KIPU

 Kipu on ystävä, se motivoi puristamaan viimeiset voimanrippeet päästäkseni perille. Kipu on vihollinen, jatkuessaan vuosikausia se katkaisee matkanteon, vie viimeisen ilon elämästä ja lopulta tappaa.
   Sairastamastani syövästä on kulunut 27 vuotta, mutta kipu on läsnä. Aktiivisessa hoitovaiheessa minua ensin hieman leikeltiin ja senjälkeen sain kuusi hoitokuuria kemoterapiaa. Leikkaus jätti elämääni toistuvan aavesäryn ja kemoterapia elinikäiset hermoratavauriot käsivarsiini. 
   Ilman näitäkin muistaisin jokaikisenä päivänä aamulla herätessäni olla kiitollinen uudesta päivästä mutta näin on varmistettu, että ote ei lipsu. Kipuni ei ole jokapäiväistä enkä ole kipupotilas. Ultrajuoksijana olen varsin kaukana potilaasta, mutta kipu kuuluu olennaisena osana elämääni viikottain.
   Ihmiset aikanaan sanoivat että olin onnekas kun selvisin syövästä, He luulivat, että kaikki palasi tervehtymisen myötä elämässäni ennalleen. En ollut onnekas vaan taistelija joka kohtasi loistavia lääkäreitä. Meistä tuli tiimi, joka teki voittoisaa tulosta. Syöpää ei koskaan selätetä, sen kanssa opitaan elämään.
   Matkallani olen kohdannut kateutta, jopa terveydestä. Vuosia sitten kohtasin erään kohtalotoverin isän, papin, Tampereen Rauhaniemen avantouintisaunalla. Minä selvisin, kohtalotoveri ei. Hänen isänsä saunalla esittämään kysymykseen minulla ei silloin ollut vastausta. Eikä ole vieläkään.
   Miksi sinä selvisit?
   En ole koskaan aiemmin kertonut kivuistani julkisesti. Teen sen nyt, koska haluan osaltani kannustaa ihmisiä tekemään elämässään sellaisia valintoja, että matka jatkuu vaikeuksista huolimatta kokemisen arvoisena. Kertoessani kivuistani teen itsestäni peilin teille. Kun kohtaatte minut tai ohitatte minut ultrajuoksukilpailussa, voitte miettiä kuinka paljon teihin sattuu tai oletteko todella niin väsyneitä kuin luulette.
   Käsillä ei juosta? 
   Käsien käyttö varsinkin polkujuoksussa on tasapainon ylläpitämiseksi tärkeää. Maantiellä tai tasaisella alustalla juostessa käsien liike rytmittää askelta ja oikea käsien käyttö säästää energiaa. 
   Käsieni hermoratavauriot haittaavat minua enemmän moottorisahatessa tai polttopuita sirkkelillä sahatessa kuin juostessa. Yöllä kun herää, eikä tunne käsiään tietää kuitenkin olevansa elossa.
   Aavesäryistä ei kannata kirjoittaa mitään. Ne täytyy itse kokea ymmärtääkseen, on pahempaakin kipua - ehkä.
   Kivun kestämisessä ei ole mitään sankarillista. Kivunsiedon kehittyminen tietenkin parantaa ultrajuoksussa kykyä viedä itsensä rajojen yli mutta ei sinällään takaa pidemmälle pääsyä.
   Pidemmälle on haluttava aidosti ja hinta minkä siitä maksaa on henkilökohtainen. Toiset selviävät ehjinä, toiset kuluvat loppuun. Pohdinta on hyödytöntä, sillä loppuun kulutaan jokatapauksessa. Itse mieluummin elän elämää, joka tuntuu oikealta eikä vain solju ohitse.

   Ystäväni Onni Vähäaho irvisteli Youtube-videossaan, että Suomessa naamat vaihtuvat hitaasti, niin lööpeissä kuin vähän muuallakin. Tämä on surullisen totta. Matti ja Teppo, Tauski. Minä olin kaksikymentäviisi vuotta sitten keikalla Jämsässä ja soitin Tauskille taustanauhan kesken diskoillan. Ketähän kiinnostaa vuodesta toiseen nämä ja monet muut mainitsemattomat? Jos Yleltä tulisi ultrajuoksusta yhtä paljon ohjelmia kuin linnuista ja luonnosta tai vaikkapa jääkiekosta, niin varmaan koko kansa juoksisi yötä päivää.
   Elämänvalinnoista kirjoittaminen ei ole aina mielekästä. Minä toistan itseäni mutta en ehkä suotta?
   Jos naamat eivät vaihdu, niin eivät tunnu vaihtuvan arvotkaan. Jälleen on julkisuudessa ollut puhetta uudesta kilpailukykysopimuksesta. On väitetty vakavalla naamalla, että puolet suomalaisista jää eläkkeelle vastoin tahtoaan. Nyt mietitään jälleen miten ihmiset saadaan jatkamaan töissä pidempään. Samalla ihmiset voivat yhä huonommin elämässään. Nuorista osa on jo ylioppilaskirjoitusten jälkeen loppuunpalaneita.
   Perusteluksi esitetään että tulevilla sukupolvilla on liian suuri taakka kannettavana jos työllisyysastetta ei saada paranemaan. Mistä helvetistä näitä paskanjauhajia ja taloussankareita löytyy vuodesta toiseen? Eikö todella ihmisen elämässä ole muuta kuin palkkatyö, olla osa tuottavuutta. Sitäkö varten täällä ollaan?

   Mennyt viikko oli juoksun osalta rasituksen tasapainon hakemista. Yritän tässä vaiheessa olla väsymättä liikaa. Harjoittelu muiden fyysisten töiden ohessa on tasapainoilua.
   Tätä kirjoittaessani olen ollut kaksi kuukautta terve viiden kuukauden sairastelujakson jäljiltä. Yllätys on ollut kuinka syvältä saan hapuilla peruskuntoa. Normaalin kahden tunnin harjoitus alkaa vasta nyt sujua mutta ei lähellekään peräkkäisinä päivinä. Hiukankin liikaa tehoa, niin olen pari päivää aivan poikki. 
   Edelläkerrottu selitykseksi niille, jotka odottavat minulta yli sadan kilometrin harjoitusviikkoja ihan tuosta vaan. En yksinkertaisesti pysty niihin vielä niin että ne kehittäisivät, mutta tulossa olen.
   Ultraurheilevana, kohta 55-vuotiaana miehenä yritän tiedostaa jaksamisen rajat monelta eri kantilta. Liika väsyminen ei johdu andropaussista. Minua panettaa tasaisesti ja hyvällä menestyksellä. Tämänhetken pikkunätissä juoksemisessani on siis kyse normaalista sairastelujen jälkeisestä adaptaatiosta tai muusta suun kautta purkautuvasta kitinästä, jota nuorempi polvi nimittää nillitykseksi tai joksikin muuksi.

   Mainittu muu fyysinen tekeminen on polttopuiden tekoa. Yllätys oli suuri kun sain maanantaina matkahuollosta tekstiviestin. Farmilaite oli sittenkin kiikuttanut sirkkelin laakeriyksiköt lähtevien tiskille. 
   Sain sirkkelin kuntoon. Kiinalaiset halpislaakerit kestävät aikansa. Vanhaan koneeseen ei kannata laittaa sadan euron laatukamaa. Pakettiin laitettiin myös pari kiilahihnaa varalle. Nyt olen varaosien suhteen omavarainen tämänkin asian suhteen täällä rajaseudulla rankalla.

   Nellim odottaa lehteä puuhun. Metsäjärvet ovat vielä jäässä mutta lumi on pääosin maastosta sulanut. Kirjosieppo, laulurastas ja västäräkki ovat saapuneet. Kirsin kanssa nähtiin Sarmin erämaan laidalla hiiripöllö. 
   Kun etelässä ollaan hellerajalla niin täällä nussitaan ulkona pääosin vielä pitkät päällä alle kymmenessä asteessa. 
   Leivoin mustikkapullia eilen, en laita kuvia ettette kuolaa.
   Kävin lenkillä isän haudalla, sammutin tietysti kellon. Aurinko tuli pilven takaa esille.
   "Elä elämääsi." - Se sanoi sen jo vuosia sitten.
   Parhaani mukaan.
   Päivästä päivään ja kipurajan paremmalla puolella pääosin.

VIIKKO 20.

Ma- 8 km - 56.20. Konkeloniemen polku
Ti- Lepo, polttopuuntekoa.
Ke- 12,6 km - 1.22. Paltsavaarat, mökillä.
To- 18,3 km - 2.01. Mökiltä kotiin mutta Apinavaaran laen kautta.
Pe- Lepo, polttopuuntekoa.
La- 21 km - 2.29. Härkäjärven lenkki, mäkiä.
Su- 8,01 km - 1.02. Polttopuunteon jälkeen kasuaali Palo-Pyhävaaralle.

68 km - 7:52 - vertikaalia 1061 m.

SEURAAVASSA VASTINETTA MATILLE JA TEPOLLE, TAISKALLE JA TAUSKILLE JA KAIKILLE MUILLE VANHOILLE YLEN PUHKISOITTAMILLE...

   
  

"EIHÄ SE O KU TEHÄ"

Suomen historia on täynnä tarinoita miehistä, jotka ensin tekivät liikaa töitä ja keikkaa, urheilivat liikaa. Sitten masentuivat tai väsyivät ja alkoivat juomaan. Erosivat puolisostaan, joutuivat vankilaan tai muuten suurien vaikeuksien kautta ainakin sairaalaan. Palasivat entistä ehompina ja raittiina, voittivat ja olivat suosionsa kukkuloilla kunnes löytyivät hotellihuoneesta tai muusta yksinäisyydestä kuolleina oman käden kautta tai muiden överien jatkumona. Minulta ei löydy empatiaa näille mollivoittoisille sankaritarinoille. Minuun ei ole koskaan vedonnut elämänhallintansa menettäneiden urpojen nostaminen sankareiksi.
   -Näin voi käydä meille jokaiselle.
   -Mitä sitten, pitäisikö?
   -Ei mutta on helpompi ymmärtää.
   -Omia epäonnistumisiako? Paskapuhetta!
   Ultraurheilu perustuu liiallisuuksiin. Rajat katsotaan menemällä tavanomaisesta yli ja vieläpä erittäin kauas. Ultraurheilijan elämänhallinnan kulmakivi on henkinen kasvu, ymmärrys siitä mikä on muille liikaa on minulle vielä normaalia. Mikä sitten on minulle liikaa? Siinäpä kysymys!
   Olen juossut kohta kolmekymmentä vuotta ja vain itselleni. Olen elänyt läheisilleni mutta juossut itselleni. Samalla olen juossut pois läheisteni luota enemmän kuin keskimäärin olisi ollut soveliasta. En koskaan ole juossut kerätäkseni peukutuksia sosiaalisessa mediassa tai näyttääkseni että tänäänkin pystyn tähänkin. Vain kilpailut ovat olleet näyttöjä ja mikä onkaan kasvattavampaa kun ennen kilpailua terveen uhoamisen jälkeen niin sanottujen epäonnistuneiden tulosten selittäminen.
   Virheiden myöntäminen julkisesti tekee terää itselle. Kun kaikki ennen kilpailua harjoituksissa on helppoa ja naurettavan kevyttä ja sitten itse kilpailussa ei onnistu, voi kysyä itseltään että onko nyt varmasti kartalla itsensä kanssa. Onko kusi päässä vai alapäässä?
   Ultrajuoksumaailmassa on tälläkin hetkellä lahjakkaita nuoria joiden soisi kuuntelevan meidän setien selittämisiä. Emme ole aina oikeassa, mutta turhauttaa kun jokainen sukupolvi hakkaa päätään seinään tehden samat virheet ylikuormituksen ja kaikkivoipaisuuden luulossaan kuten mekin teimme aikanamme. Kärsivällisyyttä lapset, kyse on kestävyysjuoksusta - nimimerkillä yli 30 vuotta juossut setä. (Juoksee vieläkin.)

   Kevät on Lapissa. Lumet sulavat vauhdilla ja muuttolinnut ovat saapuneet. Nellimin perspektiivistä näkyy siis peippoja, järripeippoja, haapanoita, hanhia, joutsenia, telkkiä ja merikotkakin pistäytyi tontilla joen rannassa maassa varisten ahdistamana. Viikonlopun sateiden myötä silmut ovat alkaneet pullistua, maa on syvältä jäässä vielä, joten ei kiirehditä.
   Juokseminen Nellimin maastoissa on todellista polkujuoksua. Läsnä on aina suo, juuret ja kivikot sekä löysä hiekka. Maaston kaikki urat ovat epätasaisia puhumattakaan vaarojen louhuisista rinteistä. 
   Täytän tässä kuussa 55 vuotta ja huomaan sen kehossani. Vanhat vaivat ja jaksaminen eivät ole talven sairastamisen jäljiltä ainakaan parantuneet. Harjoituksen olisi oltava jatkuvaa, tauot aiheuttavat aineenvaihdunnan häiriöitä ja palautumattomuutta.
   Viikolla sain kasaan 78 kilometriä. Nousumetrejä tuli enemmän kuin edellisellä viikolla eli harjoitus oli hiukan raskaampaa. Pidin torstaina lepopäivän, edellinen olikin kahden viikon takaa. Viikolla testasin itseäni ensi kerran kunnolla alkuviikon kolmen päivän lenkeillä. Maanantaina ensin kunnolla vaaroilla ylös ja alas, tiistaina hiukan liian lujaa tiellä ja keskiviikkona harjun rinteillä lopullinen energian tyhjennys. Palautuminen sujui mutta ei ihan niin kuin olin odottanut. Sunnuntain jätin suunniteltua kevyemmäksi. Onnistunut viikko juoksun kannalta.

   Polttopuiden tekemisen kannalta viikko ei onnistunut. Sirkkelin halkaisukartion alle kiilautui koivu ja saatuani kalikan pois sirkkeli aloitti pienen kolinan. Purin akselin onneksi esiin, etummainen laakeriyksikkö oli murtunut, jos töitä olisi jatkettu se olisi saattanut tulla silmille. 
   Hankalin osuus oli saada halkaisukartio irti akselin päästä. Loppujen lopuksi Kirsi väänsi metrisellä jatkovarrella koko painollaan kun minä pidin putkitongeilla kiilatusta kartiosta kiinni. Aukesi. Tilasin osat matkahuoltoon ja nyt odotellaan. 
   Eikö ole kirvestä kysytte. On ja mänty halkeaa sillä helposti mutta tervetuloa koittamaan Lapin mutkaista koivua. En muuten erityisemmin pidä halkaisukartiosta. Se on hiukan epäturvallinen ja käyttö vaatii jatkuvaa huolellisuutta. Harkinnassa on ostaa pieni sähkökäyttöinen halkaisukone. Se olisi kätevä siirtää sähköttömälle mökille agrekaatin perään.
   Kun juoksee ensin pari tuntia maastossa, vaihtaa sitten 17 rengasta autoihin, peräkärryyn ja kottikärryyn, pesee renkaat ja kärrää ne varastoon, tekee siihen päälle vielä puita, on koossa jo hyvä päivä. Ei siinä tarvitse todistella kylillä "että minä hakkaan puut kirveellä" tai "olipas juoksu kevyttä". 
   Oli ihan saatanan väsyttävä viikko ja mikään ei ollut hassun hauskaa tai helppoa hupailua saati kevyttä. Mutta sellaisen viikon saa kuin itse valitsee.
   Minun viikkoni oli hyvää elämää, eihä se o ku tehä!

VIIKKO 19.

Ma- Todellista polkujuoksua Nellimin vaaroilla 14 km - 1.50.
Ti- Tiellä 20,2 - 2.05. Liian kovaa vauhtia.
Ke- Kehon tyhjennys rinteillä 11 km - 1.33. Kaivamista.
To- Lepo
Pe- 11 km illalla polttopuunteon jälkeen - 1.14.
La- Haapakurun 14 km - 1.59. Kiipeilyä osittain.
Su- Kevyttä palauttelua 8,4 km - 1.01. Hiekkaa ja polkua.
       Illalla kävelyä Kirsin kanssa reilu tunti.

Yhteensä juoksua 78,8 km - 9:45 - 1249 m vertikaalista nousua.

Saivartelua aiheesta harjoittelenko jo? Ehkä harjoittelin, ehkä en.

ELÄMÄÄ KAIHDINTEN TAKANA

Palasin kotiin Lappiin Etelä-Suomesta. Reilun parin viikon reissu, jonka aikana tapasin läheisiä mutta en suinkaan heistä kaikkia. Kaikkia en ehdi koskaan tapaamaan. Etenkään kun kaikki eivät haluakaan tavata ketään. Ihmiset kiertävät kehää kaihdintensa takana. Eteenpäinmennessäni en aina jää odottelemaan, toisaalta toiset menevät ohikin - puolensa molemmissa.
   Urbaanien lenkkien aikana on aikaa katsella ympärilleen. Kerrostaloja, joiden ikkunoissa on kaihtimet alhaalla yötäpäivää tai omakotitaloja, pihoissa autoja ja lasten leluja mutta ketään ei ulkona ja kaihtimet alhaalla. 
   Mitä järkeä on olla aina sisällä? 
   Ja miksi kaihtimet ovat aina kiinni? 
   Onko ulkona jotain pelottavaa?
   Ihmisensäilytystä sisätiloissa.
   Lapissa päivä on nyt lähes kaksikymmentä tuntia pitkä. On syytä laittaa kaihtimet alas yöksi että saa nukuttua. Reilu kuukausi ja alkaa yötön yö. Luonto herää kiivaaseen kesään. Sunnuntain lenkillä oli vielä lumipälviä senverran, että Suuren Kakan jälkeen sai lenkillä pyyhittyä. Pian on paperin aika ellei tyydy luontoystävään, vihreään sammaleeseen.
   Lenkillä näin hanhia, riekon, joutsenia ja kuulin kurjet. Mutta en yhtään ihmistä. Eikä yhtään ylimääräistä ääntä kuulunut. Ero Etelä-Suomeen on valtava. Hiljaisuuden ero on miltei käsinkosketeltava ja itse hiljaisuus täällä on syvää kunnioitusta herättävä.
   Hiljaisuudessa on toinenkin puoli. Jos korvat eivät soi voi kuulla omat ajatuksensa. Jää kiinni itse teossa. Mieli, joka ei koskaan ole hiljaa, puhuu. Minulle se kertoo päivästä toiseen toivosta. Uudesta päivästä, uudesta alusta.
   Maailmassa on paljon paskaa mutta myös valtavan paljon hyvää. Moni itkee paskan keskellä eikä löydä voimia toteuttaa unelmia ja omia valintoja. Itselle tärkeät asiat jäävät tekemättä. Liian moni luovuttaa koska ei jaksa enää taistella. Liian moni pelkää eikä usko toivoon. Toivo on maailmankaikkeuden suurin voima.
   Vain sinä voit toteuttaa henkisen vallankumouksen. Ylitä kehon ja mielen itse luomasi esteet omassa elämässäsi. Sinä olet vapaa nostamaan kaihtimet ja katselemaan uteliaana ulos uutta. Anna hyvän kiertää ja nostamalla kaihtimet näytät muillekin että toivoa on.
   Valta on sinulla.

"Mutta älä kysy minne olen matkalla, sillä vaeltaessani tässä rajattomassa maailmassa jokainen ottamani askel on kotini." 

- Munkki Dögenin runo teoksesta The Zen Poetry of Dögen - Verses from the Mountain of Eternal Peace

VIIKKO 18.

Ma- 20,1  km Julkujärven maisemissa - 2.04.
Ti- 12 km - Serpentiiniä - 1.27.
Ke- Aamupäivällä Tuuri Talasnevan tiellä 12 km - 1.16.
       Ilta Nivala SuperPep2019 reittiä 10,1 km - 1.17.
To- Aamulla 14,2 km SuperPepreitin loppua 2.06.
Pe- 8,1 km tuulista Kemin merenrantaa - 52,22.
La- 8 km Rovaniemen Ounasvaaralle - 55,34.
Su- 8 km kotona Nellimissä, ampumaradan tielenkki - 55,02.

Yhteensä 92,6 km - 10:55

Viikko alkaa olemaan sinnepäin, todelliseen harjoitteluun on vielä matkaa mutta parempaan päin olen menossa. Olen edelleen juossut vähemmän kuin olisin pystynyt, koska lihasten ja nivelten adaptoituminen suuriin määriin etenkin iskunkestävyyden osalta on kesken.

HUHTIKUUN SUMMAUS

Juoksua 297 km - 37 tuntia.

Mennyt kuukausi palautti kohti päivittäistä juoksemista. Edelleen olen hiukan yleisväsynyt mutta keho alkaa oppimaan ja etenkin toimii kuten se on toiminut viimeiset 24 vuotta - vastannut kun käsketään.
   Normaalimpaan juoksurytmiin paluu poistaa epäuskoa, tasaa mielen odottamaan parempaa. Pikkuhiljaa pettymys Unkarin matkan peruuntumisesta haihtuu. Nimenomaan matkan peruuntumisesta johtuva pettymys, kilpailun ei niin väliä mutta matka Lapin talvesta kevääseen heräävän Baltian kautta Unkarin lämpöön on aina yhtä virkistävä.
   Olen etuoikeutettu tai toisin sanoen oikein valinnut. Neljä kuuden päivän juoksun matkaa. Monet eivät eläessään pysty lähtemään kotinurkkia kauemmas. Yhtähyvin monet juoksevat aina vaan samoja hölkkiä ja maratoneja harjoitellen samoja tonnin vetoja ja tasavauhtia vuodesta toiseen.
   Omia valintoja.

 

Blogin kuvat ovat vilauksia verkkokalvoiltani matkani ohessa. Juosten näkee ja etenkin kokee luonnon läheltä. Kuvista löytyy Ounasvaaran polkua, Hämäläistä metsämaisemaa ja Tampereen Kalkun taisteluhautaa yhtäläillä kuin Rovaniemellä sulavia joen jäitäkin.
   On oma valinta mitä haluaa nähdä.

UUSI OTE

Myllyt lakkaavat pyörimästä, paskat haisemasta ja kullit seisomasta, loppu on lähellä.


Entä alku? Onko sitä. Jos mikään ei loppunutkaan.
   Minulle on usein sanottu:
-Sinä se vaan aina juokset.
   Aina ja vaan. 
   En juokse koskaan ihan samalla tavalla enkä koskaan ihan samalla ajatuksella.

   Juostessani haastavilla Norjan tunturien harjanteilla olen ajatellut että ei pidä koskaan ajatella kulman taakse. Ei voi suunnitella kun ei tiedä eikä näe mitä on tulossa. Silloin kun linja katoaa - yhtäkkiä - kun alapuolella on kuusisataa metriä pystysuoraa pudotusta tarvitaan uusi ote. Otteen on pidettävä ja sen on löydyttävä heti.
   Nyt olen saanut jotenkin katkaistua sairastelukierteen ja olen matkalla jälleen. En ole ihan varma minne. Matkustaessani näen tuttuja ja tuntemattomia ihmisiä, jotka junnaavat tutussa ja turvallisessa.
   He vaan aina junnaavat tutussa ja turvallisessa.
   Nousevat aamulla, menevät töihin, tulevat kotiin ja sitten etsivät elämää. Voisi sitä nousta aamulla ja miettiä että mitähän tänään tekisi. Tai ainakin mistä elämää tänään etsisi.
   Harjoittelenko jo? En. Tarvitsen kuntouttavaa harjoittelua jaksaakseni harjoitella tavoitteellisesti. Harjoittelulla ja harjoittelulla on eroja. Liikuntaa, yhtäkaikki. Uusi ote tai "new ease" on pikemminkin tahtotila. Halu pitää kiinni ettei putoa. Mukana on aimo annos pelkoa. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä vaikeampi on päästä kuntoon sairastelujen tai muiden taukojen jälkeen. Siksi jatkuvuus on tärkeintä. 
   Ja otteen täytyy pitää.
   Levoton on ihmisen mieli. Munkit meditoivat yksinäisyydessä vuosikausia saavuttaakseen ymmärryksen mutta samaan pystyy huomaamattaan Tavis. Tavis syntyy ja kasvaa. Käy koulunsa ja opettelee juomaan ja panemaan. Joutuu töihin. Pariutuu, lisääntyy ja velkaantuu. Luulee elävänsä kunnes sitten yhtenä päivänä huomaa olevansa vanha ja täysin yksin. Katkeroituu kun olisi pitänyt sitä ja sitä. Pahottaa mielensä ja hiipuu pois. Unohdetaan. Valtio kiittää veronmaksajaa ja korrenkantajaa perintöverolla.
   Tavis ei kysynyt kertaakaan itseltään mitä todella elämältään haluaisi.
   Mutta kun oli pakko.
   Oliko?
   Kuten minä myös Tavis pelkäsi putoavansa. Että ote ei pidä sittenkään. Minäkin olen Tavis, mitä suuremmassa määrin, mutta otteeni häkin ulkopuolella pitää toistaiseksi. Toistaiseksi, juuri siinä on ydin. Tänään, tässä ja nyt. Ei kulman takana. Mutta otteen pitää olla uusi joka päivä, muuten voi joutua häkkiin.

   Kirjoitan tätä matkailuautossa Hämeen kuusikossa. Kattoon putoilee menneen talven neulasia ja ulkona on seitsemän astetta lämmintä. Peipon varpaita paleltaa mutta se laulaa silti sisukkaasti, tuli tulleeksi maahan jonka itsenäisyyden viimeisiä pelastajia puolivilli pappa ja runotyttö palkitsevat mitalein. Kahvia, kakkua ja vanhoja lauluja oli tarjolla myös, unohtuneeko veteraanien syrjinnän aika punainen näin.
   Maa on kylmä ja pohjoinen. Maassa saa valita vapaasti kunhan tekee niinkuin muutkin. Painaa pitkää päivää, äänestää oikein ja suostuu uskomaan valitut uutiset. Erityispalkinnon saavat ne jotka luulevat tietävänsä.
   Kohta puen lenkkivaatteet ylleni ja poistun hetkeksi. Minun maailmassani tässä samassa maassa on toisenlaista. Olen täällä mutta en silti ole. Unkarissa olisi lämpöisempää mutta kaikkea ei minullekaan joka vuosi suoda. Muistutetaan aina välillä että en ole koskaan valmis.

On mentävä jotta ote pitäisi.

VIIKKO 17.

Ma- 18 km Sasin harjun poluilla ja niiden vieressä - 2.06.
Ti- Lepo
Ke- 26,5 km erikoisharjoitus Nokia-Tampere-Ylöjärvi-Hämeenkyrö - 3.31. Polkua, asvalttia, hiekkaa, taisteluhautaa ja ylämäkeä.
To- 11,4 km - 1.35
Pe-10 km - 1.11.
La- 14 km - 1.39
Su- 7,35 km - 50.00. Barefoot meditaatio.

Yhteensä 87 km - 10:54 - 1393 metriä vertikaalia.

Epäusko jatkuu. Unkarin kuuden päivän juoksusta luopuminen tänä vuonna on valtava pettymys. En motivoidu juoksemalla maratoneja tai hölkkiä saati tonnin vetoja aikaa vastaan. 
   Kuusi päivää on kuningaslaji. 
   Yleensä kun näin kirjoittaa alkaa kommenttikentässä sönkötys, että kaikki pelaa ja erilaisuus on rikkaus ja että on sitä muutakin. 
   Niin oli minullakin joskus, ei enää. 
   Minun maailmassani kaikki eivät pelaa, eivätkä etenkään pysty pelaamaan. Erilaisuus on elämäni ja muuta ei tarvita. Juoksen pitkälle koska pystyn, nyt en pysty, joten se siitä kunnes taas on aika.

Viimeinen kuva on täältä.

AJATUKSIA KÄRSIVÄLLISYYDESTÄ

---

Vuonna 1950 Kotiliesi-lehti kirjoitti, että perheenemännän on syytä silittää ruokapöytään puhdas damastiliina ja pitää koti harmonisen viihtyisänä, jotta kotiin töistä tuleva aviomies ei lähtisi pahoille teille. Damaskien saati stay-uppien vaikutuksista ei mainittu sanaakaan.
   Ultrajuoksijana olen usein teillä tietymättömillä mutta ne eivät liene pahoja, näin ainakin tulkitsen. Ruoka on lähes poikkeuksetta valmiina pöydässä lenkin jälkeen. Menneen talven aikana ruoka taas oli poikkeuksetta pöydässä minun laittamanani Kirsin tullessa töistä. Tämän viimeisen mainitsen tasapuolisuuden nimissä, ettei kenelläkään ääriajatteluun taipuvalle syntyisi illuusioita sovinismista. Damaskit ja stay-upit ovat sitten yksityisasioita.
   Vanhan linjan arvot näkyvät sensijaan osittain omassa harjoittelussani. Pitkän sairastamisjakson jälkeen kysyy kärsivällisyyttä palata takaisin ultrajuoksuun sillä tavalla kuin minä ultrajuoksun ymmärrän.
   Huvittuneena luen nuorempien blogeista palavia kirjoituksia tavoitteellisuudesta tai vauhti edellä uuteen kauteen tähtäämisestä, kunnes sitten parin kuukauden päästä muutetaan koko homma hauskaksi hupailuksi tai joksikin aivan muuksi. Tuuli puhaltaa ja jos aikoo saavuttaa tuloksia ultrajuoksussa on kyettävä liikkumaan määrätietoisesti valitsemaansa suuntaan pitkiä aikoja, myös vastatuuleen omaa kehitystä odotellen.

   Tällä hetkellä on menossa neljäs viikko viimeisen sairastamisen jäljiltä. Vain täysin mitäänymmärtämätön kysyisi nyt minulta, että joko kohta pääset kuntoon. Pääsen kuntoon? Viisi kertaa sairaana viidessä kuukaudessa! Kohta? Kunhan ensin edes kykenisi aloittamaan harjoittelun! 
   Arvioin pystyväni aloittamaan harjoittelun kesäkuussa mikäli ei tule takaiskuja ennen sitä. Näin minulla on aikaa kaksi ja puoli kuukautta ennen SUPERPEP2019- polkujuoksua. Aikaa on todella vähän. 
   Kahtena edellisenä vuotena en ole selviytynyt 171 kilometrin matkasta, vaan olen juossut vain kaksi kierrosta eli 114 kilometriä. On ihmetelty miksi en ole suoriutunut kolmesta kierroksesta. Harva on ottanut huomioon, että kahtena edellisenä vuotena kumpanakin olen juossut keväällä kuuden päivän juoksun. 
   Tässäkin mitäänymmärtämättömyys korostuu. Ei oikein tajuta kuinka paljon vaatii juosta yli 500 kilometriä tai enemmän kuudessa päivässä keväällä ja heti perään syksyllä vaativassa maastossa 171 kilometriä.
   Tilanne rasituksen suhteen ei nyt ole sama. Jalkani ovat tuoreet mutta kunto sairastelujen jälkeen olematon. Olematon se on omasta mielestäni, minulla kun on hieman erilaiset vaatimukset juoksukunnon suhteen kuin huvikseen ulkoilevalla kuntoilijalla.
   Esimerkiksi viimeisen viiden vuoden aikana olen juossut 17943 kilometriä. Tämä tekee keskiarvoksi vain 3588 kilometriä vuodessa. Paras vuosi 5103 km ja huonoin määrässä mitattuna 2215 kilometriä. Keskiarvo kuukauteen on juuri hiukan alle 300 kilometriä. Parhaat kuukaudet ovat olleet yli 500 kilometrin. Tästä voi päätellä, että olen tottunut vaikeuksiin ja samalla harjoitusmäärän vaihteluihin. Tarpeen mukaan - kirjaimellisesti ja myös lepoa.
   Edelläkerrotusta voi tehdä päätelmän, että ultrajuoksussa on mukana muitakin voimavaroja kuin pelkkä fyysisyys ja hyvä suorituskyky. Kärsivällisyys on osa mielenhallintaa, myös harjoittelussa. 
   Suuri joukko nuoria ja lupaavia ultrajuoksijoita painavat menemään sen enempää miettimättä. Sitten ihmetellään, että miksi ei onnistuta. Mikä on onnistumista? Jokainen päättäköön itse, en viitsi taas yrittää selittää.

   Jos pitäisi ultrajuoksusta nostaa esiin yksi kaikkien aikojen karmeimmista kommenteista mitä olen kuullut on se epäilemättä tämä:
   -Miksi se vielä juoksee, vanha mies, lopettaisi kun se on niin kamalan näköistäkin.
   Maailman huipulla 85-vuotiaiden sarjassa 400 metrin kilpailussa voittajan juoksuvauhti on 3.20minuuttia/kilometri. 
   Pystyttekö samaan edes nyt? 
   -Poikkeusyksilöitä, sanotte. 
   Mutta he ovat harjoitelleet kärsivällisesti vuosien ajan. 
   Mitä te teitte ne vuodet?

   Kirjoittamisessa kärsivällisyyttä koetellaan todella perinpohjaisesti. Staattinen istuminen näppäimistön ääressä uutta luoden on kaikkea muuta kuin helppoa. 
   Olen muokannut kirjani käsikirjoitusta. Hionut koherenttia lausetta ja rytmittänyt, tutkinut dialogeja. Kaikki tämä on utopiaa niille, jotka eivät ymmärrä edes yhdyssanoja. 
   En tässä halua tärkeillä mutta totean, että kirjoittamista on monenlaista. Eikä tämän bloginkaan lause ole aina niin koherentti.

   Minä olen kotonani kaikkialla. Asun Lapissa mutta viihdyn matkailuautossa eri puolilla Eurooppaa. Yhtähyvin viihdyn erämaassa pohjoisen Talvitupalompolon mökillä kuin Hämeen kuusikoissakin. Juoksu kulkee mukanani. Juostessani ymmärrän ympäristöni. Ymmärrän vanhenemiseni mutta pyrin säilyttämään poikamaisen liikkumisen ilon juostessani. Kärsivällisyys itseään, ultrajuoksuaan ja koko elämää kohtaan kantaa.

---

Alla Hämäläistä kevätsotkua juoksureiteillä.

VIIKKO 16.

Ma- Nellimintiellä kotona 10,9 - 1.04.
Ti- Sodankylässä asvalttia 8 km - 51,07.
Ke- 11,8 km Jyväskylässä Laajavuorelle - 1.11.
To- Hämeenkyrössä maastossa Sasin harjua Rainen kanssa 12,03 km -1.30.
Pe- Maastossa kuten eilen mutta pidemmästi 18 km - 2.17.
La- Lepo / kävelyä metsässä kumisaappailla.
Su- 8 km pääosin tiellä - o.52.

yhteensä 67,5 km - 7 :46

Viikosta jäi epäuskoisuus.



Alla Nellimin pikkunoitia ennen pääsiäistä.

IVALO SARJAN YHDEKSÄS OSA : KOLMAS LASI

IVALO SARJA on yksi blogini sarjoista, se kertoo ajatuksista ja sattumuksista vakituisesti Lappiin etelästä muuttaneena. Havainnoi olemistani sydämeni kodissa - Pohjoisessa.
   Blogissani näkyi aiemmin OTTEITA PÖYTÄLAATIKOSTANI-sarja. Tämä sarja on poistettu, koska sen aiheista on tekeillä kirja.
   Ivalo sarja edustaa nykyisin yksin blogissani hiukan kurinalaisempaa, enemmän mietittyä kirjoittamistani.

---

KOLMAS LASI


Istuimme Talvituvan erämökin pyöreän pöydän ääressä Kirsin kanssa kahvilla ja konjakilla. Pöydässä oli kaksi kuppia ja kaksi lasia sekä kynttilä. 
   Ulkona aurinko laski lompolon taakse. Noustuaan aamulla hyvissä ajoin ennen kuutta ja kierrettyään kierroksensa se painui tyytyväisenä unilleen iltayhdeksältä, noin suunnilleen, sillä ei se nyt niin kellontarkkaa ole meillä Lapissa.
   Keinuttelin tuolilla ja pyörittelin konjakkia lasissa, takanani puuhellan pesä humisi.
   -Älä keinuttele, Kirsi sanoi ja nauroi hyväntahtoisesti päälle. 
   Tiesi että minua ärsyttäisi ja sanoisin, että aivan kuin äiti aikanaan. 
   En sanonut tällä kertaa mitään, mutta lakkasin keinuttelemasta.
   Olimme saunoneet pitkään rantasaunassa. Istuessamme höyryämässä kuistilla pohjoistuuli oli yrittänyt vielä, mutta heikolla menestyksellä. Tuuli oli ollut hiukan empivä. Aivan kuin se olisi miettinyt omaa mahdottomuuttaan kevään voiman edessä.
   Sauna oli tehnyt hyvää ja avannossa käyminen vielä parempaa. Päivän lumikenkäily oli ollut katastrofi. Upottavan raskas suojalumi oli pakottanut meidät kävelemään moottorikelkan jälkiä. Paavalintupavaarassa oli ollut kanalintuja ja riekkoja. Aurinko oli pelannut pelejään pilvien kanssa. Hiljaisuus oli katsellut sivusta ja me myös.
   -Jokohan ahma on kiinni, kysyin ja naukkasin konjakkia.
   -Nähtiin sen jäljet viime viikolla kelkalla Kippikselle mennessä, Kirsi sanoi.
   -Itäturisti ja vasominen lähestyy, teettää poromiehillä töitä retale, päätin yksiniittisesti.
   Jatkoimme hiljaa istumista. Katselin varpusen pesän kokoista tupaa. Ei sähköä, ei televisiota, ei kunnollista kännykkäverkkoa eikä nettiä. Mutta silti paljon muuta tarpeellisempaa.
   Talvitupa on minulle kaikkein pyhin. Se on ikkuna tulevaisuuteen ja suljettu ovi menneisyyteen. Isä meni pois siellä. Se menneisyydestä. Erämaan rauha avaa aistit. Se tulevaisuudesta. (Etelän ihmisille on selvennettävä: isäni kuoli Talvituvalle.)
   Kurottaessani kohti konjakkilasia tuli yhtäkkiä tunne, että pöydässä olisi kolmannelle lasille tarvetta. 
   En koskaan ehtinyt saunoa isän kanssa rantasaunassa mutta tuvassa sentään istuttiin  jokunen kerta ja puhuttiin niin kuin isä ja poika puhuvat. 
   Isä puhui ja poika kuunteli.
   Kuilun yli ei ollut siltaa.

   Istuimme siinä vielä pitkään puhumattomina.
   Ulkona hämärä laski peittonsa kevättä odottavan erämaan ylle.
   Nuku, nuku rauhassa, minä jaksan vielä.
   

---

Kuvissa on tekstit, tarkoituksella.

Paavalintupavaaralla.

Yönvanhat riekon jäljet leviävät auringossa.

Metsot ovat hakoneet eli syöneet latvoissa.

Kuukkeli oli täällä.

Elämää.

Lapin mieheksi muuttumassa?

Iltasyönti.

VIIKKO 15.

Ma- Poluilla 10 km - 1.15.
Ti- Tiellä 12,03 km - 1.18.
Ke- Aamupäivällä hankihiihtoa 2,5 metrisillä suksilla Kirsin kanssa 7,8 km - 2.21.
       Iltapäivällä tiellä 10,02 km - 1.00.
To- Lepo
Pe- Lumikenkäilyä/vaellusta 4,9 km - 1.29. Upottava suojalumi ja moottorikelkkaura.
La- Paavalintupavaaralle 6,4 km - 52.09. Moottorikelkkauraa, upotti hiukan.
Su- Nellimintiellä paljaalla hiekalla 10 km - 1.04.

Juoksua 48,6 km - 5:30

PÄIVÄSTÄ TOISEEN JÄLLEEN KERRAN

"Jos maailma on hullu, sitä voi ravistella vain suuremmalla hulluudella."

-Lainaus teatterin käsiohjelman kannesta; Kertomus seitsemästä hirtetystä (Rosenvall, Paloniemi, Rovaniemen teatteri) 

Aloitin päivittäisen juoksemisen. En edes muista kuinka mones kerta tämä on minun elämässäni. Hiukan huikentelevaista todeta neljän juostun lenkin jälkeen olevansa mukana taas mutta mitä sitten. Sen näkee sitten, kyseinen asenteeni on vienyt minut pitkälle eikä ole syytä muuttaa sitä.
   Eräässä haastattelussa eräs haastateltava totesi, ettei pelkää kuolemaa, vaan pelkää ettei ehdi elää. Minä en ota kantaa - paitsi, ettei tämä aina niin hauskaa ole, mutta hyvän elämän salaisuus on hyvä terveys ja huono muisti.
   Hyvä terveys syntyy terveestä elämästä jos on hiukan onnea. Minulla ei viimeaikoina ole ollut. Jos nyt sitten olisi. Yritän päivittäisessä elämässäni elää terveyttäni edistävällä tavalla. Liikunta ja etenkin juoksu kuuluu tähän ajatukseen olennaisesti, kuten myös ruoka, uni ja mielen tasapaino.
   Katselin viikonloppuna aamiaisella hotellissa varsin ryhtevässä kunnossa olevia ihmisiä, jotka söivät neljä kertaa enemmän kuin minä. Olin juuri tullut tunnin ja vartin aamulenkiltä. Ennen lenkkiä join vettä ja mehua. Kaikkea hyvää kaikille mutta inputin ja outputin suhde on joskus hakusessa, minulla myös. Ihminen ei tahdo uskoa yltäkylläisyydessään kuinka pienellä tulee toimeen. Venytettyyn reppuun mahtuu aina enemmän.
   Ultrajuoksijana olen löytänyt jaksamiseni rajat ja siihen kuuluu kehoni energiatason ymmärtäminen. Kunhan on vettä niin matka taittuu melko pitkäänkin vielä senjälkeen kun vatsani huutaa syötävää. En syyllistä ketään mistään, totean vain. Rikkinäisen harjoittelun ja taukojen jälkeen koen olevani iso ja painava juostessani. Minusta on tyhmyyttä raahata lisäpainoa mukanaan.
   Taukojen aikana alkoholinkäyttöni lisääntyy. Olen syönyt nuotiomakkaraa liikaa viimeisen kuukauden aikana. Vararavintoa on omasta takaa myös minulla mutta ei kauan. Ajattelin sulatella sen pois - sinne se jää kilometrien varrelle. Jos kilometrejä ei tule täytyy rajoittaa syömistä mutta juomisesta en ole varma.
   Ultrajuoksu on hullutusta. Siksi se sopii minun maailmankuvaani hyvin. Näin vaalien alla tulee väkisinkin pohdittua syy- ja seuraussuhteita äänestämisrohkeuden suhteen. Voiko vaikuttaa? Minä en usko että voi. Yhdenkään puolueen tavoitteista ei löydy mitään liikuntaan liittyvää. Ei kunto- eikä kilpaurheilun tukemisen visiota. Ei lasten liikkumattomuuden torjuntaa tai vanhusten liikuttamista. Äänistä ollaan kiinnostuneita mutta ei äänestäjien terveydestä?
   Täytän toukokuussa 55 vuotta. Kuten monet muutkin ikäiseni miehet olen hakenut tasapainoa elämääni ja myös löytänyt sen. Tasapainooni kuuluu luopuminen ja ulkopuolelle jääminen. En koe muuten pärjääväni hullussa maailmassa. Valitsen tarpeellisen ja muu saa olla. Ainoastaan kirjoittamalla voin vaikuttaa positiivisesti, muuten olen merkityksetön. 
   Ultrajuoksu palvelee minua hyvin päivästä toiseen niin kauan kuin sitä kestää. Se karsii turhan pois ja pakottaa keskittymään olennaiseen ja käsillä olevaan konkreettiseen - päivästä toiseen.

VIIKKO 14.

Ma-Ti- Lepoa sairauden jälkeen.
Ke- Kävelyä 6 km Kirsin kanssa - 1.21.
To- 10 km - 1.05.
Pe- 10 km - 1.05.
La- Rovaniemellä 10,2 km - 1.08.
Su- Rovaniemellä 11,5 km - 1.15.

yhteensä 41,9 km juoksua ajassa 4:32.

Loppuun kuva-arvoitus,
onko allaolevassa kuvassa

1. Keskiverto Rovaniemeläisiä ulkoilemassa. (Pelkäävät, että taivas putoaa niskaan.)?
2. Ufo on laskeutunut kaupungille ja miehistö on tullut ulos?
3. Turisteja lähdössä kelkkasafarille?
4. Oma ehdotuksesi?