sunnuntai 3. maaliskuuta 2019

18/30 - IVALO SARJA 8.

Päiväkirjablogi ei estä julkaisemasta muutakin kuin, että tänään heräsin väsyneenä ja ulkona oli -29 astetta pakkasta. 
   Lepopäivä ja sen ratot. 
   Niitä ei kerrota.

IVALO SARJA 8.

UUDISTUNUT


Lunta on paljon. Mutta ei niin paljon kuin edellisenä talvena. Erämaa on jäykistynyt valkoiseen hiljaisuuteen. Missään ei ketään tai niin, minä ainakin olen tässä. Oivallus yksinäisyydestä luonnossa syntyy ajaessani rantapenkalta alas.
   Nilijärven jään päällä on vettä lumen alla ja kelkka alkaa vajota. Lyön kaasun täysille ja Ski Doo tottelee mukisematta. Katson vauhdissa taakseni ja jälki höyryää. Karvalakki menee kenoon mutta keltaiset Pelttorit pitävät sen päässä. Kylmä ilma kiertää silmälasien taakse ja vesi valuu. Lumi lentää kaaressa kun suuntaan kohti vastarantaa. 
   On päästävä pois jäältä, jumalauta!
   Kovalla maalla. Niliselän polveileva männikkörinne jää vasemmalle. Löysään ylämäkeen ja pulssi tasaantuu. Palaan alkuperäiselle tuloreitilleni ja kelkkailen tasaisesti aitaa kohti. Kampaselkä nousee oikella tihentyen louhuisten poteroiden sokkeloksi. Tullessa oli aidassa poroja ihmettelemässä. Koitin selittää niille, että väärä mies mutta eivät uskoneet.

   Sulkiessani poroporttia kuulen toisen kelkan äänen. Kontosjärventien uraa tulee joku. Hänellä on samanlainen vihreä haalari kuin minulla ja tuppivyö kaksine puukkoineen. Oikeastaan ainoa ulkoinen ero välillämme muodostuu rinnaltani puuttuvasta suopungista ja siitä, että olen kolmekymmentä senttiä häntä pidempi. Ajan uran sivuun ja hänkin pysähtyy. Kumpikin kelkka käy hetken tyhjäkäyntiä ja sitten sammutamme ne yhtäaikaa. Upottavassa umpihangessa rasitetut kaksitahdit höyryävät allamme.
   -Terve, puorre peäivi, tuplaan kunnioittaakseni kohtaamista.
   -Ka, terve. Nyt et juossut vastaan, hän sanoo hymyillen vähän huppunsa suojista.
   Karvalakki ja keltaiset Pelttorit ovat yhtä vinossa kuin minullakin. Allaan hänellä on alkutalven lumille säästetty vanha ja kolhiintunut kelkka. Katson hänen taakseen ja näen syviä ojanylitysjälkiä tien molemmin puolin. Erämaa on ympärillämme hiljainen. Hän katsoo kysyvästi minuun.
   -Sarmiltako?
   -Poikkesin Artalla, vastaan.
   -Löysit, hän sanoo hymyillen vähän enemmän.
   -Löysin, kurussa oli paljon lunta mutta ei sentään niin paljon kuin viimevuonna, vastaan.
   Hän arvostaa, että osaan liikkua kairassa. Hän kertaa kuinka kurun pohjalla oleva joki on kapea, syvä ja petollinen. Kerron hänelle, että nousin viistorinteille aina välillä. Ei huvita pestä kelkkaa. Hän nauraa. Kaikenkokenut poromies.
   -Etossa? Kysyn ja niistän nenää.
   -Tuohon taakse kokoillaan - juuri toin partin, hän sanoo.
   Nämä miehet ovat oppineet puhumaan paljon vasta kaksituhatta luvun puolivälin jälkeisen Kessin metsäkiistan aikana kohdatessaan lukuisia toimittajia lukuisine kysymyksineen erämaassa. Greenpeace vastusti tuolloin Kessin erämaasta satoja vuosia vanhojen ikiaihkien hakkuita. Eikä suotta. Luonnonsuojelijat ja poromiehet vastustivat näitä hakkuita jo kahdeksankymmentäluvulla. Mutta se jolla on valtaa voi muuttaa kannattamattoman kannattavaksi, ainakin tilastoissa, varsinkin kun itse tekee tilastot. 
   Suomen valtion ja Metsähallituksen syntinen liitto. Kuherteleva pari huorasi julkisuudessa valheen todeksi ja lopputuloksena on lohduttomat aukot kairassa. Järjettömät metsäautotieverkostot pirstaloivat koskemattoman alueen. Järjettömän kaukaa hakattu puu maksoi perillepäästyään korjuukustannuksensa, ei muuta.

   "Suomi on paholaisen maa." (Venäläinen sananlasku)

    -Täytyy varmaan lähteä kotiin syömään, sanon hetken vielä juteltuamme.
    -Sinnehän minäkin, hän sanoo ja käynnistää kelkkansa.

   Kotimatkalla mietin heitä, alkuperäisiä. He ovat tässä kylmässä ja avarassa maassa kokeneet entisaikojen eloonjäämistaistelun hihnaporojen aikaan. 
   "Työtä oli aina niin mahdottomasti", sanoi Terva-Pekka, kun jututin häntä Nellimin kyläjuhlissa muutama vuosi sitten.
   Eloonjäämistaistelu ei riittänyt. Tapahtui asioita mistä vaiettiin vuosia. Oma kieli kiellettiin. Koulun asuntoloissa lapset viruivat viikkokausia näkemättä perheitään. Etelästä tuli miehiä tekemään lääkärintarkistuksia. Mittailtiin kallot ja kyynärvarret. Ylöskirjattiin sitkaitten erämaanasukkien taimien alkumitat. Ja suomenkieltä oli pakko opetella, muuten opettaja suuttui ja löi. Kovaa.

   Paholaisen maassa ei mikään ole muuttunut. Kun kolmekymmentäviisituhatta ensimmäistä työtöntä saa töitä alkaa pudotuspeli. Syntyy ongelma työnantajille millä hinnalla kukaan enää suostuu töitä tekemään. Ei voi olla niin että aina vaan vuosi toisensa jälkeen jää tonni käteen kun sillä tonnilla ei saa edes elinkustannuksiaan peittoon.
   Neljäkymmentäluvulla syntyneet eivät ota huomioon, että enää ei vaieta. Ajalta, jolloin mustat olivat neekereitä, romaanit mustalaisia ja neuvostokansalaiset ryssiä, ei voi johtamismalleja soveltaa tämänpäivän maailmaan. Muuten se kuuluisa sosiaalinen media saa aikaan pyörteen, joka vie mukanaan likaviemäriin, vaikka kuinka valehtelisi Suomen eduista. Pinnan alta on turha uhitella, kun väri kerran muuttuu ruskeaksi paluuta uskottavuuteen ei ole.
   Tämänpäivän eugeniikkaa on työllisen ja työttömän olennainen ero. Nuori työtön tuskin lisääntyy parinmuodostuksen tuloksena, koska pelkää että ei saa jälkikasvuaan elätettyä. Syntyy omituinen ja vaiettu evoluutio: tämänpäivän nuoret ovat jo äidinmaidossaan imeneet uudenlaisen työnteon kulttuurin. Enää ei riitä, että käydään tekemässä työ hyvin. Nyt pitää sisäistää yrityksen arvot ja ikäänkuin sulautua siihen. Antaa kaikkensa ja huomaamattaan liueta pois, sillä kolmen ihmisen töiden tekeminen puolen ihmisen palkalla liuottaa hitaasti. Jäsen jäseneltä, ajatus ajatukselta kuivut ja käyt tarpeettomaksi.
   Suurpääoman lakeijojen ja sijoittajien kabinettien ulkopuolella elää ehkä vielä hauras toivo? Tuleeko aika jolloin joku saa tarpeekseen? Menee kuppi nurin ja vati läikkyy yli lopullisesti. Vuosien kepuliinin pakkosyötön uhri herää mediatodellisuudesta elävään elämään ja tarttuu väkivallan kahvaan. Seurauksena Arkadianmäen käärmeenpesä räjähtää tavalla tai toisella. 
   Noina mahdollisesti tulevina aikoina kaltaiseni kauas erämaan laidalle vetäytynyt korpifilosofi tarkkailee uutta syventyvää inhimillisyyttä hyväksyvästi. On ylevää myöntää olevansa köyhä mutta läsnä mieluummin kuin uhrata ainut elämänsä palvelemaan utopistista jatkuvan kasvun loputonta keinotekoisuutta.
   Kun poromies etossa, porojen kokoamistyössä, heittää suopungin, lasson, ohi, voi hän heittää uudestaan huomennakin, deadlinea ei ole. Luonnosta ei voi väkisin ottaa enempää kuin tarvitsee. Ja miksi tarvitsee ottaa enemmän kuin tarvitsee? Ei elämästäkään voi ottaa irti enemmän kuin tarvitsee. Mutta itsestään voi ottaa kaiken irti - ja sitä ei voi ostaa, se täytyy kokea ilman virtuaalisuuta. Tässä elämässä ja nyt.

   Sammutan moottorikelkan Kotalan pihalle. Joenrannan puut hohtavat valkoista kuuraa. Ilma on kristallinkirkas ja lumen pinnan miljoonat erilaiset kiteet välkkyvät. Lintulaudalle lennähtää parvi lapintiaisia, jotka karkottavat talipötköä takovan tikan matkoihinsa. Taustalta, kylän keskustasta kuuluu rekikoirien ulvontaa. 
   Vedän ilmaa sisääni.
   Täällä Lapissa. 
   Tänäänkin.
   Uudistuneena.




  

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti