ITSE

 

Olen koko elämäni tykännyt tehdä omin käsin asioita, korjata tai rakentaa uutta. Kirjoittaminen on samankaltaista toimintaa. Sen voi ajatella olevan tyhjien tilojen harmonista täyttämistä, rakentamista sanoilla.

    Tee se itse- on minulle itsenäisyyttä. On fantastinen tunne saada Kirsin auton takajarrut korjattua viidentoista asteen pakkasessa kotipihalla. Riippumattomuuden tunne on huikea. Minä tein sen! Ilman apua. Maksamatta mitään.

    Siinä pakkasessa polvillaan unohtuvat facebook kommentit, joiden mukaan olen ollut yrittäjäurani aikana onnekas varmistaessani taloudellisen riippumattomuuteni. Onnekas? Voi tehdä perässä, kaksikymmentäneljä tuntia vuorokaudessa, setsemän päivää viikossa, seitsemäntoista vuotta. Ei siinä onnella ole mitään tekemistä vaan sillä, että olen kyennyt ajattelemaan. Ihan itse.

    Itse tehdessään oppii uutta. Rohkeus käydä käsiksi koneisiin ja laitteisiin, joita ei entisestään tunne, lisää läsnäolemisen kokemusta. Syventyessään johonkin tuntemattomaan muu ja erittäin toisarvoinen maailmanhälinä unohtuu. Kokemus on meditatiivinen. Kehittävä.

 

Vajaan viikon olen korjannut parirekeä. Parireki lienee nuoremmalle eteläiselle sukupolvelle tuntematon käsite. Kyseessä on kahdella jalasparilla varustettu puinen talousreki, joka omassa tapauksessani liikkuu moottorikelkalla.

    Lisävarusteina omassa reessäni on sivulaidat, kahdelle irroitettava, avoin matkustushytti tuulilasilla sekä erikokoisia, umpinaisia tavarankuljetuslaatikoita. Parireen idea on, että molemmat jalasparit kääntyvät, jolloin reki on notkea liikkumaan.

    Reki alkaa olla Inarissakin menneen maailman muistoja. Kapine toimii kovalla ja kantavalla lumella auttavasti, mutta nykyisenkaltaisten talvien aikaan sen kanssa joutuu jatkuviin vaikeuksiin. Jäällä ja reiteillä on pehmeitä kohtia ja vesisohjoa, joihin reki vajoaa ja jää kiinni.

    Nykyajan kapineita kelkan perässä ovat lujitemuoviset, erikokoiset ahkiot, jotka liukuvat kevyesti lumen pinnalla. Puureet ovat vanhojen tervaskantojen haikailuja. Nämä tervaskannot käyvät sisukkaasti pilkillä vain kevättalven teräskeleillä, ja ovat autuaan tietämättömiä olosuhteista muina aikoina.

    Reen korjaamiseen minulla on muita syitä. Halusin tutkia sen rakennetta, koska puusta taitavasti käsityönä tehtynä se on kaunis esine ja ansaitsee kunnioituksen. Halusin säilyttää sen käyttökelpoisuuden.

    Etutelin jalasten kärjet olivat lahonneet ja jalasten pohjamuovit (rekimuovit) halkeilleet etuosistaan. Purkaessani reen osiin havaitsin myös takatelin yläpuun lahonneen perusteellisesti nivelensä läpimenosta. Takatelin jalasten kärjet olivat myös rikki ja kärjistä lähtevien ohjainketjujen kiinnitykset murtuneet. Lisäksi telien päällä olevat vesivaneriset liukulevyt olivat kuluneet tai rikki, kuten varsinaisen reen pohjanpuoleisetkin vesivanerit. Komeus kaipasi myös tervaöljyä suojakseen.

    Tänäpäivänä tee se itse- ajattelua vaikeuttaa maailmantilanne. Lähes kaikkien tarvikkeiden hinnat ovat nousseet. Vesivaneri ja rekimuovilevy maksavat lähes kolmekymmentä prosenttia enemmän kuin viime syksynä. Myös metalli, erikoisliimat ja käsittelyöljyt ovat kallistuneet huomattavasti. Hinnannousun taustalla on kallistunut energia ja maailman pelastaminen.

    Valitettavasti kaikki traditionaalinen harrastaminen yritetään tehdä mahdollisimman vaikeaksi. Mutta ne piirtävät, joilla on liitua. Ja liidulla en nyt tässä yhteydessä tarkoita rahaa, vaan kykyä tehdä asiat itse. Kärsivällisyyttä paneutua, ottaa selville ja löytää ratkaisut.

    Seuraavassa päivityksessäni saatte kuvan valmiiksi kasatusta reestä. Tässä vaiheessa on nyt tyytyminen pelkkiin osiin.

Takateli purettuna, kuvassa paikalla vielä vanhat valkoiset jalaksenkärjet, jotka toimivat ohjainketjujen vetolenkkeinä.

Etualalla uusittu etutelin keula ja oikealla vanha, lahonnut takatelin poikkipuu. Vasemmalla pystyssä reen pohja. Tilaa on pajassa vähän, mutta sentään vähemmän pakkasta kuin ulkona.

Valmis takateli tervattuna. Maassa vanha poikkipuu.

Takatelin jalaksen uusi kärki, jossa ohjainketjun kiinnike.

Yksityiskohta etutelin suksenkärjestä korjattuna ja korjaajan oikea turvakenkä.

 

Viikon neljä olen maistellut uutta elämääni. Olen juossut yhden kahdeksan kilometrin lenkin, hiihtänyt metsäsuksilla vajaa kaksikymmentä kilometriä, kävellyt kirsin kanssa ja pitänyt kolme lepopäivää. Juoksemisen sijaan olen ajanut moottorikelkalla vajaa sataviisikymmentä kilometriä. 

    Juoksukilometrejä Tammikuuhun kertyi 242 kilometriä.

Tuntemattomasta syystä rajavyöhykettä kavennettiin matkalta Virtaniemi - Siikajärven vartio - Santapää. Kävin tutkimassa uusia, mahtavia maisemia, jotka aiemmin ovat olleet kielletyllä alueella. Löysin hienoa vanhaa metsää, upeita rinteitä ja kauniita järviä. Todellista erämaata. Kulkua vaikeuttaa järville lumen alle nouseva vesi. Onneksi moottorikelkkani on kapeamattoinen, korkealla matonharjalla varustettu tehokas kaksitahtikone, joka jaksaa pyörittää telamattoa umpisessa ja etenkin sohjossa. Alla olevien kuvien maisemiin ei ole aloittelijoiden turistikelkoilla mitään asiaa.

Taustalla rajavyöhykkeen raja.

Tutkimattomilla teillä tietymättömillä.

Kelekalla uitu on.

Vahingossa kalankuvia. Kuvassa oleva naru on verkkonaru ennen kelalle kelaamista.

Kirsin kanssa on mukava hiihtää hiljokseen.

Linnun jäljet yökiepissä.

Tummuvan illan rauhaa suksilla.

Maksaa se.

"Vain raukka painaa jarrua." - Mikko Vermas