OMAT RISTIT

Vanhan sanonnan mukaan jokainen kantaa ristinsä itse. Tällä tarkoitetaan usein yksilön elämässä olevaa vaikeutta johon ei ole olemassa ratkaisua - tai ainakin yksilö näin kokee. Joskus vaikeus tulee kokonaan yksilön oman elämän ulkopuolelta. Tällöin ristin paino on vähintäänkin sietämätön.
Kirjoittaessani aiemmin tällä viikolla julkaisemassani blogikirjoituksessani, että vierailtuani Liettuan ristikukkulalla tiedän juoksuni jatkuvan oikealla tiellä, niin peilasin kyseisen paikan historiaa omaan periksiantamattomuuteeni.
Liettuaan vanhalle linnakukkulalle joen varteen ovat ihmiset vuosien varrella pystyttäneet ristejä eri syistä. Yhä uudelleen vaikka vuosisatojen kuluessa eri tahot ovat niitä sieltä tuhonneet tai muuten kansaa sortaneet. Sananmukaisesti kukkulalle ovat ihmiset kantaneet omat ristinsä omista syistään. Uskoa elämään on ollut vaikeuksista huolimatta ja ristit toki kertovat että uskottu on myös Jumalaan Jeesuksen kautta. Periksi antamatta.
Kun jossain vaiheessa kesken Unkarin 6-päivän MM-kilpailua kävin katsomassa silloin peiton alla kylmähorkassa tutisevaa ystävääni Onnia menetin ehkä kierroksen. Sensijaan ohjeita annettuani ja Kirsin panostuksella sainkin kierroksen tilalle ystäväni takaisin radalle toteuttamaan omaa unelmaansa. Lisäksi sain seurata nuoren juoksijan henkistä kasvua ja rajojen rikkomisen riemua. 
Olisin toiminut samoin vaikka olisin ollut ennätystahdissa tai johtanut kilpailua. Jopa kilpailussa voi elää arvomaailmansa mukaan. On siis tärkeämpiäkin asioita kuin pelkät yksittäiset kilometrit, tunnit tai sekunnit. Sillä lopulta kaikki muuttuu vuosiksi jotka lopulta loppuvat. Silloin sitten kysytään mitä mukaansa kaikesta kokemastaan saa.
Omaa iloani lisäsi että Onni teki kaiken kuitenkin itse ja omista lähtökohdistaan. Nuori ystäväni on ymmärtänyt nöyryyden harjoittelussa. Ymmärtänyt että pikavoittoja kilometreihin ei ole. Kaikki on tehtävä itse ja liikkeelle paneva voima on kaivettava omista lähtökohdista niin kilpailussa kuin arjen paineiden ahdistamassa harjoittelussa.
Jokaisesta ultrajuoksusta, menipä se sitten miten tahansa, voi oppia jotain. Sekä elämää että juoksua varten. Minun tapauksessani juoksusta on tullut vuosien varrella risti minulle itselleni. Sekä hyvässä että pahassa. Juoksuni jatkuu niin kauan kunnes ristin paino musertaa minut allensa. Sitten vasta on aika katsoa. Katua ei milloinkaan, sillä niin valtavan paljon loputtomat kilometrit antavat.
Onni kuuluu niihin ihmisiin jotka ovat kilometrinsä ansainneet. Siksi pyyteetöntä työtä hän tekee kotonaan Nivalassa liikunnan ilon levittämisen loputtomalla saralla. Järjestäessään erilaisia tapahtumia ja jakaessaan kokemuksensa kaikille luettavaksi hän tulee huomaamattaan todistaneeksi että elämän elämiseen rikkaasti kokien on vaihtoehtoja aivan käsien ja etenkin jalkojen ulottuvilla.
Ainoa tapa tulla hyväksi ultrajuoksijaksi on harjoitella. Minulta kysytään jatkuvasti kuinka se pitäisi tehdä. Yksilökohtaista vastausta on mahdotonta antaa sillä jokainen kantaa ristinsä itse. Ultrakilpailussa huomaa että on pakko kantaa jos mielii pitkälle. Miten pakkoon alistutaan - sen jokainen ratkaisee omista lähtökohdistaan.
Yleiseksi ohjeeksi voi vain antaa että nostaa viikottaisen kilometrimääränsä pitkälti yli sadan. Ei unohda nopeus eikä voimaharjoittelua eikä lepoa. Jossain vaiheessa on tehtävä todella pitkiä ja hitaita lenkkejä. Uskallettava juosta naurettavan hitaasti. Sitten on löydyttävä rohkeus kokeilla rajojaan. Ja siitä se lähtee - opintie. 
Kaikki eivät ehkä kilometrejä ansaitse. Nämä ihmiset kirjoittavat foorumeille ja blogeihinsa arvosteluita lihavista, rumista ja hitaista ihmisistä. He kirjoittavat että kuka tahansa kävelee sata mailia (160 km) vuorokaudessa ja että he itse tulevaisuudessa sijoittuvat jonkin klassikkokisan hopeamitalille. Kuitenkaan heitä ei sitten itse kisassa näy eikä kuulu.
Näihin ihmisiin tavattessa on vaikea saada katsekontaktia. Pienikin tuulenvire vie heidät mennessään. Heille muiden kuunteleminen ja arvostaminen on utopiaa. Niin kovasti he haluaisivat olla parempia ja etenkin muita suurempia mutta nöyryys ja työnteon mentaliteetti ovat heiltä mustien pilvien takana. Ehkä ikuisesti piilossa ?
Mikä minä sitten olen tuomitsemaan tai säälimään. En mikään. Sanotaan että jos ei osaa vihata ei osaa rakastaa. En usko noin. Siksipä en tuomitse enkä sääli. Esitänkin heille vain hiljaisen kysymyksen. Miten kannatte ristinne perille asti ?


Onnin blogi 

VIIKKO 22. HARJOITTELUNI

Ke- 8 km - 48 min.
To- 10 km - 58 min.
Su- 15 km - 1.27.
yhteensä 33 km - 3 tuntia ja 13 minuuttia

Kaikki juoksu viikolla on tapahtunut hiekkateillä ja pehmeillä vaihtelevilla neulaspoluilla.

TOUKOKUUN SUMMAUS

Juoksua 566 km - lenkit 6 tuntia ja 30 minuuttia - kilpailua 144 tuntia.

Koko vuosi tähän asti 1948 km; tässä nyt näkyy talven sairastelut kirjaimellisesti pitkässä juoksussa ja etenkin sen puutteesta.