perjantai 24. helmikuuta 2023

KUN HUOMENNA LÄHDEN

 


 

Kirjoitin viimeksi samalla otsikolla vuonna 2014 Nuorgamissa. Silloin lähdin juosten yrittämään halki Suomen kohti Hankoa. Täytin matkan varrella viisikymmentä vuotta ja pääsin perille. 

    Ensi vuonna täytän kuusikymmentä - jos Jumala tai Kaikkein Korkein suo, kuten haluatte. Ja vaikka ette haluaisikaan, jotain meitä korkeampaa on, ja on muutakin. Jotain muuta jossain muualla.

    Juostessani Suomen halki sain kokea pilkahduksia jostain muusta muualla. Juoksin useita kilometrejä tietämättä missä olen, kuitenkin erittäin tietoisena ja läsnäolevana eteenpäin menemisestä. Olin ja olen edelleen vain hiukkanen avaruudessa pitkällä matkalla, näkyvässä maailmassa täynnä harhaisia muotoja ja vielä harhaisempia ihmisen pyrkimyksiä.

    Viime vuonna Kauhajoella ylitin kuudessa päivässä kuudensadan kilometrin rajan. Saavutin rajattomuuden kokemuksen luopumalla tavoitteellisuudesta, yrittämisestä. Omassa todellisuudessani ylitin myös oman, viimeisen rajani matkalla täydelliseen rajattomuuteen, tyhjyyteen. Ajattomaan tilaan kahden askeleen välissä, jossa ulos- ja sisäänhengityksen välissä ei ole mitään.

    Kauan sitten kuvasin ultrakokemusta kahden askeleen välisä olevaksi tyhjäksi tilaksi, jossa on vain minä ja juoksu. Nyt ei ole enää minää eikä juoksua. Jäljellä on vain askel eteenpäin ja hengitys tyhjyydessä. Eteenpäin.

    Vähiin käy ennenkuin loppuu kokonaan.

    Kolmekymmentä vuotta ja yli 90.000 kilometriä.

    Annat vain kaiken pois.

 


 

Olen kertonut olevani väsynyt kilpailemiseen ja kilpailujen ilmapiiriin. Ilmapiirillä en tarkoita kilpailevia ihmisiä, vaan loputonta tulosten parantamisen mielettömyyttä. Omassa ultrajuoksussani on ollut kyse tulosten parantamisesta, rajojen etsimisestä, mutta etenkin vuosi vuodelta enemmän henkisestä kasvusta ja elämän merkityksen etsimisestä.

    Työ, ura, omaisuus ja perheen perustaminen ovat olleet ja ovat edelleen täysin toisarvoista rekvisiittaa minulle. Kaltaisellani ihmisellä on oltava rekvisiittaa, jotta häntä ei suljeta häkkiin. Ainoat aidot asiat elämässäni ovat Kirsi ja läheiset ihmiset, erämaan hiljaisuus sekä tyhjän sivun täyttäminen kirjoittamalla. Ihmiset, jotka löytävät elämälleen valtavirrasta poikkeavia merkityksiä ovat vaarallisia. Yhteiskunnassa tapahtuisi hirveyksiä, jos kaikki oivaltaisivat, että on jotain muuta jossain muualla.

 


 

Kirjoitan tätä matkailuautossa Rastilan leirintäalueella Helsingissä. Kävin äskettäin kirjailija Sami Liuhdon kanssa lenkillä. Älykkään ystäväni, työtoverini, mentorini ja kustannustoimittajani kanssa juokseminen on ilo, myös lumisateessa. Parempi sää on päässämme.

 

emme puhuneet enempää

    se oli ilo

vaikka olisimme puhuneet

    lisää 

- Sami Liuhto kirjoitti runon matkailuauton muistilehtiöön syödessään juustokakkua kahvin kanssa.

 


 

Ajoitan tämän kirjoituksen julkaisun perjantain 24.02. ensimmäisille minuuteille.

    Lähimmät ihmiset ovat jo toivottaneet hyvää matkaa.

    Otsikko on virheellinen.

    Huomenna kello 12.00 Esport Arenalla pelkästään lähden eteenpäin. Vailla tavoitetta, vailla pakkoa. Pelkästään juoksen vuorokauden.

    Vapaana. 

 

Kilpailun seuranta: https://www.championchip.ee/live/2415

Kilpailun sivuilla myös linkki livekuvaan Youtubessa.




      Blogin kuvat ovat satunnaisia kuvia matkalta Nelimistä Helsinkiin.

      Viikolla 7. juoksin 51,4 kilometriä ja kävelin Kirsin kanssa.

 





 

Nellimissä työpöytäni yläpuolella on kehyksissä tämä:

 


 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti