sunnuntai 23. helmikuuta 2014

ASENNETTA

Vihaan edelleen tyhjästä ruikuttajia. Juoksemalla pidemmälle olen vuosien varrella pehmentynyt ihmisenä muita kohtaan mutta ymmärrystä ei heru jos asiat tehdään tyhjästä ruikuttamalla vaikeaksi. On asiantuntijoita jotka ennen keksivät ongelmille ratkaisuja, nyt he keksivät ongelmia.
Tovi aikaa sitten keskusteltiin puunpolton vaikutuksista ilmaan. Asiantuntijan mielestä pientalojen puunpoltosta syntyy vakavia terveysriskejä alueen asukkaille. Puunpolttoa tulisikin kuulemma rajoittaa tai tehdä se haittaveroilla kannattamattomaksi.
Tutkimuksissa on kuitenkin todettu että sairaaloissa kuolee hoitovirheiden vuoksi enemmän ihmisiä vuodessa kuin pienhiukkaspäästöjen seurauksena. On siis vaarallisempaa oleskella sairaalassa kuin omakotialueella missä takat ja saunat savuavat.
Omassa tapauksessani en ymmärrä miksi minun pitäisi lämmittää taloani ja saunaani sähköllä kun ilmainen puu on korjattavissa kilometrin päästä. En myöskään ymmärrä tulisijojen hyötysuhteen nimissä tehtävää kehitystä jolloin palotapahtuma ei ole enää luonnollinen ja aiheuttaa lisääntyvää nokeutumista sekä juurikin niitä hiukkasia.
Toinen asiantuntijoiden vaikeaksi tekemä asia on moottorisaha. Minulla niitä on kaksi. Nykyinen uusi on elektronisella moottorinohjauksella varustettu ja kaksi kertaa kalliimpi hankkia kuin jo kymmenvuotias vanhempi sahani. Seuraava askel on moottorisahan katalysaattori ja voidaankin vain arvella maksaako saha sitten jo yli tuhat euroa. Tässäkin tapauksessa loppukäyttäjän kustannus on hirmuinen saavutettuun hyötyyn nähden. Saasteettomuus on arvo sinänsä mutta kiinalaisen savupiipputeollisuuden rinnalla on oman Stihlini saastutus vähäinen. Maailma ei pelastu tällaisten yksittäisten tekojen kautta edes isommassa mittakaavassa katsottuna.
Tampere on yksi niistä monista Suomen kaupungeista joissa lapset kärsivät sisäilmaongelmista päiväkodeissa ja kouluissa. Asiaa ratkaistiin osaltaan rakentamalla väliaikaiseksi tarkoitettuja viipalepäiväkoteja remontoitavien kohteiden läheisyyteen. Kaikki olivat tyytyväisiä kunnes asiantuntija totesi että väliaikaiset päiväkodit ovatkin ns. hot spot- vyöhykkeillä. Näille vyöhykkeille ei ilmanlaadun eli pienhiukkaspäästöjen vuoksi saa päiväkoteja sijoittaa. Surkuhupaisaksi tämän tekee se että osa lapsista jopa asuu näillä vyöhykkeillä. Koittakaapa nyt sitten päättää eletäänkö muovikuplassa vai muutatteko kaikki maalle - ai niin täällähän tulee piipusta savua.
Vaari sanoi aikanaan että parempi paha ilma ulkona kuin sisällä. Tämä monimuotoinen lausahdus pätee myös ilmaan pään sisällä. Onko asenne kunnossa vai keksisikö tästäkin jotakin huonoa tai toimintaa vaikeuttavaa. Herkullistahan on jos muiden toiminta vaikeutuu mutta oma ei. Näin asiantuntija kokee tehneensä jotakin suurta. Asiantuntijoiden tulisikin tarkkailla onko heidän nahkansa liian pieni. Nimittäin jos on liian pieni nahka ja laittaa silmät kiinni niin silloin tulee kakka housuun.
Ultrajuoksijana saan usein tilaisuuden käyttää asennetta. Jos asennetta ei ole sitä on hankittava. Eräässä kahvipöytäkeskustelussa naureskeltiin oman tuhannen mailin lähestymistäni. Käytin itse ilmaisuna retkeilymeininki- sanaa. Tällä tarkoitin noin 60 km juoksemista keskimäärin per päivä keväällä kun Nuorgamista lähden. Keskustelun punaisena lankana oli määrittää eri päiväannosten vaikutusta lopputulokseen. Asenne on silti sama riippumatta juostaanko päivässä 50 km tai 100 km. Tuhat mailia eli 1609 km on lopuksi tultava.
Todellisuudessa voin vakuuttaa että kyse ei ole retkeilystä. Suomessa on erittäin vähän juoksijoita jotka kykenevät edes yhden viikon ajan 420 kilometriin. Ja vaikka kykenisivätkin niin heillä ei ole munaa lähteä edes yrittämään pidemmälle. Omasta puolestani voin todeta että minulla on.
Syöpäosastolta asti tehty raaka työ ja henkinen kasvu eivät ole menneet hukkaan. Usko ja luottamus on siksi vahva että olen luvannut lähteä yrittämään. Mitään retkeilyä tai ulkoilua touhuni eivät todellisuudessa ole. Harjoituksen määrän ja laadun määrittää kohta 50-vuotias kuivuva liha mukana seuraavine vaivoineen.
Sensijaan asenne ei ole kuivunut. Tyhjästä ruikuttajia ja muita asiantuntijoita riittää kyllä mutta elämästä he eivät ymmärrä mitään. Etenkään siitä miten tässä ainutkertaisessa elämässä asiat nähdään. Juoksulenkin jälkeen väsyksissä näkee kaiken ja kaikki samanarvoisena. Todella näkee. Ja se on asennetta luova hetki.

VIIKON 8. HARJOITTELUNI

Ma- 10 km - 1.05. Varovaista.
Ti- 9 km - 59 min.
Ke- 16 km - 1.38. Raskas reitti.
To- 16 km - 1.39. Sama kuin eilen mutta toisinpäin. Ip. 3 tuntia metsätyötä.
Pe- 10 km - 1.02. Limaa irtoaa. Väsynyt eilisestä.
La- 13 km - 1.23. Sohjoa ja polkuryömintää.
Su- 20 km - 2.03. Helppo reitti josta 1/3 märkää sulaa asvalttia ja loput jäistä sohjoa.

yhteensä 94 km - 9 tuntia ja 49 minuuttia

Ensin varovasti toipilaana ja sitten hiukan parempaa.
Viimeisinä vuosina on harjoittelussani toistunut 3,5 kuukauden jakso. Tämäntyyppisen kestävyysharjoittelun tuloksena kunto nousee tuon 3,5 kuukautta ja sitten tulee tasannevaihe. Tähän tasannevaiheeseen kuuluu minulla usein lievää sairastelua, väsymystä ja keskittymisen herpaantumista. Riippuen edeltävistä kisoista tai harjoittelusta joskus jopa ylikuntoa tai ylikunnon kaltaista kynnystilaa.
Tasannevaiheen jälkeen on sitten odotettavissa uusi jakso johon saa tehtyä lisää ja laadukkaampaa harjoittelua - edellyttäen että paikat kestävät. Sitten onkin ulosmittauksen aika. Poika punnitaan.
Jo tässä vaiheessa on selvää että helmikuun harjoittelu jää säälittävälle tasolle. Lopputulokseen tämä ei vaikuta mitenkään. Ja jos vaikuttaa niin positiivisesti.
Säälittävä- sanan käytön perustelenkin sitten omalla asenteellani. Se mitä itseltäni vaadin ei nyt ole toteutunut. Mutta kokonaisuus on hallinnassa. Nahka ei ole siis liian pieni sillä nöyryys on tallella.

VIIKON NAM

Kirsin kuppikakut palauttavat, itse tein kääretorttua mutta siitä ei ole kuvaa.

VIIKON BIISI



VIIKON VITSI

Teemu meni yleiseen saunaan ja pyysi pesijätteren pesemään selän ja ne.


sunnuntai 16. helmikuuta 2014

SOHVASAKKAUS

Suhtaudun varsin kovalla asenteella harjoitteluuni. Tämä ei tarkoita väkisin tekemistä mutta teen aina parhaani. Minulla ei ole asennevarastossani meneillään olevien talviolympialaisten tiettyjen urheilijoiden "kaikki pelaa", "kaikki täällä ovat voittajia" tai "on hienoa olla olympialaisissa" -tyylisiä asenteita.
Pystyin juoksemaan viikolla vain 49 kilometriä. Näin vähän olen juossut viimeksi neljä kuukautta sitten !
Tiistaina olo oli vielä normaali mutta keskiviikkona päänsäryn jälkeen kaipasin raitista ilmaa joten lähdin kuitenkin kevyelle lenkille. Sinne sitten katkesin totaalisesti. Horjuin kotiin ja sakkasin sohvalle.
Tyhmyyden raja on mielestäni siinä kun on nestettä kengässä ja hana vielä kantapäässä mutta kenkää ei saa tyhjäksi vaikka kuinka yrittäisi. Eli ultraurheilijan on aina mielestäni syytä tarkistaa onko parasympaattisesti tai sympaattisesti ylikuormittunut. Koko kestävyysharjoittelu perustuu hallittuun hetkelliseen ylikuormitukseen ja aina on syytä tarkastella tekemisiään kovalla asenteella.
Itse totesin harjoituspäiväkirjojen ja muiden parametrien avulla että olen vain jonkinlaisen virustaudin kourissa. En siis yliharjoitellut enkä enää yliväsynyt vaikka edelliset kaksi "vain" reilua sadan kilometrin viikkoa tuntuivatkin jotenkin rasittavilta. Kohonnutta lämpöä, lihassärkyä ja voimattomuutta ja niin edelleen.
Kova asenteeni kuitenkin turhauttaa. Olympiakisoja on kiva katsoa ja sohvallakin on mukavaa mutta nyt juuri piti harjoitella ja varsin paljon. On siis henkisesti yhtä perkelettä kun addikti sakkaa sohvalle !
Armoa on kuitenkin annettava myös itselle. Toipilaana ei ole syytä hevosteluun tai itsensä rankaisuun kostoksi.
"Verta, hikeä ja kyyneleitä." Saanen oikaista että näin hän ei sanonut. Winston Churchillin aikanaan ensimmäisenä pääministerinä pitämän puheen oikea sanamuoto oli "verta, ponnistuksia, kyyneliä ja hikeä".
Hyvään lopputulokseen tarvitaan ponnistuksia. Jos tekee liikaa oikeita asioita voi lopputulos olla silti väärä. Eli on käytävä jatkuvaa keskustelua itsensä kanssa jos vaikka välillä tekisi vääriäkin asioita.
Lepääminen liikkumaan tottuneelle ultra-addiktille on kauhistus. Taannuttava ja turha jakso josta ei voi seurata mitään hyvää. Juoksijan on juostava kunnes on jäljellä pelkkä nahka. Näinhän se on ? Vai onko ?
Yksi suurimpia puutteita suomalaisessa urheilussa on rutiinin ja rentouden puuttuminen. Tämä pätee myös ultrajuoksuun. Munkkimaisella raatamisella pärjää tiettyyn rajaan asti kunnes nahka napsahtaa tai lokit vievät.
Rutiinilla tarkoitan vahvaa peruskuntoa; perustekemisen jatkuvaa tasoa ja rentouden puuttumisella tarkoitan niitä kuuluisia viimeistelyharjoituksia. Näitä on nytkin talviolympialaisssa tehty ja muut korjaavat sitten levänneenä potin.
Joten omakin matka jatkuu. Hetken tässä kärvistelen ja sitten taas mennään jalan. Oikeasti.

VIIKKO 7.

Ma- Haastava metsätyö (tuulikaatoja ristiin rastiin) 4 tuntia - Lepo juoksusta.
Ti- Metsätyö/puunajo 3 tuntia - Ilta tiellä tasaista 19 km - 2.14.
Ke- 10 km - 1.16. Osin poluilla; kaput total...
To- Sairas / Lepo
Pe- Sairas/ Lepo
La- Varovainen tunnustelu 8 km - 50 min. Voimat pois.
Su- Varovaisesti 12 km - 1.19. Parempaa.

yhteensä 49 km - 5 tuntia ja 19 minuuttia

CAN AM

Urheilijan on hyvä saada ajatukset joskus muualle. Kävinkin pitkästä aikaa ajamassa lauantaina mönkijällä rapsakan neljän tunnin vapaa-ajon omilla ja vierailla maastoilla.
500 kuutioisen V-twinin kuritus maastossa helpottaa ja käy kuntoilusta. Ajaminen opettaa riskienhallintaa ja terävöittää keskittymiskykyä.
Keli oli mitä mainioin ja avonaisemmilla soramonttuosuuksilla oli luntakin mukavasti. Ja tietenkin kuraa josta kaikki kaltaiseni pikkupojat iloitsevat - varsinkin kun sen saa lentämään.

LINKKI PDF-TIEDOSTOON

Marjoona Teljo on tutkinut urheilijan ylirasitustilaa. Ohessa linkki 40 sivuiseen yliopistotasoiseen tutkimukseen mistä selviää mikä on parasympaattista ja mikä sympaattista.
Ultraurheilijan tulee mielestäni suhtautua tähän maalaisjärjellä mutta apua tästä matkan varrelle itsetuntemukseen on varmasti.

PDF

sunnuntai 9. helmikuuta 2014

AIKAISIN NUKKUMAAN JA MUITA PASKAJUTTUJA

Aina ei tule juttua. Kokee että ei ole sanottavaa tai aika ei riitä. Pahin virhe on miettiä mistä lukijat haluaisivat lukea. Koskaan ei voi tietää ennalta miten kirjoitettu puree. Aivan kuten ultrajuoksussakaan ei etukäteen voi lopputulosta ennustaa tarkasti. Tämä onkin kiinnostavinta molemmissa itse asian lisäksi.

Vuodenvaihteessa päättyi Eka Partasen Ultrajuoksua-blogin kuten myös Marko Mattilan Lenkkitossuja ja Possumunkkeja-blogin päivitys. Molemmissa näköalaa lisäsivät kunnolla tehdyt taustatyöt ja matkustaminen. Mukavaa olisi ollut lukea vieläkin mutta lopetuspäätös on kuitenkin kirjoittajan valinta ja sitä on kunnioitettava samoin kuin kirjoittamistakin.



Itse blogia kirjoittavana ja paljon matkustavana ultraurheilijana pidän tuollaisia juttuja lähinnä huvittavina. Matkustaminen ulkomaille ei tuo lisäarvoa ultrasuoritukseen eikä sosiaaliseen mediaan ehdi jakamaan mitään silloin kun todella juostaan. Teknologia ja sosiaalinen media eivät todellakaan ole oleellisia osia ultrajuoksusta. Todentekijät ovat erikseen tässäkin.

Vierailin viikolla Piikkiössä ja Paimiossa kahden hyvän ultraystäväni luona. Kahvipöydässä tuli puhetta paljon älypuhelinta käyttävistä ihmisistä.
Voinkin kuvitella vaikkapa perushoitajan työn olevan varsin haasteellista jos samalla roikutaan jossakin facebookissa. Muissa maailmoissa tumputtava luurinselaaja loukkaa paitsi työkavereitaan myös potilaitaan. Se vähäinenkin läsnäolo livenä sairaalle merkitsisi paljon.
Toinen ystävä onkin telakalla. Valtavat kilometrimäärämme vaativat veronsa. Tämä onkin lajia harrastavien kokemattomien syytä aina muistaa vaahtoisessa harjoittelukiimassaan. Rikkoutumattomia ultrajuoksijoita ei ole olemassakaan. Pikaista paranemista sinne.

Sosiaalisen median yhteisöllisyys korostuu juuri tällä hetkellä talviolympialaisten aikana. Suuri Ylekin nojaa twitterin kaltaisiin palveluihin omaa sisältöään rikastaakseen tai yleensä saadakseen jotakin sisältöä katkeilevien ääniyhteyksien väliin.
Säälittävää on kun poliitikko A.S. twiittaa menevänsä aikaisin nukkumaan. Onko tästä pääteltävissä että hän on väsynyt vai että hän korostaa suoraselkäistä elämäntapaansa ja pyrkii tehokkuuteen hyvin levänneenä seuraavana päivänä. Vai selitteleekö hän poissaoloaan sosiaalisesta mediasta luonnollisella syyllä.
Tämä lienee surkea jatkumo poliittisten broilereiden ja väsyneiden ay-johtajien tuuleenhuuteluille. Kollektiivista vastuuta, palkkamalttia ja korkeaa eläkeikää. Paskajuttuja todentekijöille jotka varmasti menevät siitä mistä aita on matalin jotta aikaa jää oleelliseen ja ikiomaan elämään.

Todellisessa ultrajuoksuharjoittelussa pakaroiden puristelulla ja muilla pidättävillä toimenpiteillä on rajansa. Sunnuntaina koin kasvavaa epätoivoa jossakin 16 kilometrin kohdilla keskellä omakotitaloaluetta. Suoran päässä häämötti helpottava metsikkö jonne kuitenkin edelläkulkeva koiranulkoiluttaja suunnisti. Päätin etukäteen että kertoisin tarvittaessa hänelle suorasanaisesti meneväni tekemään paskajuttua. Onneksi hän katosikin toisaalle. Tässä kuten kirjoittamisessakin on joskus hyvä pyrkiä selkeään jälkeen nopeasti. 
En katsonut taakseni kun jatkoin lenkkiä.

Kun neljäkymmentä vuotta sitten tulin koulusta kotiin olivat vanhemmat töissä. Paikalla olivat yleensä mummu, joka teki ruokaa ja vaari, joka luki lehteä. Nurkassa oli mustavalkotelevision kaksi kanavaa joilta kummaltakaan ei iltapäivällä tullut ohjelmaa. Radio kaksine kanavineen oli myös kiinni.
Tekeminen siis oli keksittävä itse. Pääosin ulkona. Ja aikuiset olivat aina läsnä tarvittaessa.
Näin jälkikäteen olen onnellinen että näin oli. Todentekeminen helpottuu koska virtuaalia ei ole.
Hyvänä sensijaan pidän että tänäpäivänä maailma on nuorille avoin. Askeesiin ja puritaanisuuteen ehtii myöhemminkin jos kokee tarvetta.
Todenkokeminen kuitenkin tekee hyvää nuorellekin. Kun käteen tyrkätään makkara ja keskimäärin 52 tulitikkua sisältävä laatikko on selvää että hipaisunäyttö himmenee. Kokemukseni mukaan 52 tulitikkua ei riitä makkaranpaistoon eli asiaan on syvennyttävä. Ilman hastageja. 
No, WhatsAppiin voi jakaa ehkä sitten nuotiokuvan. Jos saa syttymään.

Joku saattaa pitää minua hulluna kun olen julkisesti ilmoittanut haaveilevani 3100 mailin juoksusta. Sittemminkin kun en ole vielä juossut edes sitä tuhattakaan mailia.
En kuitenkaan hakua olla kuten Suomi tänään - näköalaton siis. En halua olla negatiivinen enkä ymmärrä näköalattomuutta yli haaveen. Usko tulevaisuuteen ei synny ilman näköalaa.
Joku saattaa ajatella että no mikä haave sen 3100 mailin jälkeen sitten tulee ? Sekin on tiedossa. Kai tämän joskus saa lopettaakin ?

Näinä vaikeina aikoina halpojen harrastusten määrä nousee. Juoksu on yksi niistä. Toisaalta ei pidä unohtaa juoksun mieltä tiivistävää ja tuulettavaa vaikutusta. Koukkuunjääminen onkin sitten hieman toisenlaista.

Joskus minäkin nostan kirjoituksissani esiin paskajuttuja. Yritän myös säännöllisesti etsiä niihin positiivisia ratkaisumalleja.
Maaseudulla paljon eläneenä tiedän että jos paskaa riittävästi käännellään ja levitellään niin eittämättä siitä kasvaa esiin uutta ja tuoretta.

VIIKON 6. HARJOITTELU

Ma- 5 km ravistelua - 31 min.
Ti- 14 km osin poluilla - 1.30.
Ke- 20 km Turun Ruissalossa kävelyteitä - 2.16.
To- 21 km Ruissalossa enemmän polkuja pitkin kuin keskiviikkona - 2.24. Väsynyt.
Pe- Lepo {erään nyrkkeilijän sanoin : V***u ei pysty ! (aina)}
La- Kotona osin poluilla 20 km -2.09. Erittäin helppoa juoksua.
Su- Tiellä tasaista urbaania liukkautta 20 km - 2.15. Erittäin helppoa juoksua jälleen.

Yhteensä 100 km - 11 tuntia ja 5 minuuttia

NOT GONNA GET US !
Voidaan siis kääntää että eivät tajua meitä...







sunnuntai 2. helmikuuta 2014

VASTAUKSIA SYVIMPIIN KYSYMYKSIIN

On uskottava. Jokaisena päivänä. On harjoiteltava jokaisena päivänä. Uskoa on harjoitettava. Yhtenä päivänä viikosta on hyvä levätä. Mieli ei lepää koskaan. On oltava henkisesti läsnä myös lepopäivänä. Alttiina asialleen.
Juoksuni eivät poikkea rukouksesta tai meditaatiosta. Jalkani takovat teiden ja polkujen pintaan häviävät jäljet. Kahden kimmottoman ja väsyneen askeleen välissä on hetki johon satsaan. Hetki ilmassa yksin, tyhjänä. Sillä tyhjäksi on tultava ymmärtääkseen ajan jossa aika menettää merkityksensä.

Vain ajassa aika menettää merkityksensä.

Minä en ole mitään. Minun ei tarvitse voittaa eikä hävitä. Ei tarvitse mitata aikaa kellolla eikä kilometreillä. Kaikki saamani palkinnot ja tunnustukset ovat vain muistoja ajasta jolloin opettelin ymmärtämään aikaa. Tuo aika jatkuu vieläkin. Minä en ole mitään vieläkään enkä miksikään halua tullakaan.
Kymmenien tuhansien kilometrien jäljet näkyvät. Pois on kitketty uho ja pakko. On vain hetki ilmassa jolloin uskon. Silmäni ovat lempeät. Palo on sammunut ja tilalle tullut onnellisuus. Sopusointu itseni ja ympäröivän kanssa. Äärimmäisessä rasituksessa kohtaan ihmisyyden rajat.
Lempeys syntyy itsekurista. Jumala antoi rakkauden mutta minun on tehtävä osani. Sairauteni jälkeen sain mahdollisuuden. Se ei ole toinen mahdollisuus vaan mahdollisuus jatkaa matkaa. Myös minussa itsessäni.
Sosiaalinen moraali sovittaa ihmisen vallitseviin vaatimuksiin. Ja sitten olen minä itse. Oma kuvani itsestäni. Näiden kahden läpi en tahdo erottaa ympäröivää. Niinpä rikon rajani. Valitsen itse tieni. Olen epäsovinnainen. Ja kuva selkeytyy. Kuva ympäröivästä itseni läpi.
Kaikki mitä toistetaan tarpeeksi häviää jäljettömiin. Lopulta kaikki on turhaa. Lähdön hetkellä raukeus tai kurotus. Muistot ihmisestä jäävät elämään. Vieras katsoo palkintopyttyä. Jossain, joskus ja jollakin matkalla ajassa. Kolmas tai ensimmäinen. Vain muisto jää. Parempi jos se on onnellinen.
Juostessani mieli työntää esiin kaikenlaista epäoleellista. Lämpimässä kesäillassa heinän tuoksussa tai talvella pakkasessa rätti kasvoilla, hengitys huuruten. Mieli valittaa mutta sydän on täynnä voimaa. Silloin olen oppinut rakastamaan kipua ja väsymystä joita hetki sitten vihasin. Toistan loputonta spiraalia. Liikettä ylös ja alas. Eteenpäin. Kahta askelta ja hetkeä niiden välillä.
On päiviä jolloin usko horjuu. Askel on raahaava. Tästä ei tule mitään. On nöyrryttävä kotiinpäin takaisin. Mutta sentään yritin. Kohtaamalla rajansa tyyntyy. Osaa antaa tilaa. Salattu pysyy piilossa. Ja jää odotus. Odotus seuraavasta lenkistä. Odotus etsinnästä.
Niille jotka mittaavat kaiken kellolla, numeroilla tai rahassa olen epäsovinnainen. Vaikeasti tajuttava. Korpifilosofi. Hullu juoksija. Mutta kuinka muuten voisin kertoa kuin juoksemalla. Antamalla kasvot toisinvalitsijalle. Miten muuten saisin heidät miettimään että loppujen lopuksi elämää ei voinutkaan ostaa. Vaan se piti kokea. Itse. Ja vain kerran.
Kun katselen kodissani olevia esineitä en niistä montaakaan tarvitse. Toisaalta ne ovat kuin aikakapseli. Tuon taulun äitini maalasi. Tuon kellon voitin palkinnoksi. Tuossa on ystäviltäni hauska lahja, majakka johon voi sytyttää tuikkukynttilän. Hauska iso kirjava kahvikuppi, sekin ystävän tuoma. Esineet kuten palkinnotkin auttavat muistamaan. Ilman menneisyyttä ei voi olla tulevaa.
Parasta on tavallinen arki ja läheiset. On ymmärrettävä että juoksun maalissa on vasta tavoitteensa puolivälissä. Käsittämättömien kilometrien jälkeen on tultava takaisin. Uupunut sielu ja torjuttu mieli. Hiljainen riisuttu hymy. Tyhjyys. Vasta silloin pohjasi punnitaan. Pitää tuntea kosketus kun vierellä kuljetaan ja sitten on viimeinen raja.
Juoksen koska olen onnelllinen juostessani. Harjoitan itseäni uskomaan jokaisena päivänä. Olen tehnyt päätöksen yrittää juosta 3100 mailia New Yorkissa. Siellä on 52 päivää aikaa ja jokaisena päivänä tulisi juosta noin 97 kilometriä. En usko että pystyn siihen mutta uskon että pystyn yrittämään. Tuota tapahtumaa varten en enää harjoittele ollenkaan. Sensijaan uskon ja juoksen. Tässä on huikea ero.
Juoksen jotta tulisin täysin tyhjäksi. Tehdäkseni tilaa jollekin muulle. Löytääkseni aarteen sydämestäni jakaakseni sen muille. Enemmän tarvitseville. Sillä minä en tarvitse kultaa enkä kunniaa. Olen saanut mahdollisuuden jatkaa matkaa. Ja se totisesti riittää.


Ylläoleva on vastaus lukuisiin kysymyksiin mitä minulle on esitetty sähköpostilla ja henkilökohtaisesti.
Se kertoo myös aukottomasti mihin Unkarin vuoden 2013 6-päivän juoksu kohdallani ajatukseni johti.
Paluuta entiseen ei enää koskaan ole.

6-päivän kilpailussa 2013 keväällä Unkarissa.

6 päivää loppui -545 km merkki.


VIIKON 5. HARJOITTELUNI

Ma- Edellisen päivän vauhtileikittelystä hieman väsyneenä juoksen 10 km - 58 min. Kun tällä reitillä tavanomainen aika on noin 1.01 - 1.08 niin tätä voidaan pitää siis reippaana.
Ti- Hidasta matkavauhtia hiljaisuudessa 20 km - 2.23. Kylmä - 18 astetta.
Ke- Aamulla ennen matkaa Helsinkiin 8 km - 51 min. Väsynyt. (Omaperäinen ilmaus...)
To- Syvässä mielenrauhassa Helsingissä Talosaareen ja takaisin. 15 km - 1.37. Raaka merituuli.
Pe- Kotona taas. 20 km - 2.14. Pakkanen lauhtuu ja oli liukasta. Silti vielä - 11 astetta. Matkavauhtia jäljitellen mutta tämä hieman karkasi. Syvä mielenrauha.
La- Lepo ja hieman kävelyä huopavuorikumisaappailla hangessa.
Su- 29 km - 3.14. Rokkakosken lenkki.

yhteensä  102 km - 11 tuntia ja 17 minuuttia

Tyydyttävä viikko. Viitteitä paremmasta. Hyvästä kaukana. Mutta tarkoitus on pitää paikat ehjinä.
Jatkuva runsas kestävyysharjoittelu kuluttaa ja kun nyt valmistaudun 1000 mailin eli 1609 km juoksemiseen niin kaltaiseni noviisin on kuunneltava vaistoaan. Näissä isojen poikien leikeissä on oltava paikat kunnossa.
Nyt olen terve ja suorituskykyinen. En halua polttaa pois tätä tunnetta itsestäni.

TAMMIKUUN SUMMAUS

Juoksua yhteensä 509 km johon kului 56 tuntia ja 55 minuuttia. Vain kaksi täyttä lepopäivää.
Lisäksi siis hieman metsätöitä, hiihtoa ja kävelyä.

Viikon spesiaalit : 

Kiasma: Mika Taanila; Aikakoneita. Näyttely sisälsi lyhytelokuvan Kuuden päivän juoksu

Helsingin taidehalli: Esko Männikkö; Time Flies. Valokuvanäyttely.

Luettavana nyt : 

Veikka Gustafsson ja Eino Leino; Kohti Huippua

Jorma Luhta; Metson Kuolema
Olli Valtonen; Tänään Kalevi Lehtinen