maanantai 26. joulukuuta 2016

GOD GOOD SENSE

Luontoihminen on ihmisen syvintä merkitystä kuvaavana sanana täydellinen. Mitä enemmän hyökkäämme luontoa vastaan sitä enemmän hyökkäämme omaa itseämme ja olemassaoloamme vastaan. Toisaalta mitä enemmän luomme virtuaalista todellisuutta koettavaksemme sitä kauemmas liumme itsestämme sekä kyvystä kokea omin voimin jotain aitoa ja pysyvää.
Minä en poikkea tavanomaisesta mitenkään siinäkään suhteessa että kestäisin maailmaa aina niinsanotusti selvinpäin. Esimerkiksi käy mainiosti tämän maanantain eli tapaninpäivän juoksulenkki jolle lähdin joululauluihin ja kaikkeen syvälliseen rauhaan kyllästyneenä. Ruuvasin kuulokkeet korviini ja nautin täysin siemauksin Nellimin Siikajärventietä kymmenen kilometriä pelkästään ACDC:n siivittämänä. Tulee kontrastia kun ympärillä on hiljainen sinisyys ja korvissa Anguksen riffit.

Jouluna moni vei läheisensä haudalle kynttilän muistaakseen tai sitten vain tavan vuoksi. Harva on tullut ajatelleeksi mistä tuossa perinteessä on kysymys. Näen asian ihmiseen luotuna tarpeena kiinnittyä historian jatkumoon. Haudalla käynti on ikäänkuin portti menneiden sukupolvien elämän historiaan kiinnittymisessä. Omaa olemassaoloaan on ymmärrettävä ajassa, joka sananmukaisesti kiitää. On oma ja väärä valinta, jos aika tuntuu menevän ohitsesi.

Joulua juhlitaan monelta kantilta. Täysin väärä käsitys on että Jeesus olisi jollain tapaa osa joulun tarinaa. Sensijaan joulu on osa Jeesuksen tarinaa. Vaikka kuinka soitetaan heviä ja otetaan tajuntaa laajentavaa niin Jumalaa ei ihmisestä saa pois.
Jeesus sattui syntymään jouluna. Verollepano eli henkikirjoitus oli tehtävä siellä mistä suku oli kotoisin. Sen ajan hyljeksityt, paimenet, sentään riensivät paikalle. Nyt täytyy rehellisyyden nimessä muistaa että vaikka valoa olisi ollut tarjolla niin sijaa majatalossa ei ollut. Kukaan ei piitannut vaan haluttiin elää omassa rauhassa lukittujen ovien takana. Vastaanotto Vapahtajalle oli suorastaan hyinen kuten loppukin. Tekaistuilla syytteillä naulattiin roikkumaan.
Pidänkin irvokkaana joulun valjastamista johonkin mystiseen rauhoittumiseen tai rauhaan. Näiden asioiden pitäisi olla arkipäivää ja ne ovat myös erityisen tarpeen päivästä toiseen. Elämän tarkoitus ei ole alennusmyynnissä pyhien jälkeen vaan läsnä joka päivä. Ajatus että säästää sata prosenttia jos ei osta mitään on häkellyttävä. Läsnäolo ja sydämen avaaminen rakkaudelle kun ovat ilmaisia joka päivä.

Vuosi lähenee loppuaan ja moni miettii mitä sitä lupaisi vuodelle 2017. Onko teemaa ? Itselläni luki 2016 harjoituspäiväkirjan kannessa : matka on kesken. Niin on vieläkin mutta ajattelin kirjoittaa vuoden 2017  Ajaston kalenterin, joka siis toimittaa itselläni harjoituspäiväkirjan virkaa, kanteen että GOD GOOD SENSE ! 

HYVÄÄ UUTTA VUOTTA KAIKILLE JA ROCK'N ROLLIA VUOTEEN 2017



VIIKKO 51. LIIKUNNAT

Ma-Ti - 0
Ke- 10 km juoksua - 1.03
To- Lepo
Pe- 10 km juoksua 1.06.
La- Perinteisen hiihtoa ladulla 6 km - 45 min.
Su- Ulkoilua ja urien tutkimista Kirsin kanssa suksilla - 7 km - 2 tuntia.

juoksua 20 km - 2.09.

Oma jatkumoni on menneellä viikolla näkynyt uuden elinympäristön tutkimisena sekä moottori- että lihasvoimalla. Kuvissa Saamelaisten traditionaalinen talvipaikka missä nykyisin sijaitsee meidän mökkimme, Nellimin uittoränni, rajavyöhykettä siellä jossain, Siikajärventien suoraa erämaassa, kylämme kirkosta sisäkuva ja ties mitä muuta mielenkiintoista.










perjantai 23. joulukuuta 2016

VANHA MESTARI

Tässä blogitekstissä saatetaan puhua Jeesuksesta tai sitten ei. Osalle ihmisistä Jeesuksen nimen mainitseminen aiheuttaa vastareaktion. Näille ihmisille syntyy hirvittävän paineenomainen tarve perustella että ei, ei mitään Jeesusta voinut olla. Että laskelmat ja kemialliset kaavat pitävät paikkansa. Että kaikki on pelkkää yhteyttämisen tulosta. Ja lopuksi kaikista pahin : ihminen, ihminen se on luomakunnan herra. Kaikki toimii ihan alkuräjähdyksen energialla edelleen. Että ei voi olla muuta kuin tämä taso tässä. Eihän voi ?

Tässä tekstissä puhutaan vanhasta mestarista. Jos joku luulee tietävänsä kuka tuo vanha mestari on niin ketään ei silloinkaan yritetä käännyttää mihinkään. Kaikki saavat olla ihan omaa mieltään mistä tahansa. Kenellekään ei väkisin yritetä tyrkyttää mitään.
Joulublogissa kun saattaa olla hieman hankalaa jättää vanha mestari mainitsematta kun juhlitaan vapahtajan syntymäjuhlaa eli joulua. Tosihyvä vanha tarina on kestänyt parisentuhatta vuotta ja osia siitä voi olla siteenä tässäkin tai sitten ei. 
Vai luuliko joku että joulua juhlitaan lahjojen oston, ylensyönnin ja sen kuuluisan rauhoittumisen kunniaksi ? Jos luuli niin olkaa hyvä vaan, sekin käy mainiosti.

Ajatelkaa, että siitä huolimatta että minä uskon vanhaan mestariin voin silti juoda viinaa, naida ja selvinpäin ajella moottorikelkalla metsässä niin että otsonit ohenee. Voin saunan jälkeen istua munasillani kuistilla ja katsella revontulia tai ennen saunaa juosta nylkyttää turhan takia kymmenen kilometriä mutta ehkä vaatteet päällä kuitenkin. Ja että kaikessa tässä ja monessa muussakin elämäni tilanteessa on vanha mestari mukana jotenkin. Milloin lähellä, milloin kaukana mutta päivästä päivään rinnalla kulkemassa jotenkin monine opetuksineen.

Juostessani 2014 halki Suomen hän oli Inarissa Ukonjärven päässä vastassa. Hetkeä myöhemmin tapasin tienposkessa isäni ja näin että vanha hiihtäjä on tehnyt pullon kanssa tuttavuutta oikein kunnolla sinä keväänä. 
Isäni kuitenkin rohkaistui ja tuli minua kannustamaan vaikka varmasti häpesi kuntoaan. Suuri kiitos tästä menee Nellimiin Vuorisille jotka saivat isän matkaan vastusteluista huolimatta vai oliko vanhalla mestarilla tässäkin sormensa pelissä.
Vain joitakin kilometrejä ennen isäni tapaamista koin elämäni voimakkaimman voiman kokemuksen siinä Ukonjärven päässä. Sanoin Kirsillekin silloin että nyt ei tule juttua. Kirsi näki että jotain olin kokenut. 
Ei se vanha mestari siellä tienposkessa seissyt. En minä mitään näkyä nähnyt enkä tullut edes uskoonkaan. Vaan juuri tuolla hetkellä tajusin että silloin juoksun neljäntenä päivänä oli tiehen tarttuminen alkanut ja yhtään päivää en ollut juossut ilman rinnalla kulkemisen tunnetta. Ei siinä voi muuta kuin uskoa vanhaa mestaria. Ja pyytää voimia seraavaan päivään.

Oikeasti hän kehottaa kohtuuteen. Mutta koittelee. Pistää yrittämään mahdottomia ja opastaa sitten kun haaveet sortuvat. Mutta häneen voi luottaa aina. Pitää uskaltaa luottaa. Yksinkertainen asia mutta miltei mahdoton toteuttaa päivästä päivään. Silti jaksan yrittää. Niin paljon merkitsee se syvä rauha mitä hän esimerkillään ja opetuksillaan sydämeeni tuo.

Vanha mestari oli muuten radikaali. Omana aikanaan hän kapinoi esivaltaa vastaan. Teki joitakin ihmetekoja ja vähät välitti uhkailuista. Hänellä kun oli varmuus että häntä ei hylätä kuten ei niitäkään jotka häneen edelleenkin uskovat.
Vanha mestari ei koskaan luovuttanut vaikeimmallakaan hetkellä. Eli saattoi olla huumorimiehiäkin. Iloista asiaahan tämä on. Ei synkistellä väkisin. Kuten edellisessä kirjoituksessani kirjoitin niin minun käy sääliksi pahaa. On niin paljon helpompaa olla hyvä. Jouluna voi vaikka viedä lähellä asuvalle yksinäiselle vanhukselle ison kakunpalan ja saada näin hyvää mieltä leviämään, näin me Kirsin kanssa ajateltiin tehdä.

Kirjoitukseni alussa kerroin niistä ihmisistä jotka ahdistuvat kun mietitään syvimpiä elämän perusasioita. Usein he kuumeisesti hakevat perusteluja näkökannoilleen kuten toisaalta hakevat myös toiset vanhaa mestaria kannattavat. Uskon nimessä on tehty valtavan paljon pahaa ja tullaan tekemään edelleen. Usko itsessään ei siihen oikeutusta anna eikä edes kehota. "Homma oli hyvä mutta jätkät pilasi sen."- vanha vitsi pitää edelleen paikkansa.

Pohjoisessa Suomessa pitkien etäisyyksien ja karun luonnon keskellä on uskolla perinteisesti ollut vahva merkitys ihmisten arjessa. Ortodoksisessa uskossa Kolttien merkittävä hengellinen esikuva on ollut pyhittäjä Trifon Petsamolainen joka oli munkki, ei pappi tai piispa. Trifon halusi lahjoittaa kansalle kaikkein arvokkaimman lahjan, Kristuksen evankeliumin. Lupauksen Jumalan valtakunnasta. Trifon eli kansaa palvellen sen keskuudessa hyvinkin karuissa oloissa nöyränä. Hän oli ymmärtänyt miten vanhan mestarin opetuksia seurataan ja niillä pärjätään.

Loppujen lopuksi on kyse muistamisesta. Niin vanha mestari kuten Trifonkin vanhan mestarin seuraajana kulkevat ihmisten mukana jos itse haluamme muistaa. Hyvä kulkee mukanamme jos kuvainnollisesti sanoen kuljemme oikeaan suuntaan.
Maailma muuttuu ympärillämme mutta 2000 vuotta vanha ja yksinkertainen asia on ja pysyy. Jos joskus yllättäenkin tapaat Vanhan Mestarin niin ehkä kannattaa pysähtyä kuuntelemaan - rohkeasti, omana itsenään.

Näiden kuvien ja yhden laulun myötä hyvää ja etenkin rauhallista joulunaikaa kaikille.












sunnuntai 18. joulukuuta 2016

KUKA OLET

Oletteko koskaan juosseet pitkin pimeätä metsätietä talvella otsalampun valossa seurananne vai sydämen lyönnit ja hengityksen höyry ? Oletteko kenties koskaan kesken juoksun - mittaamattoman ajan kuluttua - pysähtyneet ja sammuttaneet lampun, nostaneet katseenne ylös tähtitaivaaseen ja kuunnelleet hiljaisuutta ?
Joskus kun juoksen lenkillä Nellimistä etelään päin minut valtaa tunne että en osaa takaisin kotiin. Ensin katuvalot loppuvat ja sitten yksin pimeässä hiljaisuudessa menetän ajantajuni. Olen joskus puolitosissani miettinyt että jos olenkin unohtanut kääntyä takaisin. Kun tien kummallakaan puolella ei ole mitään ihmisen rakentamaa niin kumpaan suuntaan olinkaan menossa ?
Kolttasaamelaisilla on sanonta että jos sutta ei pelkää niin susi alkaa pelätä. Tämän voisi ajatella että lenkkini varrella on pahoja voimia jotka haluavat minut takaisin etelään. En kuitenkaan koskaan enää vapaaehtoisesti palaa vakituisesti asumaan etelään. Henkinen kotini on vailla mitään epäilyksiä täällä pohjoisessa sillä tunnen ennenkokematonta ja syvää sisäistä rauhaa täällä.
Tunne rauhasta sisälläni on merkillinen siitäkin syystä että tuntuu kuin olisin palannut kotiin pitkän poissaolon jälkeen. Tämä on ihmeellistä, olenhan syntynyt Tampereella ja viettänyt Hämeessä suurimman osan ajastani lukuunottamatta murrosiän pikavisiittiä Jyväskylä - Mikkeli suunnalla. Lukuunottamatta viimeisen 20 vuoden lapinmatkojen jälkimaininkeja en ole koskaan kuvitellut muuttavani tänne tosissani.
Olen aina kunnioittanut luontoa ja yrittänyt kuunnella sitä. Urbaani voisi pitää vitsinä että luonnolle voi myös puhua kuuntelemisen ohessa. Millainen vastaus on riippuu aina kyvystä tuntea itsensä osana luontoa. Täällä pohjoisessa missä aika on välillä sekä vähäeleinen että puhdas on siis viihtyäkseen tarpeen tullen pystyttävä vastaamaan kysymykseen kuka olet ?
Luonnossa on voimia mistä me emme ymmärrä mitään. Oikeastaan säälin niitä pahoja voimia jotka yrittävät erheyttää minut suuntaamaan etelään takaisin. On niin paljon helpompaa olla hyvä kuin paha. Elän täällä mieluummin vaatimattomasti kunhan elän nyt. En sitten eläkkeellä tai joskus sitten, vaan nyt. Mielellään hieman nauraen, myös itselleni mutta hyvässä mielessä.
Olen kohdannut täällä useita vanhoja ihmisiä kylmästä. Viimeksi Sarren Pekka (Johan-Peter) nauroi minulle ja pyysi käymään. Hänellä olisi yksi kirja minulle luettavaksi. Lisäksi hän kertoi mökin lähellä olevasta vesipaikasta ja paljon muustakin. Pyysi minua soutamaan kauniisti hänen vanhalla puuveneellään lompolossa.
Löydän näiden ihmisten kanssa välittömästi yhteyden. Osa heistä tietää minut Paavon poikana joka juoksi Suomen läpi mutta he eivät määritä minua juoksijana. He ovat nähneet meidät Kirsin kanssa hiihtämässä kuin myös moottorikelkkailemassa. Jutellessaan meidän kanssamme he tuntevat että me aidosti välitämme Pohjoisesta ja Pohjoisen luonnosta sekä myös liikumme siellä. 
Luontoa täällä täytyy kunnioittamisen lisäksi myös ihmetellä. Pekka sanoi että tämä Nellim on sellainen että jos ensin on kolmekymmentä astetta pakkasta niin kolmantena päivänä on jo vesisade. Tämän koin kun pesin lauantaina ulkona kaksi autoa ja yhden peräkärryn painepesurilla, lämpöä oli kaksi astetta. Kävelimme Kirsin kanssa Kitisijäniementietä aina Konkeloniemen puoliväliin josta oikaisimme metsän poikki vuonolle kahlaten märässä lumessa. Turisteilta on ehdottomasti kielletty menemästä jäälle mutta me kävelimme vuonon poikki Käärmeniemen suuntaan. Me osaamme varoa jokisuuta toisin kuten aasialaiset turistit.
Juostessani Ivalon suunnasta takaisin kotikylää kohti olen joskus tarkistanut garminista että kuinka paljon on matkaa katuvaloihin. Olen leikkinyt ajatuksella että jos ne eivät kilometrilukemasta huolimatta tulekaan. En ole milloinkaan elämässäni nähnyt näin paljon revontulia ja tähdenlentoja enkä niiden myötä ole koskaan niin paljon toivonut. Ainahan pitää toivoa kun näkee tähdenlennon. Revontulet taas ovat syntyneet kuolleiden ihmisten verestä, voin kertoa sen kolttasaamelaisten tarinan joskus.
Hiljaisuus luonnossa on rikkumaton. Oikein hävetti juosta sunnuntaina kuuden asteen pakkasessa nastoilla. Kovettunut lumenpinta ja nastat pitävät hirveää ääntä hiljaisuudessa. Tie oli toki hiekoitettu ja luminen, ei siis jäinen, mutta halusin juosta rennosti askeltaen. Paksupohjaiset ja hiljaiset Hoka Onet olisivat saattaneet lipsahdella ja aiheuttaa ikäviä tuntemuksia vieläkin silloin tällöin vaivaavassa nilkassa.
Salaa juosten tai hiljaa askeltaenkaan ei voi saapua kylään. Käärmeniementien koira aloittaa haukkumisen. Sitten uimarannantien koirat jatkavat. Pari muuta vielä ja ohitan erähotellin tienhaaran. Kun käännyn Siikajärventielle viimeiset kolme koiraa aloittavat tervehdyksen ja sitten käännyn kotitielle laantuvan haukun saattelemana lumen rapistessa hiljaisuudessa. Kotipihassa voin kuulla lopulta joen kohinan ja taas on yritetty nöyrästi kehittyä ihmisenä parhaassa arjessa.
Parhaassa arjessa kysymys kuka olet kulkee aina mukana. Kun viikolla makasin pyhitetyn Hiacen takapuskurin alla telttapatjalla yli kymmenen asteen pakkasessa vaihtamassa perävaunun pistoketta ja Kirsi seisoi vieressä lämpöpuhallin suunnattuna johtoihin. Tai kun istuin takaoven kuistilla vaihtamassa lukkoa oveen ja yksi ruuvi putosi kuistin ulkorappusten lautaväleistä kadoksiin. On oltava kärsivällinen aivan kuten vaihtaessani tupakeittiömme sähkölämmittimiä uusiin. Johdotuksen ymmärtäminen vaati virtatestauskynän lisäksi kuulakärkikynää ja paperia mutta onnistuin.
Tunne onnistumisesta kärsivällisen puurtamisen tuloksena. Tunne. Leipominen on kuulemma kemiaa mutta minusta se pääosin tunnetta. Leivoin kaksi piimäkakkua tänään. Kaikkien ainesosien tulee olla tasalämpöisiä ja ainekset on sekoitettava puuhaarukalla juuri ja juuri sekaisin. Mummun ohjeen mukaan hiukan säveltäen. Paras tapa luoda joulun odotuksen tunnelma on leipoa kakkuja. 
Roolin vaihto urheilevasta ruuvimeisselimiehestä pehmeäksi ja leipovaksi kotimieheksi ei ole tarpeen. Minulla ei ole olemassa mitään rooleja vaan tärkeintä tässä on päämäärä. Yritys olla oma itsensä läsnä eikä koskaan enempää. Kysymykseen kuka olet on olemassa useita vastausvaihtoehtoja. Minä olen valinnut omat vastaukseni tunteen perusteella - enkä ole katunut.

VIIKKO 50. LIIKKEET

Ma- 8 km - 1.00
Ti- Ke-Lepo
To- Aamulla varhain 8 km - 51 min.
Pe- Lepo
La- Selkäkipua. Kävelyä osin umpihangessa 8 km.
Su- 10 km - 1.03.
yhteensä juoksua 26 km - 2:54.

Ei kai sole pukki kyyvissä ?

Kakkua tulossa ?

Raitilla Nellimin.


              KAIKILLE RAUHALLISTA JOULUA JO TÄSSÄ VAIHEESSA !

Kirjoitan kyllä joulubloginkin kunhan ensin saamme hirvipaistin uuniin, odotellessanne mahdollisen kinkkunne paistumista kuunnelkaa vaikka tätä :


 

sunnuntai 11. joulukuuta 2016

EI PAINEITA






Avautumisen ja tunnustuksen ero on merkittävä.
 
Avautumisessa ihmispolo päästää sisältään mieltäpainavan asian ryöpsähtämällä ulos miettimättä useinkaan seurauksia. Näkökulman ollessa suoraan sanoen yksisilmäinen hän jää usein yksin vailla tukea ja asia sen kun ahdistaa enemmän.
Ennen tunnustusta ihmispolo tekee rehellisen analyysin ajatuksistaan ja on tunnustaessaan sitten helpottunut että päästi asiasta irti ja teki sen muille mutta myös itselleen läpinäkyväksi.
Tunnustaminen on lisäksi kivuliaampaa ja henkilökohtaisempaa kuin avautuminen. Tästäkin huolimatta minä ihmispoloinen teen nyt tunnustuksen : ei huvita harjoitella juoksua yhtään.

Sensijaan huvittaa erittäinkin paljon juosta liikunnan ilosta. Kaikki ajatukset tavoitteelliseen harjoitteluun siirtymisestä tai jonkin kaavamaisen ohjelman noudattamisesta kohti tavoitetta aiheuttavat vastenmielisyyttä ja vapauden tunteen katoamisen.
Olisi erittäin yksinkertaista todeta että ei sitten harjoitella. Mutta kun jos...Niinpä.
Olen lukemattomia kertoja niin sanotun urani aikana ollut tässä samassa (paskassa) aiemminkin. 
Olen lukemattomia kertoja myös ratkaissut asian niin että olen vaan sitten juossut liikunnan riemusta ja huomannut parin kuukauden päästä harjoittelevani täysillä. Jotenkin on päässyt matkan varrella unohtumaan että ei huvittanut. Jälkeenpäin on joskus ollut olo kuin hiirellä juoksupyörässä tai toisinaan on jopa kokenut onnistumisen riemua vailla katumusta.

Nyt on sama tilanne joten katsellaan eteenpäin pikkuhiljaa vailla paineita.

Kun Kirsin kanssa tänään hiihdimme Inarinjärven jäällä oli tunnustettava että vielä sitä vanhempikin teuras herkistyy. Paistaessamme makkaraa kahvin oheen Rautusalmella oli suorastaan pakahduttavaa olla maisemassa. Olla osa maisemaa ja nauttia omasta pienuudestaan valtavan luonnon äärellä. Kymmenen astetta pakkasta väritti kaamoksen ja vaisu viima lisäsi kokemusta kirkkaasta kylmästä. Aistit aukeavat vähemmästäkin.

Käytännössä harjoitteluhaluttomuuteni johtuu osittain maisemasta jossa elän juuri nyt - on aivan liian paljon muuta mielenkiintoisempaa tekemistä kuin kaavamainen nylkyttäminen päivästä toiseen tiensyrjässä. 
Toisaalta pystyn tässä Nellimin talvessa myös huikeisiin juoksukokemuksiin Inarin jäällä, lumikenkäreiteillä ja tietenkin loputtomilla teillä erämaassa ympärilläni riippuen tietenkin lumiolosuhteista.

Hirvipeijaisissa lauantaina kuulin Inarin jääolosuhteista tuoreet tiedot niin pystyimme hiihtämään turvallisesti. Inarinjärven kanssa ei leikitä, siksi paljon se virtaa salmissa. Vaikka teräsjäätä on jo reilusti, niin esimerkiksi Nellimvuonossa on vettä jään päällä lumen alla jokisuusta alkaen varsin pitkälle. Lisäksi karien ja kivien ympärillä on kerroksia sekä lunta että jäätä. 
Kelkkareitillä hiihtäessämme tuli vastaan monta rekikoiravaljakkoa mennen tullen. On hauska päätyä ulkolaisten turistien valokuviin muka alkuasukkaina. Vaikka olen yksin ja Kirsin myös kanssa retkeillyt erilaisissa olosuhteissa melko paljon on silti maltti ja opetteleminen täälläkin paikallaan. 
Perjantaina kehoitettiin välttämään tarpeetonta liikkumista teillä joten jopa minä pysyin kotipihassa, oli senverran vihainen viima ja heikko näkyvyys. Olen ekstriimini itselleni jo todistanut - enää ei tarvitse.

Kirjoittaessani tätä havahduin tuohon edelliseen lauseeseen. Enää ei tarvitse todistaa ja onko yleensä tarvinnut koskaan ? Kuka tietää.
Aina ei ole tarvetta aiheisiin vaan kuulumisiakin on mukava kertoa. Syvä rauha on laskeutunut sieluuni sillä pääosin kaikki muuttolaatikot ovat tyhjentyneet. 
Sama kuin juoksun kanssa, ilman paineita mennään ainakin toistaiseksi.

GULAHALLU !
  
(suomeksi :Kattellaan ! Tuo oli siis saamenkieltä.)







VIIKON 49. LIIKKEET

Ma- Hiihtoa ladulla 6 km - ei aikaa. -29 astetta pakkasta. Hyvä oli kitka.
Ti- 9 km juoksua - 58 min. Ahvenjärven lenkki.
Ke- Lepo
To- 11 km juoksua - 1.14. Paksuvuonon lenkki.
Pe- Lepo; lumimyrsky, tuuli yli 20 metriä sekunnissa.
La- 8 km juoksua - 50 minuuttia. Käärmeniemen lenkki.
Su- Retkihiihtoa Inarin jäällä Rautusalmelle, noin 7 km - ei aikaa... (ei todellakaan...)

yhteensä juoksua 28 km - 3 tuntia ja 2 minuuttia. 




KUVAT SUURENEVAT KLIKKAAMALLA.


 

 

sunnuntai 4. joulukuuta 2016

RAUHA



Ihmisen perusoikeuksiin kuuluu rauha, oikeus elää rauhassa. Tästä päästään helposti siihen että ihmisellä on oikeus olla oma itsensä. Periaatteessa tämä menee niin että jos ei olemisellaan aiheuta häiriötä eikä riko lakeja saa olla rauhassa oma itsensä. Käytännössä tämän päivän yhteiskunnassa tämä ei onnistu ilman rajuja omia valintoja ja juuri tämän takia jotkut ihmiset voivat henkisesti niin kovin huonosti.

Jokaisella ihmisellä on oikeus puolustaa itseään jos häntä uhataan. Toisaalta jokaisella ihmisellä on velvollisuus puolustaa läheisiään jos heitä uhataan. Oikeutusta väkivaltaan ei ole kummassakaan tapauksessa mutta koska maailma on täynnä uhkia niin kummassakin tapauksessa äärikeinoihin on joskus turvauduttava. Karkeasti voisi sanoa että puolet tämän maailman ihmisistä elää ihmisiksi ja puolet taas kaikin keinoin koittaa järkyttää rauhan tasapainoa - oli sitten kyse minkälaisesta rauhasta tahansa.

Ahneutta ja pahuutta ei saada pois tästä maailmasta mutta aina voidaan yrittää. Yritykseen kuuluu pääosassa se että ihmisiä ei koitettaisi puristaa samaan muottiin vaan annettaisiin jokaisen yrittää tulla toimeen yhteiskunnan jäsenenä omien vahvuuksiensa kautta. Tämän päivän työelämässä haetaan aina vaan hyviä tyyppejä. Sensijaan hieman hiljaisemmat ja erittäin osaavat vastuuntuntoiset ihmiset jäävät usein sivuosaan. 
Ekstrovertit siis mellastavat ja se miltä jokin näyttää ei kerro mitään laadusta tai pysyvyydestä. Toimivuus kärsii ja lopputulos on keskeneräinen mutta kovin hyvän näköinen, lyhyessä ajassa pystyynpolkaistu ja pitkässä ajanjuoksussa nopeasti unohdettava kertakäyttöinen.

Tiedonvälityksen mellastaessa yötäpäivää on erittäin tärkeää osata lukea ja kuunnella ympäristöään. Miten mikin asia esitetään ja ketä asia tai sen esitystapa palvelee ? On surullista seurata esimerkiksi oman maamme pääministerin tarpomista siinä hyllyvässä suossa jonka hän luuli olevan kehityskelpoisen Suomi Oy:n. 
Isänmaata ei johdeta yritysopein eivätkä kansalaiset suinkaan ole niin tyhmiä että yhteisen hyvän nimissä esitettyjen vaatimusten määrä olisi loputtomasti perusteltavissa varsinkin kun muunkaan niin sanotun johtavan eliitin oma toiminta ei kestä päivänvaloa. 
Olemme palanneet eräänlaiseen sensuurin ja muokatun mielipiteen aikaan ja samalla pääasia, itse ihmiset, on yhteiskuntaa ja sen julkisia toimintoja kehitettäessä unohdettu täysin. Liityn niiden monilukuisten julkisen mielipiteensä esittävien kirjoittajien joukkoon toteamalla että koskaan ei Suomessa ole kansalaisia ja kansalaisten inhimillisiä oikeuksia poljettu niin raskaasti kuin tänä kuluvana aikana.

Ulkoisen rauhan ajan kanssa kulkee rinnakkain sisäinen rauha. Kummatkin häiritsevät tai täydentävät toisiaan. Itse elin vuosikymmenet epätietoisuudessa miten oma isäni hallitsee elämänsä kuningas alkoholin määräysvallan alaisena. Nyt kun isä on poissa voin avoimesti todeta että valtavan suuri painolasti on vaihtunut valtavaan suruun. 
Vaikka kuinka käskettiin antaa olla ja unohtaa, perusteltiin että toisen elämää ei voi elää toisen puolesta niin siltikin tunneside pyöritti alitajunnassa mustaa kuraa. Vasta jälkeenpäin ymmärrän kuinka raskasta se on ollut ja nyt on aika toipua siitä.
Elän niin kuin opetan - toivon toisille aina kaikkea hyvää. En siis aina vain parempaa mutta hyvää kuitenkin. Tämä on yksi hyvä keino jopa maailmanrauhankin säilyttämisessä puhumattakaan mielenrauhasta. Yritän kehittyä tähän suuntaan joka päivä.
Sisäinen rauha vaaditaan myös ultrajuoksun haasteisiin. Käytännössä mitä paremmin eli mitä tavallisimmin asiat ovat omassa elämässä kunnossa sitä paremmin harjoittelu ja tavoitteeseen pyrkiminen sujuu.
Käytännössä meillä jokaisella on jatkuvasti joitakin akuutteja arkimurheita jotka himmentävät taipaleen loistoa mutta tietyt asiat on pystyttävä hyväksymään. Niiden kanssa on opittava elämään ja siinä ohessa niiden kanssa on juostava. Päivästä päivään. Viikosta toiseen. Jopa vuosista vuosiin. Avoimmuus ja ystävät tuovat tähän keinon pysyä järjissään.
Nykyisessä elinpiirissäni Pohjoisessa kaamoksen pimeys on yksi mielenrauhaan vaoimakkaasti vaikuttavista uusista ilmiöistä. Allaolevista valokuvista näette että pimeys on kuitenkin suhteellinen käsite vaikka aurinko täällä Nellimissä nousee seuraavan kerran 10.1.2017. 
Kaamoksessa elämisen perusasioihin kuuluvat säännöllisen vuorokausirytmin pitäminen, oikeanlainen ravinto ja liikunta. Itse luen siihen mukaan myös yliyrittämisen välttämisen sillä lyhyen valoisan aikana ei kiireellä kannata tehdä ulkona väkisin asioita - niiden aika on sitten kun on valoisaa yötä päivää.

Ihminen on omassa lyhyessä elämänsiivussaan voimaton isojen rauhattomuuksien edessä. Maailmanpolitiikka ja sen seurauksena monet erimielisyydet sotineen eivät hoidu kuntoon masentumalla niiden mustaan kuraan vaan hoitamalla oman ruutunsa päivittäin valoisasti. Koska olette viimeksi sanoneet läheisellenne että tykkäätte hänestä ? Koska viimeksi olette kuunnelleet rauhassa ikäihmistä ja luoneet valoa hänen päiväänsä olemalla yksinkertaisesti läsnä ?

Päivänä jolloin kolme ihmistä on ammuttu Imatralla järjettömästi, päivänä jolloin on taatusti ammuttu muitakin muualla yhtä järjettömästi tai muuten epäonnistuttu vailla inhimillisyyttä ja rauhan eri tasoja, uskallan lopuksi sanoa :

Uskokaa että olette aina askeleen jäljessä.

 
"Ei ole olemassa rauhaa ilman oikeutta eikä oikeutta ilman anteeksiantoa."
-tuntematon kirjoittaja Kabulista löydetystä paperilapusta



Päällikkö hiihtää kohti Haapakurua Nellimissä.



Perässähiihtäjä itse.


VIIKON 48. LIIKKEET

Ma- 6 km - 38 min.
Ti- perinteistä hiihtoa 7 km - 28 minuuttia ja päälle juoksua 4 km - 28 min.
Ke- Lepo
To- 6 km lumisateessa - 36 min.
Pe- Lepo
La- Retkihiihtoa Kirsin kanssa metsäsuksilla umpisessakin, 
       pakkasta -15 astetta - 2 tuntia, noin 8 km.
Su- 8 km tiellä tasaista - 53 minuuttia.

juoksua 24 km - 2 tuntia ja 35 minuuttia, päälle hiihdot; en laske muuta kuin juoksut.

MARRASKUU

juoksua 66 km - 6 tuntia ja 21 minuuttia

Jokainen ymmärtää että kun juoksin heinäkuussa 398 km ja elokuussa 259 km, niin viimeiset kolme kuukautta, syyskuu 87 km, lokakuu 59 km ja marraskuu 66 km ovat olleet poikkeukselliset - varsinkin kun olen nilkkaa lukuunottamatta ollut muuten terve.
Olen vuosieni varrella oppinut olemaan nöyrä ja kärsivällinen - älkää huolestuko olen taatusti tulossa. On kuitenkin selvää että käyntiinlähtö viimeisten kuukausien murheiden ja toisaalta niitä seuranneen ilon eli asuinpaikan muutoksen myötä kestää aikansa.

Tiesittekö muuten että tarvitsette otsan rypistämiseen 42 lihasta mutta keskisormen nostamiseen vain neljää. Kumpaankaan ei minulla ole tarveta vähistä kilometreistä huolimatta, monipuolisempi lihasten liikuttaminen sensijaan kiehtoo.


Pakkasta lauantaina päivällä Nellimissä -12 - -15 astetta. Sunnuntain vastaisena yönä - 25 astetta. Sunnuntai iltana - 7 astetta. Lunta reilu 30 senttimetriä.


torstai 1. joulukuuta 2016

IVALO SARJA : AIHEITA

Jouko Turkalla on otsikon niminen kirja. Tämä ei ole plagiaatti eikä lainaus vaan pikemminkin vastaus lukijan kysymykseen että miten tekstini syntyvät ?  Mutta Turkan kirjan olen lukenut.
Ensiksi täytyy ihmetellä että blogiani luetaan silloinkin kun en viikottain kirjoita uutta. Viimeaikaisten tapahtumien johdosta päivitysväli on ollut harva mutta sittenkin te olette siellä - kiitos siitä !
Toiseksi nyt teidän täytyy sietää että heitetään puhekielelle. Tykitetään kunnolla ja kiroillaankin välillä. Tehän halusitte tietää miten ja mistä. Minäpä kerron, korvien välistä.

On kuivaa pakkasta. Hengitys ei sanottavasti höyryä ja kenkä pitää lumisella tiellä. Katson Nellimjärven pilviä vasemmalla. Purple Rain ennen kaamosta. Taivaan värit menevät sieluun asti. Hiljainen erämaa ympärillä. Nousen ylämäkeä ja mykistyn. Neljäkymmentä joutsenta lentää tien yllä korkealla kahtiajakaantuneessa aurassa. Manaan kameran eli puhelimen puutetta mutta ei se tässä pakkasessa enää jaksaisi se vanha, uusi on tilattu verkkokaupasta mutta ei ole vielä saapunut lähipostiin maratonin päähän. Jokatapauksessa vielä muutaman päivän aurinkoa ja sitten se on horisontin alapuolella. Kaamos. Go ahead ! We can take it because we have to learn.

Illalla istuin hiljaa kotona isän vihreässä nahkanojatuolissa. Kirsi oli jo mennyt nukkumaan. Rakas. On ollut kovilla kuten minäkin tässä muutossa ja muussa. Sanoin että istun hetken yksin. Kaadoin kolme sormenleveyttä uisge beathaa. Elämän vesi. Arkena Higland Bird ja juhlassa Chivas Regal - Nick Carter tyyliin. Vitriinistä ei löytynyt kunnollisia viskilaseja joten oli tyytyminen kristalliin. Muutto on kesken. Brassailua en kuitenkaan harrasta vieläkään, perittyjä paskoja kaikki hienot lasit.
Kirjoitan aina selvinpäin mutta useimmiten juostessani. En siis punaviinissä kuten Hannu Puhakainen. Edesmennyt äitini tunsi Hannu Puhakaisen. Kirjastossani on herkällä omistuskirjoituksella äidille varustettu Hannun kirja "Särkyneiden toiveiden bulevardi". En tiedä panivatko. Minua ei sinällään kiinnosta koska kaikki panevat jokatapauksessa mutta teitä saattaa kiinnostaa. Kysykää siis Hannulta.

On siis oltava jotakin sanottavaa. Hiukan voi huoratakin sanoilla. "Kävin lenkillä ja sitten söin." Ei kiinnosta ketään kovin kauan. Pelkkä juoksublogi on kuten juoksukin välillä. Ihan saatanan kyllästyttävää. Joku pätee numeroilla mutta ei kuitenkaan jatkuvasti pysty juoksemaan plus kaksisataa kilometriä viikossa. On oltava muutakin. 
On kyettävä olemaan avoin tiettyyn rajaan asti. Paljasta näytetään mutta vain osittain.
Särmää. Aiheita. Mistä ne tulevat ja miten ne pysyvät mielessäni ? Käytän samaa tapaa kuten Agatha Christiekin. Teen muistilappuja. Otsikoista, aiheista ja asian aluista. Joskus muistilappu on kuin tylsä puukko. Se lipeää sormeen heti alussa ja rivien sijasta tulee verta ja tukko. Tukko painaa kahta kirjainta ja kaikki menee. Niin... Anteeksi.

On oltava kirjoittamisen painetta. Esimerkkinä käytän vanhaa tietotekniikkaa etelän ajoiltani. Kirsi oli kylässä Urjalassa viidenkymmenen kilometrin päässä. Soitti että lähtee kotiin koska meille tuli vieraita viideltä. Minulla oli tarve kirjoittaa ja aihe paloi päässäni. Tietokoneen käynnistyminen kesti saman ajan kuin Kirsi ajoi kotiin, tunnin. Ladataan päivityksiä. Ladataan Swahilin kielen aakkosia ja itä Intian karttaa. Jumaliste näitä vehkeitä. Kusetusta. Ostan uuden. No niin ! Juuri tähän insinööri pyrkikin. Jäi tekemättä silloin. Paine kasvoi. Uusi kone on tulossa. Ehkä minä myös.

Mutta takaisin aiheisiin. Istun hiljaa. Seinällä on täytetty riekko. Juuri siinä asennossa kuin se tunturikoivikossa on viimeistä hyppyä ennen pakoonlähtöä. Pyrstö taittuneena alaspäin ja katse suunnattuna pakosuuntaan. Kopek kopek, rähähää. Sinne jäät hiihtämään valkoisen linnun paetessa horisonttiin. Juuri kuten viime keväänä Käsivarressa. Viima ja tuhannet kristallit hangella.
Lumi valkoinen. Harva tulee ajatelleeksi että lumi on ahman jääkaappi. Lumi on Lapin valontuoja kaamokseen ja etenkin se on kulkukeino. Ilmastonmuutos on kuitenkin täälläkin. Kalakannat muuttuvat, esimerkiksi siika ja rautu kuten taimenkin vaativat lisääntyäkseen viileätä happirikasta vettä. Ei mitään saviliejua kuten karpit Saksassa. Lumenpuute taas aiheuttaa epätervettä kilpailua kun uusia lajeja tulee pohjoiseen lämpiämisen seurauksena. Kettu syö maalintujen munat ja niin edelleen. Tarvon siis aiheessa. Lapioin sitä. Lasken verkkoja ja koen niitä tyhjinä tyhjemmiksi.
Kuten Aino Vennakin olen kiinnostunut luomisprosessin ohessa ärsykkeistä. Lapissa on vähemmän ärsykkeitä jolloin omalle ajattelulle on tilaa. Useimmat runkkaavat päivästä toiseen samassa ummehtuneessa oravanpyörässä edestakaisin. Olisi aika tuulettaa itseään. Matkustaminen palkitsee. Sitten on aika olla kotona. Ja aiheita onkin yllättäen lisää tai ainakin löydän ne.

Meistä kahdesta Kirsin kanssa joku saattaa ajatella että ne perkeleet teki sen. Sekin saatanan kaljupää muutti sinne susirajan taakse pohjoisen pakkaseen. Että uskalsikin. Kateus. Ja miksi ? Vanha talo ja vinot seinät ja lattiat. Hiljainen kylä. Illuusio ? En kerro. Ei ole mitään kadehtimista. Tai ehkä on. Sepä se. Kiinnostus. Uteliaisuus. Kokeilkaa itse. Lapioikaa lunta sokkelille ettei vedä sisällä nilikkaan.
Koska olet käynyt potkukelkalla kaljalla ? Meiltä se onnistuu. Nellimin erähotelli palvelee tuossa vieressä. Matka on mennessä lyhyt ja palatessa pitkä. Tämähän riippuu oluen määrästä. Selvinpäinkin on mukavaa. Mutta ainahan potkukelkkaan voi laittaa pyörätkin. Tai kävellä kotiin. Pääosin juomattakin.
Hiljaisuus. Juoksen pitkin hiljaista taivalta kohti Tsarmia. On turha syyttää itseään jos korvalappustereon piuhat ovat kierroksessa. Niitä sitten repii ja ne katkeavat. Eikö ihminen kestä hiljaisuutta ja mitä siitä kumpuaa ? Luonnon ääni. Joki virtaa kuten tajuntakin. Jossakin männyn oksalla kuukkeli tarkkailee. Kuulet rasahduksen. Pakenee. Palaa pihaan syömään rasvaa tai siemeniä. Jää henkiin kuten jätkäkin. Onhan se jätkän lintu. Vai sittenkin luurista Black in Black ? Se on itsestä kiinni kuka kestää.

Minä tein sen. Muutin pohjoiseen sen kaksikymmentä vuotta aikaisemmin. Isä kun aina sanoi että olisi pitänyt muuttaa jo kaksikymmentä vuotta sitten. Toivottavasti minulla on se kaksikymmentä vuotta. Kuka tietää. Mutta jokainen päivä on lahja. Siksi aistit ovat auki arjessakin. Ja periksi en anna.
Isä. Vanha laulaja. Hiihtäjä. Isä oli tietäjäkin. Sillä oli etiäisiä. Se jätti paljon kysymyksiä. Nyt olen täällä sen jalanjäljissä. Olen varma että se nauraa siellä jossain. Että jumaliste poika tuli järkiinsä. Arvostan Isää vaikka oli meillä myrskyjäkin. Kuten pappi Pietarisen Rauno sanoi että meidän tehtäväksemme jää muistaa ja muistuttaa. Muista Herra isää ja äitiä ja muita poisnukkuneita. Yksinkertaista. Sen kun uskoo.
Mutta epäilijät kertokaa miksi pihassa toisen moottorikelkan jalkalaudalla oli mun vanha lastenlapio siellä peitteen alla. Miksi se isä sen nyt sinne jätti ? Lastenlapion. Se tiesi tai aavisti. Minä en. Tässä on kehittymisen paikka. Ja paljon muuta. Me. Toinen todellisuus. Enjoy the silence...Rain is falling...On silti hyvä ettet näe minua nyt...

Aiheita tulee ja menee. Ne ovat ympärillä. Useimmat niistä ovat pelkkää paskaa. Joskus jokin osuu ja kantaa. Siellä on Siidassa nyt Jorma Luhdan valokuvia näytillä. Ja Käsivarrestakin Jyrki Kallio-Kosken kuvaamia, Kaijukan kylästä Raittijärveltä. Kävimme Kirsin kanssa katsomassa samalla myös Aili Mattuksen nuket. Olisi ollut Aurora Borealis-musikkitapahtumakin. 18.12. tulee Nellimin kylätalolle, siis alle viidensadan metrin päähän kotoani, Katja Gauriloffin Kuun Metsän Kaisa- dokumenttielokuva katsottavaksi. Mitä siellä Lapissa muka tapahtuu. Met elämme täälä !

Tossa on Saana seinällä. Äite maalasi sen. Siinä on Ailakkavaara ja se seuraavakin. En nyt muista nimeä. Oli huikeaa hakea se sama paikka Mallan päältä mistä äite teki luonnoksen. Ja sitten ne teki mut siellä soputeltassa parkkipaikalla. Ajatelkaa. Luonnos ja tulokset ! Mutta mua ette kehystä.
Kaikkea ei tarvitse muistaakaan. Siitä on kirjoittajalle hyötyäkin. Voi hieman laittaa omiaan sekaisin. Tai toisten omia. Mistä sen tietää. Polarisoitunutta filmiä menee silmien edessä. Kaikki sekoittuu.

Esimerkkinä Puhakaisen Hannu voi nyt haastaa minut oikeuteen kunnianloukkauksesta. En usko että haastaa, minulla saattaa olla täällä tallessa muutakin materiaalia - vaikka kirjeitä. Hannu muuten voisi tulla tänne meille kalaan. Olisi punaviiniäkin, ehkä. Ja aiheita. Kuka tietää ? Oikeastaan en ole kiinnostunut. Huonoja viinejä ja huonoja aiheita.
Jos aikoo kirjoittaa muutakin kuin että nyt treenasin niin pirusti ja väsyin, on luettava paljon ja erilaista kirjallisuutta. Kotonani on laaja kirjasto. Tuossa vasemmalla vanhassa paskassa lundiassa on aiheita-hylly. Käsittämättömiä kirjoja ajan takaa. Esimerkkinä 27 Pohjoismaista kertojaa vuodelta 1964. Yhtä vanha kuten minäkin. Lukekaa Terje Stigenin novelli Vihreä pullo ja ymmärtäkää mitä tarkoitan. Aika on ajassa ajaton mutta miten sen kerron teille että uskotte ? Ja että paha vastaan hyvä on aina vastassasi.

Kirjoittaminen vaatii unelmia. Että jonakin päivänä joku lähettää sähköpostin ja haluaa kustantaa jotakin tekstiäni. Päästä kovien kansien väliin. Se hivelisi. Rakkaus on parasta mutta sitten tulee painettu sana ja ehkä sitten juoksu. Se ei ole egon todiste tulla kirjailijaksi vaan se unelma omasta kirjasta. Todiste itsestä jälkipolville. Että joku lukee joskus vuosikausien kuluttua ja sanoo sitten : Tuokin runkku kirjoitti silloin noin. Mistä sekin aiheensa sai ?

Turkka sanoi joskus että tää on niin hienovaraista hommaa. Muistan kerran syövän jälkeen juhannuksena kun olin lenkillä Tampereen Ylä-Voiman kaupan kohdalla. Turkka juoksi vastaan ja tervehti. Huusin että juhannusta perkele ! Se nauroi ja mätti menemään. Jos joku ei tiedä mikä on Ylä-Voima niin se on siinä Pispalan mäen päällä. Lähellä Lauri Viidan kotitaloa. Sivistystä juostenkin.

Huono teksti on kuten huono viskikin. Aamulla pullo on tyhjä ja puristaa jalkojen sekä korvien välistä. Täytyy olla itsekritiikkiä. Täytyy pystyä allekirjoittamaan - myös huomenna ja ehkä ensi vuonnakin. Totuuden nimissä on mainittava, että jos lukee tavallisia blogitekstejään vuosien kuluttua niin kaikkea ei ehkä tarvitse allekirjoittaa, riittää kun tunnustaa omikseen. Kehittyähän tässä piti.

Toista kuitenkin on hiotut säleet omasta sielusta. Tässäkin blogissa "otteita pöytälaatikosta"-sarja. Ei ne juuri tuu enää paremmiksi, oikeammiksi. Niissä on kaikki se tuska mikä ajassa silloin oli. Purettuna. Olen niistä ylpeä, olen pannut niihin kaiken mitä pystyn. Omakustanne olisi jollakin tapaa halpa keino. Pitää olla haaveita ja tavotteita. Muuten ei mene riman yli eikä juokse kauas.
Aiheita siis on. Kyse on siitä huomaatko ne ja miten ne huomaat. Mitä haluat minkäkin aiheen kautta sanoa vai haluatko olla sanomatta. Jättää lukijalle löytämisen ilon.
Kuten huomaatte olen välillä rajapinnalla ja juuri siinä on se juju - aika ja tila aiheisiin syntyy elämällä ja liikkumalla maisemassa joka nyt suureksi onnekseni on Nellim, Ivalo ja Inari. Lappi - sydämeni koti.

Purple Rain - matkani varrella.

Kotiranta jäähtyy.
 VIIKOLLA 47. 

Ma-To-Muuttokuorman kanssa jutaamista.
Pe- 6 km -39 min.
La- 6km -36 min.
Su-Lepo, nilkka kipeä.
yhteensä 12 km - tunti ja vartti.