LENKILLÄ AIKA KULUU

Ultrajuoksijana ja korpifilosofina olen jakanut kanssanne paljon positiivisia tuntemuksia. Toisin sanoen olen kirjoittanut huomattavan paljon elämää avartavista kokemuksista ultrajuoksun kautta. Olette jakaneet kanssani tietä paremmaksi ihmiseksi tulemisessa ultrajuosten tai ultrajuoksun myötä valintoja tehden.
Harvemmin olen kirjoittanut ultrajuoksun kääntöpuolesta. Siitä kun ei suju vaikka juoksisi kuinka pitkälle. Vaikka miten kontrolloisi mieltä kohti positiivisuutta onkin edessä pelkkää mustaa negatiivisuutta. Hetkistä jolloin voima ei ole kanssani. Epätasapainosta.

Sitä kun tulee töistä kotiin. Pitkän päivän istumisen jälkeen. Juo kahvit vaikka päivän kahvikiintiö onkin jo täynnä. Istahtaa hetken rakkaimpansa kanssa. Keskustelee, kuten on tapana, samalla aistien tarvetta omien ajatusten tuuletukselle.  Käydään silti päivää läpi hetken aikaa, kiireettä.
Kumppani jo tietää, että kohta ultrajuoksija lähtee taas. Ulos. Lenkille. Kertomansa mukaan muuttumaan taas ihmiseksi työpäivänsä jälkeen.
Sitä sitten raapii jotain ulkoilukampetta niskaan. Hamuaa jotkin tossut ja kiinnittää kellon ranteeseen. "Moi, olen puolitoista tuntia..." Satelliitit löytyvät ja sitten vaan. Vimmaisesti eteenpäin askeltaen.
Ensikilometreillä röyhtäilee liian isoa lounasta ulos. Sitten kahvipieruja. Alkaa tulla hiki ja kalpeus vaihtuu punoitukseen. Liikaa vauhtia. Selvästi.
Sitten käy puskassa. Paperi on tietenkin unohtunut. Sammalta tai lunta. Mitä väliä. Olo kevenee ja tasoittuu. Olisi hymyn aika. Voisi alkaa juoksu kulkemaan. 
Mutta.

Mielipä aloittaa esityksen. Ensin esiin nousee työpaineet. Nämä raportintekijät ja muut velvoitteenhoitajat. Ihmiset joilla on elämässään vain työ ja rahan arvot. Arkipäivän ahdistelijat, jotka pitäisi viedä saunan taakse ja ... kyllähän te tiedätte.
Tai asiakkaat. Meitä on moneen junaan. Aina ei synkkaa. Kyllä minä niin mieleni pahoitin. Palvelua heti ja vain minulle kiitos! Nämä joille mikään ei kelpaa. Nämä jotka pitäisi viedä suolle ja ... kyllähän te tiedätte.
Sitten jo vähän helpottaa. Kunnes mieli nostaa muuta. Helppo on sieltä Helsingistä huudella. Jaksakaa pidempään. Käyttäkää julkisia kulkuneuvoja niin maailma pelastuu. Juu, kyllä käytettäisiin jos niitä olisi myös maaseudulla.
Ajoneuvovero nousee. Reilun kolmen vuoden aikana toisen kerran. Korotuksen jälkeen keskipäästöisen auton vero on noussut 85 prosenttia. Tällä hallituskaudella bensa 6,8 senttiä ja diesel 17,8 senttiä - korotusta siis per litra. 
Yritykseen tulee perjantai-iltana satanen rahaa kello 23 - 5 välillä. Tästä maksetaan kulut, myös palkka. Niin mikä palkka ? Ai niin. Vuoden alusta poistuu verohelpotus uudesta autosta. Täytyy yrittää tienata 10000 euroa enemmän kolmessa vuodessa jotta saa uuden auton vanhan kuluneen tilalle. Taidetaan tuoda Saksasta käytetty. Ja valtioko saa näin lisää verorahoja ?
Suomi kuten koko taksialakin turpoaa omaan mahdottomuuteensa. Verotorpparin, eli minun on kuokittava kuten isäntä määrää. Eli valtio. No onneksi kohta kilpailu vapautuu ja lopulta saatte, jos ei muuta niin kävellä kotiin. Minulle kohta riittää ja minä juoksen kotiin. 
Vaikka hieman arveluttaa. Kun kouluja ja sairaaloita suljetaan niin matkat pitenevät. Että miten kulkevat vanhukset esimerkiksi. Valitetaan että kuljetuskustannukset nousevat. Ai niin, hoidosta siis säästetään. Eli plus miinus nolla.
Helsingistä jo käydään huollattamassa auto Virossa puolella hinnalla merkkikorjaamossa. Ja käydään kaupassa samalla edullisesti. Lauttalipuista huolimatta jää vielä säästöön. Ja arkadianmäellä vaan pelastetaan Eurooppaa, Afrikkaa ja koko maailmaa. 
Tienkunnossapitorahojen leikkausta pienennettiin. Uutisoitiin että määrärahat lisääntyivät. Voi sen noinkin sanoa mutta luullaanko meitä suomalaisia aivan ääliöiksi ? Jos leikkaus pienenee ei alkuperäinen summa ainakaan kasva. Ja tiet ovat kokonaisuudessaan hirvittävässä kunnossa - kehäkolmosen ulkopuolella.
Ja niin edelleen.

Sitten tulee mitta täyteen. Yhteen lenkkiin ei negatiivisuutta mahdu enää. Alkaa tyyntyminen. Pikkuhiljaa alkaa huomata ympärillään luonnon tämänkertaisen ainutlaatuisuuden. Raitis ilma tuulettaa ajatukset. Vapautuu. Syntyy yhteys.
Ja alkaa muuttumaan ihmiseksi. Ihmiseksi, jonka ainoa mahdollisuus pysyä järjissään tulee luopumisen kautta. Ulkopuolelle jättäytymisen kautta.
Mutta ei oman elämänsä ulkopuolelle jättäytymisen.
Päinvastoin.

VIIKKO 38.

Ma- 6 km - 45 min. Kotona tiellä pohjoisesta paluuajomatkan päälle.
Ti- Lepo ; reissuväsymys kolmen viikon rundin päälle.
Ke- 13 km - 1.26. Väkinäistä perseilyä.
To- Lepo ; no niin, taas.
Pe- 8 km - 52 min.
La- 16 km - 1.57. Pimeä yllätti ja meni kompuroinniksi lopussa ilman otsavaloa.
Su- Aamulla kävelyä Kirsin kanssa 7 km.
       Iltapäivällä 14 km - 1.42 osin poluilla - tulin kotiin 3 km aiemmin kuin olin suunnitellut.

Yhteensä juoksua 57 km - 6 tuntia ja 42 minuuttia

Kuvaan viikkoa nyrkkeilijä Jyri Kjällin legendaarisin sanoin Barcelonassa :

V*ttu ei pysty !

Anteeksi.

Mutta todellisuudessa lenkillä aika kuluu. Vaikka minulla on kahdenkymmenen vuoden kokemus kestävyysharjoittelusta niin en ole ihan varma mitä minun pitäisi nyt tehdä. 
Ensikerran vuosiin olen siis taantunut. Ja se tekee hyvää. Niinsanotusti alhaalta aloittaminen. Tällainen vanhempi keittoliha joutuukin palaamaan taas ihan perusasioihin.
Mutta todellisuudessa lenkillä aika siis kuluu. Ystäväni Raine Koivumäen vanhan mutta erittäin aikaa kestävän teesin mukaan lenkille mennään tietyssä vaiheessa harjoittelua vain kuluttamaan aikaa. Ja piste. Ei sen enempää. Vastaukset tulevat aikanaan.
Ylirasituksesta on turha puhua minulle mitään. Minä tähtään reilun kahden ja puolen maratonin päiväannoksiin kisassa. Ultrajuoksijan toleranssit ovat muualla. Niiden täytyy olla.
Joten - älkää huolestuko - täältä tullaan. Varmasti, mutta ajan kanssa.