Sarja päivittyy hitaasti mutta varmasti - jokaiseen tekstiin joudun raastamaan itseni vereslihalle. Muistot ajalta jolloin olin elämässä varsin ohuilla langoilla kiinni eivät näppäimistölle siirry itsestään.
Kuvaan tapahtumia todellisuudesta ketään säästämättä mutta loukaamatta. Nimet ja tittelit ovat aitoja mutta jos nimiä ei ole mainittu niin siihenkin voi olla syy...
Jos joku kuitenkin innostuisi kustantamaan tämän niin voisin vaikka yrittää kertoa melkein kaiken...
NATSI
Huhtikuu 1993. Yksiöni keittokomeron seinällä on kalenteri mikron yläpuolella. Nojaan tasoon kyynärpäillä ja korjaan asentoani baarijakkaralla. Kylpytakin vyön solmu painaa. Kahvinkeitin napsuu vieressäni.
Yritän syödessäni keskittyä ajattelemaan jotakin muuta mutta maksamakkaravoileipä vastustaa voimalla. Se maistuu metallilta kuten kaikki muukin.
Katselen sisäpihalle. Vielä lunta. Puutarhakatu 31 jää vanhan VPK:n talon taakse limittäin. Asun ensimmäisessä kerroksessa ja jos pääsisin ulos asunnostani suoraan takapihalle voisin kuvitella olevani rivitalossa keskellä Tamperetta.
29. päivä. Silmäni osuvat kalenteriin uudestaan. Kolme kuuria sytostaatteja takana. Kolme edessä. Eilen keskiviikkona kävin poliklinikalla saamassa tehosteannoksen. Päässä humisee. Olen todella huonossa kunnossa.
Tämäkin aamu alkoi oksentamalla. Ja nyt sitten maksamakkaraa. Pakko on yrittää jotain. Olen alistunut jopa äitini tuomaan punajuurimehuun. Veriarvot kyntävät jossakin kriisirajoilla.
Minun pitäisi olla iloinen. Lääkäri kertoi että syöpä on vähentynyt.
Silti olen alkanut hautoa salaliittoteoriaa uudestaan. Ehkä en olekaan sairas vaan minuun testataan myrkkyä. Paljonko ihminen kestää ennenkuin kuolee. Minut on muka valittu miljoonien joukosta koekaniiksi. Syystä että olen hyväkuntoinen juoksija ja muka kestän henkistä painetta ammattini vuoksi. Siedän erilaisuutta ja pystyn elämään vajavaisuudessa vailla toivoa.
Sairaan mielikuvituksen keskeyttää Riku. Jakkara heiluu. Koira ei voi käsittää että keittokomeroon ei mahdu miltei kuusikymmenkiloinen urosbulmastiffi ja minä yhtäaikaa. Sinänsä tervetullut tunkeutuminen. Tarjottu puoliksi syöty maksamakkaraleipä häviää sekunneissa koiran kitaan. Kaamea kieli viimeistelee hävityksen. Lattiaan jää märkä läikkä.
Juon lopun kahvin ja vedän ulkoiluvaatteet niskaani. On alkanut aurinko paistamaan. On pakko lähteä viemään koiraa. Päässä humisee edelleen kun kävelemme kirkkopuiston läpi kohti Pyynikkiä.
Harkitsen piispantalon mutkassa kuntoani. Koiralla olisi menohaluja. Ilma on lämmin mutta lumesta hohkaa vielä kylmää. Päätän yrittää ja suuntaan polulle joka mutkittelee Pyhäjärvenpuoleisella rinteellä mäntyjen suojassa. Ehkä jaksan kävellä portaille asti ja nousta sitten näkötornille. Jos joisi vaikka kahvit tornin kahvilassa kun on näin lämminkin.
Päästän koiran vapaaksi polulla. Jätän sen kaulaan ketjun roikkumaan. Samalla kun pujotan koulutusremmin olkani ylitse rinnalleni avaan mustan pilottitakkini vetoketjua. Täytyy ottaa pipokin pois. Onpa tosiaan lämmin. Aurinko lämmittää kaljua.
Iso uros nuuhkii jotakin lumikasassa. Jään jälkeen. En yksinkertaisesti jaksa. Aina välillä koira pysähtyy odottamaan ja tarkistaa että en ole hävinnyt minnekään. Sairauteni aikana suhteemme on hitsautunut. Tiedän olleeni hieman kovakätinen peruskoulutusvaiheessa mutta lopputulos on silti tasapainoinen. Koira ymmärtää kuka on pomo mutta tietää että siitä välitetään syvästi. On syntynyt keskinäinen luottamus.
Näen kauempana polulla vanhan miehen lähestyvän kepin kanssa. Huudan koiran sivulle ja se tulee mukisematta. Koska en pysähdy koira jatkaa kulkua vierelläni. Polku on kapea ja liukas. Miehen tullessa lähemmäs väistän hankeen ja laitan kaksi sormeani koiran ketjun alle niskaan. Tämä riittää.
Vanha herrasmies pitkässä takissa. Hattu päässä ja keppi kädessä. Kun hän tulee kohdalle hymyilen ja nyökkään mutta en sano mitään. Koira heiluttaa häntää. Mies pysähtyy pari metriä ennen ja katsoo minua silmiin.
- Saatanan natsit ! Potkitte mummoja ja rikotte puhelinkopit. Pidätte verikoirianne vapaana täällä puistossa ja ajatte vielä päännekin kaljuiksi. Hävetkää.
Minulla menee pari kolme sekuntia ennenkuin toivun hämmästyksestäni. Koira on lakannut heiluttamasta häntäänsä kuullessaan miehen äänensävyn. Tunnen sormiini kuinka koiran niskalihakset jännittyvät.
- Anteeksi mutta sairastan syöpää. Sentähden minulta on hiukset lähteneet. En minä...
Lauseeni jää kesken. Silmiini nousee kyyneliä. On kai turha yrittää selittää enempää. Mies jatkaa matkaansa. Ei sano enää mitään. Ei katso silmiini enää.
Seison tallatulla polulla katsellen miehen perään pitkään. Lopulta päästän koiran vapaaksi ja kaivan pipon povitaskusta päähäni. Niistän nenäni ja jatkamme matkaa.
Nousemme kivisiä portaita hiljaisina harjulle.
VIIKKO 43. JUOKSUT
Ma- Lepo
Ti- 20 km - 2.13, lenkistä kävelyä hieman alle 2 km.
Ke- 12,5 km - 1.21. Illalla kävelyä Kirsin kanssa 7 km.
To- 16 km - 1.45.
Pe- 11,5 km - 1.12.
La- 10 km - 1.06. Laukaan Peurungassa ulkoilureittiä
Su- Kävelyä Kirsin kanssa tunti plus yksin 10 km juoksua - 1.11. Peurungan hiihtoladunpohjaa.
yhteensä 80 km - 8 tuntia ja 48 minuuttia
KARAVAANI KULKEE ; PEURUNKA
Aikanaan JR 6 miesten kuntouttamiseen perustetusta Peurungasta on kasvanut tyypillinen kylpylä- ja liikuntakohde.
Kiinnostavaksi paikan tekee varsin laadukas live-artistikaarti Peurunka Areenalla.
Karavaanareille on tarjolla 15 euron sähkötolppa per yö järvinäköalalla ja wc. Toki maksukuittia vastaan saa alennusta kylpylälipuista jne.
Emme kylpylää testanneet mutta muuten totesimme paikan kohtuulliseksi.
Jenni oli hyvä ja kaikkea muuta kuin hillitty livenä.