Kosketus Liikkuu

Kosketus Liikkuu

lauantai 16. helmikuuta 2019

3/30






Menossa on siis 30 peräkkäisen päivän päiväkirjablogi - vaihteluksi Sinulle, hyvä lukija, ja minulle myös. 
    Kirjoitan aina illasta tai jos olen erämaassa yhteyksien ulkopuolella, niin sitten palattuani yhteyksien ääreen. Tässä ei nyt lukenut että palattuani sivistyksen ääreen, sillä se sivistys on joskus paljon vahvempaa siellä erämaassa.

Terveydentila ei olennaisesti ollut parantunut aamulla eilisestä. Oli varmaan hiukan lämpöä, joka katosi sitten aamiaisen jälkeen. Lopetin jo Ketorinin. 
   Olo koheni senverran iltapäivään, että kävin sentään ulkona lumitöissä. Tein lumityöt pääosin konevoimin mutta lapioon täytyi myös tarttua. Tämä aiheutti hengenahdistusta ja hirveää hikoilua.
   Ulkolämpö oli päivällä plus kaksi ja aurinko paistoi. Ulkonaolo voittaa aina sisälläolon ja myös virkistää, vaikka hutera olo onkin.
   Can-Amin 650 traktorimönkkäri jaksaa paksussakin hangessa vaivatta. Kaipaan vanhaa alueauralevyäni, jonka annoin mönkkärinvaihdon yhteydessä pois. Tähän traktorimönkijään ei vanha kiinnitysaisa olisi sopinut eikä sitä tähän kannattanut edes modifioida. Koneen aluslevy on nyt keulakiinnikkeiden myötä täysin tasainen, eli kesäkaytössä ei enää jää niin helposti kannonnokkaan keikkumaan.
   Kolmionmallinen alueaura heittää lumen selvästi pidemmälle ja kapeampana on pihassa näppärä. Meillä käy toki traktori ja lumilinko automaattisesti, mutta joskus tulee aurattua itsekin, lähinnä näissä sankemmissa pyryissä joiden jälkeen traktorin tulo joskus viipyy.
   Päivän surkeus on Suomen Hiihtoliitto. Miksi ette lähetä Seefeldiin naisten mäkihyppyjoukkuetta historialliseen kilpailuun? Kaikki muut maat lähettävät. Kyllä taas nauretaan maamme urheiluasenteelle. Muutama pikkutakkimies pois kisakoneesta ja tilalle naishyppääjät. Voi teitä - paksuja poikia.
   Taustalla ei soi mikään.
   Huomiseen.


   
   

perjantai 15. helmikuuta 2019

2/30

Ihmisensäilytystä.
   Sisälläolo sairaana on pitkälti juuri sitä. Etäinen mielikuvallinen yhteys huonoon vanhuuteen. Attendo tappaa talossa ja puutarhassa. Toivon että keksin oman ratkaisun ennen tuota.
   Heräsin melko tukkoisessa olotilassa. Minä en ole vanha - vielä, onneksi. Täytyy koittaa välttää.
   Iätön? Paskat.
   Aamukahvi ja ohrapuuro lakkojen kera. Tai hillojen. Hilloilla ei. Ihan miten haluatte. Ulkona föhn ja kaksi lämmintä - aurinkoa.
   Päivääni toi riemua ystävän sähköposti. Pielaveden onkimestari oli kiireiltään ehtinyt kirjoittaa. Hän oli valitettavasti kokenut menetyksen. On koskettavaa kun voi yrittää tukea ystävää kirjoittamalla. Lohdun sanojen äärellä kokee kömpelyytensä.
   Jatkoin näppäimistöllä romaanini parissa. Viimeiset viilaukset on tehty. Sunnuntaina istumme alas loppupalaveriin S:n kanssa. Pitkä tuska alkaa vihdoin täyttyä, sanat ovat ilmestyneet liuskoille - on aika mitata niitä tosissaan kevään mittaan.
   Kävin kolmannen kahvin jälkeen ulkona pudistelemassa lumet moottorikelkkojen peitteiltä. Toiveajattelua tulevaisuuteen. Samalla kiinnitin Summitin korkeamman tuulilasin kahdella poraruuvilla edestä kiinni. Brp-konserni on lievästi sanottuna epäonnistunut lasin kiinnikkeissä, se tulee syliin siinä hiukan 100km/h jälkeen, tai jo hieman aiemmin.
   Hutera olo pakotti takaisin sohvalle. Riipaisin tulet takkaan ja luin Arne Dahlin Sydänmaan loppuun. Herää kysymys mikä tuollaisissa kirjoissa ihmisiä kiehtoo? Että leikataan naisen pakara irti veitsellä ja piirretään siihen neliapila kuulakärkikynällä. Eikä siinä vielä kaikki.
   Teksti on mestarillisesti rytmitettyä ja välillä tulee hiki lukiessa. Ajoitus on aivan kohdallaan mutta on tuossakin copypastattu, niin kuin kaikissa. Vääntämistä se on, kirjoittaminen, joskus ja osittain mutta ei onneksi aina. Ainakaan silloin kun sanoihin pistää syränvertaan. (syrän, tietenkin, ei siis sydän)


”Korvessa jyllään ja rankoja hakkaan,

kantoja teuron roihuvaan takkaan.”

(Viidan tekstistä Korpijoiku, kirjoitettu Pispalan Tarmon lehteen n. 1945)

   Jos tämä tästä. Ketorin 50 mg.
   Taustalla soi Beethovenin 14. sonaatti.
   Olen kuutamolla.



 Pielavedelle terveisiä ja kiitos tarvikkeista. Onnistui tuo historia-osasto, menee mökille koristeeksi.




 

torstai 14. helmikuuta 2019

1/30






Elämä on parasta itse tehtynä.
   Aina ei onnistu.

   Minulla on sisäisiä ja ulkoisia tavoitteita. Sisäiset tavoitteet liittyvät henkiseen kasvuun ja ulkoiset muuhun elämään.
   Henkiseen kasvuun pyrkimisen periaatteista olette vuosien varrella saaneet lukea tästä blogista ja usein ristiriitaisista sellaisista. Maailmassani kaikki on yhteydessä kaikkeen ja ristiriidoista syntyy pintaani rosoja joihin elämä tarttuu. Niistä voi, jos uskaltaa, myös kirjoittaa - olla avoin ja jakaa - aivan kuten olen tiettyyn rajaan asti tehnytkin.
   Ulkoisiin tavoitteisiini on kuulunut ja kuuluvat edelleen tavoitteet ultrajuoksussa. 
   Kumpikaan edellämainituista periaatteista ei toimi ilman toista. Näin olen uskonut näihin päiviin asti mutta nyt olen antanut periksi. Olen löytänyt elämääni muuta rauhaa ja etenkin muuta tekemistä kuin pelkästään tavoitteellisen harjoittelun.

   Viimeisen neljän kuukauden aikana olen ollut neljä kertaa kipeä. Viimeisen kerran juuri parhaillaan nuhassa ja yskässä mutta ilman kuumetta. Perheessämme Kirsi oli myös kipeä ja kävi yksityislääkärissä varmistamassa että kyse ei ole keuhkoputkentulehduksesta, koska hänellä sellainen viime keväänä Unkarin matkalla puhkesi. Kirsi on jo tervehtymässä ja palannut töihin, hyvä niin.
   Tultuani neljännen kerran kipeäksi päätin pysähtyä täydellisesti. Olen juoksu-urallani pysähtynyt aiemminkin, viimeksi Tuhannen Mailin- Suomen halkijuoksuni jälkeen mykoplasma- ja juurihoitohelvetissä. Jos jatkuvasti sairastelee tai joutuu vamma yms. vaikeuskierteeseen on syytä lopettaa kokonaan hetkiseksi, jotta balanssi löytyy uudelleen.
  Tästä päivästä eteenpäin päivitän vaihteeksi blogiani joka päivä. Jos olen erämaassa ilman yhteyksiä yön tai parin yli niin sitten palattuani. Päivityksissä en yleensä kerro etukäteen seuraavasta päivästäni sillä asunhan rajaseudun Lapissa. Täällä säätila sanelee joskus elämän aktiviteeteille luontaisen järjestyksen.

   Tervetuloa mukaan päivästä päivään kolmeksikymmeneksi päiväksi.

   Heräsin vasta yhdeksän jälkeen varsin vetämättömänä. Kävin poikkeuksellisesti keskiviikkona kaksi kertaa Ivalossa. Yleensä käyn kylillä kerran viikossa, keskiviikkoisen kirjoittajapiirin illassa ja samalla kaupassa. Syy tupla-autoiluun oli Kirsin lääkärikäynti aamupäivällä, kirjoittajapiiri on kirjastolla illalla. Autoilu ehkä väsytti lisää ja sitten tämä kröhä.
   Aamiaisen jälkeen. Luin Maria Erätien päiväkirja- nimistä omakustannetta. Kirjoittaja on Ivalolainen Eila-Henna Kukkala. Eilen luin Hennig Mankelin Palomuurin ja seuraavana on vuorossa Arne Dahlin Sydänmaa. Tästä saatte käsitystä minkä verran luen kirjoittamiseni tueksi, tosin en suinkaan kokoajan - pyöreästi noin 6 -10 kirjaa kuukaudessa.
   Havahduin ystävänpäivään. Hyvää ystävänpäivää kaikille! 
   Kirsi oli tänään vapaapäivällä ja lähti kävelemään. Minä kröhäisenä jätin väliin. Yön -20 pakkasastetta oli kaventunut aamun  -10 asteeseen ja sekin vaihtui nousevien tuulten myötä iltapäivän -4 asteeseen ja lumisateeseen.
   Kirsi hoitaa meillä nykyisin palkkatyön. Minä olen kotimiehenä eli arkisin siivoan, pesen pyykit ja laitan ruokaa sikäli kun aktiviteeteiltani ehdin ja ehdinhän minä. Laitamme mielellämme yhdessäkin ruokaa ajan salliessa ja juuri tänään oli sellainen päivä.
   Paistoin puuhellalla porsaan jauhelihan padassa sipulin kera voilla ja Kirsi jatkoi siitä kaalin kanssa. Saimme siis kaalilaatikkoa. Ponnistin sohvalta leipomaan pullia. Terveisiä Leenalle taas Lapinlahdelle. Olin kaupassa käydessäni ostanut mantelimassaa mutta unohtanut hillon. Koska asumme 42 kilometrin päässä kaupasta on kotonamme ruokavarasto ja luonnollisesti parikin pakastinta. Löytyi omena-kanelimarmeladia, joten c´mon everybody - tuli laskiaispullia! 
   Jos joku katsoo pullien kokoa kuvista, niin ihmisen omat pelot estävät omannäköisen elämän elämisen - näitä ei tarvitse syödä kuin yksi.
   Iltapäivän lumisade katosi neljän jälkeen alaslaskeutuvaan pimeyteen. Joenrannan mäntyjen latvapykälistö häilyi ensin sinisestä harmaaseen ja sitten pimeys peitti koko rivin. Päivää on kahdeksasta puoli viiteen, aurinko paistoi eilen satumaisen kirkkaana. Ivalon erinomaisessa Bistrocafessa turisti yritti vetää verhot eteen kun paistattelin ikkunapöydässä. Murjaisin sille, että are you kidding, jonka jälkeen tuli anteeksipyynnöt. Kaamos on loppunut ja nautimme valosta, me natiiveiksi juurtuneet junantuomat pistokkaat. Toisaalta ajoimme autolla itse koko matkan, joten ei kannata vittuilla.
   Tämä tästä sisäpäivästä. Parempaa terveyttä odotellessa huomiseen. Taustalla soi Script For A Jester`s Tear, -97 remastered. Viimeistelen tämän ja avaan sitten wordin - on aika palata kirjani pariin jos perse kestää.

Onnittelut Ruslan Shakinille - Australia tuli halkijuostua ja oli taatusti kuuma!
Congrats to Ruslan Shakin! It was surely hot and hard to run across Australia!

VIIKON 7. alku

Ma- Perinteisen hiihtoa ladulla ja sen ohessa 10 km - 1.09. Verttiä 265m
Ti-Ke-To- Sairas/ Lepoa





sunnuntai 10. helmikuuta 2019

KIRJAT AUKI


Kun kirjat on auki niin silloin veisataan.






Kirjoitin ensimmäiset blogitekstini vuonna 2011. Blogini lukutilastoista on vuosien varrella nähtävissä ihmisten kiinnostuksen nousu aina silloin kun kilpailen tai ultrajuoksun puitteissa muuten jätän taakseni ihmisten mielestä käsittämättömiä kilometrimääriä. Kiinnostus elämänfilosofiaani kohtaan näkyy myös tilastoista, mutta ei lähellekään samassa määrin. Tästä voisi vetää johtopäätöksen, että kun poikkean tavanomaisesta niin se kiinnostaa mutta ei se miten tavanomaisesta pystyn poikkeamaan.
   Kaiken blogikirjoittamiseni ainoa motivaatio on toive, että jakamalla omia kokemuksiani saisin ihmisille aineksia heidän omiin valintoihinsa. Uskon että pystyn rohkaisemaan kaikkia poikkeamaan valtavirrasta oman henkisen hyvinvoinnin ja siitä mahdollisesti seuraavan henkisen kasvun avulla.
   Stravassa lähes kaikki harjoitteluni ja muu liikuntani on kaikkien nähtävillä. Joku voi ajatella että on se Pasikin hidastunut vuosien varrella. Totuus nykyisestä, varsinkin talvella tekemästäni harjoittelustani, on kuitenkin aivan toinen. Kahlaamalla vaarojen lumisia rinteitä ja juoksemalla pehmeitä moottorikelkkauria sekä turistien polkemia lumikenkäreittejä saan vastauksia luonnosta - niitä vastauksia mitä tarvitsen silloin kun yritän juosta useina peräkkäisinä päivinä  50 - 100 kilometriä, joko ultrakilpailussa tai muuten vaan. Hiekoitetuilta jalkakäytäviltä on pitkä matka pystyjyrkkään ja lumenpeittämään Palo-Pyhävaaran rinteeseen, jossa kovimmissa treeneissä sydämeni lyö kokoajan kaiken mitä hapenoton puitteissa sillä on annettavana.
   Kaikille pitäisi olla selvää, että tällaisen elämäntavan jatkaminen vuodesta toiseen vaatii yritystä tuoreuden ylläpitämiseen. Viime talven kaltainen tasapaksu juoksu tiellä viikosta toiseen kuluttaa ja tylsistyttää. Lisäksi vieläkin - yli 76000 juostun kilometrin jälkeen - on tervettä löytää itsensä puolireiteen ulottuvassa hangesta leikkimästä kuin pieni lapsi. Edelleen on voimaannuttavaa pudota nousun jälkeen polvilleen kun ei jaksa enää yhtään ja antaa kyynelten tulla, sykemittarin näyttäessä maksimia kilometri toisensa jälkeen.
   Yhtälailla kahden ja puolen tunnin rauhalliset harjoitukset, joissa ensin jäätyy juomapullo ja sitten takki, ovat edelleen nautittavia. Minä käsken ja keho tottelee. Jos ei tottele niin sitten lepään. Hyvä elämä on yksinkertaista ilman numeerisia vaatimuksia. Pitää tuntea miten liikkuu minäkin päivänä, onko mitään annettavaa. Harjoittelu on epäonnistumista ja uudelleen yrittämistä. Fanfaarien aika on ohiliitävä hetki. Seuraava päivä tuo tullessaan vain uutta väsymystä ja kyseenalaistamista - tai sitten ei. Silloin kun kirjat on auki niin kannattaa veisata.


Ensimmäinen itse kirjoittamani kirja on valmis sikäli kun mikään kirja koskaan on valmis. Romaani kävi Lapin Kirjallisuusseuran arviolukijalla ja palaute oli mykistävän hyvä. Kaikki asiat ovat liuskoilla, rakennetta vielä hiukan viilataan ja sitten tarjoan sitä kustantajalle.
   Mykistävän hyvä palaute vetää nöyräksi. Minulla on mielestäni hyvä tarina, joka ansaitsisi tulla kerrotuksi. Minä en ole tärkeä, vaikka kirjassa mukana olenkin. Se, että haluaisin kustantajan, on vain kunnianhimoa. Suurelle yleisölle lienee täysin tuntematon se prosessi minkä kustannettu kirja saattaa läpikäydä. Kirjoittajan on oltava valmis kirjoittamaan tarinansa haluttuun muotoon ja yhä uudelleen, kunnes se vastaa kustantajan odotuksia.
   Kunnianhimo ei ole minun kohdallani julkisuudenhakuisuutta. Tiedän osaavani kirjoittaa tiettyyn rajaan asti. Olen laittanut kirjani teksteihin kaiken, kaiken aina kyyneliin asti. Aivan kuten harjoittelussani. Tulevaisuus näyttää mikä riittää ja missä rajat löytyvät.
   Niin ultrajuoksussa kuin kirjoittamisessakin.

VIIKKO 6.

Ma- Kävelyä 3,1 km - 40.40. Pakkasta -35 - - 38 celsiusta.
Ti- Aamupäivällä lumikengillä sikaharjoitus vaaralla 9,8 km - 2.18.
      Ilta juoksua tiellä 8 km - 48.53. Pakkasta -21 celsiusta.
Ke- Umpihankihiihtoa 5,2 km - 51.15. Ei luistanut yhtään.
To- Kävelyä Kirsin kanssa 6,7 km - 1.34.
Pe- Otsalampulla Palo-Pyhävaaralle juosten kaikki pelissä kokoajan 8 km - 59.56. 
      Tukehtumiseen asti.
La- Apinavaaran lenkki 20 km - 2.26. Tietä mutta väli 7,77 - 12,23 moottorikelkkauraa.
Su- Juoksua umpihangessa (osittain) 10 km - 1.28. Pakkasta -7 celsiusta.

Yhteensä juoksua 46,1 km - 5:44 - Vertikaalinen nousu vain 675 m mutta umpilumen kanssa riittävä.



 
Musiikkia ultrajuoksusoittolistaltani :



sunnuntai 3. helmikuuta 2019

PITKIÄ PÄIVIÄ






Seison ajamallani moottorikelkan jäljellä kurun pohjalla. On täydellinen hiljaisuus valkoisessa erämaassa. Edessäni nousee Hukkamorosto kohti taivaita ja sen takana lymyää ujona Akalauttapään tunturi. 
   Elämässäni on hetkiä jolloin saan ajan pysähtymään, joskus juostuani kilpailussa kuusi päivää melkein tauotta tai sitten täällä missä kukaan ei vaadi minulta mitään. Päinvastoin, erämaa antaa jokaisen olla omillaan niin hyvässä kuin pahassa.
   Juon kaakaota termospullosta kelkan päällä ja jatkan alaspäin. Kurun pohjalla virtaa kapea mutta kohtuullisen syvä joki mutkitellen. Umpihankea kelkalla puhkottaessa on syytä keskittyä ellei halua uimaan sillä joki virtaa piilossa osittain petollisten lumikansien alla.
   Katson kelkan matkamittaria ja muistelen karttaa. En ole koskaan ollut täällä. Etenen vaistonvaraisesti ja nousen ajatuksissani liian ylös oikealle rinteelle hirven jälkien päälle. Lasken vilttorinnettä liekojen seassa varovasti takaisin alemmas. Kelkka sukeltaa ja kallistuu, nokka peittyy lumeen ja suksien kärjet katoavat näkyvistä. Roikun ohjaustangon remmissä ja saan juuri ja juuri oikaistua. Palaan takaisin alkuperäiseen suuntaan.





   Yritän ymmärtää etäisyyttä. Kotiin takanani on neljäkymmentä kilometriä erämaata. Kelkan tavaratelineelle olen köyttänyt lumikengät ja teleskooppisauvat varoiksi. Tulee pitkä kävely takaisin jos jotakin hajoaa ja jos minä hajoan niin entä sitten? Jokatapauksessa jäädyn kauniiseen paikkaan lopullisesti. Tarkoitus täyttyy - täällä on sydämen horjumaton vapaus.





   Lopulta pääsen perille. Kämppä on tyhjä. Vieraskirjassa joku on kertonut näädänpyyntireissusta alkukuusta. Tähän aikaan kaira on hiljainen. Rajamiehet, poromiehet ja sitten ne harvat kaltaiseni, pöpelikköpöhköt.
   Teen tulet kamiinaan ja kiitän mielessäni metsäveljiä. Hienon kämpän rakensivat tänne palaneen tilalle talkoilla. Tällä menolla minusta tulee pian yksi heistä ja hyvä niin. Juon lisää kaakaota ja syön tekemäni eväsleivän. Paistan makkaraa sivistyneesti paistinpannulla.
   Hiljaisuus on käsinkosketeltava. Minä iätön ja iätön erämaa ympärillä. Ikä ei ole koskaan merkinnyt minulle mitään. Kenenkään ei tarvitse selittää minulle, etten voi muka tehdä tiettyjä asioita, koska olen tietyn ikäinen. Teen asioita joista pidän ja juuri niin kauan kuin pystyn. Toivottavasti pystyn ampumaan itseni ennen joutumista vaippoihin terveyskeskuksen vuodeosastolle. Tämä on minun elämäni ja minun päätökseni.





   Istun haalareissa kämpän portailla ja meditoin. Juoksin tammikuun lopulla hieman kurinalaisemmin noin kymmenen päivän jakson kaikkien sairastelujen jälkeen. Sitten, varoittamatta, unirytmi sekosi ja aloin tuntea ikäänkuin oksettavaa oloa. Lopulta tuttu kysymys nousi tajuntaan : "Miksi helvetissä teen taas tätä näin?" Keho, eikä etenkään mieli, eivät kumpikaan ole valmiit harjoitteluun. On syytä odottaa vielä. Ei saa suorittaa, elämä eikä harjoittelu eivät saa olla minulle suorittamista.
   Aika odottaa. Katselen paksuja ikihonkia ja niiden lupon peittämiä kiemuraisia oksia.
   Mieleeni tulee puhelinkeskustelu hyvän ystäväni kanssa. Hän sanoi tekevänsä mieluummin hieman töitä tutun porukan kanssa vaikka taloudellista pakkoa ei välttämättä olisi. Aika käy muuten pitkäksi. On totta, että aikuinen aikansa lorvittuaan etelässä tai pohjoisessa alkaa kaipaamaan lopulta elämäänsä mielekästä tekemistä. Toiset löytävät sen harrastuksista ja toiset ihan tavallisesta hyvästä arjesta.
   Hyvässä elämässä lähdetään ihan perusasioista. Pääset aamulla ylös sängystä, syöt aamiaisen ja pukeudut. Sitten menet ulos. Palaat ja käyt suihkussa. Syöt ja lepäät. Olet jo pitkällä. Tuohon kun lisätään mielekäs tekeminen ihmisten parissa tai yksin, naiminen ja muu ilonpito, niin jo alkaa värejä löytymään elämään. Yksinkertaista? Ei kuulemma.
   Meillä Lapissa kaamoksen aikaan on sanonta että "kaksi pimeää vastakkain". Samoin on ihmisen mielessäkin. Harhaluulo, että suorittaminen on pakollista. Kaikki eivät suorita. Minä suoritin aikani ja sitten tajusin, että on kyse elämänmittaisesta matkasta - minun tapauksessani osittain juosten. 
   Uhoa minulta löytyy edelleen - ihan liikaa. Johonkin kirjoitin että "vedän tappiin asti sitten kun terveys kestää". Tarkoitin tuolla harjoituksen määrää. En vedä ainakaan vielä. En pysty. Nautin rehellisyydestä itseäni kohtaan ja pitkistä päivistä ilman juoksua. Hiihtäen, lumikenkäillen tai muuten luonnossa liikkuen tai liian kylmällä sisällä askarrellen.
   Päivä alkaa taipua siniseen. Nousen portailta kankeasti ylös ja pakkaan kamat kelkkaan. Haen puita seuraavalle ja lakaisen kämpän. Pihalla on pari kuukkelia, annan niille leipää. On aika palata kotiin. 
   Erämaa on puhunut - jälleen kerran.






VIIKKO 5.

Ma- Kaitavaaralle juoksu tietä ja umpihankea, -25 pakkasta. 15 km - 1.49.
Ti- Kävelyä Kirsin kanssa metsässä 4,8 km - 1.20.
Ke- Juoksu Virtaniemeen tietä 18,1 km - 2.02.
To- Lepo
Pe- Lepo/ ystävän muuttotalkoot Ivalossa.
La- Umpihankihiihto 2,5 metrin suksilla 5,1 km - 1.01. Ei luistanut, -21 pakkasta.
Su- Juoksua poluilla metsässä 6 km - 48.26. Pakkasta -24.

Juoksua 39,3 km - 4:40

TAMMIKUU

31 tuntia liikuntaa eteenpäin - 225 kilometriä joista juoksua 177 km.

KÖYHÄ KOTITARVEKALASTAJA RAKENTAA

Pilkkimiehen paras kaveri on kaira - ainakin talvella. Monella lienee samanlainen nuukuus ja ongelma kuin minulla; harmittaa kun on monta hyvää kairaa ja kaksi akkukonetta, molemmat koneet ilman sivukahvaa eikä yhtään akkukairan terää!
   Aikani käsin veivattuani hankin Tonarin valmistaman laakerillisen kahvan. Ostin kapineen paikallisesta S-marketista, enkä osaa kertoa siitä muuta koska kaikki muu teksti paketissa on kyyrillisillä kirjaimilla. Kahva maksoi hieman yli viisikymppiä ja sen laakeri on huollettava eli tarvittaessa avattava.
   Rakentelin alla kuvissa olevan version. Tähän käy teräosat kaikista kairoistani. Jätin jatkoputken maalaamatta ja en vielä kiinnittänyt sen yläosan ympärille solumuovia jäällä käsittelyä varten, jotta näette yksinkertaisen rakenteen selvemmin.
   Keltaisessa laakeroidussa kahvassa poikittaisreiällinen, umpinainen alaistukka on noin 22 milliä, minulla ei ollut sellaista putkea täällä korvessa, joten tein avarreviillot rautasahalla ja porasin 8 mm reiät kiinnityksiin.
   Meillä Lapissa neljän tuuman kaira on vitsi - miettikää miksi. Myös varressa tulee olla pituutta, kuvan laite ei sekään riitä Inarinjärvellä paksun jään aikaan välttämättä mutta yritetään nyt tällä ensin.
   Tässä versiossa toinen käsi on konetta huomattavasti alempana, joten ei pitäisi lipsahtaa ja seurata niitä peukalovammoja. Varoa täytyy tälläkin. Kuvassa on Ryobin keltainen kone mutta käytän jäällä Hitachia, molemmat ovat 18 V akuilla.
   Saa matkia.







HYVIÄ ONKIA ASIANTUNTIJALTA SOPIVASTI :   KIRPUNVAPA


  

sunnuntai 27. tammikuuta 2019

SUHTEELLISUUDENTAJUA?



HAASTATTELU,  jota koskaan ei tehty, tai hetkinen...

-Päivää, olisin ilmastonmuutoksesta kysynyt.
-Päivää vaan, juu, saisi hieman pakkanen laskea että pääsisi juoksemaan normaalisti.
-Ei kun tarkoitan isossa kuvassa.
-Minä kävin kerran taidenäyttelyssä ja siellä oli tosi iso kuva, muistaakseni neljä metriä kertaa kaksi metriä, siinä näkyi vaikka mitä, karvojakin.
-Siis tarkoitan sitä oikeaa ilmastomme muuttumista lämpimämmäksi otsonikadon seurauksena.
-Otsonikadon? Sehän on ihmisen oma vika, seuraus tietämättömyydestä joka ahneuden kautta johtaa kärsimyksiin, mitä siitä?
-Niin mitä mieltä te olette siitä?
-Juurihan kerroin. Täytyykö teille vääntää rautalangasta? Lihansyöjät jäävät viimeiseksi henkiin.
-Lihansyöjät?
-Tottakai. Kasvit kuolevat uuden jääkauden myötä tai sitten veden loppumisen myötä. Mistä kuvittelette vetävänne veget sitten? Ainoa vaihtoehto on syödä toisiamme.
-Ihmissyöntiä? (Kyselijä perääntyy kaksi askelta vapisten.)
-Meneekö arvon haastattelijalla hissi yläkertaan asti?
-Hissi?
-Kumpiko tässä nyt kyselee ja kumpi selittää?
-...(Haastattelija on hiljaa.)
-Anteeksi, mutta minun on mentävä. Kysyisin vielä puhuuko haastattelija englantia?
-Kyllä puhun, miten niin.
-Anteeksi, mutta on olemassa tähän sopiva ilmaus, tosin vain englanniksi.
-No mikä?
-Who is this fucker anyway?
-...(Haastattelija mykistyy.)
-Hyvää päivänjatkoa.(Haastateltava poistuu kauppakassinsa kanssa kohti tyhjäkäyntiä käyvää autoaan. Ivalon S-marketin katolla pakkasmittari näyttää -37 celsiusta. Karvalakki on päässä, pitäisiköhän laittaa jo rukkaset käteen? Auton takapenkillä on kierrätykseen vietävät vanhat energiansäästölamput ja paristot pienessä pussissa.)

---

Kuvitelkaa kesäaamu. Juotte kahvia terassilla ja katselette auringon nousua. Jälleen uusi päivä elämässänne. Edessänne päiväperhonen lentelee ja istahtaa lopulta kukalle. Se elää, jos hyvin käy, noin kaksi viikkoa. Te elätte, jos hyvin käy, yli 70 vuotta. Mahtaa perhosesta tuntua kaikki maailmassamme hitaalta tai nopealta, kenen silmillä katsotaan?
   Maailmassa on yli seitsemän miljardia ihmistä.
   Siis meitä on yli 7 000 000 000.
   Katsomme tähtiin ja mietimme onko siellä elämää, kaltaisiamme. Luulemmeko olevamme erityisiä? Linnunradan ainoat älylliset? Ensimmäiset tai viimeiset?
   Maapallomme iäksi on arvioitu 4,5 miljardia vuotta. Elämä loppuu täällä kun uusi jääkausi saavuttaa huippunsa. Tähän voi mennä muutama 10 000 vuotta. Tai sitten ainakin 4 miljardin vuoden kuluttua, kun 149,6 miljoonan kilometrin päässä olevalle auringollemme tapahtuu jotakin.
   Ja me olemme huolissamme ilmastonmuutoksesta. Tuleville sukupolville pitäisi jättää jotakin. Ajattelivatko meitä edeltäneet sukupolvet näin. Eivät. Mutta me maksamme laskut.

Aikanaan maa saattoi olla aurinko. Sitten sen teho heikkeni ja lämpötila laski. Syntyi sateita kaasukehän sisälle. Ja kuorikerros kovettui. Sisälle jäi kuuma ydin, josta vieläkin tulivuorten venttiileistä pääsee laavaa ulos. Satoi lisää. Meret syntyivät ja jossakin muodostui bakteeri ja alkoi lisääntyä. Kului aikaa ja nyt meitä bakteereita on paljon. Ja bakteerit ovat porukalla huolissaan, että kuinka käy kun on tullut sotkettua.
   Verrataanpa ihmiskuntaa omenatarhaan, isoon sellaiseen jossa tuhannet omenapuut kukoistavat. Oletetaan, että maa on yksi omena ja me asumme siinä. Kuinka tyhmää on kuvitella, että muissa omenoissa ei asuisi ketään tai mitään.
   Kuinka typerää on kuvitella, että linnunradan arvioidun koon huomioon ottaen olisimme jotenkin keskiössä, erityisiä tai yksin. Olisimme? Eilen, ennen tai tulevaisuudessa. Ja mitä oleminen on?

Jumala loi maailman?

Kuka tietää. Kuka uskoo mitäkin.

Buddhalaisessa filosofiassa valaistumisen yksi edellytyksistä on ymmärrys omasta itsestä. Että onko sitä ja missä se on vai onko sitä missään. Tämä on turhaa pohtimista, takertumista.

Kuink`voit sa löytää riemua ja nauttia,
Siit`mikä liekein ikuisesti palaa?
oot pimeyteen syvimpään sa vaipunut,
Miks´valoa et itsellesi halaa?

Dhammapada 146, suom. Leo Hilden.

"Elämänhalu virtaa kaikkialla,
se tähdet pienet, suurimmatkin täyttää,
ja kaikki rientomme ja pyrintömme
vie ikirauhaan suuren Luojan syliin!"

Goethe, Bruno H. Burgelin kirjasta Sinä ja maailmankaikkeus. Suomentanut P.J. Hannikainen.

Tutki itse ja löydä oma tiesi alati muuttuvasta.

---


-Baby You can set me free! Love at first degree. Only You can set me free because I´m guilty of loving on first degree.
-Imagine.
 

---

Suhteellisuudentajua vaaditaan kun on kolmesti sairas kahdessa ja puolessa kuukaudessa ja kun kahden kuukauden kilometrit ovat yhteensä 163.
Festina lente, Pasi-poika, määränpäänä sydämen horjumaton vapautus?

VIIKKO 4. HARJOITTELUNI

Ma- Poluilla metsässä 6,4 km - 50,38.
Ti- Tiellä 10 km - 1.07.
Ke- Tiellä 12,4 km - 1.22.
To- Lepo
Pe- Tiellä 17 km - 1.54. Virtaniemen lenkki.
La- Tiellä 13,03 km - 1.28. Pakkasta Siikajärventiellä -22 celsiusta.
Su- Nellimin harjulla 6,3 km - 50.48. -32,6 pakkasta.

Yhteensä juoksua 65,2 km - 7:34.

Alla kuva tiistailta matkan varrelta.




Pilkillä Kirsin kanssa, ihanan hiljaista.




Leenalle terveisiä Lapinlahdelle, "poika" leipoo!




Linkki juoksumusiikkiini:

Ultrarunning list by Ultrakoskinen in Spotify



Tänäänkin ulkona, -32,6 celsiusta.

 

sunnuntai 20. tammikuuta 2019

PYSYMÄTTÖMYYS




Pysymättömyys, kaiken muuttuvaisuus on tosiasia, jota pakoon emme pääse koskaan kokonaan. Hyväksymällä tämän meille avautuu mahdollisuus saavuttaa mielenrauha.

Vuodesta 1993 asti olen päivittäin istunut noin viisi minuuttia hiljaa, silmät kiinni tai auki ja keskittynyt pelkästään hengitykseeni. Joskus teen tämän juostessani tai liikkuessani luonnossa, silloin eteenpäinvievästä liikkeestä tulee automaatio kuten ympäristön havainnoinnistakin. Näin mieli avautuu tietoisuuteen jonka kautta pikkuhiljaa oppii enemmän itsestään ja ympäröivästä maailmasta.
   Keskivertoihminen ajattelee usein, että niiden asioiden mistä hän pitää, tulisi olla pysyviä, muuttumattomia. Tämä ei ole mahdollista. Olisi keveämpää olla itsensä ja muiden kanssa, jopa koko maailman kanssa, jos hyväksyisi jatkuvan muutoksen.
   Olen kirjoittanut toistuvasti blogissani ihmisen tarpeesta uskoa johonkin. Itse ajattelen, että sokeasti ei pidä uskoa mihinkään vaan on itse tutkittava, selvitettävä vastaukset omiin kysymyksiinsä ja löytää oma tiensä. Elämässä tulee eteen paljon kysymyksiä, joiden vastausten löytämiseen tarvitaan apua. Avun saamisen jälkeen on aika punnita mihin uskoo tai mitä tekee sen eteen, että tie jota kulkee, on oikea - itselle.
   Viikolla kävin eri lääkärien vastaanotoilla. Ensin hammaslääkärissä hammastarkistuksessa, hampaiden röntgenkuvissa ja leukaröntgenissä. Ei reikiä, ei tulehduksia, kaikki kunnossa. Sitten kävin yleislääkärin tarkastuksessa ja verikokeissa. Nenä, korvat ja nielu kunnossa. Poskiontelot puhtaat. Sydänäänet kunnossa ja keuhkot myös, puhallustestissä mittari melkein tappiin. Verikoearvot erittäin hyvät paitsi crp 10,3. Johtopäätös: minun elämäntavoillani päällä on lievä virusinfektio. Arvio normaalista crp arvostani on alle 3 tai 7? Minä en tiedä, riippuu harjoittelukuormasta.
   Marraskuun lopussa kipeä, joulukuun lopussa kipeä (eri tauti kuin marraskuussa) ja tammikuun puolessavälissä taas kipeä (eri tauti kuin joulukuussa mutta lievempi kuin marraskuussa. Sanonko ruman sanan? En sano.
   Harva ymmärtää kuinka monta kertaa elämässäni olen istunut alas odottamaan verikoetuloksia, ct-kuvan tuloksia tai lääkärin arvioita. Vain kerran syövän jälkeen olen soittanut ystävälleni syöpätautien professorille ja pyytänyt normaaliverikokeiden lisäksi "sen yhden verikokeen", sen mistä näkee onko syöpä uusiutunut. Tämä tapahtui joskus 1900-luvun aivan lopussa.
   Noista päivistä olen nöyrtynyt. Hyväksynyt pysymättömyyden. Ymmärtänyt, että olen kokonaisuus ja tarvitsen mielenrauhaa pysyäkseni terveenä. Oppiakseni elämään ihmisiksi, inhimillisesti, läsnä ja tietoisena. Kaikki asiat maailmankaikkeudessa ovat yhteydessä toisiinsa. Tullakseen tietoiseksi on hiljennyttävä. On kyettävä rauhoittumaan ymmärtääkseen kuka on, missä on ja etenkin mihin on menossa. Lopulta ottaa ohjat omiin käsiinsä mennäkseen sinne mihin haluaa.
   Edellä kertomastani on löydettävissä buddhalaisuutta ja meditaatiota. Edelläkerrotun perusteella joku voi tulkita, että ajattelen: ei ole mitään erillistä jumalaa.
   Kuten sanoin, mihinkään ei pidä uskoa sokeasti. Monissa uskonnoissa on rituaalit, joiden avulla vapautuu pahoista teoistaan ja sen jälkeen voi taas tehdä pahoja tekoja lisää - nehän saa anteeksi kuitenkin taas. Monissa uskonnoissa on opinkappaleita ja hyviä arvoja elämään, mutta monien (useimpien) uskontojen varjolla on tehty hirvittäviä asioita toisille ihmisille. Päättäkää itse mihin uskotte, mikä minä olen sanomaan.
   Kotonamme on Pyhittäjä Trifon Petsamolaisen ikoni seinällä. Kumpikaan meistä ei kuulu mihinkään kirkkoon mutta meillä on useampi kappale raamattuja hyllyssä, kuten muutakin hengellistä kirjallisuutta. Käymme joulukirkossa ja kirkossa muutenkin joskus, silloin jos tuntuu siltä. Olen lukenut jo vuosia sitten munkki Nyanatilokan Buddhan sana- kirjan. Ja niin edelleen.
   Ottakaa sitten minusta selvä?
   Älkää.
   Ottakaa selvä itsestänne, se on paljon kiinnostavampaa - minustakin!
   Ultrajuoksun ja elämän vaatimuksista selvitäkseni käytän mielenrauhaa. Mielenrauhani tulee harjoituksien kautta tasapainoisesta elämästä ja terveydestä. Juoksuharjoitus on yksi osa tätä. Sairaana en juokse.

   Tutki itse ja löydä oma tiesi alati muuttuvasta. 


SELKOKIELINEN OSUUS

Minulla on virusinfektio paranemassa. Koska olen kuumeeton ja crp on vain lievästi koholla voin liikkua varovasti lääkärin ohjeiden mukaan, rasitustasoa asteittain nostamalla - voinnin mukaan.
   Minua ei lannisteta. Todellinen fyysinen harjoittelu alkaa sitten kun terveys kestää.
   Henkistä harjoittelua teen jokatapauksessa päivittäin.
   Tavoite on alkanut kirkastua.
   Se ei ole 6-päivän juoksu tänä vuonna.
   Tavoitetta ei kerrota etukäteen, se on yllätys.
   Sen näkee sitten, jos näkee.
   Selkokieltä.
   Hä-hää!

VIIKKO 2.

Ma- Juoksua Siikajärventiellä 12,1 km - 1.20.
Ti- Juoksua Nellimintiellä 10,2 km - 1.08.
Ke- Juoksua Rautaportin tienhaaraan 12 km - 1.30. Pakkasta -23 celsiusta.
To- Juoksua umpilumessa Palo-Pyhävaaralle 8 km - 1.06.
Pe- Hiihtoa takamailla 14,2 km - 1.50 ja perään juosten 6 km - 38,21. Illalla vielä kävelyä Kirsin kanssa vajaa tunti.
La- Kävelyä 4,4 km - 1.11.
Su- Sairas, pää täynnä räkää ja niin edelleen.

Juoksua 48, 5 km ja muut päälle. 5:44 

VIIKKO 3.

Ma-Ke- sairas, lääkärissä.
To-Pe-Lepo
La- Lumikenkäilyä Kirsin kanssa Palo-Pyhävaaralla 7,7 km - 2.11. -12 celsiusta.
La- Lepo -22 celsiusta.
Su- -27 celsiusta, kevyttä jalkailua Nellimin harjulla 4,8 km - 47,04.

"Juoksua" 4,8 km - 0:47.


SARJASSAMME PIENTÄ LAITTOA,  SUMMITIN ALATUKIVARREN VAIHTO

Ensimmäisessä kuvassa vasen alatukituvarsi on jo irroitettu. Kelkan edessä, alla, on valkoisen muovisen pohjapanssarin päällä painona mönkijän lumilevyn ylimääräinen säätölevy ja tuolilla painepuunpala ja jääkiekko etupuskurin alla jotta sukset ovat ilmassa! 
Näitä perkeleitä on purettava älyttömästi päästäkseen pelipaikoille.
Toisessa kuvassa uusi ja vaurioitunut vanha varsi (vasemmalla, mutkalla) rinnakkain.
Kolmannessa kuvassa vasen puoli koottuna ehjäksi, pohjapanssari paikoillaan.
Viimeisessä kuvassa vuoripora on korjauksen jälkeen elementissään entistä ehompana.


HUUMORIA






LOPUKSI ULTRAJUOKSUSOITTOLISTALTANI POIMINTA
Lista löytynee Spotifysta nimellä Ultrarunning list.