu. Päästäkseen rauhaan on vetäydyttävä syrjään ja pois turhasta kuvienpalvonnasta. 
   Syrjäänvetäytyminen on ainoa vaihtoehto ellei ryhdy anarkiaan. Viha on turhaa mutta oikeutettua, sillä niin kaukana yhteiskuntaa johtavat ovat inhimillisyydestä. Kauniita korulauseita mutta ei mitään konkreettia. Ei todellakaan pidä sokeasti uskoa mihinkään.

"Kaikki on epävarmaa, ja juuri se tekee mieleni rauhalliseksi." -lainaus Tove Janssonin muumeista

Nec Plus Ultra

Kirjoitin tuolla otsikolla vuonna 2018 kesällä Norjan vuorilla. 
   Tästä ei edemmäs. 
   Tuon jälkeen olen ylittänyt mielen sietorajan lukemattomia kertoja. Kaikki muuttuu jatkuvasti, myös minä.

---

   Kaikki tässä tekstissä on harkittua ilmaisua. Toivon, että luette ajatuksella ennen kommentointia. 
   Uskonnonvastaisuus-termi ei välttämättä tarkoita, ettei Jumalaa tai jumalia voisi olla, mutta en lähde kiistelemään. Osa ylläolevasta liittyy erilaisiin Buddhalaisiin traditioihin, mutta en halua kutsua Buddhalaisuutta uskonnoksi siltä osin kuin sen itse allekirjoitan, enkä ole Buddhalainen. Hyvää Zazenia kun voi löytää elämästään ilman traditioitakin.
   Jos joku kokee tekstini narsistisena, "rusinat pullasta"-meininkinä, niin on jokaisen perusoikeus vapautua kärsimyksistään parhailla valitsemillaan keinoilla. Se mitä toinen sokeudesaan kutsuu mystiikaksi voi olla toiselle täysin näkyvää.
   Aina kannattaa yrittää nähdä pintaa syvemmälle.

Tekstin kuvat alkuviikolta hiljaisuudesta.

VIIKKO 5.

Ma- Lepo, pakkasta lähes -40 astetta.
Ti- 2 km kävelyä - 31.26.  Kirsin kanssa, kova pakkanen.
Ke- 15,3 km - 1.41.
To- 20,3 km - 2.17.
Pe- 20 km - 2.21.
La- Lepo
Su- Umpihankihiihto lumisateessa 5,2 km - 1.01.

Yhteensä juoksua 55,7 km - 6:21.

Haastoin itseneäni senverran, että sain Tammikuulle 204 km juoksua. Muuten treeniä tuli Tammikuulle noin 34 tuntia ja kilometrejä kaikkinensa 267.  
   Näiden laskeminen ja luetteloiminen on lapsellista ja täysin merkityksetöntä paskaa.
   Kehoni on toipumisen alussa ylilyönnistä. Pystytkö sinä olemaan liikkumatta? Minä pystyn jo nykyisin hiukan lepäämäänkin, mutta on siinä vielä pitelemistä. 

Viimeisessä kuvassa on Metson kieppi, lintu lähti jaloista lentoon ollessamme vajaan 20 pakkasasteessa hiihtolenkillä Kirsin kanssa.


   
  

SYVIEN VESIEN JÄLKEEN

"Joka hetki koen, että meidän tulee tehdä valinta valon ja sen vastakohdan väliltä."

- Marja Pessi, taiteilija ja kirjoittaja Ivalosta.

Tikkoja on kaksi. Toinen likainen, toinen puhdas, ja molemmat käyvät hakkaamassa talimakkaraa takapihan männyssä. Mänty näkyy kirjoitusnurkkani ikkunasta. Vieressä on isän tekemä punainen lintulauta, jonka alla lukuisat jäniksenjäljet juovattelevat jäätyneestä jokirannan koivikosta edestakaisin.
   Pakkasta on 31,5 astetta, celsiusta. Kolmekymmentäyksi ja puoli astetta, celsiusta. Taustalla soi Jori Otsa & Mah´Orkka, kappaleita löytyy pari Spotifyn listaltani. Ultrarunninglist by ultrakoskinen.
   Koskinen. Legenda.
   Älkää nyt saatana viitsikö!
   Jos suomessa etsitään ultrajuoksun legendoja täytyy jaksaa vääntää vanhanakin vielä: Montelan veljekset; Kalevi ja Olavi, erikseen ja yhdessä, Seppo Leinonen - siinä esimerkiksi.
   Tuvassa tuoksuu rievä. Leivoin aamulla kolme. Kyä vanhan tamperelaisen ny riävä täytyy osata tehrä.

   Elokuun 2019 puolenvälin tienoilla onnuin maaliin 176,5 kilometrin polku-ultran jälkeen käytännössä ilman varpaiden alapuolista nahkaa. Viimeisen 30 kilometrin aikana jouduin antamaan kaiken, sairastelujen ja jalkavaivojen rikkoma alkuvuosi tuntui. Olin kilpailussa toinen, kovin moni ei uskaltanut edes lähteä. Suuntasin kilpailusta Käsivarteen toipumaan, ja jo kymmenen päivän päästä juoksin Pyhäkerolla kolme tuntia kivikossa, 24 kilometriä.
   Palasin kotiin ja muka lepäsin syyskuussa, taakse jäi 201 kilometriä ja vain 25 tuntia juoksua. Lokakuussa laitoin polkimet työasentoon. Kohti kuuden päivän juoksua. Taakse jäi 383 kilometriä ja 43 tuntia.
   Marraskuu kääntyi talveksi. Taakse jäi 428,8 kilometriä ja 56 tuntia. Joulukuun alussa juoksin kovassa pakkasessa rinta kaarella Kessin erämaahan 50,1 kilometriä aikaan 5 tuntia ja 36 minuuttia. 50 kilometrin ennätykseni on vuodelta 2008 ja juostu tasaisella asvaltilla, aika on 5 tuntia ja 6 minuuttia. Kessissä oli huonosti aurattu tie ja pakkanen kiristyi. Takki jäätyi, "legenda" lisäsi vauhtia kotiinpalatessaan.
   Viittäkymppiä seuraavana päivänä juoksin 20 kilometriä hiljaa ja vielä seuraavalla, kevyellä viikolla hiihdon ja lumikenkäilyn ohessa superkompensaatiossa 24 kilometriä aikaan 2 tuntia ja 41 minuuttia.

   "On hetki yksinäisen pienen ihmisen."
    "Niin odottaa kai sydän saa, kun kaikki unelmat on vaan."

   On hetki kun järki uinahtaa, kokemus unohtuu ja ahneus saa vallan. Edelläkuvattua episodia seurasi reilu kuusi viikkoa väsymystä unihäiriöineen, palautumattomuutta, monipuolisesta syömisestä huolimatta jatkuvaa painon alenemista ja hirmuinen negatiivisuus. Hirmuinen negatiivisuus kääntyi lopulta lohduttomaksi toivottomuudeksi, loppuunpalamisen tunteeksi ja täydellisen epäonnistumisen kokemukseen.

   En voi olla näin tyhmä.
   Istuin alas ja tutkin harjoituspäiväkirjat. Laskin vauhdit ja tein vertailut. Huomasin juosseeni etenkin marraskuussa 2019 aivan liian kovaa lähes kaikilla lenkeillä suhteessa talveen, harjoitusmäärään ja etenkin palautumiseen. Olen 12 vuotta vanhempi kuin juostessani 50 kilometrin ennätyksen. Toki olen kehittynyt, mutta talvella kesken harjoituskauden vain puolen tunnin päähän ennätyksestä!
   Tiesin juoksevani liian kovaa suhteessa tavoitteeseen. Tavoite on kyetä juoksemaan kuudessa päivässä mahdollisimman paljon. Takaraivossa oli tiedossa, että maaliskuussa tulee 10 päivän kevyempi jakso kuin myös huhtikuun puolessavälissä. Nämä jaksot muun, minulle juoksua tärkeämmän elämän johdosta.
   Onneksi Unkarin 6 päivää vaihtui myöhäisempään KURFin 6 päivään. Saan ehkä pelastettua tämän vielä, mutta en ole varma pitäisikö.
   
   Analyyshi on siis tehty. Toisaalta kraapaisee ja toisaalta ei. Hulluna on kivaa. Apinana myös, sen kun kaikki tuntee mutta se ei tunne ketään, ei edes itseään, vaikka usein niin väittääkin.
   Vuosimallin 1964 perusvikoihin kuuluu kärsimättömyys, itsensä yliarviointi ja periksiantamattomuus liiallisena. Täytyy mainita 100000 (sadantuhannen) kilometrin huollossa.

   Rievä on hyvää. Pakkasta on edelleen riittävästi, jotta tänään juosten ulkoilua edes harkitsisi. Tikat ovat vaihtuneet punatulkkuihin. Jori Otsa on oikeastaan aika hyvä.

   Valon vastakohtaa ei määritellä, jokainen miettiköön tykönään. Joka hetki. Valoon päin, syvien vesien jälkeen.

VIIKKO 4.

Ma- Tiellä 8km - 52.12. Moottorikelkkailun jälkeen.
Ti- Umpihankihiihto Kirsin kanssa 6,87 - 1.37.
Ke- Lepo, lumitöitä.
To- 10 km - 1.05. -20 pakkasta.
Pe- Virtaniemen lenkki 17 km - 1.54. -10 pakkasta.
La- Aamulla metsässä 6,05 - 51.44. -23 pakkasta.
       Illalla tiellä 10.01 km - 1.06. -16 pakkasta.
Su- Ap. perinteisen hiihto ladulla 15,03 km - 1.39.
       Ip. tiellä 12,09 km - 1.20.

Juoksua 63,2 km - 7:12
Umpihankihiihtoa 6,87 km - 1:37.
Perinteistä hiihtoa ladulla 15,03 - 1.39.

10 tuntia ja 28 minuuttia liikkeellä. 

      

COROS APEX 46 MM - AIKAA MITATTAVAKSI

Idea tämän blogikirjoituksen rakenteeseen syntyi aamukahvilla Kirsin kanssa filosofoituani leipomisesta. Leivoin eilen kaksi vuokaleipää ja kolme pellillistä pikkupullia. Totesin kahvia juodessani, että leipominen ei loppujen lopuksi vaadi kuin hieman viitseliäisyyttä. Kirsi kommentoi, että aktiiviseen tekemiseen  leipomisessa menevä aika on lyhyt, enemmän aikaa kuluu taikinan kohoamisen odotteluun, pullien uudelleenkohottamiseen ja paistamiseen, kuin itse taikinan vääntämiseen.
   Perustelu monella monen asian tekemättä jättämiselle on ajan vähyys. Miten niin aikaa on vähän? Käsittääkseni aika kuluu meillä kaikilla samaa tahtia, sekunti, minuutti ja tunti johtavat lopulta päivän täyttymiseen ja siitä viikon kautta kuukauteen, vuoteen ja lopulta viimeiseen henkäykseen ja se viimeinen henkäys lienee mittaamaton.

   Vuoden 1990 tienoilla aloitin vakavammin käydä lenkillä koska halusin juosta Pirkan Hölkän kolmenkymmenenkolmen kilometrin taipaleen. Menin ulos ja juoksin. Sitten myöhemmin minulta kysyttiin kuinka paljon juoksin. En osannut vastata, minulla ei ollut kelloa, mutta Pirkan Hölkän juoksin ja myöhemmin montakin kertaa.
   Edellämainittua myöhemmin minulle sanottiin ensimmäisen kerran, että minun pitää juosta niin ja niin paljon, jotta pääsen maratonin läpi. Aloin lenkille lähtiessäni katsomaan kelloa sisällä ja sitten taas palattuani sisälle ja arvioin näin juostun matkan.
   Vasta paljon myöhemmin aloin juosta Swatch- muovikello kädessäni, vielä tätäkin myöhemmin ostin muovisen ajanotolla varustetun Citizenin. Tutustuin ystävältä saamaani Polarin yksinkertaiseen sykemittariin 90-luvun puolivälissä, mutta en pitänyt kapinetta kovin järkevänä. Tunsin jo tuolloin vauhtini ja kynnykseni ilman kelloakin kehossani. 
   Vuonna 2011 voitin ruotsista Täby Extremestä ensimmäisen oikean juoksukelloni, merkiltään se oli Garmin Forerunner XT 310. Myöhemmin sen tilalle tuli XT 910. Nyt ranteessani on Coros Apex 46 mm.
   Kaikkina näinä vuosina olen kirjoittanut jokaisen harjoitukseni Helsingin Yliopiston keltaisiin almanakkoihin, joita välillä on julkaissut myös Ajasto. Kello on ranteessani vieläkin mielestäni täysin turha kapine, mutta sosiaalisessa mediassa omien juoksujen jakaminen kannustukseksi muille pitää sen toistaiseksi paikallaan.
   Se, että olen pystynyt juoksemaan lukuisia hyviä ultrajuoksuja ja jopa tuhat mailia Nuorgamista Hankoon, ei perustu kellosta tutkittuihin mittauksiin vaan itsetuntemukseen. En tarvitse kelloa palautumiseni mittaamiseen tai vauhdin määrittämiseen, minä tunnen itseni. 
   Silti koen nykyisenkaltaisen kellon hyödyllisyyden tuntemuksia tarkistaessani mutta orjalliseen algoritmin laskemien teoreettisten lukujen tarkkailuun en ketään kehota.

   Coros on nuori brandi ja he vastaavat sähköposteihin kiitettävästi. Kelloja päivitetään ahkerasti ja päivitykset myös onnistuvat. 
   Pakkauksessa on kello ja latausjohto usb:lle sekä pikakäyttöohje englanniksi. Lisäksi tarvitaan softa puhelimeen ja bluetooth-yhteys. Kaikki tämä toimii kuin junan vessa ja kello on helppo ja nopea ottaa käyttöön. Harjoitukset siirtyvät tunnettuihin jakoalustoihin, esimerkiksi Stravaan, todella rivakasti.
   Kelloon voi parittaa Garminin rintasykevyön, mikä onkin tarpeen, sillä rannesykemittaus on tässäkin kellossa suuntaa antava ja altis virheille etenkin ranteen ollessa kuiva tai kellon noustessa väärään asentoon ranteessa.
   Apex 46 mm on ohut ja hyvännäköinen myös urheilun ulkopuolella. Taustavalon toimintaa voi halutessaan säätää, vakioasetuksella se tahtoo esimerkiksi autolla ajaessa joskus tuikahtaa. Ranneke on pehmeää muovia ja soljen jälkeen kiristetylle osalle on kaksi lenkkiä.
   Kellon akku on järkyttävän pitkäkestoinen. Viikko menee helposti yhdellä latauksella, siis helposti esimerkiksi noin 25 tuntia harjoitusta. Ladattuani kellon täyteen tein taannoin neljänkymmenen minuutin lenkin kymmenen asteen pakkasessa, rannesyke ja gps päällä ja kotona lataustila oli lenkin jälkeen edelleen sata prosenttia. Kellossa on myös resume later-toiminto eli esimerkiksi monipäiväisen kilpailun voi pätkiä osiin.
   Apex tarjoaa lukuisia eri lajeja valmiiksi ohjelmoituna. Esimerkkinä juoksu, polkujuoksu, maastohiihto, triathlon, uinti, vaellus, pyöräily, sisälajeja, ratajuoksu ynnä muuta ja erikoisemmista vaikkapa mielenkiintoinen XC Touring Ski, jossa nousut, laskut ja näiden välinen siirto voidaan kellottaa erikseen.
   Apexia hallitaan kahdella napilla. Toinen on neliskulmainen "takaisin"-painike ja toinen pyöritettävä sekä painettava pyöreä nappi. Näpäinlukko on automaattinen ja kokemukseni mukaan hihansuu tai hanska ei juurikaan aiheuta virhepainantoja.
   Matkamittaus ja nousumetrien kertymä on tarkka eikä poikkea Garminin mittauksesta oleellisesti, pikemminkin on tarkempi. Korkeus ja ilmanpaine ovat kohdallaan mutta lämpötilaksi kello antaa liian korkean lukeman ranteessa ollessaan. Kun on riittävän kylmä kello kytkee itse esimerkiksi värinän pois akkua säästääkseen. (Riittävän kylmä tarkoittaa -30 astetta, kello hihan alla, hihassa noin 8 astetta.) 
   Coroksen algoritmeihin palautumisen ja harjoittelun rasittavuuden seurantaan, kuin myös unen seurantaan suhtaudun varauksella. Voin vakuuttaa, että en olisi koskaan kehittynyt ultrajuoksijana näihin saavutuksiin, jos noudattaisin Coroksen lukemia orjallisesti harjoittelussani mutta korostan, että ne antavat edes suuntaa ainakin silloin tällöin. 
   Tässä yhteydessä korostan nuoremmille juoksijoille nopeuden, nopeuskestävyyden, nopeusvoiman ja koko kehon koordinaation harjoittelua, kestävyyttä ehtii kehittämään vielä vanhempanakin mutta ilman nopeutta ei enää tänäpäivänä edes kestävyyskilpailuissa menesty.
   Monipuoliset muokkausmahdollisuudet ja hyvä hinta/paino/laatusuhde ovat syy siihen, että voin varauksetta suositella Corosta kelloksi juoksuun, polkujuoksuun, hiihtoon ja lumikenkäilyyn sekä yleiskelloksi, joka kestää moottorisahausta, moottorikelkkailua, mönkijällä ajoa, koneenkorjausta, avantouintia, saunanlämmitystä ja saunomista. 
   Ostan kelloni itse, joten minulle ei näistä mielipiteistä mitään makseta.

   Edelleen, tyylilleni uskollisena, kehotan miettimään omaa aikaansa ja sitä mihin ja miten sen käyttää. Turha sosiaalisessa mediassa rypeminen ja etenkin turha ajan mittaaminen on typerää ja kaikki virtuaalinen pois elävien ihmisten kohtaamiselta. 
   Jos kello käskee lepäämään, mutta haluat juosta, on typerää olla juoksematta. Vieläkin uskallan sanoa näin, vaikka viimeaikoina olette saaneet lukea omasta addiktoitumisen syvyydestäni ja vaikeuksistani. 
   Pelastukseni on, että luulen hallitsevani addiktiotani - niinhän ne muutkin narkkarit sanovat. Toinen pelastukseni on, että huumeeni on juoksua eikä kemiallista, kehoa romuttavaa ainetta. Kolmas pelastukseni on usko tulevaisuuteen sekä Kirsi, joka pitkän yhdessäolomme aikana on opettanut minulle, että jotakin voi jättää kesken - onhan päivä vielä huomennakin.

VIIKKO 3.

Ma- Ti - Lepoa, vähäisiä määriä alkoholia.
Ke- Erämaassa umpihankihiihtoa Kirsin kanssa ilman kelloa.
To- Lepo, aggrekaatin korjausta autotallissa. Olut ja viski.
Pe- Umpihankihiihtoa Nellimin vaaroilla 11,5 km - 2.24, 286 nousumetriä 60 cm hangessa.
La- Juoksua osin metsässä 8,1 km - 54.04. Pakkasta -29 astetta.
Su- Juoksua tiellä 15,4 km - 1.46. Pakkasta -19 astetta. 

Yhteensä juoksua 23,5 km - 2:41. Hiihtoa umpilumessa 11,5 km - 2.24.

Valoisa aika Nellimissä käytännössä 9.30 - 15.30. Aurinkoa ei vielä vaarojen takaa ole näkynyt vaikka polaariyö eli kaamos jo loppuikin.
   Viikolla tuli juostua pari lenkkiä pienen tauon päätteeksi. Nyt ei oksettanut mutta vieläkään ei ole normaalin hyvä olla juoksun kanssa, tosin parempaan päin olen menossa.
   Minua on kannustettu, että on huonoja päiviä. Jos on juossut 80000 kilometriä varmaan tietää nämä huonot päivät, ja jos on juossut 30 vuotta enemmän kuin säännöllisesti, niin tietää paljon muutakin itsestään. 
   Katson olevani asiantuntija oman juoksuni kanssa ja syy avoimeen addiktiosta kertomiseen on pelkästään muita ultrajuoksijoita varoittava, moni kun vetää roolia katkeraan loppuun asti rinta kaarella.

   Minun ei tarvitse esittää, olen oma itseni myös silloin kun ei kulje.

 

USKONTOA, KÄSITÖITÄ JA LIIKUNTAA

Miehen elämässä, miksei myös naisenkin, on kaksi vakavaa ongelmaa sekä käännekohta, jonka oivaltaminen on ratkaisu, lopullinen sellainen.
   Käännekohtaan pääsemiseksi vaaditaan kärsivällisyyttä, sitä kutsutaan myös vanhenemiseksi tietyissä paranormaaleissa piireissä. Ikähän ei ole este, vaan mahdollisuus toisin todistamiseen.

   Ensimmäiseen ongelmaan tutustuu jo ennen kouluikää, kylmällä säällä ja etenkin talvella. Talvi - muistattehan, pakkasta ja lunta - höyryävä hengitys ja valkoiset kauniit hanget. Pipo päässä. Siellä etelässä on kuulemma terminen syksy. Tammikuussa syksy, siis ei talvea ollenkaan. Koska sitten on kesä jos tammikuussa on syksy.
   Hiihdimme Kirsin kanssa umpihangessa erämaassa ja puhelin soi taskussani. Ystävämme etelästä kiitti 50-vuotislahjastaan ja kysyi missä olemme. Kerrottuamme, että olemme hankihiihdolla kymmenen asteen pakkasessa valkoisessa satumaisemassa, hän kertoi olevansa kuuden lämpöasteen vesisateessa vihertävällä nurmikolla. Häme ja Ylä-Lappi samalla hetkellä - aivan kuin eri maassa vuonna 2020.
   Mutta se ensimmäinen ongelma. Pipo, joka nousee päälaelle pikkuhiljaa ja sitten putoaa. Tämän kauhein versio on pipo ja sen päällä otsalamppu palamassa. Sitten koko hoito nousee päälaelle hitaasti mutta varmasti ja putoaa. Keropää, isopää, valopää tai liian pieni pipo, jokatapauksessa otsa paljaana ensin. 
   Eräässä kaupungissa pipo on pipa. Antaa olla vaan, aivan sama. Ihan yhtä vittumaista, kun pipa luisuu ylöspäin ja lopulta putoaa. Pienenä seisoitte lumikasassa housut märkänä ja imitte tumppua. Ja teillä oli pipa päälaelle nousseena. Siinä otsa paljaana, silmät selällään ja maailma avoinna.

   Toinen ongelma syntyy silmälaseista. Ne pirut ovat huurteessa aina joko ulkona tai sisällä. Kun menette kylmästä sisään lämpimään niin lasit huurtuvat tai toisinpäin. Kun hiihdätte ja pysähdytte juomaan kuumaa mehua niin taas! Rillit huurussa. 
   Jos saitte silmälasit jo pienenä, niin koitte kaiken samantien.Seisoitte puun juurella pieni pippelinne tumpussa tutisten ja pissitte salaa rillit huurussa, pipo ylös päälaelle nousseena. Siinä otsa paljaana ja pippeli kädessä. Tai jos satuitte syntymään tytöksi niin kyykyssä puun juurella kylmyyden hyväillessä haarojanne. Mutta otsa paljaana ja rillit huurussa salaa siinä pissitte avoimeen maailmaan.

   Aika kuluu. Pippelistänne kehittyy kulli ja saatte silmälasit tai teillä on ne olleet jo kauan. Uskonne vahvistuu ja teette elämässänne valintoja, jotka vapauttavat teidät kellosta. Seisotte siinä suksilla umpihangessa, kulli kädessä ja rillit huurussa ja pipo otsalta ylös päälaelle nousseena. Ympärillänne on vain pieniä puita, on turha piilotella enää, antaa lorottaa vaan tai kyykkiä revasta retvakkaammin. Mitä väliä, mikä päivä tai aika - mikä hiihto ja missä. Omaksi iloksi ja terveydeksi.
   Ja jumalauta, huomaatte - ilman kelloa!

   Useimmat teistä lopettavat lukemisen kun aletaan puhua Jeesuksesta. Te pelkäätte. Olette epämuodikkaita jos uskotte, mutta salaa kadehditte niitä, jotka näinä aikoina vielä uskovat johonkin.
   Jossain vaiheessa jokainen kaipaa elämäänsä henkisyyttä. Taitetaan tälläkin hetkellä peistä mitä lapsille pitäisi opettaa. Pitäisikö olla opettamatta mitään ja mistä lähtökohdasta kukin opettaja opettaa objektiivisesti vailla vaikutusta tai ohjausta?
   Tutkimuksissa on todettu, että jos uskovalle ihmiselle näytetään kuvaa Jeesuksesta, hänen mantelitumakkeensa aktivoituu. Jos saatananpalvojalle näytetään kuvaa saatanasta, hänen mantelitumakkeensa todennäköisesti aktivoituu. Jos kestävyysjuoksijalle, addiktoituneelle sellaiselle, näytetään kuvaa juoksevasta ihmisestä, hän oksentaa.
   Mihin pitäisi uskoa tai itseään tai lapsiaan opettaa?
   Tapasin vuosia sitten budhalaisen munkin Kilpisjärvellä ja keskustelin hänen kanssaan monta tuntia. Kysyin mitä väkivallattomuuteen pyrkivä maailmankuva antaa ohjeeksi, jos kohtaa kaksi ihmistä tappelemassa. Munkki kertoi, että tilanteesta on pyrittävä kaikin mahdollisin keinoin pois. Ei siis pysähdytä auttamaan maahan lyötyä? Ei.
   Ortodoksit sanovat, että maan päällä ei Jumalaa löydä paremmin kuin toisesta ihmisestä. Omaksi kuvakseen Hän hänet loi. Pyritkö hyvään - autatko. Vai poistutko paikalta.

   Pahaa mutta etenkään ahneutta ei maan päältä pois saada. Entisenä työnantajana tiedän, että samassa työpaikassa on mahdollista maksaa sama palkka kaikille, jos työpaikan tuottoa ei jaeta osingoiksi tai olla tulosvastuussa osakkeenomistajille. Sama ongelma on vanhustenhoidossa, kuten myös naisten ja miesten tasa-arvossa näissä palkka-asioissa. Vuosikausien paskapuheet, mutta ei tekoja. Ei konkreetteja tekoja. Ei aitoa halua. Ahneutta vailla Jumalaa, vain rahan jumalan palvontaa.

   Olen viimeaikoina pitänyt taukoa juoksemisesta ja liiasta, kohtuuttomasta liikunnasta. Olen viettänyt aikaa erämaan valkoisessa hiljaisuudessa. Lämmittänyt hillomunkkeja seitsemäntoista asteen pakkasella Kirsin kanssa Sulkusjärven aittasaaressa pilkkireissun nuotiotulilla. 
   Erämaassa Jumala on puhunut. Ei tässä nyt tarvitse selittää mikä Jumala. Laskenut ikäänkuin kätensä päällemme ja antanut rauhan, siinä sivussa ahveniakin. On ollut hyvä olla. Ilman kelloa ja Stravaa. Ilman virtuaalista todellisuutta.
   Ihmisiä on viimeisten vuosikymmenten aikaan jaettu XYZ-sukupolviin ja luonnehdittu syntymävuosiensa mukaan. Yhä enemmän tulevat sukupolvet ovat irti todellisuudesta, siitä että on kylmä ja että kaksi hirveä seisoo umpihangessa moottorikelkkasi edessä auraamattomalla, kapealla uralla. Miten nämä sukupolvet tulisivat toimeen, jos sähkö katkeaa ja on lämmitettävä pelkästään puilla. Entäpä, jos ruoka olisikin haettava luonnosta itse. 
   Tumpun imeminen ei auta jos jokin menee rikki, se on itse korjattava ellei halua maksaa korjauksesta muille. Aivan kuten minä tein käsitöitä mökkiaggregaattini kanssa ja sain sen toimimaan. Mutta mitä väliä - onhan kynttilöitä ja lamppuöljyä.

   Paskapuheita maailma on täynnä. On nostettava huurtuneet rillit nenältään, korjattava pipo paikalleen ja uskottava. Annettava osinko omasta elämästään itselleen ja siinä sivussa autettava läheisiään. Koko maailmaa ei tarvitse pelastaa mutta aika ei pysähdy ellet itse ota kelloa pois kädestäsi.
   Lukujärjestyksessäni on vain mielenrauhaa. 

   (ks. linkki blogin lopusta, kuvien jälkeen)

VIIKKO 2.

Ma- Nellimintiellä juoksua 8 km - 53 min.
Ti- Aamulla 6,07 km - 47 min. Matka Rovaniemelle.
Ke- Lepo, Rovaniemellä.
To- Kävelyä Kirsin kanssa 4 km osin metsässä - 53 min.
Pe- Juoksua urilla Kintaskurussa 12,28 - 1.32. Hiihtoa kuutamolla 8,86 - 1.07.
La- Juoksua 6,08 km tiellä - 40 min. Erittäin loppuunpalanut olo eilisen kahden lenkin jälkeen.
Su- Lepoa, jään pienelle juoksutauolle.

Yhteensä juoksua 32 km - 3:52, hiihtoa 8 km - 1:07, kävelyä 4 km - 0:53

Älkää kysykö minulta olenko käynyt juoksemassa, oksettaa ajatuskin välillä koko juoksusta.

Yläkuvassa jänis on syönyt männyn kuorta, meillä pohjoisessa tyypillistä sydäntalvella.

Subjektiivinen uskonnollinen tunnekokemus, mielenrauha, joka usein nimetään Pyhän Hengen läsnäoloksi tai täyteydeksi.