KOSKA SE ON SIELLÄ - EDELLEEN...

Miksi menet sinne ? Yleisin kysymys paikallisilta.
Vastaus : Koska Se on siellä.
Niin mikä ? Kalako ? Onko lupaa ?
Ei. Ei kala. Minä juoksen. Siihen on lupa.
Et kalasta ? Valokuvaatko ?
Kyllä mutta juoksen.
Siis juokset ? Tunturissa ? Vaellat.
En. Siis juoksen. Kauas ja takaisin.
Miksi ?
Koska Se on siellä. Rauha ja hiljaisuus.
Ahaa. Mutta et kalasta.
En kalasta. Juoksen.
Mene terveenä.
Kiitos Sinä myös ja Siunausta.

4.9.2014. Se on siellä. Aurinko laskee Mallan taakse Kilpisjärvellä.

VIIKKO 36. Klikkaa kuvia niin ne suurenevat jonoon katsottavaksi.


Ma- 12 km – 1.24. Heligskogen, Lavkarittetin tasaisempaa osuutta.

Juoksen pyhässä metsässä. Tunturin jäljiltä jalat ovat kankeat ja muutenkin väsyttää. Pehmeä polku palauttaa mutta mieli jää kankeaksi. Varsinkin kun kääntöpaikalla putoan puroon juomareissulla ja kastelen kenkäni. Ihan oikein kolmekymmentä senttiä vettä ja vanha teuras lipeää sinne. Paluumatkalla murhanhimoiset ajatukset saavat yliotteen mutta tulihan palauteltua.

Ti- 17 km – 3.52. Tunturin nimi on Paras tai Barras heittomerkeillä Norjaksi. Korkeus 1419 metriä.

Signaldalen ei ole nimensä veroinen. Ei kännykkää eikä nettiä. Hyvä. Poikkean Hattengissa Coop-myymälässä ruokaostoksilla ja ajan sitten laaksoon. Ensin ylös ja sitten alas. Noin kaksikymmentä kilometriä ja asvaltti on loppunut ajat sitten. Uskoa koetellaan loppuun asti. Ystävällinen Norjatar opastaa lopussa. Kyltissä lukee varoitus leikkivistä lapsista ja sitten Gappohytta. Tie on nimeltään Parasveign ja se päättyy tunturin lähelle parkkipaikalle jossa on nuotiopaikka ja siisti käymälä. Ei siis paskahuussi vaikka ulkomuoto kertoo toista.

Yöllä satoi. Laakso on jotenkin ensin luotaantyöntävä. Jyrkät rinteet kaatuvat tummina päälle, loputon vihreys ja ylhäällä ruskean sävyistä aina mustaan kiveen. Toisella puolella Mannfjellet ja Markusfjellet yltävät yli 1500 metriin, toisella puolella Polvartind ja Vassdalstind 1200 – reiluun 1400 metriin.

Juoksen mönkijäuraa nelisen kilometriä ja sitten tulee kyltti Barras vasemmalle. Aamupuuro laitetaan heti alussa uuteen järjestykseen. Syön omenaa tuhannessa metrissä ja äimistelen jyrkkyyttä joka on edessä. Onneksi en vielä tiedä lopusta mitään tässä vaiheessa. Tavallinen tundra tai pehmeä nummi päättyy kun olen päässyt 1100 metrin käyrälle. Edessä on elämäni jyrkimmät kolmesataa metriä. Laitan nelivedon päälle ja genitaalit lähes kiville. Tämä on todellista ultraamista. Alas ei uskaltaisi katsoa ja ylös ei näe muuta kuin reittimerkin välin kerrallaan. Inovin Roclite pitää pintansa täälläkin. Hivutan varmanpäälle ja varmistan jalan ja kädensijan. Ilman kokemusta tänne ei ole mitään asiaa eikä sateella, nyt on kuivaa onneksi. Maisema on käsittämättömän upea ja huippu on hyvin kalustettu kuten kuvista näette. Yllätyn alaspäinmenon helppoudesta. Reitin ikäänkuin näkee paremmin kunhan keskittyy ja varoo liukastumista. Alkaa sataa. Olen ylhäällä tarkkaillut säätä ja ehdin jyrkimmän osuuden alta pois juuri sopivasti. Juoksen tutisevin jaloin autolle takaisin. Laakson pohja on 95 – 110 metriä merenpinnasta ja huippu siis 1419 metrissä. Matkaa huipulle kertyi melkein yhdeksän kilometriä koska ainoa reitti ylös on kiertää etelän puolelle. Oikein hyvä keuhkojen tuuletus ja samalla itsevarmuus lisääntyi koska pystyn keskittymään väsyneenä sekä etenemiseen että elävänä pysymiseen.

Ke- 22 km – 3.35. Käynti Gappohytalla

Yöllä satoi rankasti ja sataa vieläkin hieman. Juoksen eilistä mönkijäuraa mutta jatkan nyt Gappohytalle menevää Turslagetin reittiä.

Taskussa on silmälasit, kartta ja kompassi. Toisesssa taskussa on hanskat, pieni suklaalevy ja geeli. Juomavyö ja vähän ensiapua jos menee nurin. Ei puhelinta koska se ei täällä kuulu. Olen siis yksin – sananmukaisesti. Tähän keliin on pakko ottaa kartta ja kompassi mukaan. Jos ei ole kompassia eikä kokemusta voi tulla ikävää jossakin 800 metrissä sumun keskellä vailla tietoa minne pitäisi mennä. Sää muuttuu täällä nopeasti ja vain ylimieliset eivät usko ennenkuin kokevat sen itse. Minä kykenen osittain vaistonvaraiseen liikkumiseen. Tällä tarkoitan että jos eksyn niin istun alas ja mietin rauhassa mielessäni tekemäni käänteet. Yleensä saan näin karkean suunnan jonne palata. Aina tämä ei onnistu ja tunturi sitten kurittaa varmasti.  Varsinkin näin kun on liikkeellä ilman vaellusvarusteita, kevyesti.

Rostadalenin kartassa on Norjalaiseen tapaan annettu yhdensuunnan kävelyaika reitille; 3,5 tuntia. Aloitan varovasti ja tunnustellen. Eilinen Paraksen keikka tuntuu varmasti jossain vaiheessa. Reitti on hieno ja kulkee laakson keskiharjanteilla kääntyen loivasti länteen. Saavun tuvalle ajassa 1,56 tuntia.

Tuvat ovat hienossa kunnossa ja lukossa – tämän tiesinkin. Avaimen saisi maksua vastaan esimerkiksi tullista Kilpisjärveltä mutta sukat saa väännettyä kuivaksi kuistilla ilmankin. Tupia on kolme plus ulkorakennukset. Pienin sopii vuokrattavaksi pariskunnalle, joka voi rentoutua omissa oloissaan, tapauskohtaisella tavalla siis. Isommissa tuvissa on Norjalaiseen tapaan makuutilat erikseen kerrossängyillä ja yhteinen oleskelu- ja keittotila. 
Ennen lähtöä paluumatkalle laitan pihassa olleen villahanskan ovenkahvaan merkiksi että joku kävi. Ikkunasta kurkin että varusteita on esillä, lienevät tunturilla. Läheisen Pältsanin huipulle on reilu viisi kilometriä, siellä on nyt sumua ja liukasta – 1444 metrissä, onnea heille.

Paluumatkalla erämaa vaikuttaa voimakkaasti ympärillä. Olen kokenut joten aloitan aina varovasti nämä juoksut. Värkeissä on oltava varaa jos jotain sattuu. On kyettävä esimerkiksi sitomaan itsensä ja raahautumaan ihmisten ilmoille jos kaatuu. Tapaturmariski kasvaa suhteessa vauhtiin. Kivet ovat näin sateella liukkaita. Itse juoksen joskus, kuten nytkin, mielelläni aivan tavallisilla tossuilla näitä helpompia reissuja. Jalassa on Pegasus shieldit joihin olen lisännyt alkuperäisten pohjallisten alle pehmeän välipohjallisen. Tossut toimivat hyvin mutta jokainen kivi tuntuu – tunturi liikkuu jalkojen alla. Syntyy illuusio pidosta ja jos keskittyminen herpaantuu menee katolleen. Nautin tunnelmasta ja vauhti alkaa kasvaa. Paappasarjalaisena otan hieman poikahölkkää mukaan ja saavun märkänä mutta onnellisena autolle. Paluu sujui ajassa 1,39 – kohtuullista kun ottaa huomioon eilisen.

To- 9 km - 1.14. Heligskogenin laaksossa palauttavaa uusien urien tutkimista.
Pe- 8 km - 1.17. Saana-tunturin huipulle ja takaisin. (1029 m )
La- Lepo / Kävelyä Kirsin kanssa Ropinsalmella.
Su-  13 km - 1.45. Ropin pirtiltä Ropijoen varteen.
yhteensä 81 km - 13 tuntia ja 7 minuuttia

Hyvä viikko akkujen latausta ja ulkoilua. Onneksi ei tarvitse harjoitella vielä - ei maistuisi eikä olisi tervettäkään; tuhat mailia on mukana vielä tunturissakin.
Ensi viikko on kevyempi ja painottuu retkeilyyn Kirsin kanssa.

INHIMILLINEN TEKIJÄ TV 1 12.9. kello 22.00 ja uusintana 14.9. kello 17.10

Mukana vapaasukeltaja Simo Kurra, pitkänmatkankävelijä Mirja Kärnä ja ultrajuoksija Pasi Koskinen - toimittaja Sari Valto

Kuva Harri Hinkka / YLE

Lopuksi huumoria :

Tragedia viinanjuonnin SM-kisoissa :
Tampereen joukkue selvisi loppukilpailuun !

Positiivisuutta kaikille lukijoille syksyyn !