KUN HUOMENNA LÄHDEN

 

 

Kirjoitin viimeksi samalla otsikolla vuonna 2014 Nuorgamissa. Silloin lähdin juosten yrittämään halki Suomen kohti Hankoa. Täytin matkan varrella viisikymmentä vuotta ja pääsin perille. 

    Ensi vuonna täytän kuusikymmentä - jos Jumala tai Kaikkein Korkein suo, kuten haluatte. Ja vaikka ette haluaisikaan, jotain meitä korkeampaa on, ja on muutakin. Jotain muuta jossain muualla.

    Juostessani Suomen halki sain kokea pilkahduksia jostain muusta muualla. Juoksin useita kilometrejä tietämättä missä olen, kuitenkin erittäin tietoisena ja läsnäolevana eteenpäin menemisestä. Olin ja olen edelleen vain hiukkanen avaruudessa pitkällä matkalla, näkyvässä maailmassa täynnä harhaisia muotoja ja vielä harhaisempia ihmisen pyrkimyksiä.

    Viime vuonna Kauhajoella ylitin kuudessa päivässä kuudensadan kilometrin rajan. Saavutin rajattomuuden kokemuksen luopumalla tavoitteellisuudesta, yrittämisestä. Omassa todellisuudessani ylitin myös oman, viimeisen rajani matkalla täydelliseen rajattomuuteen, tyhjyyteen. Ajattomaan tilaan kahden askeleen välissä, jossa ulos- ja sisäänhengityksen välissä ei ole mitään.

    Kauan sitten kuvasin ultrakokemusta kahden askeleen välisä olevaksi tyhjäksi tilaksi, jossa on vain minä ja juoksu. Nyt ei ole enää minää eikä juoksua. Jäljellä on vain askel eteenpäin ja hengitys tyhjyydessä. Eteenpäin.

    Vähiin käy ennenkuin loppuu kokonaan.

    Kolmekymmentä vuotta ja yli 90.000 kilometriä.

    Annat vain kaiken pois.

 

 

Olen kertonut olevani väsynyt kilpailemiseen ja kilpailujen ilmapiiriin. Ilmapiirillä en tarkoita kilpailevia ihmisiä, vaan loputonta tulosten parantamisen mielettömyyttä. Omassa ultrajuoksussani on ollut kyse tulosten parantamisesta, rajojen etsimisestä, mutta etenkin vuosi vuodelta enemmän henkisestä kasvusta ja elämän merkityksen etsimisestä.

    Työ, ura, omaisuus ja perheen perustaminen ovat olleet ja ovat edelleen täysin toisarvoista rekvisiittaa minulle. Kaltaisellani ihmisellä on oltava rekvisiittaa, jotta häntä ei suljeta häkkiin. Ainoat aidot asiat elämässäni ovat Kirsi ja läheiset ihmiset, erämaan hiljaisuus sekä tyhjän sivun täyttäminen kirjoittamalla. Ihmiset, jotka löytävät elämälleen valtavirrasta poikkeavia merkityksiä ovat vaarallisia. Yhteiskunnassa tapahtuisi hirveyksiä, jos kaikki oivaltaisivat, että on jotain muuta jossain muualla.

 

 

Kirjoitan tätä matkailuautossa Rastilan leirintäalueella Helsingissä. Kävin äskettäin kirjailija Sami Liuhdon kanssa lenkillä. Älykkään ystäväni, työtoverini, mentorini ja kustannustoimittajani kanssa juokseminen on ilo, myös lumisateessa. Parempi sää on päässämme.

 

emme puhuneet enempää

    se oli ilo

vaikka olisimme puhuneet

    lisää 

- Sami Liuhto kirjoitti runon matkailuauton muistilehtiöön syödessään juustokakkua kahvin kanssa.

 

 

Ajoitan tämän kirjoituksen julkaisun perjantain 24.02. ensimmäisille minuuteille.

    Lähimmät ihmiset ovat jo toivottaneet hyvää matkaa.

    Otsikko on virheellinen.

    Huomenna kello 12.00 Esport Arenalla pelkästään lähden eteenpäin. Vailla tavoitetta, vailla pakkoa. Pelkästään juoksen vuorokauden.

    Vapaana. 

 

Kilpailun seuranta: https://www.championchip.ee/live/2415

Kilpailun sivuilla myös linkki livekuvaan Youtubessa.

      Blogin kuvat ovat satunnaisia kuvia matkalta Nelimistä Helsinkiin.

      Viikolla 7. juoksin 51,4 kilometriä ja kävelin Kirsin kanssa.

 

 

Nellimissä työpöytäni yläpuolella on kehyksissä tämä:

 

 

EVÄITÄ OMALLE TIELLE

 

Suomalaisesta koulutusjärjestelmästä on viime aikoina riittänyt puhetta surkeiden PISA -tulosten noustua julkisuuteen. 

    Minä kysyn: koulutusta vai elämää varten?

 

OMAA KOKEMUSTA

    Minä olen käynyt neljä vuotta kansakoulua, yhden vuoden oppikoulua, sitten peruskoulua ja lopuksi lukiota. Lukio oli ensin silloinen normaali, muuttui sitten kurssimuotoiseksi. Kirjoitettuani ylioppilaaksi rimaa hipoen (pitkä matematiikka), valitsin korkeushypyn sijasta työn vammaisten lasten parissa erityiskoulussa. (tai sattuma valitsi minut) Ammatillista koulutusta tähän sain ensin kokemuksen kautta, myöhemmin sain pätevyystodistuksen muutaman kurssin ja näytön kautta.

    Äitini oli ammattikoulun opettaja, myöhemmin ammattioppilaitoksen opettaja. Jossain vaiheessa jouduin hankkimaan yrittäjätutkinnon kuljetusalalle, ja myöhemmin sain seurata Kirsin kamppailua itseohjautuvassa ajankulussa, eli aikuiskoulutuksessa Tredussa.

    Aktiivisina työvuosinani olin koulun kanssa tekemisissä myös välillisesti. Taksiautoilijana yksi yritykseni erikoisosaamisaloista oli sijoituskotiin sijoitettujen lasten koulu- ja terapiakuljetukset. Koulutukseen liittyviä juttuja olen siis kokenut ja kuullut. Valitettavasti niistä moni oli ja on edelleen totta.

 

OMAA NÄKEMYSTÄ

Mielestäni koulutuksen tavoitteena on valistunut, itsenäisesti ajatteleva ihminen.

    Suomessa tuosta mentiin pieleen peruskoulu-uudistuksesta alkaen. 

    Oikeisto vastusti uudistusta, koska sen mielestä koulutuksen tavoitteena on tuottaa talouselämän tarpeita vastaavia työntekijöitä. Näiden piti osata, ymmärtäminen ja autonomia eivät olleet merkityksellisiä. Ei edes eliitillä, sillä kaikkien tulee osallistua markkinatalousjärjestelmään.

    Vasemmisto taas näki koulun tehtäväksi yhteiskunnan muuttamisen vasemmistolaisen ideologian suuntaiseksi. Koulusta piti tehdä ideaaliyhteiskunnan malli. Suoraan sanottuna lahjattomille piti myös antaa mahdollisuus roikkua mukana. Kyky ymmärtää maailmaa on toisarvoinen tavoite, pitää vain yrittää korjata maailman vääryyttä tunteiden ohjaamana.

    Konkreettisten koulutusta vuosikymmenten saatossa muuttaneiden tekojen takaa löytyy siis kaksi valistusihanteisiin nähden taantunutta käsitystä koulutuksen tehtävästä.

    Oppikoulu opetti vastuuta. Piti ostaa omat kirjat itse, piti ostaa ruokaliput itse ja maksaa lukukausimaksu. Oppikouluun pyrittiin, ei päässyt automaattisesti. Koulussa siis ei oltu, vaan opiskeltiin. Kansakoulussa alettiin eriytyä neljän ensimmäisen vuoden taitekohdan jälkeen. Ajattelijoita ja tekijöitä alettiin jakaa oppikoulun tai kansalaiskoulun välillä.

    Politiikka ja neljän vuoden välein vaihtuvat opetussuunnitelmat ovat mielestäni syy koulutuksen tuhoamiseen Suomessa. Lisäksi on muutakin. Lapsi ja nuori tarvitsee kasvurauhaa. Rauha on viety digitalisaation ja "liian aikaisin liian paljon" -ajattelun myötä. Jos kone ei toimi, se korjataan. Ihminen ei ole kone. Huonosti voivaa, vinoon kasvanutta ihmistä on vaikea korjata.

    Jos vessanpönttösi ei vedä, ei auta digitalisaatio. Jonkun on konkreettisesti polvistuttava kaakelisi juurelle ja nuuhkittava ilmapiiriäsi. Mikä on kun ei paska katoa silmistä? Tubettaja tai pöhisevä startup ei tässä auta. Jos ajatuksena on teetää paskahommat siirtolaisilla, tulva kohoaa pian omien nilkkojen yläpuolelle.

    Jakaminen ajattelijoihin ja tekijöihin ei ehkä ollutkaan huono ajatus. Molempiakin voi olla. Pätevimmät johtajat eivät menetä kosketuspintaa konkreettiin tekemiseen.

    Mutta on muutakin, minusta paljon kiinnostavampaa.

 

RIKKONAISET MIELET

Rikkonaisin mielin olemme saaneet aikaan maailman, jossa puhutaan rakkaudesta ja ihmisoikeuksista samalla, kun luontoa tuhotaan ja soditaan. Uskonto, filosofia, tiede, taide, runous, politiikka ja talouselämä on lohkottu erillisiksi osa-alueiksi. Erillistyminen johtaa valtapyyteisiin, ristiriitoihin ja kulttuurin jakomielisyyteen.

    Haluamme monia asioita, maallista mammonaa ja paratiisiin pääsyä. Kun synnyit, muistatko halunneesi asioita? Todennäköisesti et. Joku siis opetti sinut haluamaan. Opettiko tuo joku sinusta valistuneen ja itsenäisesti ajattelevan yksilön? En usko. Kuka tai mikä tuo "joku" on?

    "Joku" on elämä ja sen mukana oppimasi harhainen käsitys ympäröivästä.

 

MINUN TIENI

    Jos astut kotiimme takakuistilta näet ensimmäisenä oikealla juoksumaton, suoraan edessäsi sohvan, missä on mukava nauttia kylmä olut saunan jälkeen. Vasemmalla näet pakastimen, johon on mukava kerätä luonnon antimia. Pakastimen vieressä nurkassa on kahdet turvasaappaat.

    Jatkaessasi seuraavasta ovesta peremmälle näet vasemmalla valtavan määrän juoksukenkiä, oikealla erilaisia varusteita moottorikelkkailuun, hiihtämiseen ja pilkkimiseen. Kesäisin muuhun ulkoiluun. Kalanperkaustiskipöydän ja avoimen vierashuoneen oven.

    Edelläkuvatusta voit päätellä, että talon asukkaat juoksevat, sahaavat moottorisahalla, kalastavat ja ajavat moottorikelkoilla. Yksinkertaisesti sanottuna viihtyvät ulkona.

    Jos jatkat pidemmälle taloomme huomaat kuitenkin, että viihdymme myös sisällä. Avatessasi baarikaappimme toteaisit, että emme ole absolutisteja. Istuessasi aterioimaan kanssamme huomaisit, että olemme sekasyöjiä ilman kahlitsevaa ideologioita.

    Kun keskustelisit kanssamme, voisit havahtua miettimään, että maailman vääryyksien korjaaminen pelkän tunteen avulla ei onnistu. Pitää ensin ymmärtää maailmaa, sitten omaa maailmaa. Ja oman maailman korjaaminen saattaa onnistua oman itsensä tuntemisen kautta.

    Jossain vaiheessa katseesi saattaisi eksyä nurkan jatkuvasti kaoottisessa tilassa olevalle työpöydälle, jossa tietokoneen kirjoitusohjelman vielä täyttämättömät rivit huutavat olemassolonsa tuskaa. Paikkaan, missä tämäkin teksti tyhjyydestä syntyi.

    Se mitä kuvaan ja minkä sinä näkisit, onko se totta? Syntyikö tämä teksti tyhjyydestä?

    Mitä kenenkin elämä on ja miltä se näyttää. Keitä olemme, ja olemmeko missä - jos lainkaan.

    Meidän elämämme saattaa sinusta näyttää kuvaamani kaltaiselta, mutta se ei ole kaikki. Siitä puuttuu se tärkein elementti: miltä se tuntuu.

    Ja se tuntuu meistä hyvältä, koska kaikki on hyvin.

    Me kaikki pelkäämme sairastuvamme, me kaikki pelkäämme, että menetämme kaikki läheisemme. Silti me kaikki sairastumme ja menetämme kaikki läheisemme. Maailmanloppukin tullee. Miksi siis käyttää rajattua aikaansa pelkäämiseen ja jonkin kaukana tulevaisuudessa olevan paratiisin tavoitteluun?

    Valistunut, itsenäisesti ajatteleva ihminen valitsee itse tiensä. Tyhmyys tyhmentää, ideologia sokaisee, uskonto kahlitsee, rahan haaliminen auttaa etsimään onnea korkealaatuisemmista paikoista, joista sitä ei kuitenkaan maksamatta itseään kipeäksi löydä. Pelkkä juokseminen väsyttää.

    Mitä sitten jää jäljelle, kun kaikki riisutaan?

    Muinainen zenmestari sanoi:"Kuinka taivaallista, kuinka ihmeellistä, noudan vettä ja kannan polttopuita!"

    Niinpä.

 

 

 

Viikolla 6 juoksin 37,4 kilometriä ja liukulumikenkäilin.

    Kolmeenkymmeneen vuoteen minulla ei ole ollut näin huonoa motivaatiota harjoitella. Lenkillä on mukava käydä, mutta harjoitteleminen kilpailuun ei onnistu. Oloni on samanlainen kuin olisin syönyt laatikollisen vihreitä kuulia ja aloittaisin toista laatikkoa - ei maistu, tukehdun, olen kylläinen.

 

EVÄITÄ

    Löysin Kauhajoella 2022 rajattomuuden, selkeyden kokemuksen. Löysin jotakin, jota ei voi sanoin kuvailla, ei selittää.

    Mielen selkeys. Zenin tie alkaa yksinkertaisuudessa ja nöyryydessä, kun tärkeily lakkaa emmekä pyri saavuttamaan mitään erityistä. Hiljainen ymmärrys, joustavuus. Se mikä on, muuttuu ja liikkuu lakkaamatta.

    Tarkkaavaisuus. Lumikenkäillessä Kirsin kanssa pienen lapintiaisen katse männyn juurella kymmenen metrin päässä, hangen kimallus, tuulen ääni. Ymmärrys heistä, jotka aiemmin olivat, hiihtivät, kokivat. Rauha. Läsnäolo.

    En ole mitään erityistä. Olen haihtuva pölyhiukkanen aurinkokuntien ja tähtisumujen loputtomuudessa.

    Totuus on elämän jatkuvaa virtaa, jolla ei ole alkua eikä loppua.

ANTAKAA MENNÄ - KOKEMUKSIA HAGHUS JA OAC LIUKULUMIKENGISTÄ

 

 

VÄSYNYT PASI

Kolmenkymmenen vuoden juoksemisen tuloksena olen väsynyt kilpailemiseen ja kilpailujen ilmapiiriin. Ultrajuoksukilpailuissa olen tavannut lukemattoman määrän ihmisiä, jotka haluavat tehdä hyviä tuloksia kysymättä lainkaan itseltään, että miksi.

    Ultrajuoksu on äärimmäisen vaikea laji, jos haluaa olla paras, haluaa ihailua, haluaa jäädä historiaan tai pahimmassa tapauksessa haluaa nostaa omaa egoaan. Itsensä henkiseen kehittämiseen sellaisenaan, ilman muuta opiskelua, ultrajuoksu luo vain aikaa ja tilaa ajatella. Pelkästään itseään kiduttamalla ei tule paremmaksi ihmiseksi, vain väsyneemmäksi.

    Yhtä väsynyt olen ihmisiin, jotka eivät uskalla sanoa mielipidettään suoraan. Nämä ihmiset eivät itse tiedä mitä haluavat elämältään. Siksi he ovat alttiita vanhalle Kiantolaiselle viisaudelle: kansalle leipää ja sirkushuveja - sitten ne vetävät punaisen viivan ajattelematta sen enempää.

    Minä uskallan sanoa. Olen juossut hyviä tuloksia ja tiedän miksi. Enkä vetele minkäänvärisiä viivoja.

    Meidät opetetaan syntymästä asti kilpailemaan, tekemään paremmin, parantamaan omia tuloksia lukemattomissa asioissa. Meidät opetetaan tavoittelemaan hyvää. Tietyissä uskonnoissa meitä opetetaan elämään niin, että pääsisimme ikuiseen paratiisiin. Tähän elämän opettamiseen sotkeutuu myös valtio. Se yrittää opettaa meitä ajattelemaan tietyllä tavalla, toimimaan tietyllä tavalla. Valtio ja uskonto yhdessä ovat erittäin vaarallinen vastustaja.

    Jos kyseenalaistaa esillä olevia ajatussuuntia, saa osakseen enemmän vihaa ja kateutta, kuin vihapuhetta vastustavat ja tasa-arvoista yhteiskuntaa kannattavat edes osaavat kuvitella. Syy on selvä, viha ja kateus tulevat heiltä itseltään. Heiltä, jotka sokeasti uskovat loputtomaan paremmin tekemiseen ja loputtoman hyvän jakamiseen. He sokeassa ideologiassaan luulevat määrittelevänsä yhteisen suunnan.

    Olen siis väsynyt, mutta en katkera.

    Jokainen pitäisi saada päättää itse suuntansa.

 

LUONTO KILPAILUTILANA

"Väittää yhä, että on ehdoton joko-tahi. Mutta se on ehdollistava." - Mirkka Rekola

Ainakin Rene Descartesista alkaen länsimaista ajattelua on hallinnut kaksijakoisuus eli dualismi. Nähdään asiat hyvinä ja pahoina, jaetaan ilmiöt kauniisiin ja rumiin. Oikeaan ja väärään. Gottfried Leibniz korosti kaksijaon suhteellisuutta ja vaikka samoihin aikoihin Baruch Spinoza esitti kaiken olevan yhtä ykseyttä, jäi Descartesin jakomielinen ajattelu vallitsevaksi.

    Minusta kaikki on yhtä. Tästä seuraa, että kaikenlaisille ajatuksille pitää olla tilaa. Suomessa on viimeaikoina ilmastoahdistuksen myötä lähestytty totalitaristista valtiota. Valtio haluaisi tiukemmin ohjata kansalaistensa valintoja arjessa. Tämä on minusta kuvottava kehityksen suunta.

    Vaatimuksia perustellaan maailman pelastamisella. Minä en usko, että pystymme pelastamaan maailman. On vain myönnettävä, että ihmiskunta tekee parhaillaan kollektiivista itsemurhaa. Ihmiset tuhoavat maapallon ja kaikki tämä tapahtuu edessä häämöttävän, mutta aina saavuttamattoman paratiisin tähden. Myös vapaiden markkinoiden kasvun ja voiton tähden. Kannatan jälkimmäistä pyrkimystä.

    Tämä kestää meidän aikamme sanoi isoisäni, kuin myös isäni. Samoin sanon minä. Kaikille asioille ei voi, eikä tarvitse tehdä mitään:

"Joten älä emmi. Kun painaa vaan perkeles niin kuin nyt justihin tuntuu, niin sitten se on oikein."

- Professori Jorma Panula

KAIKKI ON HYVIN

Sama paskasakki, joka kyttäsi sotaveteraani-isoisääni pusikossa, kun hän palasi vartioimasta armeijan varikkoa. Sama paskasakki, jonka mielestä isäni olisi pitänyt neljänkymmenenviiden työvuoden jälkeen jatkaa vielä viisitoista vuotta virassaan ennen eläkkeellepääsyä. Se sama paskasakki haluaa minun syövän vähemmän lihaa, haluaa että ostan sähköauton, haluaa minun lopettavan puunpolton, ei hyväksy moottoriharrasteitani, ei vapauta alkoholia ruokakauppaan, mutta haluaa minun ja monen muun suomalaisen maksavan koko maailman hyvinvoinnin.

    Ei saatana. Isoisäni ei taipunut, isäni ei taipunut -  en taivu minäkään.

    Paratiisi on tässä ja nyt. Antakaa mennä!

 "Kukka kuolee mielellään." - Tuntematon zen-runoilija

 

 KOKEMUKSIA HAGHUS ja OAC LIUKULUMIKENGISTÄ

Kuvassa vasemmalla OAC, teräskantit ja karva laidasta laitaan. Oikealla HAGHUS, karva keskellä.

    En lähde kirjoittamaan teille suksen historiaa. Mikään uusi keksintö karvapohjaiset liukulumikengät tai liukusukset eivät ole. Minusta ne verrattuna pitkiin metsäsuksiin tai normaaleihin lumikenkiin ovat aivan ylivoimainen tapa liikkua lumessa ja yhdistellä erilaisia uria tai maastonmuotoja.

    Etenemisnopeus on hitaampi kuin metsäsuksella tietyissä olosuhteissa, mutta aina nopeampi kuin perinteisillä lumikengillä. Teräskantti estää sivuttaisliikettä. Molemmat kantavat yhtä hyvin, Haghus on 145 senttinen ja kymmenisen senttiä lyhyempi kuin OAC.

    OAC on ylimainostettu ja sikakallis. Alkukaudesta noista pyydettiin 500, sain ne lopulta 350 eurolla, joka sekin oli kipurajalla. Toisesta Haghusista taas lähti karva auki ja Erätukun kanssa meni muutama viikko sählätessä, ennen uusien saapumista. Erätukku kuitenkin hoiti reklamaation loppujen lopuksi hyvin, saatiin pari pipoa hyvitykseksi sählingistä.

    OAC pitää hyvin ja on teräskantillisena kovissa rinteissä vakaa, mutta painavampi kuin Haghus. Haghus on notkea ja taipuisa, mutta lipsuu sivulle. Teräskantittomana toimii koiran kanssa hyvin. Haghus on halvempi kuin OAC.

    Perusteeni kaksien erilaisten ostamiseen on kuntotasoni: joudun lyhyemmillä Haghuseilla paljon kovemmalle Kirsin kanssa umpiseen taivaltaessa ja askel on juoksijalle sopivampi. Ja se kovemmalle joutuminen on minulle ihan oikein. Pitkiin omiin lenkkeihini valitsen kuitenkin OAC:t, ellen sitten mene ihan risukkoon.

    OAC- liukulumikengät ostin Inarin Puuhakarilta, suosittelen liikettä lämpimästi. Puuhakari eli Inari Outdoor pystyy myös tilaamaan Atomicin vapaalaskusuksia ja monoja, jos rando kiinnostaa täällä pohjoisessa. Liikeessä on todella hyvät suksivalikoimat kaikkeen lumipöllytykseen.

    Ennen omien liukulumikenkien hankintaa suosittelen vuokraamista ja lajiin tutustumista. Kannattaa valita sellainen tuote, johon saa siteisiin varaosia. Teleskooppisauvat ovat ehdottomat näiden kanssa. Mukaan hyvät eväät ja luontoon nauttimaan!

 

Kirsillä alla OAC pari.

Hyvälle puuterille on perusheterokelkkamiehelläkin aina käyttöä!

 

Ihan ei kulje näissä maisemissa pelkällä kauramaidolla ja iduilla. (Leivällä oli kurkkua, en ole siis toivoton tapaus.)

Viikolla viisi juoksin 25 km ja liukulumikenkäilin pari tuntia Kirsin kanssa. Kyljessäni on neljä tikkiä, täytyy hieman varoa torstaihin asti.

 

LOPUKSI MUSIIKKIA, EI TOSIKOILLE: