KOHTAAMISIA

Matkustaessani pois Lapin kotiseudultani harvoin menen itsestäni ulospäin vaan pikemminkin sisäänpäin. Kaukana tutuista ympyröistä näen itseeni helpommin, ehkä kyse on jonkinlaisesta vapautumisesta. Tiedän kuitenkin paljon ihmisiä, jotka eivät koe oloaan mukavaksi matkustaessaan. Nämä ihmiset kaipaavat heti työtään tai työkavereitaan, perhettään tai vaikkapa sitä tuttua lähikauppaa. He ovat matkustaessaan joutuneet pois mukavuusalueeltaan. Kyse voi olla myös etäisestä pelosta, he eivät halua nähdä itseensä, koska pelkäävät sieltä paljastuvia asioita ja tunnekuvia. Valitettavasti nämä ihmiset eivät elämässään pääse mihinkään ainakaan itsensä kanssa, eivät löydä itsestään uudenlaisia voimavaroja - puhumattakaan eletyn elämän rikkaudesta.
   Eletyn elämän rikkauteen kuuluu panostus aikaan, mihin aikasi käytät. Ajankäyttö on tietyllä tapaa absurdia, koska aikaa on vain rajoitettu määrä käytössä. Jos minä väitän käyttäväni aikaani itseni kehittämiseen on tuo aika jostain muusta toiminnastani pois. Ajattelen ajasta nykyisin kuten Billy Pilgrim (Kurt Vonnegut; Teurastamo 5) : Kaikki mennyt aika on tuolla jossakin kuten myös jo tulevakin. Mihin en voi vaikuttaa, sen hyväksyn tinkimättä. Kun olen mennyt pois minusta tulee osa aikaa, sillä aika on muistoissamme ja sydämessämme.
   Ultrajuoksukauden nyt päättyessä mietin loputtoman toiston mielekkyyttä. Elämänsä vuosista ei voi saada kovin erilaisia jos kauden päätyttyä ilmoittautuu heti uusiin kilpailuihin ja sitten harjoittelee niitä varten vimmaisen tavoitteellisesti. Sitäpaitsi olen elämässäni ottanut ehkä ratkaisevan askeleen ajatellen tulevia vuosiani. Kirsin hellämielisen mutta tiukan painostuksen tuloksena olen liittynyt Ivalon kansalaisopiston kirjoittajapiiriin. Kerran viikossa kokoonnumme kirjailija Seppo Saraspään ohjauksessa Ivalon kirjastolle poistamaan kirjoittamisen esteitä. Mukana piirissä on jo julkaisseita ja tulevia julkaisijoita. Itse haen paikkaani aktiivisesti. Olen ensimmäisen kotiläksyni kirjoittanut ja palaute on ollut enemmän kuin kannustavaa. Kirjoittamiseen minulla on sisäinen pakko. On tarina, joka ansaitsisi tulla julkaistavaksi. Kriteerit ovat itselläni tiukat, jonkun on kiinnostuttava siitä. Itse en sitä omakustanna.
   Kuten kirjoittamisessa, myös ultrajuoksussa kriteerini määrittää vastausta kysymykseeni : "Oletko niin hyvä kuin luulet olevasi ?" Jos en ole, on harjoiteltava eli kehitettävä itseään. Ylpeys karisee ja tilalle tulee nöyrä suhtautuminen uuden oppimiseen. Tässä prosessissa aika- sanalla on ratkaiseva merkitys. Ultrajuoksu, mutta etenkin kirjoittaminen, vaatii keskeytyksetöntä vapaata aikaa. Max Weber kirjoitti kirjassaan Protestanttinen etiikka ja kapitalismin henki, että muinoin oli vaikeaa saada ihmiset tekemään tarpeeksi töitä pelloilla, koska he pitivät omaa aikaansa suuremmassa arvossa kuin rahaa. Tämä kuulostaa utopialta tänä päivänä, mutta ei minulle ! Jo kauan sitten olen oivaltanut, että raha on tavara muiden joukossa, tarvitsen sitä vain hengissä pysymiseen. Elääkseni tarvitsen vain yhden asian : tarvitsen aikaa.
   Alussa kerroin ihmisistä jotka eivät pidä matkustamisesta. Usein näillä samoilla ihmisillä on tuhansia euroja ylimääräistä rahaa, mutta he silti tekevät päivästä toiseen pitkiä päiviä ja todennäköisesti ansaitsevat lisää rahaa. Tämä osa ihmisistä ei osaa olla tekemättä työtä. He ovat sisäistäneet luterilaisen etiikan laiskuuden kysymyksestä potenssiin sata, ainakin. Todellisuudessa meidän kaikkien pitäisi huolestua ajatuksestani, että ennen perustettiin yrityksiä palvelemaan ihmistä, tänä päivänä koulutetaan ihmisiä palvelemaan yritystä. Voimme huonosti koska yritämme määrittää rahan arvolla kaiken. Unohdamme, että voidakseen hyvin ihminen tarvitsee ympärilleen maailman, jota ohjaavat tunteet, ei talous tai talouden vaatimukset.
   Eräs ystäväni esitteli kerran lainattua ajatusta : "Raha ei tee ketään onnelliseksi, mutta se auttaa etsimään onnea hieman korkealaatuisemmista paikoista." Olen unohtanut kuka näin on sanonut. Lause on kuitenkin enemmän kuin perkeleestä. Lausuessaan näin ihminen nostaa itsensä individualismin jalustalle. Unohdetaan, että ansaittuaan paljon rahaa tuo kyseinen raha on joltakin muulta pois, koska rahan määrä on vakio. Toisaalta ansaitsija sitoutuu noudattamaan yhteiskunnallisia normeja ja sopimuksia kyetäkseen ansaitsemaan rahansa ellei ole rikollinen. Mutta vapaa hän ei ole ja tästä minä olen kiinnostunut.
   Oikein oivallettuna vähällä rahalla toimeentuleminen on ainoa tie riittävän ajan hankkimiseen, ellei sitten ole syntynyt kultalusikka suussa. Individualismia on tämäkin, mutta on jo vuosikymmeniä siitä kun jotain muuta todellisuudessa vallitsevassa yhteiskunnassa on. Sananhelinää yhteisöllisyydestä ja siitä että ketään ei jätetä, riittää kyllä, mutta siihen se sitten jää - erittäin voimakkaasti paikalleen. Minä olen menettänyt uskoni yhteiskuntaan, mutta aikaa minulla omien valintojeni seurauksena on.
   Merete Mazzarella kirjoittaa, että ajatukset elämän tarkoituksesta vaikuttavat helposti keskenkasvuisen mietteiltä. Voi kuinka onnellinen olinkaan lukiessani tuon ! Eräs korkeimmista päämääristäni on pysyä tuoreena ja avoimena loppuun saakka. Olen ennenkin kirjoittanut, että yritän välttää katkeroitumista ja tämä,  jos mikään, on juuri sitä. Matkahan on osaltani kesken ja se matka on oppimista varten.
   Oman matkustamiseni tärkein tavoite on kohdata ihmisiä. Livenä. Pöydän ääressä tai vaikkapa metsässä juosten. Tilanteessa, jossa olen ja olemme läsnä. Ihmisten kohtaaminen heitä kuunnellen on kirjoittamiseni tärkeimpiä taustatekijöitä. Minä uskon siis ihmisten kieleen, kohtaamisiin ja etenkin tunteisiin.
   Matkustaessani matkailuautolla Suomessa oloni on syvältä sisimmässäni lohduton niin kauan kun nokka on kohti etelää. Olo paranee heti kun nokka käännetään kohti Pohjoista eli kotia. Tällä parhaillaan menossa olevalla matkalla Suomea on jäljellä vielä vajaa kaksisataa kilometriä ja sitten saavumme Helsinkiin. Toiveita nokan kääntymisestä siis on, mutta kiire ei ole - minullahan sitä aikaa on. Toisin kuten alussa kirjoitin minä pidän tunteesta jossa olen pois mukavuusalueeltani. Se kehittää, kaiken lohduttomuuden kokemuksen sivussakin.
   Ultrajuoksukilpailujeni jälkeen osa lukijoistani odottaa malttamattomana ensi vuoden kilpailusuunnitelman julkaisua. Ultrajuoksu on tietyllä tapaa kirjoittamisen kanssa samanlaista. Lähdet lenkille ja otat ensimmäisen askeleen, askeleen jota et ole ottanut aiemmin. Istut tietokoneen ääreen ja yrität kirjoittaa tyhjälle ruudulle jotakin jota et ennen ollut kirjoittanut. Molemmissa luodaan uutta. Ratkaiseva ero on, että painettu sana kestää hieman kauemmmin kuin juostu juoksu. Molempien lopputulema voidaan lopulta polttaa. Juoksija krematoriossa ja kirja roviolla. Vain ajatukset ja tunteet jäävät elämään. Uusi kilpailusuunnitelma on tässä vaiheessa tyhjä. Halu luoda siihen uutta on haihtunut - toistaiseksi.
   Tapasin Puffissa Helsinkiläisen kuvataiteilijan Matias Laakkosen. Kilpailun jälkeen kävimme mielenkiintoisen keskustelun juoksusta ja juoksussa kilpailemisesta. Tässä keskustelussa sivuttiin Sri Chinmoyn 52-päivän juoksua. Keskustelun keskeinen teema pyöri juoksemisen kokemuksen, juoksemisen filosofian, ympärillä. Kumpikaan meistä, ei Matias kuten en liioin minä nykyisin, ole kiinnostunut varsinaisesti kilpailemisesta ja tuloksista, vaan kokemuksesta. Suomeksi sanottuna siitä miltä juostessa tuntuu, mihin ultrajuoksullaan pääsee ja voiko sillä kenties luoda jotakin uutta itselleen saati muille.
   Nykyisessä tilanteessani ultrajuoksu sopii hienosti kirjoittamisen vastapainoksi ja päinvastoin. Minä olen kirjoittanut, että elämä täytyy elää niin että ei tarvitse vastapainoa. Tämä pitää edelleen paikkansa, sillä en koe kumpaakaan, kirjoittamista ja ultrajuoksua, työksi. Kummassakin tapauksessa olen valmis kohtaamaan itseni loppuun asti. Olen etuoikeutettu, eikä minun tarvitse pyytää sitä anteeksi. Yksinkertaisesti siitä syystä, että olen molempien, sekä kirjoittamisen että ultrajuoksun, eteen tehnyt valtavan paljon työtä. Etenkin kohdatessa itseni.

VIIKKO 39.

Ma-Pe -Lepo
La- Ap. pyöräilyä Kirsin kanssa 8 km ja ip. Sasin harjulla juosten 11 km - 1.24. Lievässä krapulassa molemmat.
Su- Lepo

yhteensä 11 km - 1.24. - vertikaalia 134 metriä.

Kausi päättyi. Lokakuu ylimenokautta ja itsetutkiskelua.

   Typerää on, että esimerkiksi Karhunkierroksen satamailiseen pitäisi ilmottautua jo 9.10. jos sinne aikoo päästä mukaan. Tästä seuraa saman toisto jälleen kerran ajatellen vuotta 2019. Tosin ostin jo uuden Salomonin isomman juoksuliivin Keskisen kyläkaupasta kun sain sen pulloineen halvalla (?), mutta senhän voi aina myydä tai polttaa roviolla yhdessä lenkkikenkien kanssa.
   Yhtäkaikki on järjetöntä matkustaa New Yorkiin pelkästään juostakseen puistossa kymmenen päivää ympyrää. Mieluummin otan juoksukärryt ja juoksen Nordkappista Välimerelle soolona.

   Mahdollisuuksia on. Pitäisi ensin keksiä, että miksi ihmeessä ?

Lempi. Kipsiveistos, Seija Kellosalmi (äitini)

PUF 2018 - SIELUNPESU

VIIKKO 38.

Ma- Lepo
Ti- Haapakurussa 9,1 km - 1.01.
Ke- Nellimin kylällä tietä 6 km - 0.37.
To- Lepo
Pe- Kisareitillä Nivalassa 6,7 km - 49:33.
La-Su- PUF; Pyssymäki Ultra Festival 116,2 km - 21.31. (19:33 liikkeellä)  Sija 3. mutta DNF koska vain kaksi kierrosta.

Yhteensä 138,1 km - 22 tuntia ja 2 minuuttia - 619 metriä vertikaalista nousua.

Kirjoitan tätä Tuurin Onnelassa (karavaanialue Keskisen kyläkaupalla). Onnelasta on monenlaista käsitystä, tämä se ei ainakaan ole sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta täällä saa kilpailuvarusteet pestyä, käytyä kaupassa isolla koolla ja sitten matka jatkuu eteläsuomeen.
Onnelan hinta-laatusuhde on kyllä kohdallaan. 20 eurolla saa matkailuautolle pittoreskin pistorasian asvaltoidulla paikalla, hiukan omaa rauhaa puskien välissä, saunan, makkaranpaistopaikan ja normaalit auton tarvitsemat vesihuoltopalvelut. Plussaa on että alue on riittävän iso ja voi pysyä kaukana sf-alue- ja kausipaikkakarvanaamareiden hömpötyksistä.

---

Minä olen juuri tullut onnelasta. Reilu 19 tuntia ultrajuoksua metsässä reitillä jonka jokaiseen askeleeseen on keskityttävä, reitillä joka milloinkaan ei ole samanlainen, ei edes peräkkäisinä päivinä, reitillä joka on parempi kuin minä - toistaiseksi. Vieläkin.

Hyvä niin, elämä on kasvua varten.

PUF taustaa

Lähdin harjoittelemaan PUFFIA varten erinomaisesti menneen Unkarin kuuden päivän juoksun jälkeen. Ja aivan liian kovaa ja aivan liian nopeasti. Syynä oli New Ease. Uskomaton juoksun helppous jo heti kisan jälkeen paluumatkalla Virossa huolimatta sairastelusta.
Kesän mittaan väsyin ja polku alkoi nousta pystyyn heti onnistuneen heinäkuun ja Norjan jakson jälkeen. Palautuminen heikentyi ja vitutus isolla veellä kasvoi sfääreihin. Akilles sekä pohje muistaakseni vasemmalla vaivasivat. Tämä kuvaa hyvin ajatteluani - en edes muista kumpi jalka oli kipeä.
Elokuun lopussa sain juonen päästä uudelleen kiinni. Tajusin kuinka väsynyt olen mutta etenkin tajusin kuinka raskasta harjoitteluni on Nellimin maastoissa verrattuna maantieharjoitukseen. Kevensin määrää ja juoksin loppujakson ennen kilpailua joka toinen päivä.
Takaraivossa jyskytti ajatus siitä että en ehdi PUFFIIN riittävän suorituskykyisenä ja näin osittain kävikin. New Ease oli läsnä voimakkaana mutta sekään ei pelkästään auta, jos kapulat (jalat)  eivät ole riittävän tuoreet. Painoin kuitenkin kaikki turhat ajatukset taka-alalle ja lähdimme Kirsin kanssa reissuun hyvällä mielellä.

PUF

Lähdin seitsemän muun urhoollisen kanssa lauantaina kello 9.00 ISR:n hellään ja joskus hieman kosteaan syleilyyn. Tiesin erittäin tarkkaan mitä on tulossa joten oli helppo jäädä heti alussa joukon viimeiseksi.
Juoksin ensimmäisen kierroksen erittäin hiljaa, aivan tyhjäkaynnillä. 57 kilometrin väliaika oli 8:47 mutta sykkeet olivat melko korkealla. Epäilin sykevyön lukemia heti alussa ja kastelin vyön uudelleen jossain järvessä ennen 40 kilometriä mutta lukemat eivät vielä silloinkaan heti oleellisesti muuttuneet.
Huollossa söin lihakeittoa ja join pullakahvit sekä otin palautusjuomaa ja muutakin nestettä hieman runsaammin. Vaihdoin paidan ja lakin sekä puin yötä varten Ledlenserin otsavalon sekä Salomonin vedenpitävän takin. Matka jatkui toiselle kierrokselle.

Juoksussa kierroksella mukana oli Nathanin liivi johon meni kaksi puolen litran pulloa eteen ja kaksi selkäosaan. Mukana oli geeliä ja patukoita karkeasti arvioiden yksi per tunti, voileipiä kaksi, suolatabletteja ja suolasalmiakkia, kevyt ensiapu, pakattuna nyrkinkokoinen Haltin Windbreaker takki, nitriilikumihanskat ja pipo sekä varalamppu ja varaparistot siihen.
Mukana oli luonnollisesti myös puhelin ja napit korvissa. Kuuntelin välillä musiikkia ja välillä myrskytuulta tai yöllistä kurkien konserttia tai muita metsän ääniä mielentilasta riippuen.
Luurit korvissa juokseminen on sikälikin hyödyllistä että huollosta Kirsi voi soittaa koska tahansa, vastaaminen käy kätevästi nappia painamalla eikä puhelinta tarvitse kaivaa mistään esille. Myös järjestäjät voivat soittaa jos huomaavat juoksijan eksyneen reitiltä gps-seurannan näyttämän perusteella.

Toisella kierroksella pimeyden myötä alkoivat vaikeudet hahmottaa juoksuaskelta rennosti alustaan. Tänä vuonna näin oleellisesti paremmin, kiitos fotokromaattisten lasien, mutta vieläkin on kehitettävää pimeydessä tarpomisessa. Rentous kärsii ja jalat alkavat väsyä turhaan kompuroidessa.
Sykkeet putosivat jossakin 67 km tietämillä mutta niin putosi vauhtikin.
97 km huoltoon tullessa sielu oli sitten pesty. Kaikki negatiivinen oli tullut ulos ja olin löysässä hirressä kolmannelle kierrokselle lähtemisen motivaation kanssa. Olin ollut Unkarissa kuuden päivän kilpailussa henkisesti erittäin kovilla ja nyt kyse oli halusta puristaa. Kuinka paljon löytyy piiskaa itseä kohtaan varsinkin kun olen väsynyt kilpailemiseen.

PUFFISSA on 57 kilometrin kierroksella metsässä kaksi huoltopistettä joista saa nestettä ja purtavaa, yöllä valmiiksi paistettua makkaraa ja kahviakin. Pitkien pimeyden tuntien jälkeen on mukavaa välillä tavata ihmisiä jotka pitävät sinusta huolta.
Mieleen jäi 97 km huollossa se blogiani lukeva eläkeläismies (anteeksi, en muista nimeäsi), joka sanoi että ei sitä joka päivä viitsisi tuttua kaveria kiusata, kun pohdin motivaatiotani kolmannelle kierrokselle avoimesti. Kiitos hänelle ja kaikille muille talkoolaisille NIPO-yhteisössä. Erityiskiitos ystävälleni, kovalle kuuden päivän kävelijälle J. Kukkolalle (J. Cuccola); kyllä sinun pitäisi vittuilla minulle enemmän vanhaan  malliin niin ehkä se auttaisi kolmannelle kierrokselle ?

Kirsi soitti aamuneljältä jolloin olin alkanut väsyä todella. Sovimme tulevan aamiaisen yksityiskohdista, jätin nyt kolmen minuutin munan pois mutta tilasin ruisleipää suolalihalla ja pikkelsillä sekä Presidentti tummaa paahtoa. Sininen lautasliina. Ja niin edelleen - tiedättehän, näin meillä aina ultrajuoksuissa.
Tuolloin olin jo tehnyt päätöksen että jatkan ehdottomasti kolmannelle kierrokselle jos vain jalat antavat myöden. Saapuessani toisen kierroksen lopuksi lähtöpaikalle olin oivaltanut että en ole enää siinä kunnossa että ehtisin kiertää kolmatta kierrosta turvallisesti ennen maalin sulkeutumista sunnuntai iltaan kello 21 mennessä.

Oli pakko antaa periksi.

Lopputulemaksi jäi siis 114 km eli 21:30 ja kolmas tila mutta DNF 171 kilometrin suhteen. Onneksi saatiin PUFFIN historian ensimmäinen finisher, Mika Leppälä Kokkolasta ajalla 27:14. Tämä on urheilullinen suoritus tuolla reitilla, onnea vielä kerran insinöörille ! Toivottavasti hän tietää mikä on insinöörin ja diplomi-insinöörin ero.

Ylläolevassa kuvassa olen tulossa 97 km huoltoon. Lukija saa hennon käsityksen pimeyden tasosta ja kapeasta polusta. Polun kivet ja juuret jauhavat yhdessä upottavien soiden kanssa voimat jaloista sileäksi. Suomen Barkley, näin reitistä on sanottu. Minä sanon että edes Norjan tunturissa en saa itseäni niin huonoon kuntoon kuin Iso-Sydänmaalla.

Lukija ei saa käsitystä siitä mittavasta työstä mitä nykyisen NIPO:n porukat ovat polun hyväksi tehneet. Reitillä on jopa pieniä heijastimia maalimerkintöjen tueksi. Tänä vuonna reitin alku, noin kolme kilometriä on helppoa kun alustaa on kunnostettu kankain ja purua ajamalla. Pitkoksia on myös parannettu. Illuusio loppuu sitten viimeistään 17 km jälkeen pikkuhiljaa ja helvetti alkaa. En kerro enempää.
Sensijaan kerron miten yö kietoo vaippaansa. Tuuli tyyntyy myrskystä pikkusateen kautta tähtikirkkaaksi yöksi. On täysikuu ja hennot revontulet. Kurjet konsertoivat. Jossakin ryskää hirvi. Kuun valo kuvastuu lukuisten erämaisten järvien pinnoista. Otsalampun valossa syksyn kangistama sammakko ryömii polulta piiloon, pieniä valkoisia yöperhosia ja joku pikkulintu pelmahtaa pusikkoon.
Tunnen kuinka askel askeleelta voima pakenee jaloista, kaikki negatiivinen valuu kosteaan metsään ja vaikka kuinka haluaisi jatkaa kolmannelle kierrokselle ei yksinkertaisesti jaksa. Juuri siksi tämä on niin mukavaa. Todellinen elämä alkaa hetkestä jolloin olen polvillani ojanpenkalla sormet kurassa, hiestä märkänä ja loppuunväsyneenä mutta varmana siitä että kehityn ihmisenä paremmaksi - jokaisella askeleella luonnon keskellä.

DETALJIT :

Kengät Hoka One Torrent, on ihan siinä ja siinä riittääkö päkiän vaimennus näin pitkälle matkalle.

Sukat Sealskinz vedenpitävät kalvosukat, en ottanut kenkiä pois koko aikana, on ihan siinä ja siinä kannattaisiko vaihtaa sukat ainakin kolmannelle kierrokselle eli reilun 21 tunnin käytön jälkeen. Oikeassa sukassa oli elävä hirvikärpänen ja vasemmassa sukassa oli kuollut hirvikärpänen.

Nathanin liivi on hyvä mutta turhan pieni. Salomonin isossa liivissä on parempi alempi selkätasku lisäpulloille ja sivussa paremmat taskut geeleille. Myös gps-seurantalaitteen saa Salomoniin paremmin sisään.

Ledlenser H7r on hyvä mutta ehkä sittenkin Lumoniten valon väri ja tehoalueet ovat parempia.
Varalamppuna oli Silvan pieni Intelligent Light, en käyttänyt.

Latasin Garmin 910 XT:tä huollossa. Sykevyö hiersi selkää mutta mikä vyö ei sitten hiertäisi.

Kisan järjestelyt 10 +, huolto laadukas minimi, enempää ei tarvita, hyvät sauna-ja pukutilat ja erittäin lämminhenkinen vastaanotto paitsi Pesänevalla, joka sekin oli aika kuiva tänä vuonna.
Pesäneva ? Mitäkö tarkoitan ? Tule mukaan tutkimaan !

---

Kiitos Onnille erityisesti - ilman Sinua tätä ei olisi tapahtunut.

Aiheesta muualla, ultrajuoksussa myös tilastot ja kp24-lehdessä muuta :

ultrajuoksu

kp24

VIIKKO 37. JA NEW EASE

VIIKKO 37.

Ma- Lepo
Ti- 15 km - 1:52. Palo-Pyhävaara ja Pyhävaara, helppo reitti.
Ke- Lepo
To- 11 km - 1:18. Haapakurussa tasaista.
Pe- Lepo
La- 16 km - 2:09. Nellimin vaarat, vaativa reitti, tehoa osittain mukana.
Su- 6 km - 40:35. Helppoa kevyesti, With Ease.

yhteensä 48,6 km - 6:01 - 1012 vertikaalista nousumetriä.

NEW EASE

New ease tarkoittaa kykyä henkisen voiman käyttöön suhteessa kulloiseenkin fyysiseen kuntotilaan suhteutettuna. Tavoitteena on suoriutua perille uudella helppoudella, vanhaa perinteistä kunnioittaen mutta uuden omaksuneena.
New Ease ajatteluuni kuuluu että ennen kilpailua en kirjoita riviäkään tulevasta kilpailusta koska sitä ei voi ennalta kuvitella miltään osilta mitenkään.

Olkoon tämä pehmeänä laskuna kaikille niille jotka odottivat jotakin muuta.

Osallistun 22.9. - 23.9. 2018 Suomen pisimpään polkujuoksuun, PUF Nivala.

Väliaikaseuranta : http://live.tuloslista.com/3492

Liveseuranta josta html-trackingia painamalla näkee reaaliaikaisen juoksijoiden position kartalla :

https://www.tulospalvelu.fi/gps/2018puf/ 

Mukaan näihin "viikko ennen kilpailua" päivityksiin liitän kuvan oikeasta ja todellisesta elämästäni joka merkitsee minulle kaikkein eniten. Kuvat ovat erittäin henkilökohtaisia eikä niitä yleensä jaeta muille kuin lähimmille ystävilleni.

3 kg, 66 cm. Taimen. Joulupöytään.

AINA PAIKALLA

Kyky pitää mielensä kirkkaana ja seurata tunteitaan johtaa väistämättä ennen pitkää muiden ihmisten kunnioittamiseen. Pidemmälle vietynä se johtaa kaiken elämän kunnioittamiseen. Lopulta se johtaa myös ajoittaiseen yksinäisyyteen.

Elämäntapajuoksijaksi juoksulla on hämmästyttävän vähän itseisarvoa elämässäni. Ulospäin voi näyttää siltä että kipuilen juoksuni kanssa jatkuvasti. Eräs tulkinta juoksustani on että se on muodostunut minulle oravanpyöräksi - asiaksi josta en pääse irti vaikka haluaisin.

Juoksu on minulle eräänlaista mietiskelyä. Siis puhtaimmillaan. Minua ärsyttää suunnattomasti ihmisen määrittäminen pelkän juoksun kautta. Olen kiinnostunut elämässä läsnäolosta, haluaisin olla aina paikalla. Aika juoksee - kaikille, ilman tuloksia tai kilometrivauhteja mittaamattakin.

Taannoin Rovaniemellä minut pysäytti mormonikaksikko. Päälläni oli jokin vanha Unkarin kuuden päivän juoksun paita kävellessäni lähikauppaan. Kaksikko tarjosi ensin uskontoaan sekä kirjaansa. He menivät täysin lukkoon kun siteerasin raamattua. Sitten he kysyivät olenko juoksija. Toinen heistä kertoi itsekin olevansa juoksija. Juttelimme hetken ja erosimme. Satunnainen kohtaaminen.
Kun käyttää voimaa kohtaamisessa muiden ihmisten kanssa huomaa helposti ovatko he paikalla ja mistä syystä. Miksi ylipäätään ketään pitää yrittää käännyttää mihinkään uskontoon. Kaksikolle jäi illuusio että he kohtasivat uskovan kristityn ja juoksijan. En edes kuulu kirkkoon. Saatan johonkin uskoa, mutta olen paljon muuta kuin juoksija.
Ennen edellämainittua kohtaamista olin juuri tullut lenkiltä, käynyt suihkussa ja lähtenyt sitten kauppaan hakemaan iltapalaa. Harjoituksen jälkeinen mietiskelyn voima väreili vielä ympärilläni. Kunnioitin heidän uskontoaan ja työtään sen hyväksi mutta en muuta. Olisin voinut keskustella heidän kanssaan vaikka koko illan, vaikkapa jälleensyntymisen ongelmasta, mutta he eivät kohdanneet minua halutakseen kohdata ihmisen vaan halutakseen kohdata käännytettävän ihmisen, potentiaalisen uhrin, mahdollisen uuden maksavan jäsenen kirkkokunnalleen.

Aina paikalla oleminen vaatii voimaa. Kyse kohdallani on kaikesta muusta kuin pelkästä jostakin kaavamaisesta uskonnosta, ajassa käytännössä alati muuttuvasta muka pysyvästä pyhästä. Ajattelumaailmani on vahva sekoitus jatkuvaa kyseenalaistamista. Määrittelyn tueksi ulkopuoliset käyttäisivät budhalaisuutta, kristinuskoa ja filosofiaa. Irvileuat tähtien sotaa ja jeesustelua. Minua määrittelyä lähinnä huvittaa. Minä olen paikalla. Joskus se onnistuu ja joskus ei.

Juoksu vie hetkeksi jonnekin. Rasittavaa siinä on olemisen puute. Liike on pysäytettävä välillä.

Taannoin istuin yksin tulilla Sulkusjärven Aittasaaressa ja katselin tyyntyvää järveä. Kontospään seutuvilla idässä oli mustia, paksuja pilviä. Heitto-onki nojasi puuhun siima kuivana. Olin tullut rantaan mönkijällä ja remontoinut perämoottorin kiinnityslaudat. Urakan jälkeen lähdin hetken mielijohteesta kahville saareen. Mukana oli tavanomainen repertuaari erärepussa ja veneilyliivit.
Aikani istuttuani otin vavan ja laskeuduin matalan lahdenpoukaman rantakivelle. Kolme systemaattista heittoa ja yksi kaunis harjus. Perkasin kalan heti ja laitoin sen suolaan. Palasin nuotiolle. Istuin hetken kahvilla tuleen tuijottaen ja palasin sitten rantaan kun tuntui oikealta. Neljä systemaattista heittoa lisää ja vieläkin komeampi harjus. Perkasin kalan ja laitoin sen suolaan edellisen kaveriksi. Palasin taas nuotiolle.
Meitä on Kirsin kanssa kaksi, ajattelin nuotiolla. Siima saa siis kuivaa. Idästä pilvet olivat tulleet järven rajavyöhykkeen puoleisen lahden päälle. Pakkasin kamat ja käynnistin moottorin. Paluumatkalla rantaan alkoi sataa hiljaa ja tuuli nousi jälleen. Vedin veneen telalle ja pakkasin kamat mönkijään. Kotimatkalla tapasin vanhan tutun saamelaismiehen kesätuvan risteyksessä. Vaihdoin kuulumiset rauhassa ajan kanssa. Kohtaamisessa erämaan rauha taustoitti väreilevää voimaa. Aika juoksi - me emme.

Oravanpyörästä poishyppäämisen kateelliset vastustajat kyseenalaistavat perämottorit ja mönkijät. He kuvittelevat romanttisesti kävelevänsä kasvimaaltaan joka paikkaan tai soutelevansa alati tyynellä järven pinnalla hakattuaan ensin talviset halot puuvartisella perinnekirveellä ansa- tai kalanpyynnin ohessa. Tuo onnistuu toki noinkin mutta voi olla että sitten aikaa ei jää muuhun, edes siihen juoksemiseen.
Kaupungissa asuvien perspektiivi on täältä Nellimistä käsin katsottuna varsin kaukana ja varsin naiivi. Täältä kun lähimmät liikennevalot ovat yli 200 kilometrin päässä. Tai ei nyt kun Nellimin tie on uudelleen rakennuksen alla. Tietyömaalla on kahdet valot risteävälle dumpperiliikenteelle uuden ja vanhan tien risteyskohdissa aina tarpeen mukaan.
Erämaa on laaja. Kirsin kanssa sienestäessä tai marjareissuilla ämpäri alkaa kummasti painamaan autolle tai mönkijälle takaisin kävellessä. Leivänlisää näin hankittaessa alkaa kummasti unohtamaan cityvihreät hassut ajatukset. Toki nekin kaikille suomme, täytyyhän olla jotakin puitavaa siellä kasvukeskuksissakin.
Naiiviksi perspektiivin tekevät kaupunkilaisten oudot kysymykset. "Kannattaako tänne muuttaa kun täällä ei ole mitään - tyhjä kylä ? " 66 asukkaan kylässä ei hirveää ruuhkaa raitille saada edes tekemälläkään. Poimimalla tunnissa 20 litraa mustikkaa, puolukkaa, kaarnikkaa ja satunnaista juolukkaa saa vihjauksen kannattavuudesta kuin myös kalastaen. Japanilaiset antaisivat oikean kätensä näistä meidän matsutake-sienten määrästä kuin myös tattien mausta, puhtaasta ilmasta ja hiljaisuudesta. 
Silti valinnan mielekkyys Lappiin muuttamisesta vaatii mielenrauhaa. Valintana se lisää paikalla oloa ja siihen tässä juuri pyritään. Elohopeakerhoon (eläkeläisten kerho) kuuluvien bussituristien kysymykset antavat vastauksen vain siihen, että vanhempikin ihminen voi olla tyhmä. Tätä ei julkisesti saisi sanoa sillä maan tapa on mollata nuoria. Ajatus että yli 70-vuotias kansanedustaja "jo" jättää politiikan. Siis "jo" niinkin varhaisella iällä ! Mitään ajatusta ei siis heillä ole - ei ole ollut enään pitkään aikaan.

Ajattelustani voi halutessaan löytää ylimielisyyttä. Tasapainon ja rauhan mielen näkökulmasta on kuitenkin huvittavaa seurata ajankohtaisia keskustelunaiheita. Opettaja myöntää televisiossa että opettajankoulutuksessa ei mitenkään opeteta puuttumista seksuaaliseen häirintään. "Jos pitää mielensä kirkkaana ja seuraa tunteitaan." Voi jollekin tarkoittaa käden tunkemista toisen haaroihin ? On jotenkin raskassoutuista seurata tällaisia keskusteluja. Aivan kuin lapset olisivat alasti hiekkalaatikolla ihastelemassa toistensa erinäköisiä vehkeitä. Onhan selvää että kaikki kaikessa lopulta johtaa panemiseen. Kyse on siitä kuka panee ketä ja kuinka ja missä ja missä asennossa ja niin edelleen.
Tai sitten ei pane. Pidättäytyy. Istuu risti-istunnassa ja meditoi. Selvinpäin pelkillä kasviksilla. Ehkäpä minulla entisenä taksiyrittäjänä on värittynyt kuva. Saattaa olla totuudenmukainenkin - mene ja tiedä.
Pitäisikö esimerkissä olleelle kostean ajokoiran katseen omaavalle opettajalle opettaa toisten ihmisten kunnioittamista, jota hän sitten voisi opettaa edelleen ? Ylimielisyys ajattelussani johtuu siitä että elämä ei aina voi olla hyvää viihdettä. Ei edes ajankohtaisohjelma-sloganin alla. 
Minä en ole parempi saati valaistunut. Sensijaan odotan mielenkiinnolla mikä on seuraava niin sanottu vuoden aihe. Tai kahden vuoden. Sukupuoliasiat alkavat olla kohta loppuunkaluttuja. Vai olisiko mahdollisesti neljäskin sukupuoli ?
Seksuaalisessa häirinnässä pätevät hiukan samat lait kuin ison palveluskoiran kouluttamisessa. Pelkkä makupala taskussa ei välttämättä aina riitä. Joskus tarvitaan marssikenkää ja remmiä. Tämä taas tuomitaan oitis eläinrääkkäykseksi aivan kuten naisen potku häiritsevän miehen munille tarvittaessa. Mutta menepä miehenä estelemään edes kauniisti muniasi kourivaa petolintua. Olet heti naisenhakkaaja ja enemmänkin. Tätäkään ei saisi sanoa mutta ehkä entisenä taksiyrittäjänä minulla on tästäkin värittynyt näkemys.
Mihin maailma siis on menossa kun tunnettu kirjailija uskalsi vihdoin kirjoittaa mustalaisista eli romaaneista tai toisinpäin vai oliko se sittenkin romaneista. Entisenä taksiyrittäjänä voisin kertoa puukkohippasista ja maksamatta jättämisistä mutta säästän sen myöhemmäksi. Ehkä. Ja tämä muidenkin kuin romaanien osalta. Saamelaisista sensijaan kukaan ei ole uskaltanut vielä kirjoittaa mitään. He kun usein ovat kuten minä - yksin kaikkea vastaan. Tämä saattoi olla vitsi. Sole mikhän totuus.

Vastaus : Maailma ei ole menossa minnekään. Se on paikallaan !

Entisenä taksiyrittäjänä minulla on paikalla olemisesta yli kuudentoista vuoden kokemus. Puhelin tai kaksi puhelinta oikeammin, olivat auki aina. Ainakin toinen oli päällä kokoajan ja toisessa vastaaja. 
Ihmisillä voi olla vaikeuksia käsittää että täällä Lapissa on edelleen alueita missä puhelimella ei ole kenttää ja että meidän mielestämme 4G on ihan nopea yhteys - hyvä kun on edes se. Se että puhelin menee vastaajalle tai että siihen ei saada yhteyttä ei siis täällä merkitse sitä että joku ei ole työpaikallaan tai ei hoida asioitaan. Kyse on rauhasta. Onnekkuudesta olla kantaman ulkopuolella.

Ajoittainen yksinäisyys on itse valittu. Minun tapauksessani välttämättömyys. Voimaa ei tavoita mielen kaaoksessa ja jatkuvassa ulkoisten ärsykkeiden kohinassa. Riisumalla pois normaalin tavoittaa läsnäolon ja voi olla paikalla - aina.

VIIKKO 36.

Ma- Lepo
Ti- 8 km Palo-Pyhävaaralle - 1.00
Ke- Lepo
To- 17 km Pahtalammelle - 2.34.
Pe - La - Lepo
Su - 8 km Paltsoille mökillä  - 51.30

yhteensä 33,2 km - 4 :26 - vertikaalia 594 m

Totuuden nimessä on paljastettava että vaikka harjoituspäiväkirjassa lukee lepo niin sinä päivänä on voitu tehdä metsätöitä, kaivaa lapiolla tai kävellä metsässä kuten muinakin päivinä. Harjoitusta on monenlaista ja kun siihen yhdistetään juoksu kurinalaisesti niin kukapa tietää ?
Viimeksi kirjoitin että vituttaa ja että elokuu oli paska kuukausi juoksun osalta. Tämä ei ole oman tekemisen arvostuksen puutetta vaan oman vaatimustason rehellistä esittelyä. 
Silti voin hyvin - mainiosti ilman juoksuakin. Mutta viimeaikoina olen lukenyt Lee Childia sekä Pahkasian parhaimmistoa Liimatan toimittamasta kirjasta. Miten tämä liittyy juoksuun ? No ei mitenkään kuten ei Beatleseiden musiikkikaan mutta aiemmin kirjoitin siitä juoksun kautta määrittelystä. Osa tästä ultrajuoksuporukasta on kyllä ihan saatanan yksisilmäistä sakkia ! Nöyrin anteeksipyyntöni jo tässä vaiheessa. Mitäs jos välillä otettaisiin 5,3 % Karjalaa tai  VS Planattia (köyhän valinnat). Ja naurettaisiin vähän koko touhulle.

SUORITE NOLLATTU

Pesin sunnuntaina melkein koko päiväni ikkunoita. Tästä voisi päätellä että meillä on paljon ikkunoita tai sitten olin hidas. Mutta tuossa luki päiväni, ei päivän. Herää kysymys oliko päiväni pitkä vai lyhyt ? Vastaus : ikkunat tulivat pestyä. Maailma näyttää ulospäin katsottuna kirkkaammalta ja sisäänpäin myös.
Tänään vaihdoin Hiaceen öljyt, ilmansuodattimen ja jokusen polttimon. Nitriilihanskat käsissä tuli mieleen nostalgisia ajatuksia kun joskus paljain käsin korjasin mopoani. Noista ajoista sekä työtavat että -välineet ovat muuttuneet. Voisin toimia työkseni ammattiasentajana mutta on olemassa yksi ongelma, sama kuin ikkunanpesussa, minulle ei tulla sanomaan että suoritteeni on liian pieni tai hidas.

Lapissa pidetään ihmistä jolla on kiire tai joka kokoajan varmistelee aikataulujaan epäluotettavana. Asiat hoituvat täällä kertasanomisella ja kiire ei ole minnekään. Päivä on pitkä tai lyhyt tarpeen mukaan. Nukkuu mitä nukkuu, tekkee mitä tekkee - sole mikhän ressi.
Osittain vieläkin addiktoituneena ultrajuoksijana tiedän miten suoritetaan koko maailma ja siinä sivussa koko oma elämä muuttuu pelkäksi suorittamiseksi. 
Aikatalauluihin ja tavoitteisiin sidottu stressaantunut yksilö vaahtoaa edestakaisin vauhkona kelloa kytäten. Suorittamisessa menee terveys ja ihmissuhteet eikä elämästä saa irti mitään pysyvää kun ei pysty rauhoittumaan edes hetkeksi.

Tehdessäni nykyisin jotakin pidän työtahdin rauhallisena, varmistan että työtavat ja -välineet ovat kunnossa ja etenkin että käsillä on tarvittavat tarveaineet tai  sopivat varaosat. Mikään ei ole tympeämpää kuin lähteä hakemaan Ivalosta 42 kilometrin päästä sitä kuuluisaa viimeistä puuttuvaa ruuvia tai vaihtamaan jotakin autonvaraosaa sopivaksi.
Mikään ei estä soittamasta ammattilaiselle jos et itse tiedä. Paljon hävettävämpää on munata joku asia täysin sillä että ei ole varma miten se tehdään tai jos ohjeet tuntuvat virheellisiltä. Hyvä esimerkki on autojen käsikirjoissa mainitut nestemäärät. Hiacessa öljyn oikea määrä suodattimen vaihdon yhteydessä on 6 litraa vaikka käsikirja väittää 7,3 litraa. Soitto Elovainion autohuoltoon esti ylitäytön ja turhan säätämisen. Lisäksi turboahdettu moottori voi alkaa käydä liialla öljyllään jolloin lopputulos on katastrofi.

Liiallisella kiireellä pilataan sekä tekijä että lopputulos. Talouden loputtomassa kasvuahneudessa tämä voi olla vaikea ymmärtää. Lisäksi nykyisin useat ympäristömääräykset tai turvallisuusmääräykset nostavat teetetyn työn hinnan ylisuureksi. Ympäristöstä ja turvallisuudesta täytyy huolehtia mutta byrokratia pelkkien määräysten takia on järjetöntä.
Suurin ongelma on silloin kun suoritteen välikappaleena on elävä ihminen. Hoitotöissä tai asiakaspalveluissa liukuhihnaa on vaikea nopeuttaa tietyn pisteen jälkeen. Ennen tätä pistettä inhimillisyys on jo kuollut. Tämähän on arkipäivää esimerkiksi siinä kuuluisassa kuntouttavassa hoitotyössä.

Edelläkuvattuun pohjatiedot saan päivitettynä ystäviltäni auto-, hoito- ja rakennusalalta. Viesti heillä kaikilla on sama : menee päivä päivältä vain vaikeammaksi. Taustalla kaikissa on taloudelliset tekijät. Kannattavuus, tuleminen edes toimeen. Lisäksi kaikki käyttävät samaa lausetta : "Se vaan on mennyt sellaiseksi." tai "Muuten ei pärjää."
Onko noin kysyn minä. Eikö todella ole vaihtoehtoja ?

Kaksi viimeistä kysymystä olen esittänyt myös itselleni kun kyse on ultrajuoksustani tai tarkemmin kilpailemisestani ultrajuoksussa. Suoraan sanoen harvoin viime aikoina on vituttanut näin paljon kun nyt. Jälleen kerran olen lähdössä yrittämään Nivalaan Iso-Sydänmaan reitin kiertoa kolmasti. Syy vitutukseen ei ole reitin, eikä PUFFIN kisajärjestelyjen, vaan kyse on että vielä minun kokemuksellani tekee saman virheen kahtena vuotena peräkkäin : yrittää liikaa.
Periaatteessa olen kohtuullisessa kunnossa ja terve mutta henkisellä puolella en löydä yhtään mitään syytä puristukseen. Juoksu, saati kilpaileminen, tuntuu tällä hetkellä naurettavalta ja erittäin turhalta.
Lähden kuitenkin matkaan muutaman viikon päästä. Olen luvannut yrittää vielä kerran ja se pitää. Sensijaan ensi vuoden suunnitelmani olen muuttanut tällä hetkellä kokonaan. PUFFIN jälkeen, meni se miten tahansa, odotan mihin mieli kääntyy. Suorite on kohdaltani nollattu toistaiseksi.

VIIKKO 35.

Ma- Kotona 9 km - 1.11. Teknistä polkua sateen jälkeen.
Ti- Lepo, kalassa.
Ke- Rovaniemi asvalttia 11 km - 1.09.
To- Lepo, matkaväsymys.
Pe- 22,7 km Juoksemavaara ja Palo-Pyhävaara, osittain suunnistusta - 3.16.
La- Lepo
Su- 4 km pururataa - 28.52. Ei huvittanut enempää.

yhteensä 46,9 km - 6:07 - 698 metriä vertikaalia.

ELOKUUN SUMMAUS : 190 km juoksua - 22 tuntia.

Paska kuukausi juoksun osalta, jalkavaivaa ja lopuksi motivaatio nollaan. 3311 km juostu tänä vuonna yhteensä elokuun loppuun asti laskettuna.

DINOSAURUS

ALUKSI :

Juoksen Pyhävaaran rinnettä myötäilevää surkeaa tiepahasta ylös. Sykemittari näyttää huohotuksen tueksi viisitoista lyöntiä alle maksimin. Tie on ylhäältä alas valuvan veden peitossa eli juoksen pienessä joessa. Huipulle on vielä matkaa.
Alakuloa torjumaan Spotify tykittää kasaridiskoa korviin. Harvoin juoksen luonnossa luurit päässä mutta nyt mieli on työntänyt kaikenlaista mustaa kuraa korvienvälin täyteen.

Tie vaihtuu mönkijäuraksi ja bongaan Tuomivaaran Laurin rinteessä marjaämpäri kädessä. Tökkään musiikin hiljaiseksi kuulokkeiden napista.
-Minne hoppu ? Hyväntuulinen ikäihminen huikkaa perääni.
-Kotiin, viisastelen huohotuksen sivussa. Oletko muuten Lauri kuullut että syyttömän ei tarvitse juosta ?
-En ole, Lauri nauraa.

Pääsen vaaran huipulle ja laskettelen toisella puolella alaspäin. Mönkijäuraa, polkua ja märkää suota. Lopun kivikon jälkeen käännyn takaisin ja samat esteet toistuvat päinvastaisessa järjestyksessä mutta nyt ylöspäin. Syke nousee pilviin, minä en. 
Paluumatkalla huipulla katselen tovin Inarinjärveä kunnes täytyy keskittyä mönkijäuralla tiukemmin.

Lauri on tällävälin noussut ylemmäs.
-Et sinä syytön ole !
-No en varmaan.
Nyt huomaankin että Laurin vaimo, Maija, on ylempänä rinteessä kaukana oikealla. Heilutan kättäni ja keskityn sitten tiukasti vetiseen kivikkoon alaspäin. Maisema imee mustaa kuraa päästäni pois kiihtyvällä tahdilla kun laskettelen alas kohti kotia.

Myöhemmin saman viikon lauantaina Trifon Pyhittäjän rantajuhlissa Maija naureskelee minulle.
-Ihmettelin kun siellä ei näy yleensä ketään ja sitten joku juoksee hirveää vauhtia vaaraa edes takaisin.
-Jos se olikin hirvi ? Naureskelen kahvikupin takaa.
-Syytön ei ainakaan, Maija vastaa.

---

Pohjavireeni on ollut hieman raskamielinen viime aikoina. Tunnistan itsessäni jälleen loppuunpalamisen ensimerkkejä. Onnekseni nämä merkit kuvaavat elämääni vain ultrajuoksun tämän vuoden annoksen osalta, muuten ei paremmin voisi olla. 
Aikanaan erään suuren mielenhuoltoyksikön ylilääkäri totesi kaikkien ihmisten haluavan voida paremmin. Minä en halua. Aina ei voi parantaa. Syy : Ahneus - kuolemansynneistä pahin. Avain kestävään onneen on tyytyminen, joskus kultainen keskitie.

Minulle tuntuu riittävän yksi ultrakilpailu vuodessa. Tänä vuonna 554 kilpailukilometriä. Luku kuvaa ehkä tunnelmaa niille joiden ensi ajatus oli että vain yksi kilpailu ? Kuinka paljon itse olet juossut kilpailukilometrejä tänä vuonna ?
Kyse ei kohdallani ole niinkään fyysisestä jaksamisesta vaan henkisestä puristuksesta. Kuinka paljon saat itsestäsi irti kilpailutilanteessa eli pystytkö motivoimaan itsesi antamaan kaikkesi. Matka vuoden toiseen kilpailuuni, Pyssymäki Ultra Festivaaliin, on yhtä tuskallinen tänä vuonna kuin se oli viime vuonnakin. Norjan leiriä lukuunottamatta pelkkää negaatiota aina silloin kun harjoitellessani ajatukset sivuavat tulevaa kilpailua. Muuten juoksu päivästä päivään sujuu leppoisasti kuolemanväsyneenä, varsinkin nyt taas kun vasen akilles on tyytynyt osaansa ja on matkalla täyteen normaaliinsa.

Oman harjoitteluni reitit on nähtävillä Stravassa. Palvelun kartoista ainakin satelliittipohjista on nähtävissä missä ja miten juoksen. Minua on alkanut ärsyttämään tiettyjen ultraintoilijoiden vaahtoinen kiima heidän ihannoidessaan toistensa tekemisiä. 
On aivan eri asia käyskennellä kävelytietä, tanssahdella tunturissa saati yrittää juosta polveen asti ulottuvassa märässä varvikossa ylämäkeen. On myös täysin eri asia jos edellämainittuja asioita yrittävä juoksija on 24-, 34-, 44- tai 54-vuotias. Viimeistä suhdelukua käytän toukokuussa minulle tapahtuneen onnettomuuden johdosta.
Suoritteita arvioitaessa olisi hyvä tutkailla myös tilastoja. Esimerkiksi DUV-ultratilastoista selviää onko joku tietty henkilö jättänyt taakseen onnistuneita kilpailuja ja kuinka paljon. DUV-tilastoista selviää myös syntymäaika tämän arvioinnin tueksi.
"Tämä on vain sellainen hauska harrastus, omaksi iloksi." Mitähän järkeä sitten on esitellä ilojaan julkisesti ? Onko niin vaikeaa myöntää tavoitteellisuus ja kehittymisen, jopa voittamisen, halu ?
Miksi kirjoitin nuo edelliset rivit ? Nuoren urheilijan itseluottamus rakentuu pala palalta. On äärimmäisen tärkeää ymmärtää lajin pitkäjännitteisyys ja se karu tosiasia että pärjätäkseen ultrajuoksussa kansainvälisesti on luovuttava paljosta turhasta niin sanotusta muusta elämästä. Positiivinen asenne yhdistettynä ymmärrykseen kantaa jo jonkinverran. Kaikki tieto sekä jopa kaltaisteni dinosaurusten näkökulmat lienevät eduksi omaa polkua etsittäessä.

Dinosauruksille kävi köpelösti. Uusimpien arvioiden mukaan Jukatanin niemimaalle putosi iso asteroidi ja sen nostattama pilvi aiheutti auringon pimentymisen ja kaikki vihreä katosi. Ruoka loppui. Toivottavasti nykypäivän kasvissyöjille ei käy samoin.
Minä olen kova poika syömään salaattia. Aterialautasestani puolet on kasvisten peitossa mutta silti laitan joskus makkaran tikkuun tai leivän päälle hevosenlihaa. Hevosenlihaa ? Kyllä. Onhan selvää että sekä hevonen että poro juoksevat ihmistä nopeammin, joten niitä kannattaa syödä ominaisuuksien siirtymisen toivossa.
Edelläkuvatun perusteella voidaankin kysyä mihin jatkuva banaaninsyönti johtaa ? Todellisuudessa minä olen etuoikeutettu jaksaessani juosta pitkään. Ruotsista nimittäin on löydetty jopa kolmesenttiseksi venyvä vertaimevä punkki, joka jaksaa juosta saaliinsa perässä kymmenen minuuttia. Luonto tulee ihollesi, halusit tai et.

Ne ihmiset jotka ovat oppineet positiivisuuden kursseilta tai muuten ei-luontaisella tavalla ovat rasittavia. He ovat samanlaisia kuin päivästä toiseen juokseva ultrajuoksija, joka ei uskalla pitää lepopäivää pelätessään kadottavansa heti itsensä tai juoksunsa. Joskus urheilua harrastetaan siis pelkästä pakosta. Pelätään heti lihomista tai pulloon tarttumista kun liike lakkaa. Peräänkuuluttaisin näille yksilöille elämän todellisten, syvien, arvojen pohtimista. 
Minä olen kasvanut positiivisuuteen syöpätautini jälkeen vuosi vuodelta. Taustalla on aina läsnä ajatus että jossain vaiheessa kaikki menee täysin pieleen. Ymmärtämällä synkkää negatiivisuutta ja sen jatkuvaa uhkaa voi tavoittaa todellisen, kestävän positiivisuuden.

Huipulla ei ole mitään. Silti sinne halutaan. Palavasti. 
Minä olen muuttunut ajan saatossa. Aikanaan en edes käyttänyt kelloa lenkeilläni. Lähtiessäni juoksemaan katsoin sisällä kelloa ja palatessani taas jos muistin. Tämän ajan ja arvioidut kilometrit merkitsin muistiin almanakkaan kuten vieläkin. Paitsi että nyt on urheilukello, sykevyö, fotokromaattiset silmälasit ja lopuksi Stravan analyysit tietokoneessa.
Oman huipun saavuttamisen tai omien rajojen saavuttamisen kautta olen hyväksynyt itsessäni tapahtuneet muutokset. Näyttämällä harjoitteluni julkisesti esittelen siis ylpeänä vanhenemisen vaikutusta, ei ole syytä luovuttaa jos hidastuu.  
Parhaat juoksunautintoni saan edelleen yksin kaukana ajasta, syvällä erämaan hiljaisuudessa. Poissa kilpailujen ja suorittamisen kohinasta.

Paitsi valtavan paljon positiivisia kokemuksia ja voimavaroja on ultrajuoksu jättänyt minuun lähtemättömän ristiriidan. Kuinka kauan vielä kilpailen ja miksi ? Kuinka kauan jaksan vielä puristaa ja miksi ?
Viimeisen viiden vuoden aikana olen kehittänyt varasuunnitelman sille hetkelle kun ortopedi sanoo että tämä on tässä. Ensinnäkään en edes mene ortopedille. Lopetan ennenkuin maksimoin kivut. Olen vielä terve isoista nivelistäni. Olenko kulunut ? Älkää nyt, minähän olen dinosaurus.
Ainoa huoleni on että putoaako asteroidi uudestaan Jukatanin niemimaalle ? Ja minä olen ihan saatanan kaukana sieltä. Onneksi.

VIIKOT 33 - 34 HARJOITTELUNI

Ma- Haapakurussa 11 km - 1.14.
Ti- Lepo
Ke- Linjan pehmeä lenkki 8,3 km - 53 min.
To-Pe- Lepo
La- Mökillä Palojärven lenkki 10 km - 1.05.
Su- Mökillä Paavalintupavaaralla 11 km - 1.23.

yhteensä 40,5 km - 4:37 - vertikaalia 540 m. Totuttelua juoksuun jalan tuntemusten ehdoilla.

Ma- Palo-Pyhävaara ja Pyhävaara. Tempoa. 16,1 km - 1.51.
Ti- Ampumaradan lenkin kesäversio 10 km - 1.09. Palauttavaa hidasta.
Ke- Lepo
To-  Ip.Mökillä Paltsavaaroilla osittain turpeessa 11,4 km - 1.18.
        Ilta mökillä Paavalintupavaaralla 6 km - 47.31. Hidasta pravistelua mutta osittain turpeessa.
Pe- Mökillä Paltsan karhun lenkki 10 km - 1.12. Ainainen väsymys matkaseurana.
La- Virtaniemen lenkki tiellä melko kovaa 16 km - 1.24. Palautunut.
Su- Talvituvalle surkeaa tietä 15,6 km - 1.36. Heti perään tossujenvaihto ja rymyä Paavalintupavaaralla 6,3 km - 49.21. Aivan tyhjä lenkkien jälkeen mutta niin oli tarkoituskin.

yhteensä 91,8 km - 10:10 - vertikaalia 1409 m. Kohtuullinen viikko, annat vain kaiken...

Tässä blogikirjoituksessa ensimmäinen kuva on Paltsavaaran huipulta, siis sen keskimmäisen.

Toisessa kuvassa on nähtävissä miten aurinkolasit tummuvat. Linssi on mahdollisimman vaalea ja ruskean sävyinen. Näitä ei tarvitse ottaa pois missään vaiheessa vaikka pimeneekin ja kontrastit ovat luonnollisen terävät. Suosittelen fotokromaattisia laseja kaikille juoksijoille ja muille ulkoliikkujille.

Kolmas kuva on Paavalintupavaaralta.

Neljännen kuvan idea on vapaasti lainattavissa. Viki-merkkisestä saunankiukaasta on rälläköity kivitilaan aukko tulipesän päälle. Savustuspönttö lämpiää tuulisellakin kelillä hallitusti. Pöntön tilalle voi vaihtaa muurinpohjapannun tai ritilän. Tuli palaa pesässä ja samalla tiskivesi ulkokokkaukseen lämpenee vesisäiliössä. Lisäksi olen tehnyt kiukaan päälle laatikon kanneksi vesivanerista ja painepuusta joten kun laitosta ei käytetä se ei täyty vedellä tai talvella lumella.

Neljännen kuvan taustalla näkyy heinäniitty, jossa sijaitsi 1930-luvulla Saamelaisten talvipaikka, niin sanottu Kivijärven talo. Johan-Peter poikkesi käymään mökillä tässä taannoin. Hän on syntynyt rannassa sijainneessa savusaunassa 1937. Paikalla voi aistia sellaisten ihmisten hengen perinnön jotka todella olivat luonnon kanssa yhtä. Nykyihminen on valovuosien päässä noista kyvyistä. Minä olen sentään edes jäljillä. Minulla kun on ollut aina aikaa kuunnella näitä vanhoja tietäjiä rauhassa.

Viidennessä kuvassa on käsitykseni hyvästä ruuasta harjoittelun tukena. Puolet lautasesta itsetehtyä kaalisalaattia, mussakkaa (lihaton) sekä papupataa (myös härkäpapuja) jossa erittäin vähärasvaista jauhelihaa hiukan mukana. Itse tehtyä täysjyväleipää ja alkoholitonta olutta ja vettä.

---

LOPUKSI :

Ennenkuin tosissasi alat miettiä putoaako asteroidi Jukatanin niemimaalle uudelleen, niin helpotusta voi olla saatavissa osoitteessa Joh 14:27. Aina on mahdollisuus.

MAAN TASALLA

Vanhempana teuraana olen kokenut aiemminkin kuinka ultrajuoksu lanaa aika ajoin juoksijan maan tasalle. Olen kirjoittanut kuinka ultrajuoksu karsii turhan pois, ylpeys ja kaikkivoipaisuus katoaa ja jäljelle jää kaikkein tärkein. Silti kokemus aina yllättää, et ole koskaan valmis - aina voi kehittyä ja jos ei muuten niin ainakin ihmisenä.
Hyvän heinäkuun (449 km / 69 tuntia) oli pakko hellittää kesken kaiken vasemman akilleksen ulkotyvestä pohkeeseen nousevan kivun myötä. Vaiva parani Norjassa ja uusi Norjan jälkeen, tosin lievempänä.
Alkunsa ongelma on saanut lisääntyneestä tehosta harjoittelussa. Kestän määrää kyllä paljon mutta olen liioitellut tehon kanssa ja juossut liikaa itselleni sopivaa keskivauhtia suhteessa aivan hitaaseen juoksuun. Mäkiharjoitteluun yhdistettynä tämä kaikki on ollut liikaa kuuden päivän koettelemille jaloille.
Detalji lihaskireyksiin on polkujuoksun polkuluku - siis katseen käyttö etenemisessä. Minulla on hajataitto ja tähän asti olen juossut ilman voimakkuuksia olevilla aurinkolaseilla tai ilman. Nyt saan käyttööni fotokromaattiset voimakkuuksilla varustetut lasit. Nämä tummuvat uv-säteilyssä automaattisesti. Väriltään vihreät ja mahdollisimman vaalean sävyiset linssit on istutettu kevyisiin mutta ehdottoman suoriin kehyksiin huurtumisen välttämiseksi. Odotan näiltä helpotusta ja mukavuutta niin tie- kuin polkujuoksuun ynnä talvilajeihin.

Pyssymäki Ultra Festivaaliin, Suomen pisimpään polkujuoksuun, on nyt kuusi viikkoa ja minä olen housut kintuissa viikon levon jälkeen. Vaihtoehdot ovat vähissä. Aivan kuin Asterix-sarjakuvissa gallialaisten lyötyä roomalaiset heidän oli vaan siivottava sotku ja sitten siitä ei enää puhuttu kenellekään.
Testasin jalkaa lauantaina kolmen vartin hölkällä Nellimin pururadalla ja totesin että paranee kyllä mutta ei kestä juosta vielä säännöllisesti saati harjoitella. Menee siis jälleen kerran Nivalassa pohjakunnolla kahlaukseksi mutta minä en luovuta. Maltti riittää varmasti ennen kisaa saati sitten kisassa. Suhtaudun kolmen kierroksen kiertämiseen edelleen terveellä realismilla.

Viikon tauolla olen ollut juoksusta todella kaukana henkisesti. Ja se on tehnyt erittäin hyvää - kaikin puolin. Oheiset valokuvat kertovat aikani kulusta - oikeasta elämästäni, johon juoksun jälkeen aina palaan ja ehkä joskus lopullisesti.

VIIKKO 32.

Ma-Pe- Taukoa, jalan parantelua luonnollisin keinoin.
La- 6,2 km pururataa - 45 minuuttia.
Su- Lepo (maltti)

yhteensä 6,2 km - 45 minuuttia

Onnittelut Eskelisen Jaakolle PEPIN haamurajan rikkomisesta Nivalassa ja muille suohon uponneille sankareille, perässä tullaan syyskuussa. 
Onnittelut Mattilan Markolle Kaldoaivi Ultran kakkos-sijasta. Mukava kun Marko poikkesit Nellimissä paluumatkalla mustikkapiirakalle kertomassa kuulumiset. 
Pääsin myös hypistelemään Markon Hokan Torrenttia, joka 5 mm dropilla ja matalalla lestillä tuntui kädessä kevyeltä vaihtoehdolta, juuri ja juuri sataan mailiin asti ulottuville ulkoiluille sopivan oloiselta virsulta. Ei ollenkaan tyypillinen mohlo-Hoka.