SEN SAAT MISTÄ LUOVUT

Jokainen kestävyysjuoksua harrastanut on kokenut päivän, jonka lenkki pyyhkii pois.
On herätty aamulla ja syöty aamupala. Oleiltu tunti tai puolitoista ja sitten lähdetty lenkille. Kierretty mittariin suunnitellut kilometrit tai juostu vaistonvaraisesti pitkään. Tultu lopulta suihkuun kotiin. Kävelty jäykin jaloin keittiöön. Syöty ensin hyvin ja sitten oikaistu sohvalle tai sänkyyn. Aavistaen jo mitä on tulossa.
Ja se on sitten siinä - koko päivä. Lenkki veikin kaiken. Herätty unilta tunnin tai parin kuluttua kahvin keittoon ja todettu että ei mihinkään enää tänään. Mihinkään ei pääse. Jalat ovat loppu. Jää vain uninen, lämmin sameus, josta sitten iltaan mennessä toipuu asteittain elävien kirjoihin.
Loppujen lopuksi itse en ihmissuhteiden ja hyvän kirjallisuuden lisäksi juuri muuta päiviini kaipaakaan. Tai kaipaisi... Mutta kun olisi palkkatöitä ja kotitöitä. Ja muutakin asiainhoitoa.

Viimeisten viikkojen aikana Suomen valtio on ensin kertonut ajavansa taksilain muutosta. Käytännössä minulta ollaan viemässä mahdollisuus tehdä työtäni, jos vuoden 2016 kaavaillut muutokset astuvat voimaan. Mahdollisuus tehdä työtä tarkoittaa tässä mahdollisuutta tulla työstä saamallaan palkalla toimeen.
Kirsikaksi kakkuun tehtiin sitten eläkeuudistus. Pääsen kaksi vuotta myöhemmin eläkkeelle kuin alunperin piti päästä. Lisäksi eläkeuudistus jätti täysin huomiotta työssä jaksamisen. Huippuna virkamiehet kertoivat ohjeistavansa lääkäreitä kuinka paljon mistäkin sairaudesta saa myöntää sairaslomaa.

Minulle riittää nyt. 
Olen tehnyt periaatepäätöksen että aloitan asteittaisen luopumisen vuoden 2016 kesällä.
Lukija kysyykin nyt että mistä luopumisen ? Minäpä kerron.

2016 kesän lopulla saa minulta ostaa omakotitalon järven rannasta. Vuoden 2017 alusta en käytännössä tee enää muuta kuin juoksen, kirjoitan ja tapaan ystäviäni. 
Yritykseni taustalla olen niin kauan kuin vaaditaan tai sen pitäminen pyörimässä on järkevää mutta varsinaisen ajamisen lopetan kokonaan 2017 vuoden alussa. Yritys pyörii lähinnä kuljettajan työpaikan turvaamiseksi. Minä en saa sieltä mitään.
Olen käynyt jo nyt tulokselliset vuokraneuvottelut. Muutan matkailuautoon asumaan ja vuokraan sille paikan, johon saan rakentaa pienen huoltotilan ja katoksen.
Tulevaisuudessa luonnossaliikkuminen ja metsätyöt Kirsin avuksi kuuluvat ohjelmaan kuten muutkin pienet työt maaseudulla tähänkin asti, mutta muuten on hiljaista.

Valtio haluaa että jaksan pidempään työssäni. Valtio haluaa että hyvinvointiyhteiskunta säilyy. Valtio haluaa verotuloja.
Minä haluan vain elää oman elämäni ja juuri niinkuin minä itse haluan.

Kuten olen julkisuudessa sanonut aion elää ikävuosieni 50 - 60 välin kuten ihmiset yleensä kuvittelevat elävänsä 60 - 70 vuosiensa välin. 
Jos Luoja suo. Minä siis en ole kuvitellut eläväni ikuisesti.

Matkailuauto on siitä pirullinen asunto että sen voi siirtää vaikkapa marraskuuksi Portugaliin. Siellä on lämmintä ja mukavaa. Ja halpaa käydä kaupassa.
Ratkaisuni on itsekeskeinen mutta en koe olevani epäisänmaallinen tai vielä vähemmän en koe olevani velkaa (enää) tälle maalle. Eiköhän ainakin osa syöpähoidostani liene jo tullut maksetuksi lukuisten verojen ja maksujen muodossa, joita yritykseni on talkoillut valtiolle 15 vuotta.
Luopumalla niin sanotusta normaalista elämästä luovun lukuisista eri maksuista, jotka kohdistuvat asumiseen ja elämiseen. Laittamalla elämäni mahdollisimman pieneksi ja vaatimattomaksi saan tilalle runsain mitoin aikaa tavata ystäviäni, lukea kirjallisuutta ja juosta. Jos aikaa jää vielä tämänkin yli uhraan sen sitten esimerkiksi vapaaehtoistyöhön vaikkapa vanhusten ulkoiluttajana.

Talorahat loppuvat aikanaan. Sitten alkaa marjanpoiminta.
 
Suomen valtiovallalle lähetän samanlaiset terveiset kuin muuan tunnettu Hämeenkyröläinen aikanaan.

Tässä kuitenkin häneltä kaiken ydin, kuunnelkaa sanat tarkkaan.

VIIKKO 39. JUOKSUT

Ma- 8 km - 1.10. Osa kävelyä koska Onni soitti.
Ti- 8 km - 52 min. Tiellä kuten eilenkin.
Ke- 8 km - 54 min. Tiellä.
To- Lepo
Pe- 20 km - 2.13. Osittain polkuja, mukana asvalttia ja hiekkatietä.
La- 16 km - 1.52. Julkujärven polkuja ja hiekkatietä.
Su- 15 km - 1.46. Umpimetsää ja kivikkopolkua sekä hiekkatietä.

Yhteensä 75 km - 8 tuntia ja 47 minuuttia

KATSAUS MENNEESEEN VUOTEEN

Tammikuu - 509 km - 56 tuntia ja 55 minuuttia
Helmikuu - 312 km - 34 tuntia ja 9 minuuttia
Maaliskuu 515 km - 57 tuntia
Huhtikuu 297 km - 31 tuntia ja 23 minuuttia
Toukokuu - 1188 km - aikaa en ole laskenut ( 1000 Mailia Elämälle alkoi 12.5.)
Kesäkuu - 560 km - aikaa en ole laskenut (1000 Mailia Elämälle loppui 8.6.)
Heinäkuu - 200 km - 23 tuntia ja 4 minuuttia
Elokuu - 233 km - 31 tuntia ja 27 minuuttia
Syyskuu - nyt 261 km, pari päivää puuttuu vielä...


Onpa rosoista. Kun kirjoitan tätä on koossa syyskuun lopussa jo 4075 kilometriä tälle vuodelle. Kolme kuukautta aikaa vielä eli viimevuoden 4722 km ylittynee ilman terveysmurheita.
Viikon 39. ylläolevat kilometrit vastaavat noin pikkunättiä sadan kilometrin viikkoa tasaisella tiellä lopsutellessa. On aivan eri asia juosta kivikkoisia ja juurakkoisia polkuja ylös ja alas sekä tarpoa mutkaisia polveilevia hiekkateitä kuin hiipiä tasaista asvalttia. Voimaakin tulee ihan erilailla.
Tasaiseen tiehiipimiseen siirryn enemmän sitten Marraskuussa. Sitä ennen juoksen kieli poskessa ja hieman sinnepäin. Aika ei ole vielä siirtyä päivittäiseen ja kurinalaiseen juoksemiseen vaikka toki hiukan jo vahdin kertyvää määrää ja nostan sitä asteittain.

LENKILLÄ AIKA KULUU

Ultrajuoksijana ja korpifilosofina olen jakanut kanssanne paljon positiivisia tuntemuksia. Toisin sanoen olen kirjoittanut huomattavan paljon elämää avartavista kokemuksista ultrajuoksun kautta. Olette jakaneet kanssani tietä paremmaksi ihmiseksi tulemisessa ultrajuosten tai ultrajuoksun myötä valintoja tehden.
Harvemmin olen kirjoittanut ultrajuoksun kääntöpuolesta. Siitä kun ei suju vaikka juoksisi kuinka pitkälle. Vaikka miten kontrolloisi mieltä kohti positiivisuutta onkin edessä pelkkää mustaa negatiivisuutta. Hetkistä jolloin voima ei ole kanssani. Epätasapainosta.

Sitä kun tulee töistä kotiin. Pitkän päivän istumisen jälkeen. Juo kahvit vaikka päivän kahvikiintiö onkin jo täynnä. Istahtaa hetken rakkaimpansa kanssa. Keskustelee, kuten on tapana, samalla aistien tarvetta omien ajatusten tuuletukselle.  Käydään silti päivää läpi hetken aikaa, kiireettä.
Kumppani jo tietää, että kohta ultrajuoksija lähtee taas. Ulos. Lenkille. Kertomansa mukaan muuttumaan taas ihmiseksi työpäivänsä jälkeen.
Sitä sitten raapii jotain ulkoilukampetta niskaan. Hamuaa jotkin tossut ja kiinnittää kellon ranteeseen. "Moi, olen puolitoista tuntia..." Satelliitit löytyvät ja sitten vaan. Vimmaisesti eteenpäin askeltaen.
Ensikilometreillä röyhtäilee liian isoa lounasta ulos. Sitten kahvipieruja. Alkaa tulla hiki ja kalpeus vaihtuu punoitukseen. Liikaa vauhtia. Selvästi.
Sitten käy puskassa. Paperi on tietenkin unohtunut. Sammalta tai lunta. Mitä väliä. Olo kevenee ja tasoittuu. Olisi hymyn aika. Voisi alkaa juoksu kulkemaan. 
Mutta.

Mielipä aloittaa esityksen. Ensin esiin nousee työpaineet. Nämä raportintekijät ja muut velvoitteenhoitajat. Ihmiset joilla on elämässään vain työ ja rahan arvot. Arkipäivän ahdistelijat, jotka pitäisi viedä saunan taakse ja ... kyllähän te tiedätte.
Tai asiakkaat. Meitä on moneen junaan. Aina ei synkkaa. Kyllä minä niin mieleni pahoitin. Palvelua heti ja vain minulle kiitos! Nämä joille mikään ei kelpaa. Nämä jotka pitäisi viedä suolle ja ... kyllähän te tiedätte.
Sitten jo vähän helpottaa. Kunnes mieli nostaa muuta. Helppo on sieltä Helsingistä huudella. Jaksakaa pidempään. Käyttäkää julkisia kulkuneuvoja niin maailma pelastuu. Juu, kyllä käytettäisiin jos niitä olisi myös maaseudulla.
Ajoneuvovero nousee. Reilun kolmen vuoden aikana toisen kerran. Korotuksen jälkeen keskipäästöisen auton vero on noussut 85 prosenttia. Tällä hallituskaudella bensa 6,8 senttiä ja diesel 17,8 senttiä - korotusta siis per litra. 
Yritykseen tulee perjantai-iltana satanen rahaa kello 23 - 5 välillä. Tästä maksetaan kulut, myös palkka. Niin mikä palkka ? Ai niin. Vuoden alusta poistuu verohelpotus uudesta autosta. Täytyy yrittää tienata 10000 euroa enemmän kolmessa vuodessa jotta saa uuden auton vanhan kuluneen tilalle. Taidetaan tuoda Saksasta käytetty. Ja valtioko saa näin lisää verorahoja ?
Suomi kuten koko taksialakin turpoaa omaan mahdottomuuteensa. Verotorpparin, eli minun on kuokittava kuten isäntä määrää. Eli valtio. No onneksi kohta kilpailu vapautuu ja lopulta saatte, jos ei muuta niin kävellä kotiin. Minulle kohta riittää ja minä juoksen kotiin. 
Vaikka hieman arveluttaa. Kun kouluja ja sairaaloita suljetaan niin matkat pitenevät. Että miten kulkevat vanhukset esimerkiksi. Valitetaan että kuljetuskustannukset nousevat. Ai niin, hoidosta siis säästetään. Eli plus miinus nolla.
Helsingistä jo käydään huollattamassa auto Virossa puolella hinnalla merkkikorjaamossa. Ja käydään kaupassa samalla edullisesti. Lauttalipuista huolimatta jää vielä säästöön. Ja arkadianmäellä vaan pelastetaan Eurooppaa, Afrikkaa ja koko maailmaa. 
Tienkunnossapitorahojen leikkausta pienennettiin. Uutisoitiin että määrärahat lisääntyivät. Voi sen noinkin sanoa mutta luullaanko meitä suomalaisia aivan ääliöiksi ? Jos leikkaus pienenee ei alkuperäinen summa ainakaan kasva. Ja tiet ovat kokonaisuudessaan hirvittävässä kunnossa - kehäkolmosen ulkopuolella.
Ja niin edelleen.

Sitten tulee mitta täyteen. Yhteen lenkkiin ei negatiivisuutta mahdu enää. Alkaa tyyntyminen. Pikkuhiljaa alkaa huomata ympärillään luonnon tämänkertaisen ainutlaatuisuuden. Raitis ilma tuulettaa ajatukset. Vapautuu. Syntyy yhteys.
Ja alkaa muuttumaan ihmiseksi. Ihmiseksi, jonka ainoa mahdollisuus pysyä järjissään tulee luopumisen kautta. Ulkopuolelle jättäytymisen kautta.
Mutta ei oman elämänsä ulkopuolelle jättäytymisen.
Päinvastoin.

VIIKKO 38.

Ma- 6 km - 45 min. Kotona tiellä pohjoisesta paluuajomatkan päälle.
Ti- Lepo ; reissuväsymys kolmen viikon rundin päälle.
Ke- 13 km - 1.26. Väkinäistä perseilyä.
To- Lepo ; no niin, taas.
Pe- 8 km - 52 min.
La- 16 km - 1.57. Pimeä yllätti ja meni kompuroinniksi lopussa ilman otsavaloa.
Su- Aamulla kävelyä Kirsin kanssa 7 km.
       Iltapäivällä 14 km - 1.42 osin poluilla - tulin kotiin 3 km aiemmin kuin olin suunnitellut.

Yhteensä juoksua 57 km - 6 tuntia ja 42 minuuttia

Kuvaan viikkoa nyrkkeilijä Jyri Kjällin legendaarisin sanoin Barcelonassa :

V*ttu ei pysty !

Anteeksi.

Mutta todellisuudessa lenkillä aika kuluu. Vaikka minulla on kahdenkymmenen vuoden kokemus kestävyysharjoittelusta niin en ole ihan varma mitä minun pitäisi nyt tehdä. 
Ensikerran vuosiin olen siis taantunut. Ja se tekee hyvää. Niinsanotusti alhaalta aloittaminen. Tällainen vanhempi keittoliha joutuukin palaamaan taas ihan perusasioihin.
Mutta todellisuudessa lenkillä aika siis kuluu. Ystäväni Raine Koivumäen vanhan mutta erittäin aikaa kestävän teesin mukaan lenkille mennään tietyssä vaiheessa harjoittelua vain kuluttamaan aikaa. Ja piste. Ei sen enempää. Vastaukset tulevat aikanaan.
Ylirasituksesta on turha puhua minulle mitään. Minä tähtään reilun kahden ja puolen maratonin päiväannoksiin kisassa. Ultrajuoksijan toleranssit ovat muualla. Niiden täytyy olla.
Joten - älkää huolestuko - täältä tullaan. Varmasti, mutta ajan kanssa.

HILJAISUUDEN PEILIPINNALLA

Juoksen kohti tunturia. Laaksossa kiemurteleva polku on sateesta märkä. Valo siivilöityy koivikosta ja määränpää vilahtelee jossain kaukana ja korkealla edessä.
Laakso on pohjaltaan uskomattoman rehevä. Saniaista ja muuta peittävää aluskasvillisuutta on runsaasti. Puulajeihin lukeutuvat mänty, kuusi, haapa koivu ja tervaleppä vaikka jäämerelle on 50 kilometriä. Mikroilmasto korkeiden seinien välissä. Vasemmalla puolellani joki virtaa polveillen ja välillä voimansa purkaen putouksina kohti turkoosia merta.
Niistän nenää ja huohotan kylmää ilmaa sisääni. Olen iltalenkillä ja aika on rajallinen ennen pimeää. Kirsi on jäänyt matkailuautoon lepäämään päivällä tekemämme tunturivaelluksen jäljiltä. On valtava rikkaus päästä jakamaan luonto rakastamansa ihmisen kanssa jossain korkealla vesiputouksen reunalla ja rajattomalla tunturilla.
Olen kahden tulen välissä. Taakseni jää kaikki mitä tarvitsen ja edessä on jälleen tuntematon polku. Silti jokin voima vetää juoksemaan eteenpäin yli rajojen. Vuodesta toiseen syksyisin olen hakenut pohjoisen hiljaisuudesta vastauksia kysymyksiin.
Oikeammin olen juossut hiljaisuuden peilipinnalle. Odottanut kuuliaisesti mitä hiljaisuudesta nousee esiin. Mitä kysytään tällä kertaa. Mitä pinta heijastaa tällä kertaa. Ja joka kerta olen yllättynyt perusteellisesti. Vain yksi kysymys on ollut joka vuosi sama.
Hiljaisuus tekee ihmiselle hyvää. Kaikki eivät sitä kestä. Tai oikeammin eivät kestä hiljaisuudesta esiin nousevia kysymyksiä. Vastauksia on vaikea löytää tai sitten ne edellytävät muutosta. Jopa koko elämän muutosta.
Sydämeni jyskyttää ylämäessä. On pakko kävellä jyrkempää osuutta hetken. Polku on muuttunut kiviseksi tieksi. Hiki valuu puroina pitkin selkääni. Olo alkaa keventyä. Vilkaisen ranteessani olevaa kelloa ja arvioin kuinka kauas voin juosta jotta ehdin matkailuautolle ennen pimeää.
Olen sanonut Kirsille että viivyn reilun tunnin. Hän on tottunut ultrajuoksijan puoliskona kertomaan ajan kolmella. Tosin nyt taskussani on puhelin, joka kylläkään ei kuulu täällä alhaalla mutta onhan siinä edes taskulamppu.
Olen täysin lopussa tänä syksynä. Askel on taantunut ja mekaaninen, itseään toistava ja kuluttava. Kesällä juoksemani tuhat mailia ei tunnu lähtevän kehostani millään. Mielestä sen ei tarvitsekaan lähteä. Sehän oli juoksu itse elämälle. Joskus elämä antaa ja joskus ottaa. Nyt se on ottanut kaiken - fyysisesti.
Uteliaisuus ajaa minua mutkasta toiseen ja mäen taakse. Miten ihmeessä jaksan. Taas. Tuo on se kysymys joka toistuu vuodesta toiseen. Mistä saan voimaa siirtyä aina vain kovempien tavoitteiden pariin. Matka on loputon - minä en.
Saavutan juostessani tasapainon. Mieleni on tyhjä ja maailmassani kaikki on hyvin. Poissa on ihmisten aiheuttama melu ja kaikki muu keinotekoinen. Luotien rikkiompelema ja ahneuden alistama maailma. Eriarvoinen ja rakkaudeton.
Monesti mietin yritänkö todistaa juoksuillani jotain. Itselleni en ainakaan. Mutta muille. Kaikille niille jotka kiinnostuvat ajatuksistani. Mihin pyrin. Olen ollut esillä julkisuudessa eri tavoin ja tuonut ajatukseni esiin omana itsenäni. Kirjoittamalla ei voi muuttaa maailmaa mutta entä juoksemalla ?
Kysymys on kiehtova ja unohdan ajankulun. Kilometri toisensa jälkeen jää ja alkaa hämärtää. Yhtäkkiä tajuan ajankulun ja pysähdyn. Liike lakkaa. On täysin hiljaista. Vasta kun liike lakkaa kaikki pysähtyy ja on hiljaista. Olen täysin yksin hämärtyvässä illassa jossakin Norjalaisen laakson pohjalla lähellä Jäämerta.
Käännyn ympäri mutta juuri ennenkuin otan paluumatkan ensimmäisen askeleen aika pysähtyy. Kirkas levollinen ajatus asettuu ymmärtämään hetken. On kaikki mitä tarvitsen. Sekä edessä että takana. Kysymys on matkan loputtomuuden ymmärtämisestä. Kysymys on uskosta uuteen alkuun. Ensin päivästä toiseen ja sitten joskus ikuisuuteen.
Juoksen tasaisesti hämärtyvässä illassa. Polun näkemisen kanssa on vihreässä viidakkomaisessa joentörmässä vaikeuksia. Pelästyn rytinää matalan joen hiekkasärkkäisesssä saaressa. Hirvi pelästyy vielä enemmän kuin minä. Juoksemme hetken yhdessä päättömästi erisuuntiin.
Jälleen kerran keskittyminen herpaantuu ja kaadun jalan jäädessä kiinni johonkin. Menen ilmassa kyljelleni ja mätkähdän mustaan kuraan. Mihinkään ei satu. Makaan hetken maassa ja nousen sitten ylös jatkaakseni.
Viimeiset kilometrit juoksen voimakas vierelläkulkemisen tunne mukanani. Saavun parkkipaikalle joen rantaan. Kirsi on tehnyt nuotion ja istuu liekkien loisteessa. Joki virtaa oikealla puolellamme tasaisesti. Jossain huutaa varpuspöllö kimeästi.
Sitten on taas hiljaista ja tiedän jälleen miksi jaksan vuodesta toiseen.

KUVIA KLIKKAAMALLA NE SUURENEVAT, MAISEMIA JA MUUTA IHMEELLISTÄ MATKAN VARRELTA

VIIKKO 37.

Ma- Lepo / 1,5 tuntia kävelyä Reisadalenin laakson lopussa, tutustuen ympäristöön.
Ti- Tunturivaellus Kirsin kanssa Reisadalenista ylös 800 metriin; 13 km - 7 tuntia.
      Iltalenkki juosten 11 km - 1.22.
Ke- Lepo / Kävelyä Skjervoyn saarella.
To- 9 km - 1.24. Juosten Saanalle pohjoispuolelta ylös ja portaita alas. Nihkeää.
Pe- 10 km tunurivaellusta Kilpisjärvellä.
       Iltalenkki juosten 8 km - 57 min. Aivan poikki.
La- 10 km - 1.00. Pello, pururataa illalla. Erittäin helppoa juoksua.
Su- 10 km - 1.11. Pello, aamulla polkuja ja purua.
yhteensä juoksua 48 km - 5 tuntia ja 54 minuuttia

Mukava viikko vaikka varsinaiset juoksukilometrit jäivätkin (suunnitellusti) vähäisiksi. Vaellus on erittäin hyvää peruskunnon hoitoa.

KOSKA SE ON SIELLÄ - EDELLEEN...

Miksi menet sinne ? Yleisin kysymys paikallisilta.
Vastaus : Koska Se on siellä.
Niin mikä ? Kalako ? Onko lupaa ?
Ei. Ei kala. Minä juoksen. Siihen on lupa.
Et kalasta ? Valokuvaatko ?
Kyllä mutta juoksen.
Siis juokset ? Tunturissa ? Vaellat.
En. Siis juoksen. Kauas ja takaisin.
Miksi ?
Koska Se on siellä. Rauha ja hiljaisuus.
Ahaa. Mutta et kalasta.
En kalasta. Juoksen.
Mene terveenä.
Kiitos Sinä myös ja Siunausta.

4.9.2014. Se on siellä. Aurinko laskee Mallan taakse Kilpisjärvellä.

VIIKKO 36. Klikkaa kuvia niin ne suurenevat jonoon katsottavaksi.


Ma- 12 km – 1.24. Heligskogen, Lavkarittetin tasaisempaa osuutta.

Juoksen pyhässä metsässä. Tunturin jäljiltä jalat ovat kankeat ja muutenkin väsyttää. Pehmeä polku palauttaa mutta mieli jää kankeaksi. Varsinkin kun kääntöpaikalla putoan puroon juomareissulla ja kastelen kenkäni. Ihan oikein kolmekymmentä senttiä vettä ja vanha teuras lipeää sinne. Paluumatkalla murhanhimoiset ajatukset saavat yliotteen mutta tulihan palauteltua.

Ti- 17 km – 3.52. Tunturin nimi on Paras tai Barras heittomerkeillä Norjaksi. Korkeus 1419 metriä.

Signaldalen ei ole nimensä veroinen. Ei kännykkää eikä nettiä. Hyvä. Poikkean Hattengissa Coop-myymälässä ruokaostoksilla ja ajan sitten laaksoon. Ensin ylös ja sitten alas. Noin kaksikymmentä kilometriä ja asvaltti on loppunut ajat sitten. Uskoa koetellaan loppuun asti. Ystävällinen Norjatar opastaa lopussa. Kyltissä lukee varoitus leikkivistä lapsista ja sitten Gappohytta. Tie on nimeltään Parasveign ja se päättyy tunturin lähelle parkkipaikalle jossa on nuotiopaikka ja siisti käymälä. Ei siis paskahuussi vaikka ulkomuoto kertoo toista.

Yöllä satoi. Laakso on jotenkin ensin luotaantyöntävä. Jyrkät rinteet kaatuvat tummina päälle, loputon vihreys ja ylhäällä ruskean sävyistä aina mustaan kiveen. Toisella puolella Mannfjellet ja Markusfjellet yltävät yli 1500 metriin, toisella puolella Polvartind ja Vassdalstind 1200 – reiluun 1400 metriin.

Juoksen mönkijäuraa nelisen kilometriä ja sitten tulee kyltti Barras vasemmalle. Aamupuuro laitetaan heti alussa uuteen järjestykseen. Syön omenaa tuhannessa metrissä ja äimistelen jyrkkyyttä joka on edessä. Onneksi en vielä tiedä lopusta mitään tässä vaiheessa. Tavallinen tundra tai pehmeä nummi päättyy kun olen päässyt 1100 metrin käyrälle. Edessä on elämäni jyrkimmät kolmesataa metriä. Laitan nelivedon päälle ja genitaalit lähes kiville. Tämä on todellista ultraamista. Alas ei uskaltaisi katsoa ja ylös ei näe muuta kuin reittimerkin välin kerrallaan. Inovin Roclite pitää pintansa täälläkin. Hivutan varmanpäälle ja varmistan jalan ja kädensijan. Ilman kokemusta tänne ei ole mitään asiaa eikä sateella, nyt on kuivaa onneksi. Maisema on käsittämättömän upea ja huippu on hyvin kalustettu kuten kuvista näette. Yllätyn alaspäinmenon helppoudesta. Reitin ikäänkuin näkee paremmin kunhan keskittyy ja varoo liukastumista. Alkaa sataa. Olen ylhäällä tarkkaillut säätä ja ehdin jyrkimmän osuuden alta pois juuri sopivasti. Juoksen tutisevin jaloin autolle takaisin. Laakson pohja on 95 – 110 metriä merenpinnasta ja huippu siis 1419 metrissä. Matkaa huipulle kertyi melkein yhdeksän kilometriä koska ainoa reitti ylös on kiertää etelän puolelle. Oikein hyvä keuhkojen tuuletus ja samalla itsevarmuus lisääntyi koska pystyn keskittymään väsyneenä sekä etenemiseen että elävänä pysymiseen.

Ke- 22 km – 3.35. Käynti Gappohytalla

Yöllä satoi rankasti ja sataa vieläkin hieman. Juoksen eilistä mönkijäuraa mutta jatkan nyt Gappohytalle menevää Turslagetin reittiä.

Taskussa on silmälasit, kartta ja kompassi. Toisesssa taskussa on hanskat, pieni suklaalevy ja geeli. Juomavyö ja vähän ensiapua jos menee nurin. Ei puhelinta koska se ei täällä kuulu. Olen siis yksin – sananmukaisesti. Tähän keliin on pakko ottaa kartta ja kompassi mukaan. Jos ei ole kompassia eikä kokemusta voi tulla ikävää jossakin 800 metrissä sumun keskellä vailla tietoa minne pitäisi mennä. Sää muuttuu täällä nopeasti ja vain ylimieliset eivät usko ennenkuin kokevat sen itse. Minä kykenen osittain vaistonvaraiseen liikkumiseen. Tällä tarkoitan että jos eksyn niin istun alas ja mietin rauhassa mielessäni tekemäni käänteet. Yleensä saan näin karkean suunnan jonne palata. Aina tämä ei onnistu ja tunturi sitten kurittaa varmasti.  Varsinkin näin kun on liikkeellä ilman vaellusvarusteita, kevyesti.

Rostadalenin kartassa on Norjalaiseen tapaan annettu yhdensuunnan kävelyaika reitille; 3,5 tuntia. Aloitan varovasti ja tunnustellen. Eilinen Paraksen keikka tuntuu varmasti jossain vaiheessa. Reitti on hieno ja kulkee laakson keskiharjanteilla kääntyen loivasti länteen. Saavun tuvalle ajassa 1,56 tuntia.

Tuvat ovat hienossa kunnossa ja lukossa – tämän tiesinkin. Avaimen saisi maksua vastaan esimerkiksi tullista Kilpisjärveltä mutta sukat saa väännettyä kuivaksi kuistilla ilmankin. Tupia on kolme plus ulkorakennukset. Pienin sopii vuokrattavaksi pariskunnalle, joka voi rentoutua omissa oloissaan, tapauskohtaisella tavalla siis. Isommissa tuvissa on Norjalaiseen tapaan makuutilat erikseen kerrossängyillä ja yhteinen oleskelu- ja keittotila. 
Ennen lähtöä paluumatkalle laitan pihassa olleen villahanskan ovenkahvaan merkiksi että joku kävi. Ikkunasta kurkin että varusteita on esillä, lienevät tunturilla. Läheisen Pältsanin huipulle on reilu viisi kilometriä, siellä on nyt sumua ja liukasta – 1444 metrissä, onnea heille.

Paluumatkalla erämaa vaikuttaa voimakkaasti ympärillä. Olen kokenut joten aloitan aina varovasti nämä juoksut. Värkeissä on oltava varaa jos jotain sattuu. On kyettävä esimerkiksi sitomaan itsensä ja raahautumaan ihmisten ilmoille jos kaatuu. Tapaturmariski kasvaa suhteessa vauhtiin. Kivet ovat näin sateella liukkaita. Itse juoksen joskus, kuten nytkin, mielelläni aivan tavallisilla tossuilla näitä helpompia reissuja. Jalassa on Pegasus shieldit joihin olen lisännyt alkuperäisten pohjallisten alle pehmeän välipohjallisen. Tossut toimivat hyvin mutta jokainen kivi tuntuu – tunturi liikkuu jalkojen alla. Syntyy illuusio pidosta ja jos keskittyminen herpaantuu menee katolleen. Nautin tunnelmasta ja vauhti alkaa kasvaa. Paappasarjalaisena otan hieman poikahölkkää mukaan ja saavun märkänä mutta onnellisena autolle. Paluu sujui ajassa 1,39 – kohtuullista kun ottaa huomioon eilisen.

To- 9 km - 1.14. Heligskogenin laaksossa palauttavaa uusien urien tutkimista.
Pe- 8 km - 1.17. Saana-tunturin huipulle ja takaisin. (1029 m )
La- Lepo / Kävelyä Kirsin kanssa Ropinsalmella.
Su-  13 km - 1.45. Ropin pirtiltä Ropijoen varteen.
yhteensä 81 km - 13 tuntia ja 7 minuuttia

Hyvä viikko akkujen latausta ja ulkoilua. Onneksi ei tarvitse harjoitella vielä - ei maistuisi eikä olisi tervettäkään; tuhat mailia on mukana vielä tunturissakin.
Ensi viikko on kevyempi ja painottuu retkeilyyn Kirsin kanssa.

INHIMILLINEN TEKIJÄ TV 1 12.9. kello 22.00 ja uusintana 14.9. kello 17.10

Mukana vapaasukeltaja Simo Kurra, pitkänmatkankävelijä Mirja Kärnä ja ultrajuoksija Pasi Koskinen - toimittaja Sari Valto

Kuva Harri Hinkka / YLE

Lopuksi huumoria :

Tragedia viinanjuonnin SM-kisoissa :
Tampereen joukkue selvisi loppukilpailuun !

Positiivisuutta kaikille lukijoille syksyyn !