KAIKEN TARKOITUS

On viisi täyttä päivää seuraavaan starttiini.

PUF 2017 - Suomen pisin polkujuoksukilpailu Nivalassa - 171 km.

Moni lukija odottaa minun nyt kertovan ennakkotunnelmista kohti kilpailua. En kuitenkaan kerro mitään tällä kertaa.
Tämä johtuu siitä että minulle on kerrottu Nivalassa sanotun että kukaan ei pääse maalin asti tuossa kisassa. Vaikka koenkin olevani erittäin tervetullut kilpailemaan Nivalaan niin edelläkerrottu muuttaa väkisinkin tulokulmaani kilpailuun. Varsinkin kun jo aiemmin kesällä olen kommentoinut reittiä ja kilpailun vaatimuksia blogissani. Palataan asiaan sitten kun kilpailu on juostu.

Kilpailun seuranta tästä

---

Tällä viikolla minua on haastateltu Caravan-lehteen matkailuautoa käyttävänä ultrajuoksijana ja samalla esitellään ultrajuoksua lyhyesti ja yleisesti. Usein minulta kysytään mikä on kaiken juoksemisen tarkoitus - tulokset vai ennätykset ? 
Vastaan aivan kuten Pablo Vigil juostessaan Kilian Jornetin kanssa vuorilla : ennätykset ja tulokset - kuka niitä muistaa tai niistä piittaa, kaiken tarkoituksena on olla esimerkkinä nuoremmille ultrajuoksijoille, jotta he voisivat vapauttaa itsensä kohti unelmiaan.

---

Autojen katsastusmies joutuu jatkuvasti työssään kokemaan, että useimmilla asiakkailla on isompi kulli kuin hänellä itsellään - mös naispuolisilla. 
Niinpä sunnuntain ratoksi vaihdoin Hiaceeni kallistuksenvakaajan molemmat pystytangot, tarkistin oikean etuvalon suuntauksen eri korkeussäädöillä ja vaihdoin myös polttoainesuodattimen kun sen mukavasti lokasuojan kautta saa tehtyä samalla kun etupyörät ovat irti.
Viimevuonna katsastusmies oli edesmenneelle isälleni todennut, että etuvalon polttimon kiinnitys on väärä. Tarkistin viime syksynä kiinnityksen enkä havainnut siinä vikaa. Tänävuonna "vika" oli vaihtunut koko umpion vääräksi asennoksi...
245000 kilometriä nielleen Hiacen etuvakaajan tankojen vaihdattamisen tulkitsen vittuiluksi. Varsinkin kun niistä itse en vääntämällä väljää saatikka kolinaa havainnut. Auto toki läpäisi katsastuksen mutta edellämainitut "viat" saivat korjauskehoituksen.
Matkailuautossammekin on joka toinen vuosi havaittu nivelissä narinaa ja joka toinen vuosi ei, vaikka en ole sille muuta tehnyt kuin perushuoltanut. 
Kaikenlaista narinaa sitä joutuu kuuntelemaan elämässään - niin ihmisenä kuin urheilijanakin.


VIIKKO 37.

Ma- 8 km- 0:49
Ti- 9 km- 1:10
Ke- 11,2 km- 1:40
To- Lepo
Pe- 15,5 km- 1:41
La- Lepo
Su- 8 km- 0:52

Yhteensä 51,8 km - 6:12 - vertikaalia 1107 metriä

Tarkemmat tiedot karttoineen Garmin Connectista tai vielä paremmin Stravasta, linkit blogin yläkulmassa oikealla palkissa.

Alla kuvia lenkiltä Tsarmitunturin erämaasta. Tai Sarmista niin kuin me täällä sanomme. Huipulla oli keskiviikkona sumua.

LOPPUUN PERSPEKTIIVIÄ SIIHEN MITÄ VOI JUOSTEN TEHDÄ JA ETENKIN MINKÄLAISISSA OLOSUHTEISSA, UISGE BEATHA...

VAPAUS ON MAHDOLLISUUS

Kirjoitan tätä tiistaina. Olen palannut peruslenkiltä, juuri sellaiselta lenkiltä joka ei ensitarkastelussa näytä oikein miltään - 9km - 203 nousumetriä - keskivauhti 7:47. Ei juuri mitään. Mutta :

"Vapaus on muistoista irrottautumista. Vapaus on sitä että päästää oman unelmansa valloilleen."
-Hennig Mankel minusta parhaassa kirjassaan Ajan rannalla

On hetkiä jolloin vielä yli 70.000 kilometrin jälkeen löytää itsestään uusia totuuksia. Juoksijan vapaus on myös rohkeutta juosta juuri niin kuin hyvältä tuntuu. Juuri niin hiljaa tai kovaa, tai juuri niin vaikeassa maastossa tai tasaisella, kunhan se perustuu omaan tuntemukseen - toisella tavalla sanottuna : omiin tunteisiin.

Soitin eilen Onnille. Kerroin avoimesti ongelmastani, joka on seurannut minua kuuliaisesti aina vuoden 2014 tuhannen mailin päättymisestä asti. Tuon puhelinkeskustelun aikana Onni kysyi yhden kysymyksen joka avasi minut ajattelemaan ongelmaani toisin. Onni on tällä hetkellä juuri se minua lähinnä oleva ultrajuoksija jonka kanssa jaan nämä vaikeimmat kysymykset. 
Onnilla on maaginen kyky kysyä tyhmiä kysymyksiä. Tämä ei tarkoita että Onni olisi tyhmä vaan päinvastoin. Hän on nuorempi kuin minä, avoimempi, sopivan analyyttinen etenkin kun huomioidaan hänen kokemuksensa ultrajuoksusta sekä hän omaa perspektiiviä yleisurheilutaustansa kautta niihin harjoittelua koskeviin asioihin, joita ei voi ollenkaan soveltaa ultrajuoksuun.

Kauan sitten aloitin juosta koska itse juoksu tuntui hyvältä. Hyvältä tuntui myös juoksun jälkeen ja pidin myös maisemasta minne juosten nopeammin pääsin. Jossain vaiheessa joku kysyi minulta aionko osallistua hölkkiin. 
Siihen aikaan juoksutapahtumia kutsuttiin hölkiksi. Sana on siis hölkkä ja se joka hölkkää hölkkiä riittävästi numerolappu rinnassa muuttuu nylkyksi. Tämä ihan selvennykseksi nuoremmalle sukupolvelle.
Jokatapauksessa noihin aikoihin kuulin sanan harjoittelu ensi kerran. Siis juoksemiselle piti olla jokin syy - ehkä noina aikoina ei ihminen tehnyt tai uskaltanut tehdä mitään ilman syytä, ei ainakaan mitään turhaa, hyödytöntä tai erilaista. Elimme siis tahraisen seitsemänkymmentälukumme loppua eikä kukaan ollut vielä maannut futonilla puhuen kännykkään.
Aloin juosta enemmän. Osallistuin hölkkiin ja maratoneihin. Opettelin harjoittelemaan kuten oli hyväksi havaittu ja kehittäväksi todettu. Aloin tähdätä tuloksiin, halusin kehittyä paremmaksi.

Onnistuin mutta unohdin itseni.

Parhaat tulokseni ja kokemukseni olen saanut juoksemalla vapaasti ilman harjoitussuunnitelmaa. Ilman pakkoa tai määrän tai tehon ennalta suunnitelmaan kirjoitettua vaatimusta. Vaistonvaraisesti.

Itseni muistaen. Ilon vapaudesta säilyttäen.

"Harjoitteluni perustuu tuntemuksiini (tunteisiini), toisin sanoen haluun kiivetä vuorelle tai löytää laakso. Harjoittelu on itsessään tavoite eikä se saisi olla vaatimus päästä kilpailukuntoon.
Tämä ei ole harjoitussuunnitelma, jota sinä voit seurata. Jokaisella meistä on erilaisia fyysisiä ominaisuuksia, kykyjä ja motivaatiota, ja siksi harjoittelun on sopeuduttava näihin. "
-Killian Jornet Burgada, suomennos Killianin blogista Pasi Koskinen

SIIS HARJOITTELUN ON SOPEUDUTTAVA - EI HARJOITTELIJAN !!!

Harjoitellessaan sopeutuu automaattisesti jos harjoittelun tekee oikein. Jos tekee väärin syntyy jatkuvasti huonoja tuloksia, jatkuvaa väsymystä ja negatiivisuuden tunteita. Vammoja ja leikkauksia sekä lopulta liike loppuu. 
Ei siis enää kehitytä ? Millä mittarilla kehitystä mitataan ? Pelkän tulosparannuksen muodossa vai olisiko jotakin muutakin ?

Minun ongelmani vuoden 2014 jälkeen on ollut että kun olen harjoitellut kuukauden kurinalaisesti ja suuremmilla, niin sanotuilla kehittävillä määrillä, niin muutos negatiivisuuteen on alkanut.
Negatiivisuus ilmenee vastenmielisyytenä juoksua kohtaan. Olen kärsinyt jopa fyysisistä oireista kuten pahoinvoinnista ja päänsäryistä tai loputtomasta väsymyksestä joka ei nukkumalla lopu.
Samaan aikaan muu elämäni ja terveyteni on ollut joitakin poikkeuksia lukuunottamatta balanssissa. Minut on testattu lääketieteen keinoin ja hyväkuntoiseksi havaittu. Muusta elämästäni olen saanut läheisiltäni objektiivista palautetta ja myös kannustusta harjoitteluun siten kun itse haluan.

Jälkeenpäin olen usein tehnyt vertailuja tai analyysejä. Esimerkiksi viime vuonna juoksin Norjassa 137 km viikon jossa tuli hieman yli 4500 metriä vertikaalista nousua. Tänävuonna riitti 100 km ja 3116 metriä, joten niin sanotusta datasta ei minulla ole puutetta jolloin omaan tekemiseensä ei sokeudu.

Mutta kun sokeutuu silti. Unohtaa itsensä ja juoksijan vapauden. Ihminen on kokonaisuus, joka kehittyäkseen tarvitsee kokonaisvaltaista mahdollisuutta sopeutua. Omia heikkouksiaan voi kehittää vain antamalla mahdollisuus itselle kasvuun. Ultrajuoksussa tämä tarkoittaa omien rajojen ymmärtämistä ja kokemusperäisen, itselle itsestä kerätyn tiedon jalostamista. On myönnettävä olosuhteiden ja eri oman elämän ajanjaksojen vaatimukset ja sopeutettava elämäntapa niihin.

Olen kirjoittanut viime aikoina paljon valinnan vapaudesta koska ympärilläni on monta lahjakasta nuorempaa ultraurheilijaa, jotka kehittävät ultrajuoksuaan ja koko elämäänsä haluamiinsa suuntiin. Oma tilanteenikin on parempi kuin vuosiin. On aikaa ja mahdollisuuksia kehittää ultrajuoksuani eli elämäntapaani haluamaani suuntaan. Vapaus on mahdollisuus ja minun tapauksessani ultrajuoksu on osa elämäntapaani mutta vain osa.

Kiitos Onni ! 

IVALO SARJAN 6. OSA - HILJAISUUS

Muuttaessamme todelliseen Pohjoiseen, Inarin Lapin Nellimin kylään, oli meillä Kirsin kanssa kristallinkirkkaana tiedossa, että täällä pärjäävät vain ne jotka ovat itsensä ja ympäröivän luonnon kanssa sopusoinnussa. Vuosi on kulunut ja hetkeäkään emme ole katuneet. Kirjoittaessani tätä varmistin edellisen lauseen paikkansapitävyyden Kirsin osalta. Hän mietti hetken ja sanoi että ei, ei ole kaduttanut. Jatkoi sitten että kampaajalle ei tosin pääse yhtä helposti kuin etelässä ja nauraa kihersi sydämellisesti päälle.

Kävin viikolla keskiviikkona hammaslääkärissä ja perjantaina hammaspuhdistuksessa. Tämä tarkoitti että ajoin Ivaloon menneellä viikolla poikkeuksellisesti kaksi kertaa - yhteensä 168 km. Muita palveluita kun kotikylässä kirjastoauton, erähotellin ja vierailevan terveydenhoitajan lisäksi ei ole. Keskimäärin käymme kerran viikossa Ivalossa kaupassa ja liitämme tähän käyntiin muut asiat soveltuvin osin.
Käydessäni perjantain käynnillä kaupassa ihmettelin levotonta oloani. Suuhygienisti oli kehunut kotihoitoni tasoa ja muutenkin olin normaalin rentoutuneessa tilassa mutta jokin pyrki esiin pinnan alta. Vasta ajellessani kotiin keksin sen yhtäkkiä katsellessani tuttuja Nellimintien erämaisemia ja poroja Vellivaaran rinteellä - hiljaisuus oli Ivalosta puuttunut kokonaan.

Asuimme etelässä haja-asutusalueella mutta sinne tuli sekä valtatie kolmosen liikennekohinoita että valosaastetta lähikaupungeista. Nellim on pääosin vaiti. Läsnä ovat vain luonnon omat äänet ja luonnon vuosittaisen kierron valot, kesällä yötön yö ja talvella mystinen sinisyys. Vain lumettoman ajan alku on tummaa mutta ei mustaa kuraa kuten etelässä vaan Pohjoisen tuulen raikastamaa, talveen nukahtavan luonnon pakkasen kajoa.

Hiljaisuus on katoava luonnonvara maailmasta. Täällä olevaa hiljaisuutta myydään ulkomaille, josta seurauksena on moottorikelkan pärinää ja nuotiolla palelevia turisteja. Kaira on kuitenkin siksi laaja että häiriötä ei synny. Oma lukunsa on revontuliturismi. Nellimissäkin hotellilla on igluja, joihin majoittuvat matkailijat saavat ihastella taivaan tulia. Itse suosin revontulten tarkkailua ulkona, jossa ne voi myös kuulla. Luitte aivan oikein - ne voi todellakin oikeanlaisella säällä kuulla.

Luonnossa voi yleensäkin kuulla mitä erikoisempia asioita jos pysähtyy kuuntelemaan tai ylipäätään kykenee rauhoittumaan kaikesta siitä hermoja kiristävästä kiireen hälinästä mitä elämä suurissa asutuskeskuksissa tarjoaa. Meillä kotona, mutta etenkin mökillä, on jatkuvasti läsnä vain yksi ääni : veden solina. Kotona Nellimjoki virtaa vaihtelevalla intensiteetillä kotirannan ohi Inariin, yleensä ääni on vaimeaa kohinaa. Mökillä Talvituvalla kosken kohina on erilaista riippuen mistä kohtaa tonttia sitä kuuntelee. Joko se hallitsee kohinallaan tai jää taustalle enemmän solisevana. Molemmissa joissa äänen taso ja taajuus riippuu olennaisesti veden määrästä.
Sanotaan että hiljaisuutta voi kuunnella. Tämän voi yleensä tulkita hiljaisuuden etsimiseksi. Luonto harvoin on täysin vaiti, jos muu ei muistuta kuolevaisuudesta niin ainakin korvia kiertävä tuuli. Kun hiljaisuuteen tottuu voi kyetä erottamaan jopa hiljaisuuden eri tasoja. Tämä kuulostaa pelottavalta sille, joka ei uskalla edes kokeilla onko maailmassa muutakin kuin pelkkää keinotekoista kohinaa.
Näin syksyllä luonto alkaa hiljentyä. Metsissä voi kuulla putoavien lehtien havinan lisäksi kuukkelien tirskahduksia tai porohirvaiden puhinoita. Joku satunnainen tiainen jossain oksiston suojissa hakee talvenvaraa sirauttaen vaimeasti . Vesi virtaa uomissaan solisten ja suon ylittävän hirven sorkista kuuluu turpeen moiskahduksia. Lompololla vesilintupoikue tekee viimeisiä lentoharjoituksia vedenpintaa räpsytellen ja kaiken kruunaa kuikan surumielinen nyyhkäisy.  

Juostessani vaaroilla ilman ennakkosuunnitelmaa siirryn automaattisesti vaistonvaraiseen liikkumiseen. Tarkkailen ympäröivää. Valtava maakotka liitelee äänettömästi taivaalla, puiden oksilla on naavaa. Pystysuoran pahdan nousussa polveni kastuvat ja upotan sormeni paksuun, vihreään sammaleeseen ponnistellessani nousumetrejä ylöspäin. 
Askel toisensa jälkeen taittuu kunnes huipulla herään kuuntelemaan. Pysähdyn ja hengityksen tasaannuttua kuulen vain sydämeni lyönnit ja sitten nekin painuvat taustalle. On täysin hiljaista ja juuri sillä hetkellä tavoitan itseni ja oman sopusointuni luonnon kanssa. Välttämättä tähän kokemukseen ei nykyisin aina enää tarvita edes juoksua ja olen siitä sekä hiljaisuudesta hyvin kiitollinen.

---

VIIKKO 36. HARJOITTELU

Ma-Lepo
Ti-11,10 km- 1:13
Ke-Lepo
To-28,41 km- 3:55, illalla kävelyä Kirsin kanssa 5,5 km - 1:13.
Pe-14,31 km- 1:48
La-Lepo
Su-7,61 km- 50:20

yhteensä 61,6 km - 7 tuntia ja 14 min. Detaljit Garmin Connectista tai Stravasta.

Kevyt viikko. Vanha vaiva on tallella eli jos harjoittelen kurinalaisemmin kolme viikkoa niin homma alkaa väsyttämään liikaa (unentarve yli kymmenen tuntia...) tai sitten muuten kyllästyttää. Olo on kuin ylensyöneellä ja juoksu aiheuttaa pahoinvoinnin kaltaista etovuutta. 
Balanssin löytäminen on hankalaa - kuitenkin tiettyyn rajaan saakka nautin vieläkin, joten ei edelleenkään väkisin. Siis ei enää koskaan väkisin.

Palo-Pyhävaaran laella hiljaisuudessa.

Ystävän vneelle telakantekoa Keskimöjärvellä.

Keskimöjärven uittoränni ja koski kuohuu taustalla.

Seuraavan kerran kun pääsen kirjastoon kyselen seuraavien tekijöiden teoksia :

Herta Müller, Annie Proulx ja Vladimir Sorokin

IHAN PIKKUISEN VAAN

LUKIJALLE :

Tervehdys ! Jos luet blogiani ensi kertaa niin ethän tee päätelmiä pelkästään tämän allaolevan tekstin perusteella vaan tutustut kirjoitelmiini laajemminkin.

IHAN PIKKUISEN VAAN

Niin ihan pikkuisen vaan olen katkera. Hiukan olen yllättynyt löytäessäni katkeruuden itsestäni mutta olen sen verran rehellinen, että uskallan julkisesti siitä kirjoittaa. Tänään on yrittäjän päivä almanakassa, joten on tullut aika ylimääräiselle blogikirjoitukselle. Yrittänyttä ei laiteta - ei kai sitten ?

Jotta tulisin ymmärretyksi on kerrottava kaksi esimerkkiä. Ennenkuin kerron yhtäkään valotan tämän kirjoituksen tausta-ajatuksia. 

Olen lukenut viime aikoina monta kirjoitusta, joissa on käsitelty Suomen huippu-urheilun suurta surkeutta tai suomalaisten tasoeroja maailman kärkeen eri urheilulajeissa. 
Kirjoituksissa on selitetty Suomalaisten huippu-urheilijoiden vähyyttä tai tulostasoa sekä yleensä tasoeroa usein mielikuvituksellisista näkökulmista, jopa lapsellisten, täysin sinisilmäisten ajatusten valossa.
Ultraurheilu ja huippu-urheilu ovat osa elämää, joten niistä rehellisesti kirjoitettaessa on otettava elämän kaari laajemminkin käsittelyyn. Suomessa on vasta viimevuosina ymmärretty, että urheilija on ihminen ja menestyäkseen ihminen tarvitsee - niin, mitä ihminen tarvitsee menestyäkseen ?

Amerikassa on mahdollista elää vapauttaan haluamallaan tavalla. Yksilö voi esimerkiksi asua matkailuvaunussa ja tehdä töitä vain juuri senverran että saa sairasvakuutuksensa ja muut välttämättömät menot kuitattua. Tällä tavalla eläen jää aikaa toteuttaa itseään intohimossaan.
Ultrajuoksumaailma tuntee useita urheilijoita, jotka ovat vapautensa kautta nousseet kansainvälisiksi tähdiksi ja luoneet elämälleen puitteet rakastamansa lajin avulla. On voitu opiskella stipendillä tai tehty töitä esimerkiksi kahvibaarissa vain välttämättömimmän eteen. Muu aika on juostu vuorilla ja kehitetty lahjakkuutta kunnes on menestytty kilpailussa sillä tasolla että sponsorit ovat yksilön noteeranneet. Tämän jälkeen tie tähtiin on ollut helpommin saavutettavissa, etenkin kun yksilön henkisen kasvun pohjana on ollut nöyrä asenne ja tyhjästä liikeelle lähteminen. Harrastuksesta on ensin tullut elämäntapa, sitten työ ja lopulta on voitu kokea elämää juuri niin kuin on haluttu.

Toisena esimerkkinä käytän itseäni. Minut munittiin 40-lukulaisten ristisiitoksena kultaiselle kuusikymmentäluvulle jolloin vapautta alettiin Suomessakin arvostaa. Sodanjälkeinen sukupolvi kuitenkin painotti tavallista elämää ja työtä. Piti saada ammatti, auto, perhe, oma asunto ja kesämökki sekä ainakin Aaltovaasi, 24 jakoavainta ja kuusi moottorisahaa. Piti vielä rakentaa yhteiskuntaakin siinä sivussa.
Kasvoin ilmapiirissä jossa ei seikkailtu vaan mentiin virran mukana yleisesti hyväksyttyjen normien mukaan. Isäni tutustutti minua jo varhain kestävyysurheiluun hiihdon merkeissä. Äitini mielestä tennis tai laskettelu olisi ollut hienompaa.
Kamppailin aikani normaalilla elämäntiellä kunnes sairastuin syöpään 28-vuotiaana. Toivuttuani vihelsin pelin poikki ja ryhdyin yrittäjäksi saadakseni valita aikani ajassani. Rakkaasta harrastuksesta, pitkänmatkan juoksusta, tuli pikkuhiljaa elämäntapa ja ohessa vieraannuin minulle tuputetuista elämänarvoista ja osittain myös ympäröivän yhteiskunnan oravanpyörästä valiten oman tieni.

Olen pikkuisen katkera etten saanut valita vapautta aiemmin. Tai ymmärtänyt. Sensijaan en ole yhtään katkera syövälle. Syöpää en koskaan selättänyt vaan toivuin siitä ja opin elämään sen jälkeistä aikaa. Jos joku lukijoista ajattelee : "taas se kirjoittaa siitä syövästä", niin kehotan juoksemaan ensin edes senverran kuin minä ja samalla myös luopumaan uraputkista. Senjälkeen onkin sitten hieman toisenlaiset ajatukset - toivottavasti...

Tänään yrittäjän päivänäkin työtätekevät maksavat palkastaan huomattavasti isompia eläkemaksuja kuin menneet sukupolvet. Suuret ikäluokat sanovat puolustukseksi usein että ennen oli aina työtä tarjolla. Minä lisään siihen että niin oli  ja oli myös riittävästi hulluja, jotka uhrasivat elämänsä pelkkään työntekoon.
Suuret ikäluokat peräänkuuluttavat yhteiskuntavastuuta. Suomessa on iso joukko poliitikkoja, jotka kokevat että koko Suomi ja suomalaiset ovat eräänlainen keskeneräinen markkinoille päästetty sovellus, jota pitää jatkuvasti kehittää niin että se palvelee yhteistä etua.
Minä kysyn että mitä yhteistä etua ? Ystävä jäi etelässä työttömäksi, ilmottautui työnvälitykseen ja työvoimatoimisto otti ensikerran yhteyttä kolmen kuukauden päästä. Suomessa on tällähetkellä ainakin 15000 turvapaikanhakijaa odottamassa maasta poistamista, kuka maksaa lomamatkasta laskun ? Hoitotakuu ei toimi. Tieverkko rapistuu ja julkinen liikenne takkuaa syrjäseuduilla. Poliisille ei mahdollisteta tehtäviensä tasalla pysymistä edes lainsäädännön keinoin. Kiinteistövero nousee. Jatkanko ?  En. Mitä helvetin yhteistä etua ?

Huippu urheilu ja ultraurheilu elämäntapana vaatii kaiken. Ei ole olemassa mitään muuta elämää kuin elämä, joka palvelee yksilön urheilullisia tarpeita jos aiotaan voittaa. Huipulla ei eletä kauniista kuvista huolimatta normaalia elämää vaan ainoastaan urheilijanelämää.
Suomen "kaikki pelaa"- ja "oijoi tuliko pipi"- asenteilla lahjakkuuksista ei kehity huippuja. Lahjakkuuden on annettava yrittää olla paras. Häntä on tuettava ja hänelle on luotava sellainen asenneilmapiiri jossa hänellä on mahdollisuus kehittyä urheilijana. Ihmisenä hän kehittyy siinä sivussa jos se hänelle suodaan tai sitten ei mutta ennenkaikkea hänen tehtävänsä on voittaa.
Suomessa ei ymmärretä että koko maailman huippu-urheilun taso tai tulostaso yleensä perustuu poikkeuksellisten lahjakkuuksien kykyjen täysmittaiseen hyödyntämiseen. Urheilijan on annettava urheilla. Siviilityöuran, opiskelun tai vaipanvaihdon tulee tapahtua urheilun ehdoilla. Kaikkea ei maailmasta voi saada yhtäaikaa, joten parhaiden vuosien kuluessa kaikkien on oltava hereillä.

Suomen huippu-urheilijoista suurin osa tekee töitä urheilunsa ohella ultraurheilijoista nyt puhumattakaan. Ultrajuoksua ei edes noteerata liittotasolla huippu-urheiluksi vaikka se sitä vaativuudessaan on joskus enemmänkin kuin perinteinen pesäpallo tai muu menneen talven Suomi-Ruotsi ottelu. Raha jää liittoihin ja niiden byrokratiaan eikä kohdennu urheilijan urheilun tukemiseen. 
Yleinen kansallinen ilmapiiri Suomessa urheilua kohtaan ei ainakaan kaikilta osin tue yksilön kehitystä urheilijana. Osa vanhemmista uhraa kaiken junioriensa hyväksi kun taas osa laittaa einestä mikroon ja muu aika ollaan porukalla sohvalla persettä leventämässä tositeeveen ääressä. Tarkoitan tällä rivoudella, että suomalaiset eivät enää ole todellakaan mitään ulkoilukansaa isolla joukolla, urheilukansasta nyt puhumattakaan.
Liikkumisen kansanterveydelliset hyödyt ovat kuitenkin kiistattomat. Eihän tätä normaalielämän kikypaskaa kukaan jaksa jos ei välillä haukkaa happea hikiliikunnan muodossa. Ja esikuvia liikkumiseen tarvitaan. Tässä kohtaa huippu-urheilijat ja muut elämäntapaliikkujat nousevatkin esiin osittain käyttämättömänä voimavarana.

Tänään yrittäjän päivänä olen myös pikkuisen katkera ettei minulle yrittäjänä suoda mahdollisuutta työllistää ihmisiä jatkossa haluamallani tavalla. Ajatellaan että tulevaisuudessa itse yksin tekisin pitkää päivää ja se siitä, kun taas tähän mennessä olen kyennyt tarjoamaan työtä kahdelle muulle itseni lisäksi.
Minua ei kuitenkaan enää kuseteta eikä viedä kuten litran mittaa tai pässiä narussa. Minä jo kauan sitten otin tavoitteekseni että vähemmän on enemmän. Olen kuitenkin pikkuisen katkera vanhemmilleni siitä asenneilmapiiristä jossa minua koitettiin tukahduttaa nuorena. Pikkuisen katkera siitä että minulle esiteltiin työ-, tavara- ja urakeskeinen maailmankatsomus. Sanottiin että mitä sitä semmoista, että ei siten voi elää ja että töihin vaan tai lukioon ainakin, niin saat paremman ammatin. Ammatin ? Elämän minä halusin !

Kaikki on osallani ollut jo kauan hyvin. Saan tehdä mitä haluan enkä totuuden nimessä voi unohtaa vanhempien minulle jättämää henkistä perintöäkään. Äiti sanoi että pärjään aina ja isä sanoi että poika tekee mitä haluaa. Sinänsä hyviä lähtökohtia, vaikka heiltä jäljelle jääneitä Aaltovaaseja ja jakoavaimia ei syödä voikaan.

Eräs yrittäjätuttuni harmitteli kauan sitten että "kun ei saa enää sitoutunutta työvoimaa". "Kaikki haluavat tehdä töitä kuusi kuukautta ja lopun ajan kiipeillä Himalajalla." Voi kun olen onnellinen että monet nuoret ovat tämän ymmärtäneet ! Rohkaisen heitä tekemään omat valintansa ja voi ne valinnat tehdä onnistuneesti vielä hiukan vanhempanakin teuraana.
Kuuden päivän juoksuissa olen tavannut tunnettuja ultraurheilijoita joiden taustaa Suomessa ei tunneta tai ymmärretä, nähdään vain tulokset. He eivät omista juuri mitään muuta kuin vaatteet päällään ja tekevät satunnaisia töitä rahoittaakseen kilpailumatkansa. Näinkin voi elää ainakin niin kauan kun siitä kokee jotakin saavansa. Elämässä onnistumiseen ei siis ole olemassa yhtä yksittäistä sapluunaa tai kaavaa vaikka monet ihmiset niin uskovatkin.

Olen siis ihan pikkuisen vaan katkera ja sen myöntäminen tekee hyvää. Kaikki kokemani lujittaa uskoa että olen oikealla tiellä ja aion sillä myös pysyä.

Blogini nimi on sanaleikki, ymmärtääkseen täytyy ajatella itse.

RAJAPYYKKIÄ

Tuntureilla ja vuorilla ihminen väistämättä kutistuu oikeaan kokoonsa. Juostessaan korkealla vaativilla kivisillä rinteillä voi myös kasvaa ihmisenä. Tiedon ja taidon rajat ohitettuaan menettää tajun ajasta ja muuttuu, löytää henkisyytensä ja yhteyden luontoon oman liikkeen luonnollisen rytmin kautta.
Ultrajuoksussa rikotaan henkisiä ja fyysisiä rajoja usein sen kummemmin asiaa pohtimatta. Raja on perinteisesti koettu rajoitteeksi, jonka ylittämistä tavoitellaan tietämättä kuitenkaan tarkasti missä tai mikä se raja edes on - kenen asettama raja ?
Minua kiinnostaa alati ympäristön minulle asettamat perinteiset rajat. Olen rikkonut niitä jo yli kaksikymmentä vuotta - siksi uskallan niistä kirjoittaa. Yleisin minulle asetettu raja on iän mukanaan tuoma. Jos olet jo sen ja sen ikäinen et enää voi... Miten niin ? 
Olen hyvin tietoinen iän asettamista fyysisistä esteistä mutta henkisiä rajoitteita vastaan taistelen joka päivä. Haluan juosta vanhemmitenkin vapaasti ja myös korkeilla tuntureilla sekä vaativassa maastossa. Siitäkin huolimatta että narisen kankeuttani tai joskus väsyn. Miksi siis lakata yrittämästä ?
Perinteinen kaava vanhenevasta kestävyysjuoksijasta, joka on höylännyt kehonsa ja päänsä sileällä asvaltilla tylsäksi, on kuin tehty minulle rikottavaksi. Juuri tästä syystä nyt 53-vuotiaana olen lopettamassa monipäiväjuoksut sileällä ja siirtymässä poluille fiilistelemään. Tasainen on tylsää enkä halua tulla munillani rullaavaksi sahapukiksi. Tällä tarkoitan voima- ja kimmoisuusominaisuuksien lopullista kadottamista, mikä väistämättä tulee eteen jos jyystää riittävän kauan tasamaata, myös kilpailuissa.
Olen hyvin tietoinen että tuskin menestyn polkujuoksukisoissa, mutta en aio niihin menestymisen takia tulevaisuudessa osallistuakaan. Vanhaa pappaahan aina hivelee, jos joku poikakolli tukehtuu ylämäkeen rinnalla tai jää joskus jälkeenkin. Sitäpaitsi nuorissa on tulevaisuus - esimerkkiä periksiantamattomuudesta on mukava edes yrittää antaa.
Polkujuoksuun ei voi suhtautua perinteisesti pelkästään aika kautta matka katsannolla. Nylkyille voi olla utopiaa, että kymppiin menee aina yli tunti - hidasta he sanovat ja kaatuvat ensimmäiseen juurakkoon. Harjoitustuntimäärä ja vertikaalinen nousu plus kilometrit antavat jo enemmän perspektiiviä maastossa rypemisestä ja sen vaativuudesta. 
Harjoittelemalla luonnossa myös olen siellä. Mikä suuri rikkaus täällä kotiamaisemissa onkaan kiivetä ylös vaaroille samalla huomioiden luonnon kiertokulkua ja vivahteita. Jotenkin ahdistaa perinteinen maantierunkkaus, jossa tuijotetaan kelloa kuin raamattua ja juostaan joka päivä sama tasaraha tasaisella asvaltilla. Helvetin yksitoikkoista !
Viimeiset kaksikymmentä vuotta olen vuosi vuodelta tiukemmin panostanut kaikkeen muuhun paitsi leipätyöhön. Kun nyt palasin perinteiseltä Käsivarren Lapin ja Norjan juoksuleiriltä nautin täysin siemauksin tunteesta, että vihdoinkin olen tilanteessa jossa minun ei tarvitse palata syysleiriltä etelän helvettiin vaan kotiin toiselle puolen Ylälappia. Norja ja Suomen suurtunturit ovat vain reilun 500 kilometrin päässä ! Polkujuoksijan paratiisi !
Vanhenevana juoksijana nautin myös Pohjoisen kunnon talvesta. Tämä mahdollistaa aerobisen kunnon hoidon suksilla ja lumikengillä vähentäen samalla iskutuskuormaa jaloille. Olen todennut Nellimissä vuoden asumisen jälkeen olevani luonnostaan huomattavan paljon paremmassa kunnossa juurikin maastojuoksun ja muun metsäliikunnan ansiosta. Nousumetrimäärää täällä tulee luonnostaan, myös maantiellä, joten se palvelee vanhempaakin teurasta erittäin hyvin.
Polku- ja vuorijuoksussa etsitään ja ylitetään omia rajoja, mutta tärkeintä on oppia erottamaan omat ja olosuhteiden asettamat rajat, tiedettävä missä ne milloinkin menevät ja etenkin toimittava huomioitujen rajojen mukaisesti. Tämän oppiminen antaa mahdollisuuden saada itsestään kaiken irti.
Ja kaikki mahdollinen pitää saada irti - itsestä ja koko elämästä !!!

ONNITTELUT MARKO MATTILALLE ja muille UTMB-kisan juosseille. 

UTMB-kisan sivut

Kisan kakkosen kisadata Kilian Jornet Burgada in UTMB

Marko Mattila in UTMB

VIIKKO 35.

Ma- Heligskogen Steinbakken up och ner 14,34 km - 3:22
Ti- Saana ympäri sumussa ja huipun kautta saunaan 12,54 km - 2:15
Ke- Malla kolmenvaltakunnan pyykille tuvan kautta ja takaisin 26,14 km - 4:05
To- Kilpisjärvi Saanan pohjoispuolen tuttu verryttelyreitti 8,22 km - 1:05
Pe- Hetta Jyppyrän polkuja 11,35 km - 1:28
La- Kevon reitin alkua mukailtuna 13,09 km - 1:43
Su- kotona Nellimissä vaarat 14,93 km - 1:56

viikko yhteensä 100,5 km - 14 tutnia ja 25 minuuttia - vertikaalista nousua 3116 metriä

ELOKUUN SUMMAUS

Juoksua 218,5 km - 30 tuntia ja 9 minuuttia - vertikaalia erityisemmin keräämättä 5704 metriä 
(sole vielä mithän...)

KUVIA HARJOITUSTEN REITEILTÄ

Ensimmäinen allaolevista kuvista kertoo yksiselitteisesti miksi juoksen mielelläni asvaltin ulkopuolella. Kauneus on katsojan silmissä mutta uskon että ymmärrätte mitä tarkoitan.

Toinen kuva esittää ahman jääkaappia. Korkealla rinteillä juostessa löytää joskus harvinaisuuksia. Kallon takana oli haiseva luola, joten en häirinnyt enempää kotirauhaa.

Kolmas kuva on Kevon kanjonin reitin esileikistä hiekkaharjujen kupeesta, äkkikatsomalla ei uskoisi maiseman olevan suomesta.

Neljäs kuva on ruskaa veden alla samoissa maisemissa myöhemmin.

Viides kuva on sommiteltu hämäräksi mutta tausta kavaltaa että ollaan korkealla Palo-Pyhävaaran näköalapaikalla kotimaisemissa Nellimissä, Inarinjärvi se sieltä pilkistää.

Kaksi ensimmäistä kuvaa  Nikon D3300 ja kolme seuraavaa Samsung kännykkäkamera.

SUOMEN PISIN POLKUJUOKSUKISA - VIELÄ EHDIT MUKAAN - KLIKKAA TÄSTÄ !

HENKÄYKSIÄ

Lukitsen matkailuauton oven Norjan Heligskogenissa joen rannalla. Tänään menen muka kevyemmin tunturiin. Ylitän tien ja moottorikelkkareitti alkaa kääntyen heti vasempaan eli loppuu minun kohdallani samantien. Suoraan pöpelikköön ja nousu alkaa. 
Katson puurajan jälkeen ylös jyrkänteelle. Elämä tällä jyrkällä rinteellä on pelkkä henkäys. 2,8 kilometriin tulee vertikaalista nousua 681 metriä. Reilun tunnin kiipeily ja korkeusmittari näyttää 983 metriä. Nyt voisi vähän juostakin, pois maitohappoja ja muuta mukaan kertynyttä ahdistusta. 
Seikkailen ylängöllä aikani, osa on tuttua ja osa tulee tutuksi. Kuinka monta kertaa aikaisemmin olen tehnyt tämän saman ? Pakannut juoksureppuun urheiluteippiä, sidetaitoksia, eväät, kartan, kompassin, toisen takin, pipon, hanskat ja kännykän ja noussut omin jaloin jonnekin lumisten gaissojen korkeuksiin, täydelliseen yksinäisyyteen.
Alan väsyä. Vanhemmiten en enää toivu päivästä toiseen näistä reissuista kuten ennen. Kankeus aamuisin vaivaa aina silloin tällöin mutta vielä jalka nousee. Keskityn alasmenoon kivikossa jossakin yli kilometrin korkeudessa ja haen katseellani Steinbakkenin päällä olevaa jokiuomaa. Tiedän siitä laskeutuvan pystysuoran ja vanhan polun alas entiselle Naton tukikohdalle tienvarteen. 
Äkkiä havaitsen pari ihmishahmoa muutaman kilometrin päässä kulkureitiltäni viistosti vasempaan. He heiluttavat käsiään ja minä vastaan tervehdykseen. Alasjuostessani he heiluttavat edelleen, joten muutan suuntaa ja juoksen heidän luokseen kysymään onko kaikki kunnossa.
Norjalainen pariskunta on kovasti kiinnostunut. Heillä on mökki joella alhaalla ja he haastattelevat heille harvinaisen kulkijan tarkkaan. Mies kertoo hyvällä englannilla, että he hyvin harvoin tapaavat ketään täällä retkeilyreittien ulkopuolella. Nainen kertoo nauraen, että mies väitti kivenkovaan ensin minun olevan poro, kunnes vaimo kysyi oliko mies milloinkaan nähnyt porolla sinisiä housuja. Mihin me miehet joutuisimmekaan ilman näitä vaimoja ?

Heitetään löylyä. Istun Kilpisjärven Retkeilykeskuksen kellarisaunassa löylymittarin vieressä. Mittari näyttää 20 astetta. Joku on harrastanut huumoria, sillä saunassa on ainakin 80 astetta. Kaikki löylyssäolijat kyyristyvät kipakan kuumuuden alle.
-Siellä on sade ja sumu nyt, löylymies sanoo.
-Olitteko Saanalla, kysyy toinen mies.
-Oltiin. Näittekö sitä hullua joka juoksi siellä ? Se tuli sieltä jostain jyrkänteen puolelta yhtäkkiä reitille. Sumua oli niin ettei eteensä nähnyt. Se vaan pysähtyi siihen, puki mustan takin päälleen ja laittoi vielä hanskat ja piponkin. Sitten se joi jotain pullosta ja lähti huippua kohti. Me vaimon kanssa yritettiin huitoa mutta ei se mitään tajunnut, painoi vaan juosten menemään.
-Kaikenlaisia sitä onkin, eksykö se sinne ?
-Ei. Se tuli juosten meidän ohi ennen sitä jyrkkää kohtaa mistä ne portaat on otettu pois. Me kysyttiin onko sillä piikkarit mutta se sanoi että tavalliset maastolenkkarit vaan. Ja sitten se hävisi koivikkoon. Ihmeteltiin että miten se pysyy pystyssä.
-Oli siellä karmea keli, luntakin oli laella.
-Talvi tulee ennen ruskaa ?

Hengitän höyryä hymyssä suin, nousen lauteilta ja lähden ulos jäähylle. Miehet jäävät turisemaan säästä.

Saunalenkin alussa Saanan ympäri näin että alkaa todennäköisesti etelästä satamaan. Saana näytti Norjan gaissojen jälkeen jotenkin vaatimattomalta mutta kauniilta. Nousin viistosti koilliskulmalta kun taivas pimeni. Korkeusmittarin näyttäessä 800 metriä tein päätöksen että jos retkeilyreitti ei tule viidessätoista minuutissa oikealta vastaan niin otan kompassin ja lähden alas länteen tuttujen harjanteiden kautta.
Reitti tuli viidessä minuutissa mutta silloin en nähnyt enää kuin viisitoista metriä eteeni. Vauhti oli hidastunut sumussa kompuroidessa. Laitoin toisen takin, pipon ja hanskat. Otin geelin, join vedet pois pullosta ja käännyin huippua kohti.
Korkeusmittari näytti jo tuhat metriä. Tiesin että ei se huippu ole enää kaukana. Jos reittiä ei olisi ollut olisin kääntynyt jo kauan sitten alaspäin. Tuntemattomaan tunturiin en olisi edes lähtenyt siinä sumussa.
Kirjoitin huipulla nimeni kirjaan ja juoksin alaspäin reittiä pitkin. Mietin että tässä kelissä niitä vahinkoja tulee, kivet olivat tosi liukkaita mutta hain pidon reitin vierestä ja sovitin vauhdin tilanteeseen sopivaksi.
Ohitin pari pariskuntaa josta toiset kyseli onko piikkareita. Oli kielenpäällä ettei tämä mithän pikajuoksua ole mutta olin ihmisiksi. Ihan lopussa irvistelin metsähallituksen remonttimiehille että onko makkaraakin tarjolla kun kerta olivat tehneet vanhoista aluspuista komeat tuletkin valmiiksi. Viisasteltiin siinä hetki poikain kanssa. Täytyy olla turisteille lämmitetyt polut ettei vaan tule reklamaatioita. Niinkuin ne kiinalaiset teki, joiden mielestä revontulia olisi pitänyt olla heinäkuussa.

Kilpisjärven kaupassa kuulin sattumalta kun kassa jutteli jonkun kanssa Tsahkaljärven lyhyestä reitistä, jota on nyt kunnostettu ajamalla sinne soraa. 
Muistan hyvin kun vuosia sitten olin syömässä Kilpisjärven retkeilykeskuksella. Minulla oli Endurancen takki päällä kun hain kahvia jälkiruoaksi ja istuessani alas tuli naapuripöydästä mies kysymään että saako vaivata kun näytän kuulemma siltä että olen ollut tunturissa. Meinasin sanoa että olen ollut tunturissa usein ja aina palannut sieltä milloin minkäkin näköisenä ja että olen myös tavannut tunturissa monennäköistä kulkijaa ja että en edes tiedä miltä pitäisi näyttää siellä tunturissa mutta sain oltua silloinkin ihmisiksi.
Kävi ilmi että pöytäseurueessa oli metsähallituksen edustajia, joille oli tullut pöytäkeskustelua paikallisten päättäjien kanssa retkeilyreiteistä. He halusivat tuoretta mielipidettä samantien. Kerroin silloin ehdotuksiani siitä, että ainakin lähireittejä voisi kunnostaa esimerkiksi sorittamalla ettei maasto kuluisi niin paljon.

-Ja me ei mithän soraa täällä Enontekijöllä ruveta turistien poluille sirottelemahan puuskahti eräs pöydässä istuvista päättäjistä.

Henkäisin kaupassa syvään. Niin se aika kuluu ja reitit sen myötä. 
Kilpisjärvi ei ole ainoa Lapin kunta jossa ei päästä oikein mistään yhteisymmärrykseen kun yhteinen etu ei olekaan yhtä iso kuin pelkkä oma henkilökohtainen.
Tosiasiassa Levin ja muiden monien pintapaikkojen voimakkaat satsaukset myös retkeily- ja luontoreittien palveluihin alkavat näkyä turistien vaatimuksissa koko Lapissa. A.E. Järvisen perillisiä ja muita nokinyrkki-Selmejä on entistä harvemmassa. Mukavuudenhaluinen nykyihminen kun mieluummin hippaisee lyhyen päivämutkan goretexeissään ja pornoilee illalla jo ihan muualla kuin rakotulilla tai vaellusteltan absidissa.

Lapilla on paljon annettavaa kun tarkastellaan jopa koko maailmanmenon suuntaa. Itse täällä asuvana pidän suorastaan lapsellisen tietämättöminä niitä eteläsuomen ihmisiä, jotka näkevät pelkät kylmät jängät ja itikat.
Ostaisitko sinä kaksi litraa Pallaksella pullotettua ilmaa a´ 19,90 euroa ? Jouni Auran yritys Lively Air pullotta ilmaa ja myy sitä Kiinaan. Kovan talouskasvun myötä kiinalaisilla on varaa ylellisyystuotteisiin ja heille puhdas ilma on juuri yksi tällainen tuote. Puhtaan ilman, tilan ja etenkin hiljaisuuden markkina kasvaa. Yhä useampi kaipaa eroon suurkaupunkien meluisista saasteista ja Lappi tarjoaa puitteet kaikelle tälle.

Juostessani yksin pitkin loputtomia tunturijonoja tulee usein mieleen että niin kovin monen ihmisen elämä tuntuu puristuvan perheen, työn ja lähikaupan kolmioon. Tätä kolmiota tukevat useimmilla hyvät harrastukset mutta sittenkin. Oletteko harrastaneet matematiikaa ?
Henkäiskää syvään ja istukaa alas tyhjän paperin äärelle. Piirtäkää siihen aikajana. Janassanne on ne pystyt päätyviivat eli se ei ole ääretön. Rustatkaa janan alle vaikka luku 75 ja janan päälle omia ikävuosianne merkitsevä luku. Arvioikaa sitten missä kohtaa janalla olette menossa, se 75 vuosiksi kirjoitettuna on suomalaisten oletettu elinikä hiukan pessimistisesti esitettynä.
Miltä näyttää ? Onko aika alusta tähän päivään sujunut niin ettei teidän tarvitse olla ylpeästi kateellinen. Ja entä miten ajattelitte sen loppuosan sujuvan ?
Älkää tulko minulle sanomaan, että katsoessanne alkuräjähdyksestä hiljattain otettua valokuvaa voitte tosissanne väittää valon matkanneen juuri näin kauan juuri sen kameran eteen jolla tuo kuva otettiin. Ja että te nyt seuraatte maailman syntyä paraatipaikalta katsoessanne tuota kuvaa.
Älkääkä tulko sanomaan minulle kuten tähtitieteilijät, että henkilö joka uskoo Jumalaan ei kuulemma pääse eroon tunteistaan. Ei kykene näinollen tieteelliseen, rationaaliseen eikä mahdollisesti myöskään edes objektiiviseen ajatteluun maailmasta, ajasta ja kaiken synnystä.

Vaellatte elämässänne sitten tikkureitillä tai kuten minä, pääosin merkittyjen reittien ulkopuolella niin paljastan teille salaisuuden : molemmat reitit johtavat samaan viimeiseen pisteeseen. Siinä pisteessä vedätte viimeisen henkäyksenne. 
Voitteko silloin rehellisesti irrottautua kaikista tunteista ja hyväksyä aikajananne mitättömyyden ilman uskoa tai edes toivoa paremmasta, uudesta elämästä. Ettehän vain sano, että voi kunpa olisin tehnyt vähemmän töitä, voi kunpa olisin ollut perheeni kanssa enemmän ja voi kunpa olisin eläessäni uskonut edes johonkin etsien uusien kokemusteni kautta sisältöä menneisiin päiviini.

VIIKKO 34.

Ma- 8,23 km - 48:42, kotona tiellä Paksuvuonolle
Ti- 10,44 km - 1:22, Tankavaara Jorpulipää
Ke- 19 km - 2:28, välitunturit Sarvisoivi
To- 8,43 km - 1:07, välitunturit Haapavaara
Pe- Lepo / 4 km kävelyä Heligskogenissa kumisaappaissa
La- 17,59 km - 3:34, Riphogaissi ja Rihpojärven laakson kierros, ylhäällä lunta ja tuulta
Su- 27,36 km - 3:34, Lavkarittet, Lavkavarri; aurinkoa

Yhteensä 91 km - 12:47 - vertikaalista nousua 2,571 km
Kartat ja detaljit blogin oikeasta yläkulmasta Garmin-connectista tai täältä.

 

VALKOISTEN PILVIEN SEURASSA

Lapin kesä kääntyy kohti loppuaan. Eino Leinon runon kuva on niin synkkä, todellisuudessa täällä on ollut hieno kesä, lyhyt mutta lämmin ja vähäsateinen.
Minun kesäni on ollut työteliäs. Olen nyt viikon verran levännyt valmistuneiden rakennus-, remontti-  ja järjestelyprojektien jälkeen tyytyväisenä. Järjestys kotinurkissa ja mökillä alkaa olemaan hyvällä tolalla ja se mikä on kesken saa odottaa.

Valmistautuminen PUF Nivala 2017 kilpailuun ei ole sujunut. Kuntouduin Unkarin jälkeen nopeasti kunnon vielä kohotessa mutta sitten fyysinen ja työntäyteinen kesä vähällä harjoittelulla on romahduttanut juoksukunnon.
Motivaatio harjoitella on ollut huono ja juoksu osittain väkinäistä pakkoa, joskus jopa fyysistä pahoinvointia aiheuttavaa. Olen sitten antanut olla - aikansa kutakin. Kuten olen monasti aiemmin todennut : juoksun täytyy tulla itsestään silloin kun lopputuloksesta aikoo saada hyvän.

Lapin kolttakulttuurisäätiö ja Lapin ortodoksinen seurakunta järjestivät Pyhän Trifonin pyhiinvaelluksen 18.-20.8. Osana tätä oli Nellimin perinteinen kyläjuhla, johon osallistuimme Kirsin kanssa sekä talkoolaisina että juhlijoina. Tällainen kyläjuhla lisää yhteisön yhteenkuuluvuutta ja sitä tärkeintä : toisen ihmisen muistamista. Kodissamme on Pyhän Trifonin ikoni, vaikka emme ortodokseja olekaan. Petros Sasakin maalaamassa kuvassa on teksti :

Veljet, älkööt luottamuksenne Jumalaan heikentykö !

Tämän viikon maailman tapahtumien valossa tuo lause on ajankohtaisempi kuin koskaan. Juostessani Haapakurun hiljaisuudessa lauantain lempeässä sateessa en edelleenkään voi olla ihmettelemättä kuinka heikolla perustuksella monen ihmisen elämä lepää ja kuinka huonosti he kestävät elämän vaikeuksia sekä maailman jatkuvaa pahuuden mellakkaa.
Mielestäni ei voi olla niin että yksittäisistä vakivallanteoista ihmisiä vastaan syntyy uutta väkivaltaa tai mediassa paisuteltavaa yhteisöllistä surua, vaan elämän pitäisi jatkua kohti hyvää päivästä päivään. Mitään yksittäistä valmiustilaa nostamalla ei maailmasta tule parempaa paikkaa vaan jokaisen tulisi hoitaa oma ruutunsa kuntoon ainakin elämänarvojen osalta ennen osallistumista johonkin jonkin asian globaaliin vastustamiseen.
Jos jotakuta tympii Jumalan mainitseminen tässä yhteydessä niin totean että yksin hän ei pelasta ketään. Vaaditaan uskoa tulevaisuuteen ja inhimilliseen hyvään. Muuten alamme kytätä toisiamme ja luottamuksen sijasta leviää pelkkää pelkoa.

Viime vuosina tasaisesti Eurooppaa matkanneena en voi kuin ihmetellä suomalaista "lintukoto"-ajattelua eli eihän täällä mitään voi sattua- tyyppistä mantraa. Koska haluamme olla aktiivinen osa Eurooppaa jaamme hyötyjen lisäksi myös vaikeudet. Tästä syntyy usein ristiriitoja sillä vieläkin on olemassa niin sanottu suomalainen pohjavire.
Suomalainen pohjavire juontaa alkunsa ajalta jolloin suuria saloja asutettaessa joessa alavirtaan joutuneen lastun alkuperä käytiin selvittämässä kirveen kanssa yläjuoksulla. Ajatuksella että asuuko täällä joku muukin perkele ! 
Tästä kun vedetään suora yhteys nykypäivään niin rehellisesti sanoen suomalaiset sietävät huonosti muita ihmisiä jatkuvassa vuorovaikutuksessa ympärillään. Tämä näkyy myös täällä Lapissa Saamelaiskysymyksiä ratkottaessa - ei oikein ymmäretä että juurikin Saamelaiset ovat alkuperäisiä suomalaisia ja jopa euroopan mittakaavassa ainoa alkuperäiskansa, jonka euroopan unioni on hyväksynyt toisin kuten Suomi itse !
Valitettavasti olen Linkolan kanssa samaa mieltä että meitä on maailmassa liikaa mutta myönnän että en tiedä kuka saa pääluvun päättää täällä maan päällä joten annan olla ottamatta enempää kantaa. Oikeasti tiedän eli uskon Häneen, joka pääluvun päättää. Uskon myös että Hän ohjailee kohtaloitamme varsin sujuvasti mutta itse emme sitä aina ymmärrä. Maailmasta vielä rauha löytyy rauhaa etsivälle eikä vähiten täältä - nykyiseltä kotiseudultani. Rauha löytyy luonnosta, ei tarvitse kuin katseensa kohottaa niin on heti valkoisten pilvien seurassa.


Valkoisten pilvien seurassa

Kolmikymmenvuotiaan elinvoima on väkivahva,
hänen rinnassaan on selkeä tieto oikeasta ja väärästä.
Kuusikymmenvuotiaan ruumis on ikäloppu, 
hänen jäsenensä hädin tuskin toimivat enää.
Mutta viides vuosikymmen on juuri sopiva aika vetäytyä joutilaisuuteen.
Vuosien mittaan olen oppinut tuntemaan kohtaloni,
ja sydämeni on huoleton: minusta ei ole puuhamieheksi.
Kun näen viiniä, haluan yhä juoda,
kun kiipeän vuorelle, voimia riittää vielä.
Minähän elän parhaita vuosiani
ja jatkuvasti vietän hetkiä
valkoisten pilvien seurassa.

Po Chüi 

 

Talvitupalompolossa ilta tummuu.

VIIKOT 32 ja 33

Ma- kävelyä soilla 4 tuntia
Ti-Pe- taukoa
La-Su- kävelyä soilla ämpärin kanssa tuloksellisesti

Ma- lepo
Ti- 6 km - 38 min. 
Ke- 7,47 km - 50 min.
To- 8,41 km - 1.09.
Pe- lepo
La- 11,06 km - 1.10.
Su - 5,26 km - 36.54
yhteensä juoksua 38,2 km eli 4 tuntia ja 24 minuuttia.

Nellimin kyläjuhlat.

Sadon loppu on meneillään, kuvassa puolentoistatunnin työn tulos - ei huono.

KLIKKAAMALLA KUVIA NE SUURENEVAT JONOON KATSOTTAVIKSI.