MITÄ KULUU

Alunperin minun piti pitää blogin päivityksessä kahden viikon väli, mutta sain tänään kunnian kirjoittaa erääseen toiseen kirjeketjuun vastauksen kysymykseen: Mitä kuuluu. 
   Kaksi kärpästä yhdellä iskulla?
   Meillä Nellimissä kärpäsiä on muutama pihan kompostilaatikossa ja kodin ikkunoiden välissä. Ulkona sataa parhaillaan raivoisasti lunta ja välillä aurinko paistaa vähintään yhtä raivoisasti. Rakoliiterin edustalla puukasa sirkkelin vieressä vaihtui nyt näppäimistöön.

- Mitä kuuluu.
- Tässähän tämä.

Kysyjä odottanee vastaukseksi jotakin hyvää. Sairastaessani syöpää kolmekymmentä vuotta sitten vastasin usein: Kuuluu helvetin huonoa, rahat on loppu ja terveydestä ei kannata edes puhuakaan. Hiljaisuus siitä seurasi tai ainakin toteamus: Koita nyt selvitä jotenkin. (selviytyä)
   Fraaseja toistellaan, mutta kuunteleeko kysyjä vastausta ja onko hän aidosti kiinnostunut toisesta ihmisestä. Voidaan olla kahden kahvipöydässä, mutta pöydällä tai taskussa älykännykkä piipittää huomiota kerjäten. Ollaanko läsnä vai virtuaalisesti läsnä; sekä että.
   Minua on ruvennut ärsyttämään elämän siloittelu. Television useimmissa ohjelmissa haastatellaan menestyjiä. Missä on katsaus ruman, lihavan ja masennusslääkkeitä syövän työttömän väliinputoajan arkeen. Kertomus ruokajonoista ja julkisesta terveydenhoitamattajärjestelmästä.
   Missä viipyy tositelevisio ilman parisuhdetta elävän virkanaisen arjesta, jossa isännöitsijä yrittää selittää, että rivitalokaksioon ei voi enää ottaa seitsemättä kultaistanoutajaa. Vaikka ne kuinka ovat pusipusi ja naminami. Nuolevat mamin naamaa ja nukkuvat samassa sängyssä. Aamulenkillä söivät pultsarinpaskaa puistosta. Että heippa nyt murut, mami lähtee töihin ja pistää tässä maskin kasvoille ettei virus iske meidän pikkumaailmaan.
   Minuakin on haastateltu syöpäselättäjänä. Koitin selittää, ettei sitä selätetä - koskaan. Pimeinä hetkinä pelko hiipii vieläkin joskus selkärankaan. Tai kun harrastuksesta (ultrajuoksu) tuli elämänmittainen matka. Koitin selittää, että minä työntekoa harrastelen, juoksu ja sen avulla löydetty on se itse elämä.

...mä tuun delaa happy...mä tuun pelaa tän pelin läpi...must jää tänne muutaki ku jalanjälki...väärin mua kuullaa...hulluksi luullaa...laiteta rullaa...löysin mun suunnan vaik yleisö buuaa...mä jaksan ruuvaa...mä en pelkää...ei kysellä keltää...ei huolta huomisest...kuhan vaan tänää on siistii...

-otteita Ville Gallen Mä en pelkää biisistä   


   Sain tänään puhelun ystävältäni Esperin hoitokodista. Ystäväni liikkuu pyörätuolilla ja sairastaa Parkinsonin tautia. Hänellä oli tylsää. Hoitokotiin ei pääse käymään kukaan paitsi hoitajat, eikä sieltä pääse kukaan ulos. Viikko sitten hoitajat alkoivat käyttää maskeja jatkuvasti.
   Jos ei nyt takerruta noihin maskeihin ja niiden jatkuvan käytön aloituksen ajankohtaan, niin ystäväni ei siis pääse uimaan, kuntoutukseen, saati kaupungille kahville katselemaan ihmisiä - ystäviä tapaamaan. Miettikää tämän entisen opettajan ja paljon matkustelleen yksityisyrittäjän elämää nyt. Vain kalterit puuttuvat syyttömän ikkunasta.
   Edellä kerrottu on yksi niistä asioista, joka antaa perspektiiviä Kirsin ja minun kokemaani yleisvitutukseen matkustusrajoituksia kohtaan ja pettymykseen Lissabonin matkan peruuntumisesta. Ei keväistä Euroopan lämpöä vaan Lapin kevät, laseraurinko ja jatkuva kylmä tuuli. Ilma ainakin vaihtuu jos ei maisema.
   Edelläkerrottu vähentää vihaa, jota koen seuratessani suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan koneiston yskiessä pandemiassa. Vihaa, jota tunnen näitä vastuuttomia ja byrokraattisia olmeja kohtaan, näitä joita kutsutaan myös poliitikoiksi.
   Olemme Kirsin kanssa terveitä ja teemme yhdessä asioita. Laitoin juuri pyykkiä kuivamaan ja Kirsi teki pizzaa. Juoksin aamulla reilun kuudentoista kilometrin lenkin kuraisella tiellä. Satoi pesupulveria tuulisen auringon paahtaessa nenääni, tunsin eläväni. 
   Lintulaudalla oli aamulla peippo ja pihassa sirkkeli odottaa polttorankakasan vieressä. Vesi nousee järvien jäille, kotijoessa on jo hiukan sulaa, metsähallitus kerää kelkkareittien merkit kohta pois, mutta mökille lähteminen pehmenevillä kelkkaurilla alkaa tosissaan haastamaan. Onneksi Alko on vielä auki, pahimman varalle.

   Moniko teistä luki otsikon oikein.

   -Kiitos kysymästä, hyvää aikaa.


   VIIKKO 16.

Ma- 10,1 km - 1.07. Aste lämmintä.
Ti- Siikajärventiellä, pakkasta pari astetta 15,4 km - 1.34.
Ke- 16,6 km - 1.34. Yksin kylmässä tuulessa, miinus kaksi. Pas La Foule. (ranskaa: ei väkijoukkoa)
To- Lepo
Pe- Räntäsade ja hirveä tuuli 10 km - 1.07.
La- Hiljaa asvalttitiellä, aurinkoa 22 km - 2.29.
Su- Terveesti väsynyt, jalat uppoavat pehmeään soseeseen 8,1 km - 58.09. 

Juoksua 82,5 km - 9 tuntia ja 7 minuuttia.

Oikean olkanivelen kiertäjäkalvosin on ollut kipeä kuukauden. Lumenpudotus katolta, lumityöt, kahden saunan kiuaskivien vaihto, ulkovessan tyhjennys ja jäätyneen paskakasan hinaus kompostiin lumikolalla munahangessa, jääkairaus ja hatuksi ajovirhe moottorikelkalla. 
   Oi lämpö, missä olet. 
   Nyt käsi jo nousee eikä kyyneleitä jotain tehdessä tule. Toinen särkylääkekuuri on vielä menossa, nyt hieman tiukempaa ja tulehdusta parantavaa.

   Rauta on kuumaa, pitäs vaan duunaa.

Vaihteeksi jotain uutta musiikkia. Amerikkalainen ystäväni kertoi vaikuttuneensa tästä ja niin tein minäkin! It really hit home here too, thanks Craig.

KARVALAKKI, KABANOSSI JA KUUKKELI

Aluksi haastattelen epidemilogi Rauha Saarta evp. pilkillä siellä jossain sattumalta tavattuna rajaseudun ison järven jäällä.

- Epidemilogi Rauha Saari, miten pilkkii?
- Kiitos Pasi kysymästä, reiästä edestakaisin.
- Kokeneena tautitaistelijana, minkä ohjeen antaisit Koronasta hätääntyneille suomalaisille?
- Menkää saareen, siellä saa olla rauhassa.
- Kiitos tästä.
- Lisäisin vielä, että muistakaa pilkkiä rauhassa saaren rannassa, se rauhoittaa mieltä ja kehoa.
- Kiitos, siis tästäkin vielä selvitään.
- Miksi joitte?
- ...

--- 

KARVALAKKI, KABANOSSI JA KUUKKELI

Olimme Kirsin kanssa pääsisäispilkillä eräällä isolla järvellä rajaseudulla. Kalaa pyytäessä otin pari valokuvaa kännykällä Kirsistä hänen istuessaan ystäviltämme lahjaksi annetulla uudella Retki Finland Pro Mossy Oak-reppujakkaralla. Lähetin kuvan kiitoksien kera ystäville, jotka vastasivat että Kirsi näyttää formulakuskilta värikkäine vaatteineen. Elämäntapamme vaatii joskus uhrauksia, Yamaha haalarit saatiin puoli-ilmaiseksi paikallisesta liikeestä - muuten moottorikelkka-asioissa pysyttelemme kaukana Yamahasta.
   Kännykkää räplätessä totesin sen olevan Venäjän verkossa ja ympärillä kuulumattoman hiljaisuuden lukuunottamatta ainaista Pohjoisen kevättuulta. Mustan lammaskarvalakin nauhat lepattivat tyhjän pääni ympärillä. Istuin alas omalle reiälleni ja löin punaiset toukat lätkän koukkuun odotusten noustessa.

   Merikotkapari tuli jälleen tervehtimään, valkoiset pyrstöt välähtelivät auringossa kotkien kierrellessä korkealla termiikeissä. Jossain vaiheessa kalaa alkoi tulla niin että oikein hävetti, valkoinen lumi muuttui punaiseksi reikien ympärillä. Jätettiin korpeille ja muille uudestisyntyneille hengille pari pientä ahventa ja päätettiin siirtyä lähisaareen kahvinkeittoon ja makkaranpaistoon.
   
   Pääsiäispilkki ei eroa tavanomaisesta pilkkireissusta muuten kuin eväiden osalta. Juhlapyhänä pitää olla jotakin tavanomaista parempaa. Virittelin tulet kivikehälle ja asettelin mukana kulkevan ritilän sopivasti. Matkalla olin pysähtynyt saaren rannan tuntumaan ja tehnyt akkukairalla pari reikää reilun metrin paksuiseen jäähän. Toisesta reiästä Kirsi täytti nokipannun  ja kiikutti sen keitisrankaan killumaan.
   Istuttiin alas ja oltiin hiljaa.
   Kirsi oli leiponut pieniä calzonepizzoja. Asettelin ne verkkaisesti ritilälle tulen kohentuessa. Näissä sisäänleivotuissa oli sipulia, tomaattia ja joissakin pepperonia. Pizzojen viereen päätyivät myös kabanossit ja pari korvapuustia. Nokiposken sylkiessä mittasin sekaan kourakupilla presidenttiä, kieuhautin kolmasti, napautin leukulla pannun kylkeen ja asetin kahvin selviämään nuotiokivelle.
   Kahvisteltiin ja erämaa humisi.
   Ehtiessäni korvapuustiin aloin filosofoida karvalakista ja kabanossista. Täytyy olla karvalakki ja kabanossia, että saa kalaa. Kirsi lupasi tehdä lakkiin reikiä kesää varten, kabanossin vaikutusta hän ei lähtenyt kiistämään.
   Syntyi yhteisymmärrys, kuten aina hyvässä parisuhteessa.

   Pilkimme saaren rannan rauhassa hetken ilman tulosta. Pakkasimme kamat kelkan perässä olevaan ahkioon ja palasimme alkuperäiseen kalapaikkaamme karikon viereen. Edellisellä kerralla kairasin pohjaan ahneuksissani ja pilkkirepussani olevat varaterät tulivat tarpeeseen.
   Kyllästyimme kylmään tuuleen ja päätimme lähteä syömään ja saunan lämmitykseen Talvituvalle. Kyllästymistä ennen saimme vielä muutaman ahvenen, mutta tällä kertaa ei harjuksia.
   Paluumatkalla kävimme mutkan lähellä vyöhykkeen rajaa sijaitsevan korkealle vaaran laelle, josta syksyllä poimimme mustikkaa, puolukkaa ja kaarnikkaa sekaisin. Ihailimme kaunista lumimaisemaa silmänkantamattomiin ja totesimme, että jos emme huku tämän kauhean lumimäärän sulattamaan tulvaan, palaamme syksyllä samaan paikkaan marjastamaan. Rajan toisella puolella venäläisten rajavartiotorni piirtyi kirkasta taivasta vasten aivan kuin muistutukseksi, että rauha ei ole itsestäänselvyys.

Sammuttaessani kelkan mökin pihaan Vanaja lensi tervehtimään meitä lähelleni männyn oksaan. Vanaja on yksi neljästä kuukkelista, jotka asuvat Talvitupalompolon ympäristössä. Vanaja on kuukkeleista vanhin ja pörröisin, sekä ainoa, joka tottelee sille opettamaani uliuliuli-uhhahhaa kutsuhuutoa.
   Olemme asuneet Lapissa nyt neljä talvea ja nyt minusta on tullut jätkä. Kuukkeli on jätkän lintu ja Vanaja hakee leivän kädestäni. Molemminpuolisen luottamuksen rakentamiseen meni kauan ja itsetietoiselle Vanajalle ei kaikki leipä kelpaa, se suosii paahtoleipää. Myös cuscus ja ahvenen mädin kalvot kelpaavat, Vanaja on kansainvälisen keittiön ystävä.

   Aika on vihdoin pysähtynyt - karvalakki, kabanossi ja kuukkeli, Kirsin lisäksi jätkä ei muuta kaipaa.

---



ULTRAJUOKSUPÄIVITYS

Lukijani kyseli sähköpostitse ultrajuoksustani, täytyy vastata julkisesti.
   Niin, ultrajuoksu: täytyy oikein miettiä...
   Tällä hetkellä koronaviruksen takia viimeinen tähtäimessäni ollut KURF- kuuden päivän juoksu on peruttu ja siirretty vuodelle 2021. Lisäksi motivaationi juoksemiseen tuntuu olevan yllättävän heikko ellei tähtäimessä ole kilpailua. 
   Tämän havaitseminen on tullut itselleni täytenä yllätyksenä. Juokseminen on ollut ja on osa elämääni, mutta en näe mitään järkevää syytä liikkua pelkästään liikkumisen ilosta suuria määriä. Kohdallani tämä tarkoittaa 400 kilometrin kuukausittaista juoksuannosta. Kaksisataa kuussa on hyvä pohja, jonka kuntonsa ylläpitämiseksi juoksee ohimennen ellei ole muuta järkevämpää tekemistä.
   Viimeaikoina olen nauttinut lepäämisestä ja ensimmäisen kerran vuosiin tuntenut palautuvani oikein kunnolla, myös henkisesti. Onkin yllättävää ollut jäädä kiinni housut kintuissa tämän kilpailullisuuden kanssa. Jos ei muita haasta niin ainakin itseään?
  Tulevaisuus näyttää sitten enemmän mihin suuntaan olen matkalla, 2021 juoksen KURFIN kun olen siihen jo kerran ilmottautunut.

   Nellimin talvi on todella pitkä ja varsinkin nyt kun emme päässeet matkustamaan kevään etelän lämpöön. Pitkän talven jatkuessa ei innosta lähteä lenkille lumelle ihan siihen malliin kuin kevätesikoiden etelässä ehkä tekisi. Nyt juuri on satanut kaksi päivää lunta, traktori aurasi pihan tätä kirjoitettaessa. Lunta on vyötäröön.

VIIKKO 15. liikuntaa

Ma- Kävelyä Kirsin kanssa kylällä 6,1 km - 1.23.
Ti- Juoksua tiellä 10 km - 1.05.
Ke- Juoksua tiellä 10,1 km - 1.08.
To- Kirsin kanssa hankihiihtoa eläinten jälkiä katsellen 3 km - 45 minuuttia.
Pe- Lepo
La- Saunalenkki hankihiihdolla 5,4 km - 1.03. (128 metriä vertikaalista nousua.)
Su- Lepo

Yhteensä 20 km juoksua ja muuta mukavaa päälle.

---


Lopuksi kevyttä:

Juoppo löi toista täysillä, vaikka käsillä olisi ollut tyhjiäkin.

Kuvia päivitetty uudestaan 22.4.2020 kun niitä jostain syystä (jakopalveluiden keskinäiset skismat) oli sensuroitu...

EX TEMPORE

Juoksin tänään 26 kilometriä Kessiin ex tempore - ilman valmistautumista tai tarkempaa suunnitelmaa. Juoksin Nellimin kevättalven kylmässä tuulessa Kotalasta poispäin niin kauan kuin uskalsin viime aikojen vähäisen juoksun itseluottamuksella, takaisin kun on pakko jaksaa - vai onko?
   Kessiin ei olisi päässytkään enää kovin montaa kilometriä pidemmälle näin talvella juosten. Kävimme Kirsin kanssa kelkoilla perjantaina etäämmällä Kessissä, Nammijärven Piilolassa - lunta on valtavasti, ja tämä erämaa on auki vain harvoille ja valituille.
   Edellinen lause saattaa kuulostaa ylimieliseltä ja pöyhkeältä. Tein monet vuodet töitä kuin eläin päästäkseni tähän tilanteeseen, jossa olen ja olemme nyt. Kirsi on osittain kausisorvissa edelleen, mutta minä olen hypännyt oravanpyörästä pois. Enkä kadu yhtään, olen vetäytymiseni ansainnut: en ole lainkaan kiinnostunut mitä muut siitä ajattelevat.
   Sensijaan ajattelen itse ja kirjoitan jotkut ajatukseni julki. On mielenkiintoista miten ihmiset suhtautuvat jos joku ajattelee tai tekee valintoja laumasta poiketen. Osa ihailee ja kannustaa, mutta osa alkaa nillittämään ja kyseenalaistamaan vetäytyjän motiiveja. Käskiessäni ihmisiä ajattelemaan enemmän ja tekemään vähemmän töitä alkaa usein valitus yhteiskuntavastuusta tai selitys oman tilanteen mahdottomuudesta vähentää töitä ja kuuluisa "ei ole varaa" perustelu.
   Miten niin ei ole varaa? Olette itse tehneet valintanne niin pankkilainojen kuin lisääntymisen suhteen. Minä tein nuorempana lukuisia vääriä valintoja ennenkuin tajusin mikä tie johtaa oman elämän tasapainoon ja oman ajan valitsemiseen itselle ja läheisille. Varaa on jos luopuu jostakin. Usein saa tilalle jotain aineetonta ja näkymätöntä mutta täysin korvaamatonta: mahdollisuuden tehdä asioita ex tempore - esimerkiksi.

"Totuus ei ole minkään arvoinen, jos sillä ei ole kannattajia. Jäljellä on enää oikeassa olemisen yksinäinen kirous." - Erno Paasilinna

Lainauksen lausetta siteerasi äskettäin edesmennyt Pentti Linkola. Linkolan mielestä keskustelu maailman tuhosta on täysin turhaa, maailma syöksyy kohti tuhoaan - mikään puhe ei enää auta.
   Kuten Linkola, myös minä masennun aina välillä ihmisten tekemistä valinnoista oman elämänsä suhteen. Allekirjoitan osan Pentti Linkolan ajattelusta, mutta en ole varsinainen ekonatsi.
   Kirjahyllystäni löytyy Pentin veljen, Martin teos, Viimeiset erämaat. Kyseinen kirja on julkaistu jo 1966 ja oli aikaansa edellä esipuheen ennustuksessaan: "Pian koittaa aika, jolloin vain luonnonsuojelualueet edustavat maamme alkuperäistä luontoa; ne ovat sananmukaisesti viimeisiä erämaita."
   Pentti Linkola eli pääosin niinkuin opetti. Huvittavaa on lukea häneen liittyvien artikkelien kommenttikentistä samankaltaista nillitystä ja kyseenalaistamista kuin itse joskus sähköpostiini saan kirjoitusteni tiimoilta. Pitäisikö toisinajattelevan ihmisen, joka kunnioittaa luontoa, elää sähköttömässä ja kylmässä mökissä vailla mitään yhteyttä ulkomaailmaan, jotta hänen hiilijalanjälkensä olisi mahdollisimman pieni ja maailma pelastuisi juuri hänen, yksittäisen ihmisen, valinnan tuloksena.
   Linkolan mielestä maailmassa on liikaa ihmisiä ja nuoruudessaan hän piti vanhusten hoitoa turhana. Hänen mukaansa Suomeen ei olisi pitänyt ottaa yhtään pakolaista ja auto oli hänen tulkintansa mukaan ilmestyskirjan peto.
   50-vuotiaana Linkola ajoi ajokortin ja osti vanhan Hiacen. Yllätys oli, kun hän liittyi kirkkoon viimeisenä vuosinaan. Vanhaa Marxilaisuutta edusti ajatus tehdä työtä, etsiä suojaa ja lisääntyä - hänellä on jälkikasvua ja hän otti vastaan hoitoa vanhempana.
   Kuten Pentti Linkolasta esille ottamistani esimerkeistä ilmenee, aina löytyy ristiriitaa yksilön todellisen elämän ja elämän ihanteiden esilletuomisesta - myös minulla. Ajan moottoriajoneuvoilla ja juon joskus alkoholia, en siis pelkästään liiku lihasvoimalla erämaassa ja juo pääosin hyvää Lapin kirkasta vettä. Silti olen sitä mieltä, että ihmisten pitäisi liikkua enemmän arjessaan ja juhlia vähemmän, ja etenkin tehdä vähemmän töitä taloudellisen kasvun eteen.
   Pentti Linkolan ajatuksista minulle tärkein on, että ihminen ei ole arvokkaampi kuin luonnon muut osat. Emme ole honkaa, kalaa tai hyttystä arvokkaampia saati parempia. Meitä on maapallolla ehdottomasti liikaa. Koko maailmaa koskeva syntyvyyden säännöstely olisi aloitettava välittömästi, kun nyt edes päästäisiin yksi lapsi per perhe ajatteluun ensiksi.
   Lukiessanne tätä, saatatte ajatella että nämä ovat vaikeita asioita: kuka saa päättää kuka syntyy? Aivan kuten hallitus on nyt päättänyt, että rajat ovat kiinni ja ulkomaille ei matkusteta, voitaisiin päättää, että yksi lapsi ja sillä hyvä. Ei kaikkea tarvitse saada elämässään, jos ei saa matkustaa niin ei sitten myöskään lisäännytä enempää ja piste. Eihän ihminen ole mitenkään erityinen, vain yksi osa luontoa.

Alussa esitin kysymyksen onko pakko jaksaa takaisin kotiin lenkiltä. Ei ole - joskus voi olla että jää sille tielleen. 
   Luin äskettäin Suomen ultrajuoksun legendan, Kalevi Montelan blogia. Kalevi kertoi avoimesti blogissaan ilmenneistä sydänoireista, jotka diagnosoitiin lopulta idiopaattisiksi eli itsestä lähtöisin oleviksi, ei siis välttämättä mistään sairaudesta aiheutuneiksi.
   Valtavat kilometrimäärät vaativat veronsa jossain vaiheessa, mutta mitä sitten. Elämme vain kerran ja voimme elää sen kerran rikkaasti ja aina välillä jopa ex tempore. Maailma on täynnä kaikenlaisia paskahousuja, jotka eivät uskalla ajatella saati liikkua.
   Olen aina ihaillut Montelan veljesten asennetta juoksuun ja poikamaista asennetta kilpailemiseen. Samoin olen ihaillut Pentti Linkolan kykyä kirjoittaa asiasta niin, että sen kaikki ymmärtävät. Vaatii munaa olla oma itsensä - loppuun asti. 
   Yritän pystyä samaan niin juoksun kuin ajattelun suhteen.

Blogin kuvissa näkymiä juoksureitiltä Kessiin, Paatsjoen sillan virtaa ja Kessin tietä Tiaisniemen risteyksen alamäestä.

Linkki Kalevi Montelan blogiin löytyy blogini internetversion blogilistasta blogini lopusta.

VIIKKO 14.

Ma- 10 km - 1.05.
Ti- 10 km - 1.09.
Ke- Lepo
To- Aamulla 10 km - 1.07.
       Iltapäivällä hiihtoa Kirsin kanssa 7,1 km - 1.13.
Pe- Lepo
La- 10 km - 1.08. Hirveä vitutus kun ei pääse matkustamaan lämpöön.
Su- 26 km - 3.03. Kessiin, halusin juosta ainakin kolme tuntia.

Juoksua 66,3 km - 7:35. Päälle hiihtoa yksi lenkki sekä mittaamatonta kävelyä.

Minulle on sanottu, että se itse juokseminen on niin helppoa minulle. No ei helvetissä aina ole! 
   Tänään sunnuntaina olin yhtäkkisen, valmistautumattoman pitkähkön lenkin jälkeen aivan poikki ja märkänä tossunpohjiin saakka. Ulos tuli gin tonicit ja edellisen lepokuukauden aikana kertyneet paskat. Söin kaksi lautasellista keittoa ruisleivillä, join muffinssikahvit ja nukuin sohvalla tunnin. Ja elämä voitti, mutta tuntuu se. Ja hyvältä tuntuukin!

Juoksumusiikkiani löydät täältä.