VÄHÄSEN

Haravoimme pihaa Kirsin kanssa. Siinä se on. Keikuttaa pyrstöään. Västäräkki. Västäräkistä vähäsen, siis kesään.
Haravoidessani tulee mieleen, että västäräkki teki fiksun valinnan tullessaan taas pihaamme. Eittämättä pesimään kuten aiempinakin vuosina. Nimittäin meillä se saa olla rauhassa. Suomeen tulosta voidaankin olla sitten montaa mieltä, noin isossa kuvassa katsoen, tarkoitan.
Luontoihmisenä hävettää tämä Talvivaara kaivos-show. Nytkin lintuja kuoli yli kolmekymmentä valuma-altaassa. Samaan aikaan kun eurooppa tiukentaa kaivosmääräyksiään eletään Suomessa kuin pellossa. Jätevesiä vaarallisine kemikaaleineen valuu luontoon. Ja mitään ei tehdä. Paitsi puolustellaan.
Kaikenkaikkiaanhan suomalaista kuhnurikansaa on viety vuosien saatossa kuin litran mittaa. Milloin viejänä on ollut Venäjä tai Ruotsi, milloin oma valtaeliitti. Ja suomalainen vaan sitoutuu. Maksaa verot ja pidentää työuraa. Yrittää henkensä edestä. Ja eläkevakuutusyhtiö ilmarinen sijoittaa kirkon kanssa rahat asevientiyrityksiin. Jäljelle jää tyhjät lupaukset ja jeesustelu.
Kansanedustaja saa tuomion. Vaikka juttu on hovia myöten vielä kesken niin anteeksianto on alkanut. Veljet taputtelevat selkään ja kysellään jo lakimuutoksien perään vaivihkaa. Ettei taas kävisi kavereille huonosti tulevaisuudessa kun kaavoitetaan ostosparatiiseja ja ohitusteitä luonnon helmaan.
Saatanpa joskus vielä äänestää jaloillani. Tuosta kun lähden juoksemaan niin raja tulee vastaan. Täytyykin ottaa passi taskuun ja mennä yli. Ja jatkaa. Ei siellä välttämättä sen paremmin,  mutta parasta demokratiaahan on äänestää jaloillaan, jos ei miellytä.
Mutta keikuttaa silti. Se västäräkki. Vähäsen siis vielä.

VIIKON 17. HARJOITTELU

Ma- 24,5 km - 2,31 - hiekkatietä vaihtelevaa, muutama kilometri polkua
Ti- 13 km - 1,23 - löysää tiellä
Ke- ap.- metsätyö keskiraskas 4 tuntia. ip- 10 km - 1.10 - löysää, pari poluilla
To- 40,5 km - 4,18 - lapsuuden maisemissa länsi-tampereella, asvalttia 75 %
Pe- 18 km- 2,07 - poluilla lenkistä 6 km
La- pihatöitä ja puunhalontaa - illalla 6 km - verryttelyä tiellä. hyvän tuntuista mutta energiat loppu, lenkin lopussa puoli kilometriä sukkasillaan hiekkatiellä ja nurmikolla, ts. barefoot are here again.
Su- pihatöitä - ip. 11 km - 1,16 - hyvän tuntuista mutta energiat edelleen aivan loppu, lenkistä kolme kilometriä vaativaa polkua

yhteensä 123 km - 13 tuntia 27 minuuttia

Hyvä viikko ja seuraava viikko onkin sitten hieman kevyempi.

Kirsi yllätti väsyneen näköisen juoksijan lähdössä lenkille sunnuntaina. Mentävä on - ei auta.

ONNEN OIKOTIELLÄ

No niin nyt on matot vintillä järjestyksessä. Eli sähköt kytketty yläkertaan - ihan miten asia esitetään.

Asia on siis ultrajuoksun pyhä kolminaisuus eli jalat, sydän ja pää. Nämä kolme kun pelaavat yhteen niin tulee hyvää jälkeä kun harjoitellaan.
Harjoittelemisella tarkoitan tässä yhteydessä harjoittelua ultrajuoksun 24-tunnin ja sitä pitempiin kilpailuihin tähtäämiseen. Olen vanhemmiten taipunut ymmärtämään, että harjoiteltava on 120 -160 kilometriä parhaimmillaan viikossa. Jos nimittäin aikoo juosta 200 kilometrin kahtapuolta 24-tunnissa. Sataan mailiin (161 km) asti pärjännee hieman vähemmälläkin mutta karu tosiasia on, että onnen oikotie on hieman pidempi. Kyseessähän on maksimaalisen kestävyyden hakeminen. Se ei löydy, edes kaltaiselleni vanhemmalle teuraseläimelle, lyhyen tien päästä.
Kevääni on siis koetellut. Nyt kun olen saanut kolmiyhteyden toimimaan jään siis aina odottamaan seuraavaa lenkkiä innolla. Myös esimerkiksi kuluneen viikon perjantain 30 kilometrin lenkin jälkeen. Kotoa lähtiessäni satoi lunta vaakasuoraan ja tiet olivat valkoiset. Jossain Sasin mäissä huomasin olevani vesisateesta ja tietenkin hiestä täysin märkä. Tuuli yltyi ja aloin hieman palella. Lenkin kuluessa tunsin kipuja oikeassa reidessä, polvessa ja vasemmassa jalkapöydässä, hartioissa ja vasemmassa polven etujänteessä. Siis nämä noin ohimenevinä. Mutta koska pääni oli suojattu Endurancen erinomaisella pipolla ja sukupuolielimeni kaksilla lyhyillä housuilla koin suurta nautintoa koko lenkin ajan - siis juoksusta. Vielä lopuksi kuraisella kotitielläkin. Joku saattaa tämän lukiessaan pitää minua hulluna mutta sellaista tämä on, elämäni onnen oikotiellä. Joutuu siis töihin. Eli saa tehdä. Ja kärsiäkin saa. Vapaaehtoisesti.
Kuluneessa harjoitusviikossa on silmiinpistävää harjoitusmäärän suuri nousu verrattuna aikaisempiin viikkoihin. Olen kuitenkin senverran kokenut, että tiedän milloin on uskallettava puristaa perseellä. Ja se aika on juuri nyt. Kun siirrytään 120 kilometrin tietämille alkaa itselleni tavanomaisen huolellisesti valitun ravinnon lisäksi maistua myös palautusjuomat ja silloin tällöin lisäravinteet; hivenaineineen. Vitamiinejahan käytän säännöllisesti harjoittelun (elämäni) tukena. Sensijaan en näe mitään järkeä pumpata kehoon keinotekoisia boostereita silloin kun harjoitus ei tartu. Eli esimerkiksi ylikunto- ja väsymystiloissa. Harjoittelun on ensin sujuttava luonnollisesti ennenkuin kehoa viedään teuraaksi oikein kunnolla.
Palautumisestani olen tänä keväänä kirjoittanut jonkinverran. Palautumisellani tarkoitan ultrajuoksijan palautumista. Tutkimuksissa on todettu, että maratonin jälkeen viikon juoksemattomuus palauttaa enemmän kuin 20-40 minuutin kevyet lenkit. Ultrajuoksussa liikutaan hieman eri aspekteilla. Itselläni torstain 20 km ja päälle perjantain 30 km vaatisi siis viikon levon ? Päinvastoin. Se vaatii pari kevyttä päivää juosten ja sitten taas rasitusta ylös.
Harjoitusviikostani näkee muutakin. Maanantaina säikäytin elimistöni kevään ensimmäisellä Jyrälänvuoren tahtoharjoituksella. 26 kilometriä aikaan 3 tuntia 18 minuuttia kertonee reitistä. Tässä kohtaa onnen oikotie vei minut todelliseen maastojuoksuun, umpihankineen ja kevätkurineen ( kura = muta;  jonne äiti ei minua pienenä päästänyt mutta nyt menen ! )
Tätä blogia pidempään seuranneet ymmärtänevät miksi sitten en aina juokse 120-160 kilometriä viikossa ? Ensinnäkään en koskaan ole juossut harjoitusviikolla 151 kilometriä enempää, mutta en kiellä ettei tämä olisi mahdollista. Toiseksi minullakin elämä alkoi vasta 45-vuotiaana. Tällä tarkoitan sitä, että nuoruuden kiimassa ei ollut ymmärrystä luopua pelkästään aikaa vastaan juoksemisesta. Leipätyökin haukkasi ajasta ja voimista ison osan. Toisaalta sairastettu syöpä vei kehon moneksi vuodeksi katastrofiin ajatellen pitkiä lenkkejä eli aineenvaihduntaa solutasolla. Silti kehotan kaikkia iästä riippumatta juoksemaan paljon mikäli haaveet suuntautuvat ultrajuoksuun. Oikotietä ei ole, ei lyhyttä siis.
Ihminen on mitä suurimmassa määrin kokonaisuus. Jalat, sydän ja pää ovat vain osa. Kuitenkin tämä osan on toimittava yhteen mikäli haaveet ovat kestävyyden maksimaalisessa kehittämisessä. Henkiset voimavarat latautuvat itselläni aina määrävälein muuta tehden. Eli etäisyyttä juoksuun ottamalla - juoksua kuitenkaan milloinkaan unohtamatta. Milloin se itselläni on off-road ajamista mönkkärillä tai radioamatööritoiminnan harrastamista, milloin mitäkin. Rakkaus juoksuun ja halu katsoa henkilökohtaisia rajoja on kuitenkin aina läsnä.
Toisaalta kesken kiivaimmankin harjoitusviikon aikaa on aina läheisille. On rentouduttava ja miksei pari oluttakin kerran viikossa piristävät. Ruokailuun kannattaa satsata. Kirsin kanssa laitoimme paistettua nieriää riisillä, katkarapuja suolaliemessä sulatejuustopalojen kera ja tietenkin salaattia.
Kukaan siis ei ole kone, itämaan joogaajat ovat sitten erikseen. Kuitenkin keskittyminen harjoitteluun on aina taustalla. Aika ajoin juoksulle on annettava kaikkensa ja vähän ylikin mutta ei itseään. Toisaalta missä on raja ? Sitä tutkin jatkuvasti, onnen oikotiellä.

VIIKON 16. HARJOITTELU

Ma- 26 km - 3.18 - Jyrälänvuori tahtoharjoitus, maastossa

Ti- ap. 15,5 km - 1.44 - Tiellä vaihtelevaa, loppuun 2 km umpimetsää. ip. metsätyö kevyt 3 tuntia

Ke- ap. metsätyö keskiraskas 5 tuntia. illalla 10 km - 1.04 - kevyttä tiellä

To- 20 km - 2.09 - vaihtelevaa tietä

Pe- 30 km - 3.05 - Sasi - Palko, vaihtelevaa tietä

La- ap. 8 km - 51 min. - tiellä kevyttä, terveesti väsynyt. ip. Kirsin kanssa polttopuidentekoa 3 tuntia

Su- ip. 10,5 km - 1.02 - tiellä tasaista, hyvin palautuu

yhteensä 120 km - 13 tuntia 13 minuuttia    

Kuvia maanantain harjoituksen reitiltä. Klikkaamalla kuvaa saat ne isompina peräkkäin katsottaviksi.

                                                                                                               

Etelärinteet sulavat.

Inov Roclite omimmillaan.

Sasi Sarkkila.

Märkä juoksukengänjälki kivessä haihtuu pois...tehdäänpä pian uusia.

HILJENTYMISEN TARVE

Pienestä pitäen olen kokenut tarvetta hiljentyä silloin tällöin. Joskus ilosta. Joskus vaikeuksien edessä. Niin nytkin.
Tänä keväänä vaikeuksia on tuottanut juoksu ja sen harjoittaminen. Elämäntapajuoksijana olen ensin nöyrtynyt kolmen flunssatyyppisen taudin edessä. Näistä toivuttani olen myöntänyt avoimesti olleeni lievässä ylikunnossa vuoden vaihteessa; johtuen kenties lievästä yliharjoittelusta viime vuoden lopulla.
Nyt kun on alkanut sujumaan hetkittäin niin nyt sitten on oikea reisi sekä pakara plus selkä kipeä. Lisäksi edelleen vaivaa aaltomainen väsymys, joka kuitenkin selvästi on hellittämässä.
Kuluneella viikolla pääsin pari kertaa maistelemaan minulle niin rakkaita kohisevia polkuja. Hanki kantoi juuri ja juuri riittävästi ja osittain lumi jo sulaakin. Pitkän talven maanteiden rasittamana huomasin yhtäkkiä miten suuri tarve itselläni on metsässä juoksemiseen. Juosten hiljentymiseen.
Maamme pääkaupunki rakennutti keskustaansa Kampin kappelin eli Hiljaisuuden kappelin. Rakennus maksoi seitsemän miljoonaa ja tarjoaa mahdollisuuden hiljentyä hektisestä melusta aivan keskikaupungilla. Mielestäni kyseinen hinta/laatusuhde hiljentymiselle on lievästi ilmaistuna surkea.
Kuluneelle viikolle mahtui hyviä harjoituksia ja erittäin huonoja harjoituksia. Trendi oli hieman alavireinen. Tähän syy on juuri hiljentymisen puute. Oma Hiljaisuuden kappelini on metsä ja sen polut. En tarvitse hiljentymiseeni designia miljoona pytingissä vaan juoksukengät ja oikeanlaisen tunnelman pääni sisään. Keväiset luonnon äänet ja valon esiinnostama tuoreus riittävät. Ja askeleet.
Kaipaan siis vaihtelevaa askelfrekvenssiä, polveilevia polkuja jalkojeni alle ja hiljaisuutta. Ehkäpä se sitten siitä alkaisi sujumaan - se juoksukin, kun kaikki muu elämässä tuntuu sujuvan.

VIIKKO 15. Periksiantamattomuus...

Ma- 11 km - 1.11., osa umpimetsässä, mönkijäuraa
Ti- 17 km - 2.03., puolet poluilla, raskasta maastoa ja lumista uraa
Ke-  ap. 20 km - 1.57., tiellä tasaista, josta 13 km asvalttia...(yäk). ip. hieronta
To- ap. metsätyö keskiraskas 3 tuntia.  illalla 10 km - 1.04. aivan poikki, hieronnastakin
Pe- Lepo - aivan poikki edelleen
La - 14 km - 1.38., osa polkua
Su - myöhään illalla 8 km - 0.55., tiellä kevyttä, väsynyt.

yht. 80 kilometriä - 8 tuntia 28 minuuttia

Kappeli.

 Calm down - be quiet

Capital of Finland, Helsinki, built a chapel for calming down. To have a quiet moment in center of the city. Chapel cost about seven million euros. My chapel is cheaper. I just need pair of running shoes and forrest trail. And right kind of mood inside my head.
This springtime has been difficult for me. I mean my training. First sick / flu three times and then little tired for overtrain a bit in december last year. Now my right femur muscular and behind / back are sore and tight.
But snow is melting. And soon I get my trails back. Maybe my running goes grazy then, I really hope that.

Päivästä päivään pakottomasti

Ma 2.4.
Kello 10.30
Lunta sataa kaatopaikalla kaatamalla. Tuuli kuljettaa roskia vaakasuoraan. Make nostaa mustaa jätesäkkiä peräkärrystä ja katsoo minua pitkään.
- On tääkin... heittää toisten elämäntyö roskiin, ei voi mitään...
Heitän vanhan kukkapöydän keräyslavalle. Niistän nenää hanskaan ja vastaan.
- Ei se nyt ihan noinkaan ole - niinkuin puhuttiin.

Maken äiti siis siirtyi ajasta ikuisuuteen ja kun isäkin on muuttanut nuorempien likkojen passattavaksi on siis vanha asunto tyhjennettävä.
Nämä ovat niitä hetkiä jolloin monivuotinen ystävyys kantaa - meitä molempia.
Vuosi sitten saman kokeneena näen kaverin naamasta mitä se kelaa päässään. Elämäntyön materian voi heittää roskiin ja täytyykin osittain heittää. Maailma on tavaraa täynnä, jolla on hinta ostettaessa mutta ei myytäessä. Henkinen elämäntyö onkin sitten vaikeampi hukattava. Edesmenneen kanssa on eletty siivu yhteistä elämää. Muistot jäävät - halusit tai et. Osa niistä on rikkaus, osa mukana kuljetettavaa taakkaa. Taakka täytyy kuitenkin nähdä ehtymättömänä varastona kokemusta. Sitä voi halutessaan käyttää tai sen varjolla voi tehdä omat valinnat - tämä on rikkautta. Elämän jatkuvuuden rikkautta.

Kello 16.30
Rotaxin kaksisylinterinen moottori syöttää tasaisesti voimaa mönkijän pyöriin. Ylämäessä lumiaura kampeaa penkkaan ja sataprosenttinen neliveto kytkeytyy etupään viscolukon ottaessa kiinni. Lisään kaasua ja voima puhuu, lumi lentää. Osa siitä tulee syliin. Ulkoilmalaji tämäkin.
Auraan tietä, joka aurattiin jo aamulla traktorilla. Valtava lumimyrsky antaa parastaan Pirkanmaalle. Ja minä kun odotin sulavia teitä!
Kello 19.30
Juoksen lumimyrskyssä miettien elämää. Viimeinen kilometri tästä lenkistä alkaa. Kotitietä on nyt mukava juosta kun olen sen itse aurannut. Tosin lunta on jo viisi senttiä lisää kinostumissa.
15 km - 1.37

Ti 3.4.
Kello 7.00
Autonkuljettajani soittaa. Hänellä on vapaapäivä ja on minun työvuoroni.
-Pääsetsä sieltä kaupunkiin. On tullut tosi paljon lunta.
-Jees, olen juuri lähdössä, tie on aurattu.
-Hyvä sitte, menen kaivamaan taksin puhtaaksi ja lähden sitten salille.

Jumaliste ja sitten vielä nuorisoa moititaan työhaluttomiksi. Kaverilla on vapaapäivä ja se vapaaehtoisesti on hereillä aamulla ihan minua varten!  Tästä täytyy muistaa jotenkin. Lähden kohti kaupunkia.
Kello 19.40
Lasken kauppakassin eteiseen lenkkitossujen viereen. Yli yhdentoistatunnin työpäivän päälle harkitsen lenkille lähtöä. Ei helvetti, olen ihan poikki. olkoon.
LEPO

Ke 4.4.
Kello 9.00 nousen sängystä. Olo on jyrän alle jäänyt. Ohjelmassa olisi pitkä lenkki mutta päätän tehdä puita ensin. Sahaan moottorisahalla pihassa ja halkaisen pöllejä halkomakoneella.
Kello 16.00
Juoksen verryttelyä. Olen aivan poikki. Oikea reisi kipuilee. Jalat ovat tukossa. Periksiantamattomuus.
9 km - 1.05. osa mönkijäuraa

To 5.4.
Kello 11.30
Juoksen maantietä ja oikeaan reiteen sattuu. Liukkaalla juostut kilometrit ovat kiristäneet reisilihaksen ulkosyrjän kalvoja. Irvistelen poluntapaisella. Lenkki päättyy pitkiin venyttelyihin.
12 km - 1.25. osa mönkijäuraa, polkua.
Iltapäivällä sahaan puita.

Pe 6.4.
Ollaan mökillä. Sahaan puita, joita halkaisemme Kirsin kanssa pitkäperjantain kunniaksi.
Kello 14.30 lähden palauttelemaan. Jalkaan sattuu. Olen täysin poikki edelleen. Alkaa hahmottua, että kahden hyvän viikon jälkeen on syytä pitää kevyt viikko. Nautin kuitenkin juoksusta.
6,5 km -39 minuuttia

La 7.4.
Teen Kirsin kanssa puita ja nautin hiljaisuudesta. Kävellään kantohangella ilman lumikenkiä. Kiuru ja peippo nähty ja kuultu.
LEPO

Su 8.4.
Kello 15.50
Sammutan Garminin ranteessa. Taakse jäi 15,5 kilometriä. Keskivauhti 6.23 mutta oli siellä viitisen kilometriä 5.45- vauhtiakin. Osa teistä on edelleen jäässä. Reiteen sattui ensin mutta sitten se rentoutui. Olen jo tilannut hierontaa ensiviikolle. Juoksu tuntuu taas kokonaisuutena hyvältä.
Avaan mökin oven ja vastaan tulee pullantuoksua. Ruokapöytä on katettu. Yhtäkkiä tajuan kuinka helvetin onnellinen olen.
Päivästä päivään - pakottomasti.
15,5 km - 1.39 jäisiä ja ei jäisiä hiekkateitä, välissä asvalttia auringossa.

Yhteensä 58 km - 6 tuntia 25 minuuttia.

OTTEITA PÖYTÄLAATIKOSTA, OSA 5.

Otteita pöytälaatikostani- sarja on siis tarina historiastani. Kaikki mitä kirjoitan on todella tapahtunut minulle ja muille - yhdessä ja erikseen.

Onko kaikki sitten tapahtunut juuri niin kuin minä asiat muistan tai olen kuullut, on eri asia. Kirjoittajalla - myös minulla - on aina vapaus kuvata tuntemallaan tavalla.

Kaikkea ei kukaan muista, eikä tarvitsekaan. Valitettavasti osaa ei tarvitse edes muistella. Riittää kun tunnustelee omaa kehoaan ja antaa arpien kertoa.

LEIKATTU

58...62...67. Kurkkuani kuivaa. Makaan kyljelläni ja jokin piipittää vieressäni. Katselen punaisia numeroita. Sydän lyö tasaisesti.Joku ravistaa minua kevyesti olkapäästä.

-Ollaankos sitä herätty.

-Vettä...janottaa...

-Ehei nyt vielä, täytyy kestää. Voi tulla huono olo ja sitten sitä alkaa oksettaa.

Jään yksin ja tajuan olevani leikkaussalin heräämössä. Ei tunnu miltään. Missään ei tunnu mitään. Kurkku on kuiva. Nukahdan taas.

-No niin, tässä on vettä, hoitaja katsoo empaattisesti.

Säpsähdän ja tartun mukiin. Nostaessani oikeaa kättä alhaalla kupeessa viiltää. Silmissäni salamoi. Juon ahnaasti.

-Ei liikaa. Kohta sinut viedään osastolle. Älä juo liikaa, ettei tule huono olo.

Sänky kolahtaa hissinoveen ja kupeessa viiltää taas. Yleistä hälinää ja loistevaloputkia. Puolihorteisena tajuan oman potilashuoneen ja filmi menee jälleen poikki.

Herään säpsähtäen ja särky on hirvittävä. Vaihdan asentoa ja tuhannet tulet polttavat. Kyyneleet tulevat. Hapuilen soittokelloa.

-Kipuja?

-Helvetisti, jos saisi jotain...

Hoitaja palaa lääkkeen kanssa. Kun hän on mennyt, käteni etsiytyy peiton alle. Tunnustelen oikealla kupeessa olevaa sidetaitosta ja irvistelen. Nukahdan. 

Unessa juoksen männikössä ja minua ajetaan takaa veitsen kanssa. Tuska ja paine syvenee. Yhtäkkiä olenkin sängyssä ja ylleni kumartuu vanha valkohapsinen nainen ja hymyilee hampaattomalla suullaan. Silmien kohdalla on mustat kuopat. Naisen hiukset alkavat irtoilla ja ne putoilevat kasvoilleni. En saa ilmaa ja alan huutaa.

Herään omaan huutooni. Ikkunasta näkyy mustaa eli on siis ilta. Vilkaisen sivulleni ja viereisellä petillä mies makaa selkä minuun päin . Yövalo palaa. Kusen sorsaan. On äärimmäisen hiljaista.

Saavuin sunnuntai-iltana kirurgiselle osastolle. Muistan lääkärin katseen.

-On leikattava pois. Leikkauksen jälkeen otetaan jääleike ja tulee lisää vastauksia mutta on kaikella todennäköisyydellä pahanlaatuinen. Leikkauksen laajuus selviää sitten vasta itse leikkauksessa.

Niskakarvani olivat pystyssä. Kaikki muu käy mutta leikkaus. Silpominen. En siis olisi enää entiseni - jotain minusta poistetaan.Oloa vaikeutti täysin toimeton ilta. Ei tapahtunut yhtään mitään. Minä vain asetuin taloksi. Yksin huoneessani kuluttelin aikaa. Söin iltapalaa ja mitin liikaa, aivan liikaa.

Seisoessani yksin keskussairaalan seitsemännen kerroksen parvekkella ja tuijottaessani hämärtyvää helmikuun iltaa, tajusin erään vaiheen elämääni olevan päättymässä. Hyvin terveestä miehestä oli tullut yhtäkkiä sairas, hyvin sairas. katselin alas pihalle ja mietin kuinka helppoa olisi hypätä. Muistin lukeneeni kissoista, jotka pudotessaan korkealta tulivat jaloilleen ja jatkoivat matkaa kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Huokaisin ja päätin jatkaa matkaa. En erityisemmin ollut koskaan pitänyt kissoista.

Maanantaina sitten tapahtui senkin edestä. Oli tapaamista eri lääkärien kanssa. Tehtiin verikokeita ja otettiin röntgen- ja magneettikuvia. Minua raahattiin paikasta toiseen varsin vauhdikkaasti. Yksinkertaisesti pääparkani ei ehtinyt käsitellä kaikkea, joten tyydyin seuraamaan tilannetta ikäänkuin ulkopuolisena. Mielenkiinnolla tarkkailin asiantuntijoiden tekemisiä kehoni kanssa. Onneksi mieleni jätettiin rauhaan. Ajatukseni sain sentään pitää koskemattomina.

Tyhjänpäällä olo maksimoitui tähän aamuun. Ei aamiaista vaan esilääkitys. Muistan kun hoitaja lykkäsi sängyn leikkaussaliin ja anestesialääkäri jutteli mukavia. Mihinkään ei voinut paeta, olo tuli lyijynraskaaksi ja pimeys kietoi minut vaippaansa.

Lopetan muistelot ja nousen istumaan sängynlaidalle. Pyörryttää ja kylmä hiki nousee. Seison sängynvierellä ja helvetinmoinen tuska riipii haavassa. Puren hammasta ja keskipetin vanha mies kääntyy seuraamaan touhujani. Ovensuussa on kolmaskin potilas, joka myös on leikattu tänään. Kaverissa ei ole eloa ja kipulääkepumppu työntää häneen nestettä.

-Ei ole kaveri herännyt, vanha mies sanoo.

Laahustan huoneen ovelle. Joka askeleella. sattuu mielettömästi.

-Saakkos vielä kävellä...

-Vähän tässä vaan...

Makaan puolikuolleena selälläni. Viisi metriä ja aivan katki. Juoksijan askel muka. Huohotan kivusta. 

Muistan, että pappa käveli täällä salaa sydäninfarktin jälkeen rappusia ylös alas. Kun sitten jumppari tuli kyselemään, että jokos Koskinen yritettäs kävellä , pappa vaan naureskeli. Otti rahapussin, nousi ylös reippaasti ja sanoi:

-Lähteekö likka alas kahveelle?

Olivat kuulemma syöneet siellä kermamunkit.

Niin söin minäkin, mutta vasta seuraavana päivänä.  


VIIKON 13. HARJOITTELU

Ma- 14 km - 1.24 - Helsingissä, Villa Gårdsbacka - Vuosaari ja takaisin Rastilan rantaa
Ti- 21 km - 2.17 - liukasta tietä
Ke- 10 km - 1.04
To- 27 km - 2.52 - Sasi -Palko, jumaliste kun olen kaivannut näitä pitkiä...
Pe- 8 km - 54 min. - palautellen ja palautuen
La- "LEPO" eli metsätyö keskiraskas 3,5 tuntia
Su- 13 km - 1.21 - erittäin liukasta mutta aurinkoista
yhteensä 93 km - 9 tuntia 52 minuuttia

Viikko antaa uskoa tulevaisuuteen. Usein harjoittelukiimassa nuoremmat hirvaat unohtavat tarkastella menneitä yli viikon periodilla. Tällainen kaltaiseni vanhempi teuraseläin kuitenkin malttaa palata jo tehtyyn hieman useimmin. Itse juoksin siis 23.3 - 29.3. aikana, eli seitsemässä päivässä, 132 km. Tämä on minulle jo erittäin hyvää määrää. Viikot kalenterissa kuitenkin ovat 91 km - 93 km. Syytä oli siis hieman passailla, enemmänkinn olisi helposti viikolla voinut juosta mutta kärsivällisyyttä on kertynyt lihan tiivistyessä vanhemmiten.
Lauantain metsätyötreenin kruunasi punainen Chateuneuf-Du-Pape vuosikerta 2008, lammasta ja sipulisia perunoita maailman parhaassa seurassa eli Kirsin kanssa. Kirsi toki oli metsätöissä mukana eli jumpan voi siis hoitaa nainenkin näin. Lepopäivä juoksusta oli ansaittu varsinkin kun tulevalla viikolla 14. määrä toivottavasti hieman taas lisääntyy.
Oman mausteensa treeniin tuo oikea reisi, sivusta ja takaa. Liukkaalla tarpominen tuntuu kireytenä ja kevätkelit maalla ovat kaikkea muuta kuin nautinnolliset rentoon juoksuun. Onneksi sulaakin jo löytyy.
Mutta en valita vaan etenen.


MAALISKUUN HARJOITUSKILOMETRIT

Maaliskuussa 270 km - 28 tuntia 11 minuuttia, 8 lepopäivää ja yksi sairaspäivä.

Kuukausi määrällisesti alakanttiin mutta kunto kevään lievän väsymyksen ja ylikuntoilun jäljiltä on kohtuullinen. Kohtuullinen ja ohut... 

Time goes and comes...

After very good week I look back. March 270 k total. A little bit few kilometers but enough. I have been little tired and little over-trained (and over-raced, after last year) on these past four months. But anyway I`m waiting summer anxious. And I´m gonna welcome it by running.
These "Otteita pöytälaatikostani - sarja" are my own writings from my own life from past. I´m sorry I have no time to translate them on english. But anyway those are prose and give some view inside my person.
On saturday I was lumberjack with Kirsi, so she was lumberwoman. No need to gym. And afterwards  red Chateuneuf-Du-Pape 2008, lamb and grilled onion potatoes. What a nice way to spend off-running day!