EX TEMPORE

Juoksin tänään 26 kilometriä Kessiin ex tempore - ilman valmistautumista tai tarkempaa suunnitelmaa. Juoksin Nellimin kevättalven kylmässä tuulessa Kotalasta poispäin niin kauan kuin uskalsin viime aikojen vähäisen juoksun itseluottamuksella, takaisin kun on pakko jaksaa - vai onko?
   Kessiin ei olisi päässytkään enää kovin montaa kilometriä pidemmälle näin talvella juosten. Kävimme Kirsin kanssa kelkoilla perjantaina etäämmällä Kessissä, Nammijärven Piilolassa - lunta on valtavasti, ja tämä erämaa on auki vain harvoille ja valituille.
   Edellinen lause saattaa kuulostaa ylimieliseltä ja pöyhkeältä. Tein monet vuodet töitä kuin eläin päästäkseni tähän tilanteeseen, jossa olen ja olemme nyt. Kirsi on osittain kausisorvissa edelleen, mutta minä olen hypännyt oravanpyörästä pois. Enkä kadu yhtään, olen vetäytymiseni ansainnut: en ole lainkaan kiinnostunut mitä muut siitä ajattelevat.
   Sensijaan ajattelen itse ja kirjoitan jotkut ajatukseni julki. On mielenkiintoista miten ihmiset suhtautuvat jos joku ajattelee tai tekee valintoja laumasta poiketen. Osa ihailee ja kannustaa, mutta osa alkaa nillittämään ja kyseenalaistamaan vetäytyjän motiiveja. Käskiessäni ihmisiä ajattelemaan enemmän ja tekemään vähemmän töitä alkaa usein valitus yhteiskuntavastuusta tai selitys oman tilanteen mahdottomuudesta vähentää töitä ja kuuluisa "ei ole varaa" perustelu.
   Miten niin ei ole varaa? Olette itse tehneet valintanne niin pankkilainojen kuin lisääntymisen suhteen. Minä tein nuorempana lukuisia vääriä valintoja ennenkuin tajusin mikä tie johtaa oman elämän tasapainoon ja oman ajan valitsemiseen itselle ja läheisille. Varaa on jos luopuu jostakin. Usein saa tilalle jotain aineetonta ja näkymätöntä mutta täysin korvaamatonta: mahdollisuuden tehdä asioita ex tempore - esimerkiksi.

"Totuus ei ole minkään arvoinen, jos sillä ei ole kannattajia. Jäljellä on enää oikeassa olemisen yksinäinen kirous." - Erno Paasilinna

Lainauksen lausetta siteerasi äskettäin edesmennyt Pentti Linkola. Linkolan mielestä keskustelu maailman tuhosta on täysin turhaa, maailma syöksyy kohti tuhoaan - mikään puhe ei enää auta.
   Kuten Linkola, myös minä masennun aina välillä ihmisten tekemistä valinnoista oman elämänsä suhteen. Allekirjoitan osan Pentti Linkolan ajattelusta, mutta en ole varsinainen ekonatsi.
   Kirjahyllystäni löytyy Pentin veljen, Martin teos, Viimeiset erämaat. Kyseinen kirja on julkaistu jo 1966 ja oli aikaansa edellä esipuheen ennustuksessaan: "Pian koittaa aika, jolloin vain luonnonsuojelualueet edustavat maamme alkuperäistä luontoa; ne ovat sananmukaisesti viimeisiä erämaita."
   Pentti Linkola eli pääosin niinkuin opetti. Huvittavaa on lukea häneen liittyvien artikkelien kommenttikentistä samankaltaista nillitystä ja kyseenalaistamista kuin itse joskus sähköpostiini saan kirjoitusteni tiimoilta. Pitäisikö toisinajattelevan ihmisen, joka kunnioittaa luontoa, elää sähköttömässä ja kylmässä mökissä vailla mitään yhteyttä ulkomaailmaan, jotta hänen hiilijalanjälkensä olisi mahdollisimman pieni ja maailma pelastuisi juuri hänen, yksittäisen ihmisen, valinnan tuloksena.
   Linkolan mielestä maailmassa on liikaa ihmisiä ja nuoruudessaan hän piti vanhusten hoitoa turhana. Hänen mukaansa Suomeen ei olisi pitänyt ottaa yhtään pakolaista ja auto oli hänen tulkintansa mukaan ilmestyskirjan peto.
   50-vuotiaana Linkola ajoi ajokortin ja osti vanhan Hiacen. Yllätys oli, kun hän liittyi kirkkoon viimeisenä vuosinaan. Vanhaa Marxilaisuutta edusti ajatus tehdä työtä, etsiä suojaa ja lisääntyä - hänellä on jälkikasvua ja hän otti vastaan hoitoa vanhempana.
   Kuten Pentti Linkolasta esille ottamistani esimerkeistä ilmenee, aina löytyy ristiriitaa yksilön todellisen elämän ja elämän ihanteiden esilletuomisesta - myös minulla. Ajan moottoriajoneuvoilla ja juon joskus alkoholia, en siis pelkästään liiku lihasvoimalla erämaassa ja juo pääosin hyvää Lapin kirkasta vettä. Silti olen sitä mieltä, että ihmisten pitäisi liikkua enemmän arjessaan ja juhlia vähemmän, ja etenkin tehdä vähemmän töitä taloudellisen kasvun eteen.
   Pentti Linkolan ajatuksista minulle tärkein on, että ihminen ei ole arvokkaampi kuin luonnon muut osat. Emme ole honkaa, kalaa tai hyttystä arvokkaampia saati parempia. Meitä on maapallolla ehdottomasti liikaa. Koko maailmaa koskeva syntyvyyden säännöstely olisi aloitettava välittömästi, kun nyt edes päästäisiin yksi lapsi per perhe ajatteluun ensiksi.
   Lukiessanne tätä, saatatte ajatella että nämä ovat vaikeita asioita: kuka saa päättää kuka syntyy? Aivan kuten hallitus on nyt päättänyt, että rajat ovat kiinni ja ulkomaille ei matkusteta, voitaisiin päättää, että yksi lapsi ja sillä hyvä. Ei kaikkea tarvitse saada elämässään, jos ei saa matkustaa niin ei sitten myöskään lisäännytä enempää ja piste. Eihän ihminen ole mitenkään erityinen, vain yksi osa luontoa.

Alussa esitin kysymyksen onko pakko jaksaa takaisin kotiin lenkiltä. Ei ole - joskus voi olla että jää sille tielleen. 
   Luin äskettäin Suomen ultrajuoksun legendan, Kalevi Montelan blogia. Kalevi kertoi avoimesti blogissaan ilmenneistä sydänoireista, jotka diagnosoitiin lopulta idiopaattisiksi eli itsestä lähtöisin oleviksi, ei siis välttämättä mistään sairaudesta aiheutuneiksi.
   Valtavat kilometrimäärät vaativat veronsa jossain vaiheessa, mutta mitä sitten. Elämme vain kerran ja voimme elää sen kerran rikkaasti ja aina välillä jopa ex tempore. Maailma on täynnä kaikenlaisia paskahousuja, jotka eivät uskalla ajatella saati liikkua.
   Olen aina ihaillut Montelan veljesten asennetta juoksuun ja poikamaista asennetta kilpailemiseen. Samoin olen ihaillut Pentti Linkolan kykyä kirjoittaa asiasta niin, että sen kaikki ymmärtävät. Vaatii munaa olla oma itsensä - loppuun asti. 
   Yritän pystyä samaan niin juoksun kuin ajattelun suhteen.

Blogin kuvissa näkymiä juoksureitiltä Kessiin, Paatsjoen sillan virtaa ja Kessin tietä Tiaisniemen risteyksen alamäestä.

Linkki Kalevi Montelan blogiin löytyy blogini internetversion blogilistasta blogini lopusta.

VIIKKO 14.

Ma- 10 km - 1.05.
Ti- 10 km - 1.09.
Ke- Lepo
To- Aamulla 10 km - 1.07.
       Iltapäivällä hiihtoa Kirsin kanssa 7,1 km - 1.13.
Pe- Lepo
La- 10 km - 1.08. Hirveä vitutus kun ei pääse matkustamaan lämpöön.
Su- 26 km - 3.03. Kessiin, halusin juosta ainakin kolme tuntia.

Juoksua 66,3 km - 7:35. Päälle hiihtoa yksi lenkki sekä mittaamatonta kävelyä.

Minulle on sanottu, että se itse juokseminen on niin helppoa minulle. No ei helvetissä aina ole! 
   Tänään sunnuntaina olin yhtäkkisen, valmistautumattoman pitkähkön lenkin jälkeen aivan poikki ja märkänä tossunpohjiin saakka. Ulos tuli gin tonicit ja edellisen lepokuukauden aikana kertyneet paskat. Söin kaksi lautasellista keittoa ruisleivillä, join muffinssikahvit ja nukuin sohvalla tunnin. Ja elämä voitti, mutta tuntuu se. Ja hyvältä tuntuukin!

Juoksumusiikkiani löydät täältä.