IVALO SARJA : PYHÄINPÄIVÄ

PYHÄINPÄIVÄ

Kuljemme Kirsin kanssa puhumattomina peräkkäin. Kevyesti luminen kaira on helppo astella, välillä jokunen lapintiainen tai kuukkeli lennähtää uteliaana matkaan hetken seuraksi. Suunnistamme päiväkävelyllä Paavalintupavaaran ja Perätysjärvien välisissä painanteissa täysin vaistonvaraisesti.
   Pysähdyn ja katson Kirsiä.
   - Missäs päin se Kaisanlammen tie oikein on ?
   - Minusta meidän täytyisi mennä tuonne, Kirsi sanoo ja viittaa lapasella 45 astetta kulkusuuntaamme nähden oikealle.
   - Ei helvetissä, minä teen aina ympyrää vasemmalle, jos olen ajatuksissani. Oot varmaan oikeassa. Kävelen tuon selänteen päälle ja yli, palaan sitten tähän.
   Jatkan tarpomista jäätyneiden suopursujen seassa. Jäniksenjälkiä. Selänteen päältä aavistan valkoista puutonta kauempana ja etenen vielä sata metriä kunnes näen tutun muodon ensimmäisen Perätysjärven vastarannalla. Palaan hitaasti. Jäljissäni on punaista. Viimeiset jäätyneet mustikat.
   - Joo. Joo! huudan hiljaa.
   - Sua ei näe ollenkaan jos menet pöpelikköön, Kirsi sanoo. Sulla on sininen takki ja vihreät housut mutta sentään oranssi pipo.
   - Tää onkin niin saatanan hianovarasta hommaa, vastaan.
Kirsi nauraa.
   - Oot ihan kuin Jouko Turkka.
   - Turkka katteli kiviäkin lopuksi, minä koko luontoa vasta tässä vaiheessa, naurahdan.
   Jatkan eteenpäin etsimään järvien soisesta yhtymäkohdasta puron ylityspaikkaa. On nollakeli. Lumi ei silti ole vetistä. Illalla satoi ensin lunta ja sitten jäätävä tihku kovetti pinnan.
   Muistelen kävellessäni eilistä. Poikettiin naapurissa ennen saunaa Ilkkaa tervehtimässä. Se tiesi kertoa että viiden suden lauma on liikeellä. Porojakin on menny. Ne ampu jo yhden suden luvalla ja lisää lupia on haettu. Sudet tulee tietenkin Putinin puolelta yli vyöhykkeen tänne syömään. Sitten ne pakenee taas tyhjään tilaan mahat riipuksissa. Susilauma hajoaa jos alfanaaras tapetaan. Niillä leidi on kingi, tiedä sitten onko meillä.
   -Tule tästä. Sulla on vartta saappaassa enemmän.
Taiteilen kivien yli. Kirsi tulee perässä.
   - No niin ?
   - Minä paistan kohta makkaran, sanon.
   - Mistä sulla makkaraa on tähän hätään ? Kirsi ihmettelee.
   - Ei kun mökillä, kävellään tästä suoraan pökkelön kautta mökille. Mitään makkaraa mulla mukana ole.
   On täysin tyyni. Yritän nähdä vasemmalle Paavalintupavaaraan ja edessä Paltsavaaraan, mutta metsä on liian tiheää tai sitten ollaan vielä liian matalassa maassa. Kuljemme hiljaisuudessa. Kirsi tietää, että mieleni askartelee välillä muiden asioiden parissa. Alitajunta jauhaa. Kirjoittaa kirjaa jonnekin hämärään poimulle ja toisaalta lyö tyhjää niin helvetisti. Elämäni ei ole enää pelkästään ultrajuoksua eikä ultrajuoksun harjoittelua. Tarvitsen ajatuksille tilaa, täällä sitä on.
   - Ei näy suden jälkiä, Kirsi sanoo.
   - Ei ne näin lähelle mökkiä uskalla tulla, vastaan. Toisaalta ne voi kyllä napata Ilkan koiran, jatkan.
   - Mitenkä ne sheltin nappaa ? Kirsi kysyy.
   - No aattele nyt ite. Oot saunonut ja ottanut pari glögiä tai jotain muuta lämmittävää ja koira vonkuu iltakuselle. Lähdetkö sinne kylmään mukaan saunatakissa vai avaatko vaan oven ? No sitten se tirriäinen menee valopiirin ulkopuolelle nuuskimaan ja susi tulee, selvitän.
   - No niin, voi niin käydä, Kirsi sanoo.
   - Sama se mulla on, jos meen kuselle, niin mitä jos susi hyppää kiinni kulliin, filosofoin.
   - Mene ulkovessaan sisälle ja pane ovi kii, kuka käskee ulkona vehkeitään esitellä, Kirsi sanoo.
   - Justiinsa niin, tuppeen vaan ettei palellu, jatkan.
   Tullaan tielle. Tiellä on koppelon höyheniä.
   - Mikä ihmeen sotatanner tässä on ? kysyn.
   - Tuolla on ojassa verta, Kirsi huomaa.
   - Ja tuosta on kivi otettu maasta irti, huomaan vuorostani minä.
Jäljet kertovat tarinan. Koppelo on tepastellut tiellä ja joku on ajanut autolla lintuun. Lintu on lennähtänyt nurinniskoin ojaan räpistelemään ja ajaja on kivellä lopettanut linnun kärsimykset.
   - Herää kysymys, sanon.
   - Mikä niin?
   - Että missäs se lintu on, kysyn.
   - Se on tietenkin siellä autossa, Kirsi sanoo.
   - Meinaat, että liikkuvasta autosta metsästys on kielletty mutta liikkuvalla autolla metsästäminen ei, totean lakonisesti.
   - Tulkintaa, Kirsi nauraa.
   - Mennään makkaralle, sanon ja otan Kirsiä kädestä kiinni.
   Hiljainen kaira tohahtaa, tekee tuulta. Kävelemme käsikkäin tiellä kohti Talvitupaa. Aurinko tuikahtaa valjusti pilvien välistä. Mökin pihassa isän veistättämä puinen karhu toivottaa käpälä pystyssä tervetulleeksi. Kynttilä palaa lyhdyssä pihalla ison aihkin juurella.
   On pyhäinpäivä ja rakkaus voittaa murheen.

VIIKKO 44.

Ke- 6 km - 43 minuuttia, osin poluilla.
Pe- 8 km tiellä - 51.22.
La-Su Mökillä kävelyä kairassa yhteensä 3 tuntia.

Yhteensä juoksua 14 km.

Oikea pohje vaivaa vieläkin.

LOKAKUUN SUMMAUS

105 km juoksua - 14 tuntia.

Ohi on.

VUOSIKILOMETRIT 2018

3651 km

Ohi ei ole vielä.

KILOMETRIT VUODESTA 1992

76152 km

Voisi ollakin jo ohi ?

hoi polloi - hoi oligoi

Jos jonglöörin keskittyminen herpaantuu, pallo putoaa. Sama pätee kirjoittamiseen. Tyhjän sivun täyttäminen on joskus äärimmäisen tuskallista, ajatus karkaa. Molemmat, sekä jonglööri että kirjoittaja, laittavat itsensä peliin. He tarjoavat heitä seuraaville hetken, jossa kaikki muu unohtuu - on vain pallot ilmassa tai tarina, nämä vievät mukanaan.
   Kulttuurin tuottaminen vaatii vapaata aikaa. Maailmassa on lukematon määrä ihmisiä, joiden koko valveillaoloaika kuluu tuottavaan työhön tai sen suunnittelemiseen. Se mitä kulttuuri tuottaa, ei ole verrannollinen tuottavan työn tulokseen. Kulttuuri tuottaa usein piilossa olevaa hyvinvointia, jota on äärimmäisen vaikea mitata varsinkn numeroilla.
   Nykyajan ideologia jatkuvasta tuottavasta työstä ja loputtomasta kasvusta luo ristiriidan ihmisten välille - jakaa heidät kahtia. Tuottavan työn tekijät pitävät usein henkisen työn ja kulttuurin tuottajia eräänlaisina pelleinä ja unohtavat samalla kulttuurin perimmäisen merkityksen : tarjolla olevan yhdistävän hetken kokea jotakin ennenkokematonta - yhdessä.
   Hoi polloi - monet. Hoi oligoi - harvat. Alunperin kreikasta kotoisin olevat ilmaisut ovat aikojen saatossa kääntyneet merkityksiltään ajan henkeä vastaaviksi. Hoi polloi - rahvas, kansa, tavikset. Hoi oligoi - oligarkit, vallan ylin. Koska en ole lingvistikko, on minun mahdoton näyttää toteen milloin negatiivinen, halventava merkitys liitettiin hoi polloin sisällöksi. Hoi oligoi käännetään englanniksi jossain yhteyksissä "strictly", joka tarkoittaa tiukinta.
   Pahinta on näiden ilmaisujen käyttäminen ihmisten arvoa määriteltäessä. Onko jonglööri vähäpätöisempi kuin hoitaja - onko kirjoittaja merkityksettömämpi kuin yrittäjä. Kategorisoinnin kautta on helpompi ymmärtää pelleä - tässä tapauksessa minua, mutta minusta onkin täysin merkityksetöntä ihmisen arvon mittaaminen. Tasa-arvo on ainoa oikea määritelmä ihmisten kesken sekä jaettu ihmisyys.
   Ohjelmatoimittaja, Tiskijukka, Vammaisten avustaja, Potilas, Syöpäselviytyjä, Maratoonari, Yrittäjä, Ultrajuoksija, Blogikirjoittaja tai sitten toisin Kusipää, Natsi, Narsisti, Juoksunarkomaani, Ultrakävelijä - kaikkien näiden alle minut on aikojen kuluessa nimetty, yritetty nimetä tai kategorisoida.
   Usein on unohtunut kysyä minulta itseltäni kuka olen tai minne olen menossa. En tiedä - vieläkään. Onneksi. Sensijaan korostan aina, että minä en ole mitään erityistä, vain nöyrä kulkija. En ole koskaan pyrkinyt julkisuuteen julkisuuden takia, vaan olen yrittänyt tuoda asiaa esille, milloin mitäkin asiaa ja usein pyynnöstä.
   Kaikki alkoi aikanaan Pikonlinnan syöpäosastolla, jossa vierailin hetken mielijohteesta erään kontrollikäynnin yhteydessä. Kontrolliahan ei tuolloin suoritettu osastolla, vaan poliklinikalla. Silloinen osastonhoitaja tokaisi, että käypäs huoneessa 10 tervehtimässä nuoria miehiä. Heitä oli siellä ainakin kahdeksan ja he sairastivat saman taudin eriasteita kuin minä. Tuolloin tajusin miten valtava merkitys vertaistuella on. Kouluttauduin tukihenkilöksi ja kun olin jo aiemmin ollut syövästä toipumiseni ja juoksuharrastuksen myötä julkisuudessa, niin sain yllättäen puhe- ja esiintymisaikaa.
   Yleisellä tasolla en pidä lainkaan itseni nimeämisestä otsikoihin tai kategorisoinnista saati julkisuudesta, asia on tärkein - silloin kun sitä on.
   Tällä hetkellä, kun kirjoitan tavoitteellisesti (minulle ei makseta siitä - vielä), niin siihenkin pätee eräänlaiseksi motoksi itselleni noussut nöyryys. Mitä parempi kirjoittaja saan kuulla olevani, sitä nöyremmäksi itseni tunnen. En saa yhtään puristaa - minun on vain oltava oma itseni ja kerrottava tarina. Minä olen merkityksetön, tarina on tärkein. Olen vain välittäjä.
   Nöyryydellä on vähän sijaa tässä ajassa. Monet luulevat olevansa kuolemattomia tai jatkuvaan vauhtiin kykeneviä :

" Voimme huonosti, koska olemme rakentaneet yksilö-, suoritus- ja menestyskeskeisen erilliskunnan, joka on murentanut yhteishengen, joka oli rakennettu vastoinkäymisistämme ja kovasta uurastuksestamme hyvinvoinnin luomiseksi. Ja nyt yksilöllisen menestyksen ja suoritusten ihannointi tekee vaarallisella tavalla yhteistyötä sen kansallisen perinteen kanssa, jonka mukaan ihminen ei saa koskaan väsyä, koskaan itkeä, koskaan luovuttaa, on vain purtava hammasta, pysyttävä vaiti ja jatkettava matkaa."  

-Kjell Westö kolumnissaan vuonna 2008


    Vuodesta 2008 mikään ei ole muuttunut, edelleen ja aina samat ongelmat. Joka kymmenes suomalainen syö masennuslääkkeitä. Näinkö se menee, helpotusta purkista ? Tiesittekö, että aikanaan mahtava ja ylivoimainen Saksan armeija marssi pervitiinillä. Yliluonnollinen vahvuuden illuusio perustui keinotekoiseen huumeeseen. Samaa yrittävät tällä hetkellä monet kristallina tunnetun metamfetamiinin kanssa, joka on käytännössä samaa kuin pervitiini.
   Omalla ultrajuoksumatkallani olen törmännyt usein termiin "unbreakable" - rikkoutumaton. Jatkuva normaalin ylittämisen yritys harhauttaa uskomaan illuusioon ja sitten kun askel loppuu, loppuu myös elämän värien löytäminen. Sitoutuminen itsensä jatkuvaan ylittämiseen sisältää omat riskinsä. Suosittelen silti - mutta olkaa läsnä itsellenne joka päivä.
   Yksi huonon voinnin syy saattaa löytyä uskon puutteesta. Tulevaisuuteen pitää uskoa.

"Tämä saattaa liittyä myös Jumalaan. Hän on ollut melko hiljaa kohdallani viime aikoina. Ehkä Hän seuraa tyytyväisyydellä taivallustani tai sitten Hän on menettänyt toivonsa minun suhteeni. 

Uskon ja toivon, eli uskallan toivoa, että ei kuitenkaan lopullisesti. En kirjoittanut tähän rukoilla-sanaa. Maailma on täynnä heitä, jotka eivät usko mihinkään. Uskallan toivoa on käytännössä sama kuin että rukoilen, että Hän ei ole menettänyt toivoaan. Se on vain erilailla kirjoitettu niitä varten jotka eivät usko."

- Pasi Koskinen, lainaus eräästä kirjeestä eräälle ystävälleni.

    Jälleen kerran on lisättävä näiden rivien jälkeen selvennykseksi. En kuulu mihinkään kirkkokuntaan. En yksinkertaisesti pysty uskomaan heidän (minkään kirkkokunnan) rajaamallaan tavalla. Elämä on konkreetisti tässä ja nyt. Minun täytyy tämän taivaan alla tyytyä uskooni ihmisyydestä ja rakkaudesta. Silti Jumalani on. Hyvin vahvasti läsnä.
   Asuessani Kirsin kanssa täällä Nellimin hellässä erämaassa koemme läsnäoloa eri elämän osa-alueilla helposti lähtemällä luontoon suureen ja äärettömään teatteriin, jossa jokainen näytös on totta joka päivä. Pohjoinen karsii ylpeyden ja turhan pois. Jäljelle jää ymmärrys, että ei ole olemassa hoi polloi saati hoi oligoi, on olemassa vain mahdollisuus - meillä kaikilla.

VIIKON 43. "HARJOITTELU"

Harjoittelu-sana on nyt lainausmerkeissä, koska kiputilat jatkuvat. Tätä kirjoittaessani vasen jalka on kohtuullisesti kuntoutumassa mutta oikea pohje kramppasi torstaina varsin laajasti, joten olen antanut juoksun olla. Metsätyötkin alkavat olla loppusuoralla, joten jalka kuntoutukoon kevyen liikunnan merkeissä omaan tahtiinsa.
Tarkkasilmäiset ovat saattaneet huomata, että olen deletoinut kilpailusuunnitelma-osion blogistani pois toistaiseksi. Harjoittelen toki juoksua talvella hiihdon ja lumikenkäilyn ohessa mutta en tiedä miksi. Sitten kun keksin miksi, ilmestyy kilpailusuunnitelma sikäli mikäli mahdollinen oivallukseni kilpailemiseen liittyy - jos ei ilmesty niin kuvitelkaa : OLEN VIHDOIN VAPAA !

Ma- Pyhävaaralla 14, 3 km - 1.46.
Ti- 10 km - 1.08, Linjan kevyt lenkki.
Ke- Lepo
To- 9 km Haapakurussa - 1.00. Paha kramppi tuhosi oikean pohkeen taas.
Pe- La- Lepoa, metsätöitä.
Su- Kävelyä luonnossa Kirsin kanssa 2,5 tuntia.

Yhteensä juoksua 3:56 - 33,3 km

 
  
  
  

LIIAN NUORI HYVÄKSYMÄÄN...

...JA EN VIELÄ TARPEEKSI VANHA VALEHTELEMAAN.

Otsikko voisi olla lainaus ACDC:n kappaleesta Ride on, mutta ei välttämättä ole. Toisaalta maailmassa voi olla kirjoitettu jo kaikki, kuin myös sanottu, mutta etenkin juostu. Onneksi on kaltaisiani ihmisiä,  nuorempiakin, jotka eivät usko noin. Omat rajat eivät selviä selvittämättä.
   Tauon jälkeen aloitin harjoittelun tarkoituksella juosta pari viikkoa totuttelua keholle ja nostaa sen jälkeen määrät ylös. Ensimmäisellä lenkillä tämän viikon maanantaina sain kauhean pohjekrampin vasempaan pohkeeseen. Moni olisi kääntynyt kotiin välittömästi mutta minä olen minä. Minä olen OpusK7 ja siinä porukassa juostaan vielä kuolemankin jälkeen, joten juoksin lenkin loppuun. Älykkyys tuotti kolmen päivän levon.
   Homma jatkui hampaita kiristellen ja perjantaina kramppasi sitten oikea pohje. Viikon juoksin loppuun silti. Kyse on pitkälti asenteesta. Näin kipeillä jaloilla kukaan muu ei juoksisi mutta eihän niillä muutenkaan kukaan muu juokse - nehän ovat minun jalkani !
   Krampit ja lihaskireys johtuvat lepokaudesta. Lihakseni kiristyvät aina näillä toipumiskausilla. Nyt lisänä on metsätyöt. Olen tehnyt polttopuita kotijoen soisesta rantakaistaleesta, niin sanotusta ryssänmaasta. Ryssänmaa on vyötäröön ylettyvää vaivaiskoivun, pajun ja katajan sekamelskaa. Tässä turvasaappailla sahan kanssa kahlaaminen on riemukasta yhdyntää luonnon kanssa. Mönkijä kykenee pysymään peräkärryn kanssa pinnalla mutta minä menen välillä aika syvälle pounikkoon. Ei ihme että kiristää, mutta ei kullista. Maisema joenrannassa korvaa polttopuiden saannin kanssa vaivat. Allaolevasta kuvasta voitte yrittää bongata minut ja mönkijän kärryineen.

   Olen ultrajuoksijana edelleen tavoitteellinen asenteeltani. Myönnän hieman löystyneeni vuosien takaisesta, lähinnä itsensä rikkijuoksemisen rajalla, mutta tämän luen kyvyksi luopua addiktiosta hyvällä tavalla. Nuoremmille viestini on aina sama. Juoksun on oltava tietyin ajoin kaikki. Se on uskontoa päivästä toiseen. Sen tieltä raivataan kaikki muu ja keskitytään harjoitukseen. Fiksu hoitaa siinä ohessa ihmissuhteet inhimillisesti. Palkkatyö on viimeinen murhe, urakehitystä ja pätemisen tarvetta hoidetaan sitten kilpailuissa.
   Polkujuoksu, trailrunning, on in. Saanen huomauttaa, että on täysin eri asia yhtyä luonnon kanssa välillä Kilpisjärvi - Saarijärvi, kuin esimerkiksi Saariselän Rumakurun niin sanotulla polulla. Puhumattakaan Helsingin keskuspuistosta. En dissaa, mutta Polku isolla Peellä on 25 senttiä leveä ura keskellä ei mitään. Sillä edetessä spandexit kastuu ja pystyssä ei pysy ellei keskity 100 prosenttia - koko ajan. Pääasia on kuitenkin, että olette ulkona, poissa sohvalta ja somesta. Instagrammia, Stravaa ja Facebookkia voi sitten lenkin jälkeen runkata jos pysyy hereillä. Oikeassa elämässä väsyy, kaatuu ja joutuu käymään suihkussa kasteltuaan kaiken yllään olevan. Vasta sitten on mukavaa ja henkinen leveys kasvaa suhteessa vyötärön leveyden pienenemiseen.

   Julkaisen blogissani harvoin minulle läheisesti henkilökohtaisia, arkoja kuvia. Joskus teen poikkeuksen. Elämäni keskiössä tällä hetkellä on kirjan kirjoittaminen. Työ on käynnissä, takarajaa ei ole, mutta taistelen eteenpäin, on sisäinen pakko. Alla olevassa kuvassa on Kirsin ottama vilaus kammiostani.

VIIKON 42. HARJOITTELU

Ma- 8 km Palo-Pyhävaaralle - 1.08. Hirveä kramppi vasempaan pohkeeseen alkumatkasta.
Ti- To - Lepoa krampin johdosta.
Pe- 10,5 km Ampumaradan lenkki - 1.15.
La- 10 km tiellä - 1.02. Kauhea kramppi oikeaan pohkeeseen, vaihtelu virkistää.
Su- 11,3 km Haapakurussa - 1.25. Kipeät pohkeet.

yhteensä 39,9 km - 4.51 - 464 vertikaalista nousumetriä.

Joskus on vaikeaa...
Olisi pitänyt vetää vielä edes 100 metriä lisää - periaatteesta.

INFOKSI

Ei nyt aleta keskustelemaan Bon/Brian- keskustelua tästäkään. Tribuuttihan tämä on. Laitan biisin blogiin vain koska se on hyvä, sopii tunnelmaltaan näihin pohjekramppeihin.

AJANKESTÄVÄÄ

Reilun parin viikon blogihiljaisuuden jälkeen tapaamme taas. Kiitos kärsivällisyydestä Sinulle lukijani !

Pukiessani Talvitupalompolon mökin vaatekaapista päälleni edesmenneen isäni vonkamies-paitaa tulin ajatelleeksi, että kestän aikaa kohtuudella. Olin kastellut oman flanellipaitani hikeen moottorisahauksessa ja sitä edeltäneessä paskahommassa, jossa oikaisin lapiolla kaivamalla kolme rantasaunan kannatinpilaria. Oikeasti paskahommia ei olekaan vaan playboy kitisee. Isäni paita lämmitti mukavasti mutta oli hieman iso, kuten se oli ollut isällekin. Lepää äijä rauhassa, vielä pysyy lapio playboyn käsissä !
   Aikaa kestivät isäni, äitini sekä vaarini, kuten kaikki muutkin poismenneet minuun suuresti vaikuttaneet ihmiset - aikansa. Ajankestävyys on kuitenkin paljon muutakin kuin vanhenemisen kestämistä. Monestikaan ei tulla ajatelleeksi, että aika itsessäänkään ei kestä sen enempää aikaa kuten ajassa ihmisten omat saavutukset, saati konkreetit työn tulokset.
   Toisen maailmansodan eräässä suurimmassa murhenäytelmässä, Dresdenin pommituksessa, kuoli 135000 ihmistä. Hiroshiman pommituksessa kuoli 71379 ihmistä. Mitä helvettiä tämä liittyy ajankestävyyteen ? Sitä vain, että minulle on koko ikäni tolkutettu ydinpommin vaarallisuutta mutta Dresdenin pommitus tehtiin perinteisin asein ! Ydinvoiman ja ydinaseiden vastustajien tulisi siis miettiä argumentointiaan hieman tarkemmin. Omasta näkökulmastani on kestämätöntä huomata uskoneensa valheisiin ajan saatossa. Mutta minä uskonkin rauhaan - se lohduttaa. Tosin vain hieman.
   Kestän aikaa kohtuudella koska pyrin siihen että aikani olisi aitoa. Viimeaikaisten matkustamisten ehdoton kohokohta, ystävien tapaamisen jälkeen, oli käynti Valamon luostarissa Heinävedellä. Tiesittekö että Valamosta voi ostaa itselleen tynnyrillisen viskiä ? Jumalan tiet ovat tutkimattomia. Valamon hautausmaalla jouduin ottamaan lakin päästä. En tiennyt, että suuresti ihailemani Pentti Saarikoski on haudattu sinne. Pahoittelin Saarikosken haudalla ääneen, että ei ole taskumattia mukana, ei siis voitu nostaa maljoja. Uskossaan vahvat palkitaan kuitenkin. Minä olen jälleen alkanut uskoa, kuten Saarikoskikin uskoi, että kirjoittamalla voi muuttaa maailmaa. Teksti kestää aikaa, tai pikemminkin ajatus sen sisällä - se ajatus josta lukijalle on ainesta muokata omansa.
   Kuten usein matkoillani minulle käy, tapasin sattumalta Valamon viinimyymälässä työskentelevän mielenkiintoisen henkilön, jonka kanssa keskustelu kulki kuin itsestään Käsivarren tuntureille, Lappiin ja ties minne muualle siinä viiniostoksia tehdessäni. On mielenkiintoista kuinka tietyt ihmiset ovat välittömästi samalla aaltopituudella. Näissä keskusteluissa puhutaan usein aiheista, jotka todella kestävät aikaa. On ihan käsittämätöntä, kun joku vieras sanoo, että lähemmäksi Jumalaa ei pääse muualla kuin tuntureiden yksinäisyydessä. Juuri noin minä olen kokenut saati kirjoittanut jo vuosia sitten.
   Ajankestävyydestä ikonit ovat hyvä esimerkki. Vierailimme Kuopiossa Riisassa. Riisa on paitsi se kiiltävä kehys ikonin ympärillä, myös Suomen Ortodoksisen kirkkomuseon nimi. Oman kotiseutuni Pyhittäjäisä Trifonin ikoni löytyy Riisasta, kuten paljon muutakin hienoa esineistöä aina 1500-luvulta saakka. Jos jollakulla lukijoistani on epäselvyyksiä jumalasuhteissaan, voin vakuuttaa että ei tarvitse uskoa mihinkään sivistäessään itseään. Mikään ei tartu ellei itse anna tarttua. Toisaalta tyhjyys on tyhmyyksistä suurimpia ja siitä jokainen on vastuussa vain itse itselleen...
   Toisenlaisia kuvia matkalla aiemmin oli tarjolla rannikon pienessä kalastajakylässä (Helsinki). Valokuvataiteen museossa vanhalla Kaapelitehtaalla JH. Engströmin kuvat ja niistä koostetut kirjat repivät rikki sovinnaisen ja tavallisen. Engström tulee iholle, äkkiä ja tiukalla valolla. Mikään ei ole pyhää tai tavallista, vaikka aiheet ehkä tavallisia ovatkin. Alastonkuvien ohessa tirkistelijöille on luvassa makaaberia ajankuvaa. Suosittelen, kuten myös "uutta" Salvea. Tunnelma on tallella.
   Nivalan Puffista (Suomen pisin polkujuoksu) on kulunut kolme viikkoa. Kausi on päättynyt ja uusi on alkanut. Levot on levätty ja on aika lähteä liikkeelle. Tällä kertaa lähden täysin erilailla liikeelle kuin aikaisempina vuosina. En nimittäin ole ilmoittautunut mihinkään kilpailuun - vielä.
   Olen luvannut yrittää juosta Puffin kolmannen kerran lupauksistani huolimatta. Aiemmin lupasin, että jos en pääse läpi toisella kerralla niin kolmatta kertaa en yritä. Juoksuasioissa minä en voi luottaa siis enää edes itseeni saati aikaan - tai ehkä sittenkin. Siihen aikaan.
   Aikaa olisi Puffissa tänäkin vuonna ollut mutta ei huvittanut lähteä ontumaan kolmatta kierrosta. Ehkä otan sauvat ensivuonna viimeiselle kierrokselle tai pullon viinaa - kuka tietää ? Jokatapauksessa on ihan helvetin vittumaista, että ei pysty edes kolmea kierrosta rämpimään siellä !
   Kotiin Lapin Nellimiin oli jälleen kerran rauhoittavaa tulla. Päivän lyhetessä harjoitus tiivistyy ja askeesi syvenee. Minne olen matkalla, sitä en tiedä. Tiedän varmasti vain sen että kestän aikaa kohtuudella ja sekin on jo jotain. Jos ei muuta niin hyvä alku.

"Jumala suokoon minulle tyyneyttä hyväksyä ne asiat, joita en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa niitä asioita, joita voin, ja viisautta erottaa nämä toisistaan." Tyyneysrukous
   

Trifonin ikoni Riisassa.

Kuva on Helsingistä.

JH. Engströmin kuva. Valokuvataiteen museo, Helsinki.

Minä ja kaikki kesärenkaani.

Mökkimatkan jälkeen.

 SYYSKUUN SUMMAUS

Juoksua 235 km - 34 tuntia.

Vuosikilometrit lokakuun alussa 3546 km.

VIIKO 40.

Ma- Polkupyöräilyä yhteensä 16 km
Ti- Ke- Lepo
To- Helsingissä ap. pyöräilyä 8 km ja iltapäivällä juoksua 14 km- 1.30.
Pe- Lepo
La- Valamossa kävelyä 5,1 km - 1.15. Matkamiehen risti.
Su- Lepo

yhteensä juoksua 14 km - 1.30.

VIIKKO 41.

Totaalitauko juoksemisesta.

PALUU ?

On se ilmoja pidelly.
   Tänään (15.10) lähdin sitten liikkeelle. Sain 1340 metrin jälkeen elämäni pahimman pohjekrampin, mutta juoksin silti 8000 metriä metsässä. Niin se käy.
   Kun kirjoitan tätä olen syönyt rautua, laittanut tikrua pohkeeseen (tiikerilinimentti) ja ottanut kaksi buranaa. Ei hassumpaa - se rautu nimittäin.
   Kausi on alkanut.

KOHTAAMISIA

Matkustaessani pois Lapin kotiseudultani harvoin menen itsestäni ulospäin vaan pikemminkin sisäänpäin. Kaukana tutuista ympyröistä näen itseeni helpommin, ehkä kyse on jonkinlaisesta vapautumisesta. Tiedän kuitenkin paljon ihmisiä, jotka eivät koe oloaan mukavaksi matkustaessaan. Nämä ihmiset kaipaavat heti työtään tai työkavereitaan, perhettään tai vaikkapa sitä tuttua lähikauppaa. He ovat matkustaessaan joutuneet pois mukavuusalueeltaan. Kyse voi olla myös etäisestä pelosta, he eivät halua nähdä itseensä, koska pelkäävät sieltä paljastuvia asioita ja tunnekuvia. Valitettavasti nämä ihmiset eivät elämässään pääse mihinkään ainakaan itsensä kanssa, eivät löydä itsestään uudenlaisia voimavaroja - puhumattakaan eletyn elämän rikkaudesta.
   Eletyn elämän rikkauteen kuuluu panostus aikaan, mihin aikasi käytät. Ajankäyttö on tietyllä tapaa absurdia, koska aikaa on vain rajoitettu määrä käytössä. Jos minä väitän käyttäväni aikaani itseni kehittämiseen on tuo aika jostain muusta toiminnastani pois. Ajattelen ajasta nykyisin kuten Billy Pilgrim (Kurt Vonnegut; Teurastamo 5) : Kaikki mennyt aika on tuolla jossakin kuten myös jo tulevakin. Mihin en voi vaikuttaa, sen hyväksyn tinkimättä. Kun olen mennyt pois minusta tulee osa aikaa, sillä aika on muistoissamme ja sydämessämme.
   Ultrajuoksukauden nyt päättyessä mietin loputtoman toiston mielekkyyttä. Elämänsä vuosista ei voi saada kovin erilaisia jos kauden päätyttyä ilmoittautuu heti uusiin kilpailuihin ja sitten harjoittelee niitä varten vimmaisen tavoitteellisesti. Sitäpaitsi olen elämässäni ottanut ehkä ratkaisevan askeleen ajatellen tulevia vuosiani. Kirsin hellämielisen mutta tiukan painostuksen tuloksena olen liittynyt Ivalon kansalaisopiston kirjoittajapiiriin. Kerran viikossa kokoonnumme kirjailija Seppo Saraspään ohjauksessa Ivalon kirjastolle poistamaan kirjoittamisen esteitä. Mukana piirissä on jo julkaisseita ja tulevia julkaisijoita. Itse haen paikkaani aktiivisesti. Olen ensimmäisen kotiläksyni kirjoittanut ja palaute on ollut enemmän kuin kannustavaa. Kirjoittamiseen minulla on sisäinen pakko. On tarina, joka ansaitsisi tulla julkaistavaksi. Kriteerit ovat itselläni tiukat, jonkun on kiinnostuttava siitä. Itse en sitä omakustanna.
   Kuten kirjoittamisessa, myös ultrajuoksussa kriteerini määrittää vastausta kysymykseeni : "Oletko niin hyvä kuin luulet olevasi ?" Jos en ole, on harjoiteltava eli kehitettävä itseään. Ylpeys karisee ja tilalle tulee nöyrä suhtautuminen uuden oppimiseen. Tässä prosessissa aika- sanalla on ratkaiseva merkitys. Ultrajuoksu, mutta etenkin kirjoittaminen, vaatii keskeytyksetöntä vapaata aikaa. Max Weber kirjoitti kirjassaan Protestanttinen etiikka ja kapitalismin henki, että muinoin oli vaikeaa saada ihmiset tekemään tarpeeksi töitä pelloilla, koska he pitivät omaa aikaansa suuremmassa arvossa kuin rahaa. Tämä kuulostaa utopialta tänä päivänä, mutta ei minulle ! Jo kauan sitten olen oivaltanut, että raha on tavara muiden joukossa, tarvitsen sitä vain hengissä pysymiseen. Elääkseni tarvitsen vain yhden asian : tarvitsen aikaa.
   Alussa kerroin ihmisistä jotka eivät pidä matkustamisesta. Usein näillä samoilla ihmisillä on tuhansia euroja ylimääräistä rahaa, mutta he silti tekevät päivästä toiseen pitkiä päiviä ja todennäköisesti ansaitsevat lisää rahaa. Tämä osa ihmisistä ei osaa olla tekemättä työtä. He ovat sisäistäneet luterilaisen etiikan laiskuuden kysymyksestä potenssiin sata, ainakin. Todellisuudessa meidän kaikkien pitäisi huolestua ajatuksestani, että ennen perustettiin yrityksiä palvelemaan ihmistä, tänä päivänä koulutetaan ihmisiä palvelemaan yritystä. Voimme huonosti koska yritämme määrittää rahan arvolla kaiken. Unohdamme, että voidakseen hyvin ihminen tarvitsee ympärilleen maailman, jota ohjaavat tunteet, ei talous tai talouden vaatimukset.
   Eräs ystäväni esitteli kerran lainattua ajatusta : "Raha ei tee ketään onnelliseksi, mutta se auttaa etsimään onnea hieman korkealaatuisemmista paikoista." Olen unohtanut kuka näin on sanonut. Lause on kuitenkin enemmän kuin perkeleestä. Lausuessaan näin ihminen nostaa itsensä individualismin jalustalle. Unohdetaan, että ansaittuaan paljon rahaa tuo kyseinen raha on joltakin muulta pois, koska rahan määrä on vakio. Toisaalta ansaitsija sitoutuu noudattamaan yhteiskunnallisia normeja ja sopimuksia kyetäkseen ansaitsemaan rahansa ellei ole rikollinen. Mutta vapaa hän ei ole ja tästä minä olen kiinnostunut.
   Oikein oivallettuna vähällä rahalla toimeentuleminen on ainoa tie riittävän ajan hankkimiseen, ellei sitten ole syntynyt kultalusikka suussa. Individualismia on tämäkin, mutta on jo vuosikymmeniä siitä kun jotain muuta todellisuudessa vallitsevassa yhteiskunnassa on. Sananhelinää yhteisöllisyydestä ja siitä että ketään ei jätetä, riittää kyllä, mutta siihen se sitten jää - erittäin voimakkaasti paikalleen. Minä olen menettänyt uskoni yhteiskuntaan, mutta aikaa minulla omien valintojeni seurauksena on.
   Merete Mazzarella kirjoittaa, että ajatukset elämän tarkoituksesta vaikuttavat helposti keskenkasvuisen mietteiltä. Voi kuinka onnellinen olinkaan lukiessani tuon ! Eräs korkeimmista päämääristäni on pysyä tuoreena ja avoimena loppuun saakka. Olen ennenkin kirjoittanut, että yritän välttää katkeroitumista ja tämä,  jos mikään, on juuri sitä. Matkahan on osaltani kesken ja se matka on oppimista varten.
   Oman matkustamiseni tärkein tavoite on kohdata ihmisiä. Livenä. Pöydän ääressä tai vaikkapa metsässä juosten. Tilanteessa, jossa olen ja olemme läsnä. Ihmisten kohtaaminen heitä kuunnellen on kirjoittamiseni tärkeimpiä taustatekijöitä. Minä uskon siis ihmisten kieleen, kohtaamisiin ja etenkin tunteisiin.
   Matkustaessani matkailuautolla Suomessa oloni on syvältä sisimmässäni lohduton niin kauan kun nokka on kohti etelää. Olo paranee heti kun nokka käännetään kohti Pohjoista eli kotia. Tällä parhaillaan menossa olevalla matkalla Suomea on jäljellä vielä vajaa kaksisataa kilometriä ja sitten saavumme Helsinkiin. Toiveita nokan kääntymisestä siis on, mutta kiire ei ole - minullahan sitä aikaa on. Toisin kuten alussa kirjoitin minä pidän tunteesta jossa olen pois mukavuusalueeltani. Se kehittää, kaiken lohduttomuuden kokemuksen sivussakin.
   Ultrajuoksukilpailujeni jälkeen osa lukijoistani odottaa malttamattomana ensi vuoden kilpailusuunnitelman julkaisua. Ultrajuoksu on tietyllä tapaa kirjoittamisen kanssa samanlaista. Lähdet lenkille ja otat ensimmäisen askeleen, askeleen jota et ole ottanut aiemmin. Istut tietokoneen ääreen ja yrität kirjoittaa tyhjälle ruudulle jotakin jota et ennen ollut kirjoittanut. Molemmissa luodaan uutta. Ratkaiseva ero on, että painettu sana kestää hieman kauemmmin kuin juostu juoksu. Molempien lopputulema voidaan lopulta polttaa. Juoksija krematoriossa ja kirja roviolla. Vain ajatukset ja tunteet jäävät elämään. Uusi kilpailusuunnitelma on tässä vaiheessa tyhjä. Halu luoda siihen uutta on haihtunut - toistaiseksi.
   Tapasin Puffissa Helsinkiläisen kuvataiteilijan Matias Laakkosen. Kilpailun jälkeen kävimme mielenkiintoisen keskustelun juoksusta ja juoksussa kilpailemisesta. Tässä keskustelussa sivuttiin Sri Chinmoyn 52-päivän juoksua. Keskustelun keskeinen teema pyöri juoksemisen kokemuksen, juoksemisen filosofian, ympärillä. Kumpikaan meistä, ei Matias kuten en liioin minä nykyisin, ole kiinnostunut varsinaisesti kilpailemisesta ja tuloksista, vaan kokemuksesta. Suomeksi sanottuna siitä miltä juostessa tuntuu, mihin ultrajuoksullaan pääsee ja voiko sillä kenties luoda jotakin uutta itselleen saati muille.
   Nykyisessä tilanteessani ultrajuoksu sopii hienosti kirjoittamisen vastapainoksi ja päinvastoin. Minä olen kirjoittanut, että elämä täytyy elää niin että ei tarvitse vastapainoa. Tämä pitää edelleen paikkansa, sillä en koe kumpaakaan, kirjoittamista ja ultrajuoksua, työksi. Kummassakin tapauksessa olen valmis kohtaamaan itseni loppuun asti. Olen etuoikeutettu, eikä minun tarvitse pyytää sitä anteeksi. Yksinkertaisesti siitä syystä, että olen molempien, sekä kirjoittamisen että ultrajuoksun, eteen tehnyt valtavan paljon työtä. Etenkin kohdatessa itseni.

VIIKKO 39.

Ma-Pe -Lepo
La- Ap. pyöräilyä Kirsin kanssa 8 km ja ip. Sasin harjulla juosten 11 km - 1.24. Lievässä krapulassa molemmat.
Su- Lepo

yhteensä 11 km - 1.24. - vertikaalia 134 metriä.

Kausi päättyi. Lokakuu ylimenokautta ja itsetutkiskelua.

   Typerää on, että esimerkiksi Karhunkierroksen satamailiseen pitäisi ilmottautua jo 9.10. jos sinne aikoo päästä mukaan. Tästä seuraa saman toisto jälleen kerran ajatellen vuotta 2019. Tosin ostin jo uuden Salomonin isomman juoksuliivin Keskisen kyläkaupasta kun sain sen pulloineen halvalla (?), mutta senhän voi aina myydä tai polttaa roviolla yhdessä lenkkikenkien kanssa.
   Yhtäkaikki on järjetöntä matkustaa New Yorkiin pelkästään juostakseen puistossa kymmenen päivää ympyrää. Mieluummin otan juoksukärryt ja juoksen Nordkappista Välimerelle soolona.

   Mahdollisuuksia on. Pitäisi ensin keksiä, että miksi ihmeessä ?

Lempi. Kipsiveistos, Seija Kellosalmi (äitini)

PUF 2018 - SIELUNPESU

VIIKKO 38.

Ma- Lepo
Ti- Haapakurussa 9,1 km - 1.01.
Ke- Nellimin kylällä tietä 6 km - 0.37.
To- Lepo
Pe- Kisareitillä Nivalassa 6,7 km - 49:33.
La-Su- PUF; Pyssymäki Ultra Festival 116,2 km - 21.31. (19:33 liikkeellä)  Sija 3. mutta DNF koska vain kaksi kierrosta.

Yhteensä 138,1 km - 22 tuntia ja 2 minuuttia - 619 metriä vertikaalista nousua.

Kirjoitan tätä Tuurin Onnelassa (karavaanialue Keskisen kyläkaupalla). Onnelasta on monenlaista käsitystä, tämä se ei ainakaan ole sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta täällä saa kilpailuvarusteet pestyä, käytyä kaupassa isolla koolla ja sitten matka jatkuu eteläsuomeen.
Onnelan hinta-laatusuhde on kyllä kohdallaan. 20 eurolla saa matkailuautolle pittoreskin pistorasian asvaltoidulla paikalla, hiukan omaa rauhaa puskien välissä, saunan, makkaranpaistopaikan ja normaalit auton tarvitsemat vesihuoltopalvelut. Plussaa on että alue on riittävän iso ja voi pysyä kaukana sf-alue- ja kausipaikkakarvanaamareiden hömpötyksistä.

---

Minä olen juuri tullut onnelasta. Reilu 19 tuntia ultrajuoksua metsässä reitillä jonka jokaiseen askeleeseen on keskityttävä, reitillä joka milloinkaan ei ole samanlainen, ei edes peräkkäisinä päivinä, reitillä joka on parempi kuin minä - toistaiseksi. Vieläkin.

Hyvä niin, elämä on kasvua varten.

PUF taustaa

Lähdin harjoittelemaan PUFFIA varten erinomaisesti menneen Unkarin kuuden päivän juoksun jälkeen. Ja aivan liian kovaa ja aivan liian nopeasti. Syynä oli New Ease. Uskomaton juoksun helppous jo heti kisan jälkeen paluumatkalla Virossa huolimatta sairastelusta.
Kesän mittaan väsyin ja polku alkoi nousta pystyyn heti onnistuneen heinäkuun ja Norjan jakson jälkeen. Palautuminen heikentyi ja vitutus isolla veellä kasvoi sfääreihin. Akilles sekä pohje muistaakseni vasemmalla vaivasivat. Tämä kuvaa hyvin ajatteluani - en edes muista kumpi jalka oli kipeä.
Elokuun lopussa sain juonen päästä uudelleen kiinni. Tajusin kuinka väsynyt olen mutta etenkin tajusin kuinka raskasta harjoitteluni on Nellimin maastoissa verrattuna maantieharjoitukseen. Kevensin määrää ja juoksin loppujakson ennen kilpailua joka toinen päivä.
Takaraivossa jyskytti ajatus siitä että en ehdi PUFFIIN riittävän suorituskykyisenä ja näin osittain kävikin. New Ease oli läsnä voimakkaana mutta sekään ei pelkästään auta, jos kapulat (jalat)  eivät ole riittävän tuoreet. Painoin kuitenkin kaikki turhat ajatukset taka-alalle ja lähdimme Kirsin kanssa reissuun hyvällä mielellä.

PUF

Lähdin seitsemän muun urhoollisen kanssa lauantaina kello 9.00 ISR:n hellään ja joskus hieman kosteaan syleilyyn. Tiesin erittäin tarkkaan mitä on tulossa joten oli helppo jäädä heti alussa joukon viimeiseksi.
Juoksin ensimmäisen kierroksen erittäin hiljaa, aivan tyhjäkaynnillä. 57 kilometrin väliaika oli 8:47 mutta sykkeet olivat melko korkealla. Epäilin sykevyön lukemia heti alussa ja kastelin vyön uudelleen jossain järvessä ennen 40 kilometriä mutta lukemat eivät vielä silloinkaan heti oleellisesti muuttuneet.
Huollossa söin lihakeittoa ja join pullakahvit sekä otin palautusjuomaa ja muutakin nestettä hieman runsaammin. Vaihdoin paidan ja lakin sekä puin yötä varten Ledlenserin otsavalon sekä Salomonin vedenpitävän takin. Matka jatkui toiselle kierrokselle.

Juoksussa kierroksella mukana oli Nathanin liivi johon meni kaksi puolen litran pulloa eteen ja kaksi selkäosaan. Mukana oli geeliä ja patukoita karkeasti arvioiden yksi per tunti, voileipiä kaksi, suolatabletteja ja suolasalmiakkia, kevyt ensiapu, pakattuna nyrkinkokoinen Haltin Windbreaker takki, nitriilikumihanskat ja pipo sekä varalamppu ja varaparistot siihen.
Mukana oli luonnollisesti myös puhelin ja napit korvissa. Kuuntelin välillä musiikkia ja välillä myrskytuulta tai yöllistä kurkien konserttia tai muita metsän ääniä mielentilasta riippuen.
Luurit korvissa juokseminen on sikälikin hyödyllistä että huollosta Kirsi voi soittaa koska tahansa, vastaaminen käy kätevästi nappia painamalla eikä puhelinta tarvitse kaivaa mistään esille. Myös järjestäjät voivat soittaa jos huomaavat juoksijan eksyneen reitiltä gps-seurannan näyttämän perusteella.

Toisella kierroksella pimeyden myötä alkoivat vaikeudet hahmottaa juoksuaskelta rennosti alustaan. Tänä vuonna näin oleellisesti paremmin, kiitos fotokromaattisten lasien, mutta vieläkin on kehitettävää pimeydessä tarpomisessa. Rentous kärsii ja jalat alkavat väsyä turhaan kompuroidessa.
Sykkeet putosivat jossakin 67 km tietämillä mutta niin putosi vauhtikin.
97 km huoltoon tullessa sielu oli sitten pesty. Kaikki negatiivinen oli tullut ulos ja olin löysässä hirressä kolmannelle kierrokselle lähtemisen motivaation kanssa. Olin ollut Unkarissa kuuden päivän kilpailussa henkisesti erittäin kovilla ja nyt kyse oli halusta puristaa. Kuinka paljon löytyy piiskaa itseä kohtaan varsinkin kun olen väsynyt kilpailemiseen.

PUFFISSA on 57 kilometrin kierroksella metsässä kaksi huoltopistettä joista saa nestettä ja purtavaa, yöllä valmiiksi paistettua makkaraa ja kahviakin. Pitkien pimeyden tuntien jälkeen on mukavaa välillä tavata ihmisiä jotka pitävät sinusta huolta.
Mieleen jäi 97 km huollossa se blogiani lukeva eläkeläismies (anteeksi, en muista nimeäsi), joka sanoi että ei sitä joka päivä viitsisi tuttua kaveria kiusata, kun pohdin motivaatiotani kolmannelle kierrokselle avoimesti. Kiitos hänelle ja kaikille muille talkoolaisille NIPO-yhteisössä. Erityiskiitos ystävälleni, kovalle kuuden päivän kävelijälle J. Kukkolalle (J. Cuccola); kyllä sinun pitäisi vittuilla minulle enemmän vanhaan  malliin niin ehkä se auttaisi kolmannelle kierrokselle ?

Kirsi soitti aamuneljältä jolloin olin alkanut väsyä todella. Sovimme tulevan aamiaisen yksityiskohdista, jätin nyt kolmen minuutin munan pois mutta tilasin ruisleipää suolalihalla ja pikkelsillä sekä Presidentti tummaa paahtoa. Sininen lautasliina. Ja niin edelleen - tiedättehän, näin meillä aina ultrajuoksuissa.
Tuolloin olin jo tehnyt päätöksen että jatkan ehdottomasti kolmannelle kierrokselle jos vain jalat antavat myöden. Saapuessani toisen kierroksen lopuksi lähtöpaikalle olin oivaltanut että en ole enää siinä kunnossa että ehtisin kiertää kolmatta kierrosta turvallisesti ennen maalin sulkeutumista sunnuntai iltaan kello 21 mennessä.

Oli pakko antaa periksi.

Lopputulemaksi jäi siis 114 km eli 21:30 ja kolmas tila mutta DNF 171 kilometrin suhteen. Onneksi saatiin PUFFIN historian ensimmäinen finisher, Mika Leppälä Kokkolasta ajalla 27:14. Tämä on urheilullinen suoritus tuolla reitilla, onnea vielä kerran insinöörille ! Toivottavasti hän tietää mikä on insinöörin ja diplomi-insinöörin ero.

Ylläolevassa kuvassa olen tulossa 97 km huoltoon. Lukija saa hennon käsityksen pimeyden tasosta ja kapeasta polusta. Polun kivet ja juuret jauhavat yhdessä upottavien soiden kanssa voimat jaloista sileäksi. Suomen Barkley, näin reitistä on sanottu. Minä sanon että edes Norjan tunturissa en saa itseäni niin huonoon kuntoon kuin Iso-Sydänmaalla.

Lukija ei saa käsitystä siitä mittavasta työstä mitä nykyisen NIPO:n porukat ovat polun hyväksi tehneet. Reitillä on jopa pieniä heijastimia maalimerkintöjen tueksi. Tänä vuonna reitin alku, noin kolme kilometriä on helppoa kun alustaa on kunnostettu kankain ja purua ajamalla. Pitkoksia on myös parannettu. Illuusio loppuu sitten viimeistään 17 km jälkeen pikkuhiljaa ja helvetti alkaa. En kerro enempää.
Sensijaan kerron miten yö kietoo vaippaansa. Tuuli tyyntyy myrskystä pikkusateen kautta tähtikirkkaaksi yöksi. On täysikuu ja hennot revontulet. Kurjet konsertoivat. Jossakin ryskää hirvi. Kuun valo kuvastuu lukuisten erämaisten järvien pinnoista. Otsalampun valossa syksyn kangistama sammakko ryömii polulta piiloon, pieniä valkoisia yöperhosia ja joku pikkulintu pelmahtaa pusikkoon.
Tunnen kuinka askel askeleelta voima pakenee jaloista, kaikki negatiivinen valuu kosteaan metsään ja vaikka kuinka haluaisi jatkaa kolmannelle kierrokselle ei yksinkertaisesti jaksa. Juuri siksi tämä on niin mukavaa. Todellinen elämä alkaa hetkestä jolloin olen polvillani ojanpenkalla sormet kurassa, hiestä märkänä ja loppuunväsyneenä mutta varmana siitä että kehityn ihmisenä paremmaksi - jokaisella askeleella luonnon keskellä.

DETALJIT :

Kengät Hoka One Torrent, on ihan siinä ja siinä riittääkö päkiän vaimennus näin pitkälle matkalle.

Sukat Sealskinz vedenpitävät kalvosukat, en ottanut kenkiä pois koko aikana, on ihan siinä ja siinä kannattaisiko vaihtaa sukat ainakin kolmannelle kierrokselle eli reilun 21 tunnin käytön jälkeen. Oikeassa sukassa oli elävä hirvikärpänen ja vasemmassa sukassa oli kuollut hirvikärpänen.

Nathanin liivi on hyvä mutta turhan pieni. Salomonin isossa liivissä on parempi alempi selkätasku lisäpulloille ja sivussa paremmat taskut geeleille. Myös gps-seurantalaitteen saa Salomoniin paremmin sisään.

Ledlenser H7r on hyvä mutta ehkä sittenkin Lumoniten valon väri ja tehoalueet ovat parempia.
Varalamppuna oli Silvan pieni Intelligent Light, en käyttänyt.

Latasin Garmin 910 XT:tä huollossa. Sykevyö hiersi selkää mutta mikä vyö ei sitten hiertäisi.

Kisan järjestelyt 10 +, huolto laadukas minimi, enempää ei tarvita, hyvät sauna-ja pukutilat ja erittäin lämminhenkinen vastaanotto paitsi Pesänevalla, joka sekin oli aika kuiva tänä vuonna.
Pesäneva ? Mitäkö tarkoitan ? Tule mukaan tutkimaan !

---

Kiitos Onnille erityisesti - ilman Sinua tätä ei olisi tapahtunut.

Aiheesta muualla, ultrajuoksussa myös tilastot ja kp24-lehdessä muuta :

ultrajuoksu

kp24

VIIKKO 37. JA NEW EASE

VIIKKO 37.

Ma- Lepo
Ti- 15 km - 1:52. Palo-Pyhävaara ja Pyhävaara, helppo reitti.
Ke- Lepo
To- 11 km - 1:18. Haapakurussa tasaista.
Pe- Lepo
La- 16 km - 2:09. Nellimin vaarat, vaativa reitti, tehoa osittain mukana.
Su- 6 km - 40:35. Helppoa kevyesti, With Ease.

yhteensä 48,6 km - 6:01 - 1012 vertikaalista nousumetriä.

NEW EASE

New ease tarkoittaa kykyä henkisen voiman käyttöön suhteessa kulloiseenkin fyysiseen kuntotilaan suhteutettuna. Tavoitteena on suoriutua perille uudella helppoudella, vanhaa perinteistä kunnioittaen mutta uuden omaksuneena.
New Ease ajatteluuni kuuluu että ennen kilpailua en kirjoita riviäkään tulevasta kilpailusta koska sitä ei voi ennalta kuvitella miltään osilta mitenkään.

Olkoon tämä pehmeänä laskuna kaikille niille jotka odottivat jotakin muuta.

Osallistun 22.9. - 23.9. 2018 Suomen pisimpään polkujuoksuun, PUF Nivala.

Väliaikaseuranta : http://live.tuloslista.com/3492

Liveseuranta josta html-trackingia painamalla näkee reaaliaikaisen juoksijoiden position kartalla :

https://www.tulospalvelu.fi/gps/2018puf/ 

Mukaan näihin "viikko ennen kilpailua" päivityksiin liitän kuvan oikeasta ja todellisesta elämästäni joka merkitsee minulle kaikkein eniten. Kuvat ovat erittäin henkilökohtaisia eikä niitä yleensä jaeta muille kuin lähimmille ystävilleni.

3 kg, 66 cm. Taimen. Joulupöytään.