CINCLUS

Katselimme Kirsin kanssa mustanruskeaa ja lyhytpyrstöistä lintua rantakivillä Nellimin joen suulla. Rinnan valkea laikku erottui selvästi yhä lyhenevässä Pohjoisen päivänvalossa. Koskikara sukeltelee vesihyönteisiä, äyriäisiä, nilviäisiä ja kalanpoikasia ravinnokseen pakkasesta välittämättä. Lintu jopa kääntelee pienempiä pohjakiviä saaliin toivossa. 
   Koskikara on Norjan kansallislintu, mitä voidaan pitää selviönä vuonojen, mutta etenkin tuhansien kuohuvien koskien maassa. Virossa linnun "vesipapp" nimi kuvaa sitä osuvasti. Aivan kuten papin valkeat liperit leuan alla.
   Cinclus Cinclus on koskikaran tieteellinen nimi ja cinclus tarkoittaa pyhää. Mitä lienee Carl von Linné ajatellut lintua nimetessään vuonna 1758, mikä luontokokemus on vaikuttanut häneen niin voimakkaasti, että pieni varpuslintu on saanut noin juhlavan nimen.

   Koko luonto on pyhä minulle. Mennessäni luontoon menen kirkkoon. Pyhää luontoa voi myös verottaa särpimekseen mikäli sen tekee oikein ja elämää kunnioittaen. Monelle kaupunkilaiselle luonto voi olla vieras ja pelottava. Nellimiin saapuville aasialaisturisteille on järisyttävä kokemus istua hiljaisuudessa tulilla keskellä ei mitään. Ei hajavaloa, ei ääniä, eikä mitään muutakaan keinotekoista kohinaa. Jo pelkkä kylmän ilman sisäänvetäminen keuhkojen täydeltä voi saastepilvessä hengittämään tottuneelle olla tajuntaa laajentavaa.
   Lataan mieleni luonnossa ja unohdan turhan kohinan. Mediassa on tätänykyä monenlaista kohinaa vailla alkukantaisintakaan pyhyyttä tai edes aitoutta. Ihmiskunta sairastaa joukolla eikä löydä alustoiltaan "peukku alas" näppäintä. 
   Esimerkkeinä viimeikoina Helsingin poliisilaitokselle tehdyt lukuisat tutkintapyynnöt vanhoista television sketsisarjoista, Irakin puolustusministerin nostamat sosiaalituet Ruotsista tai jokin muu täysin käsittämätön ihmisen toiminta.
   Eniten olen huolissani sananvapauden jatkuvasta rajoittamisesta. Jokaisella on oikeus mielipiteisiinsä kuin myös mielipiteidensä esittämiseen ilman että joutuu jatkuvasti varomaan mitä siitä seuraa. Juuri tällä hetkellä on menossa jonkinlainen ylisensitiivisyyden par exellence. Tällä tarkoitan mediassa jatkuvaa sanomisen rajojen testausta saati ylilyönneistä kärpäsestä härkäseksi kohisemista.
   Itsensä kanssa tasapainossa oleva ihminen osaa käyttäytyä toisten ihmisten kanssa myös silloin kun arvot eivät kohtaa. Peräänkuulutan edelleen elämään hiukan kestävyyttä ja arkijärkeä. Jos ei tiedä mistä tasapainoa voisi löytää elämäänsä, niin sulkemalla sosiaalisen median ja lähtemällä ulos luontoon voi päästä jo alkuun.
   Pidemmälle päästessään löytää tien arkipäivän pyhyyteen ja kaikki turha kohina vaimenee. Oman itsen keskeneräisyyteen törmääminen voi olla pelottava kokemus ensin, mutta pikkuhiljaa mieli avautuu ja yksilö alkaa kokea ja ymmärtää aitoa. Hyvässä elämässä jatkuvan oman keskeneräisyytensä hyväksyy.

   Seurattuamme koskikaraa aikamme lähdimme kävelemään Kitisijäniemen tielle. Viimepäivinä on suojannut ja lumi pyöränurien kohdilta sopivasti notkahtanut. Joku oli ajanut kelkalla pätkän ja joku toinen hiihtänyt kelkanjäljessä vähän pidemmälle. Puut olivat pudottaneet kauniin valkoiset viittansa ja törröttivät alastomina pilvisen taivaan alla.
   Kuljimme puhumattomina ja pysähdyimme katsomaan koivussa syövää pelotonta pyytä. Edellisenä päivänä näitä palleroita oli keikkunut kotipihassa iso joukko. Jäljet loppuivat ja kahlasimme alas vuonon rantaan. Ison Inarin hiekkaisella rantatörmällä mökkirantojen männyt keikkuivat melkein tyhjän päällä ja moniharsoiset juuret kiemurtelivat rantahiedan ja jään rajaan asti.
   Syvälahden kautta nousimme Nuoran-Pekan tielle ja palasimme Nellimin tielle uuden sillan päähän. Matkalla tapasimme Kirsin työkaverin ja ystävämme Minnan ulkoiluttamassa Riesua. Riesu on yksi parhaista koskaan kuulemistani koirannimistä. Koskikara hyppeli edelleen virran alakivillä.
   Kotitielle kääntyessämme Kirsi otti minua kädestä kiinni. Olemme asuneet täällä Pohjoisessa jo kolme täyttä vuotta täyttä elämää, neljäs alkoi juuri. Kotipihaan kävellessäni tajusin yhtäkkiä, että minun on elettävä keskeneräisyydessäni, juostava siinä ja kirjoitettava siitä. Maailma on valmis mutta minä en - vielä.

   
VIIKKO 47. HARJOITTELUNI

Ma- Ahvenjärven lenkki, tietä ja kelkkauraa - 16,5 km - 1.53.
Ti- Lepo
Ke- Tiellä 10 km - 1.08.
To- Virtaniemen lenkki tiellä 16,3 km - 1.44.
Pe- 19 km - 2.11. Hellin ihana, lenkillä ollaan polulla, jäällä, kelkkauralla, uralla ja tiellä.
La- 11,3 km - 1.20. Hellin ihana lyhyt.
Su- Kävelyä lumessa ja lumessa jäällä Kirsin kanssa 4,5 km - 1.14.
      Perinteisen hiihto ladulla 6 km - 35.10.

Juoksua 73,3 km - 8:18 ja muuta palauttavaa päälle.

MIETTEITÄ TUNTEMUKSISTA

16.11. tehdyn 32 kilometrin lenkin jälkeen en ole palautunut oikein mistään, en levolla enkä aktiivisella muulla liikunnalla saati muun mielekkään tekemisen kautta. Tänään 24.11. kevyen viikon jälkeen olo on lievästi kohentunut, taakse tässä kuussa on jäänyt 353 kilometriä juoksua eli kokonaismäärä noussee tässä kuussa yli 400, joka on enemmän kuin viime kuussa.
   Lokakuun 10. päivästä alkanut lepopäivätön liikuntaputki katkesi vasta 14.11. pneumoniarokotuksen lepopäivään. Liikaa en ole harjoitellut mutta Suomen halkijuoksu (1622 kilometriä vajaassa kuukaudessa) aikanaan opetti tunnistamaan kehon ja mielen hälytysmerkkejä kun raja lähenee. Askel taaksepäin siis. Osaltaan tavoitteen siirtyminen eteenpäin, EMUsta KURFiin, vaikuttaa myös tämän hetken harjoitteluun. 
   Mielessä kummittelee myös uran (kilpailu-ura) lopettaminen. Luonnossaliikkuminen kesä- ja talvikalastuksineen, metsästys ja eräelämä sekä retkeily monissa muodoissaan eri vuodenaikoina houkuttelee vuosi vuodelta enemmän. Edellämainittuuun elämäntapaan kuuluu olennaisena osana liikunta jaloin, suksin ja lumikengin. Liikunnan mittaamattomuus ja osittainen jakamattomuus houkuttelee myös. Aikansa kutakin.

   Miten niin aikansa kutakin? Yli 30 vuotta kestävyysjuoksua kohta 80000 kilometriä ja retkeilyt päälle, repikää siitä vastauksenne.

---

Ote tekeillä olevasta tarinakokoelmasta, jonka työnimi on etelästä Nellimiin:

Juostessani kapeaa uraa pitkin puussa oli ensin risainen paita, ja hetken kuluttua mutkassa kolhuinen emalimuki. Jatkoin edelleen hiljaisuudessa ja lopuksi, ennen järvelle tuloa, oksanhangassa riippui emalipotta.
   Paita, muki ja potta. Kaikki tarpeellinen yhden ihmisen elämään, ajattelin. Niistin nenää ja suuntasin vanhan asuinkentän poikki jäälle, jossa kolme poroa töllistelivät outoa tulijaa.

Lukemista odottavan aika on pitkä - sama pitkä aika on myös sitä kirjoittavan.

---