OTTEITA PÖYTÄLAATIKOSTA, OSA 5.

Otteita pöytälaatikostani- sarja on siis tarina historiastani. Kaikki mitä kirjoitan on todella tapahtunut minulle ja muille - yhdessä ja erikseen.

Onko kaikki sitten tapahtunut juuri niin kuin minä asiat muistan tai olen kuullut, on eri asia. Kirjoittajalla - myös minulla - on aina vapaus kuvata tuntemallaan tavalla.

Kaikkea ei kukaan muista, eikä tarvitsekaan. Valitettavasti osaa ei tarvitse edes muistella. Riittää kun tunnustelee omaa kehoaan ja antaa arpien kertoa.

LEIKATTU

58...62...67. Kurkkuani kuivaa. Makaan kyljelläni ja jokin piipittää vieressäni. Katselen punaisia numeroita. Sydän lyö tasaisesti.Joku ravistaa minua kevyesti olkapäästä.

-Ollaankos sitä herätty.

-Vettä...janottaa...

-Ehei nyt vielä, täytyy kestää. Voi tulla huono olo ja sitten sitä alkaa oksettaa.

Jään yksin ja tajuan olevani leikkaussalin heräämössä. Ei tunnu miltään. Missään ei tunnu mitään. Kurkku on kuiva. Nukahdan taas.

-No niin, tässä on vettä, hoitaja katsoo empaattisesti.

Säpsähdän ja tartun mukiin. Nostaessani oikeaa kättä alhaalla kupeessa viiltää. Silmissäni salamoi. Juon ahnaasti.

-Ei liikaa. Kohta sinut viedään osastolle. Älä juo liikaa, ettei tule huono olo.

Sänky kolahtaa hissinoveen ja kupeessa viiltää taas. Yleistä hälinää ja loistevaloputkia. Puolihorteisena tajuan oman potilashuoneen ja filmi menee jälleen poikki.

Herään säpsähtäen ja särky on hirvittävä. Vaihdan asentoa ja tuhannet tulet polttavat. Kyyneleet tulevat. Hapuilen soittokelloa.

-Kipuja?

-Helvetisti, jos saisi jotain...

Hoitaja palaa lääkkeen kanssa. Kun hän on mennyt, käteni etsiytyy peiton alle. Tunnustelen oikealla kupeessa olevaa sidetaitosta ja irvistelen. Nukahdan. 

Unessa juoksen männikössä ja minua ajetaan takaa veitsen kanssa. Tuska ja paine syvenee. Yhtäkkiä olenkin sängyssä ja ylleni kumartuu vanha valkohapsinen nainen ja hymyilee hampaattomalla suullaan. Silmien kohdalla on mustat kuopat. Naisen hiukset alkavat irtoilla ja ne putoilevat kasvoilleni. En saa ilmaa ja alan huutaa.

Herään omaan huutooni. Ikkunasta näkyy mustaa eli on siis ilta. Vilkaisen sivulleni ja viereisellä petillä mies makaa selkä minuun päin . Yövalo palaa. Kusen sorsaan. On äärimmäisen hiljaista.

Saavuin sunnuntai-iltana kirurgiselle osastolle. Muistan lääkärin katseen.

-On leikattava pois. Leikkauksen jälkeen otetaan jääleike ja tulee lisää vastauksia mutta on kaikella todennäköisyydellä pahanlaatuinen. Leikkauksen laajuus selviää sitten vasta itse leikkauksessa.

Niskakarvani olivat pystyssä. Kaikki muu käy mutta leikkaus. Silpominen. En siis olisi enää entiseni - jotain minusta poistetaan.Oloa vaikeutti täysin toimeton ilta. Ei tapahtunut yhtään mitään. Minä vain asetuin taloksi. Yksin huoneessani kuluttelin aikaa. Söin iltapalaa ja mitin liikaa, aivan liikaa.

Seisoessani yksin keskussairaalan seitsemännen kerroksen parvekkella ja tuijottaessani hämärtyvää helmikuun iltaa, tajusin erään vaiheen elämääni olevan päättymässä. Hyvin terveestä miehestä oli tullut yhtäkkiä sairas, hyvin sairas. katselin alas pihalle ja mietin kuinka helppoa olisi hypätä. Muistin lukeneeni kissoista, jotka pudotessaan korkealta tulivat jaloilleen ja jatkoivat matkaa kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Huokaisin ja päätin jatkaa matkaa. En erityisemmin ollut koskaan pitänyt kissoista.

Maanantaina sitten tapahtui senkin edestä. Oli tapaamista eri lääkärien kanssa. Tehtiin verikokeita ja otettiin röntgen- ja magneettikuvia. Minua raahattiin paikasta toiseen varsin vauhdikkaasti. Yksinkertaisesti pääparkani ei ehtinyt käsitellä kaikkea, joten tyydyin seuraamaan tilannetta ikäänkuin ulkopuolisena. Mielenkiinnolla tarkkailin asiantuntijoiden tekemisiä kehoni kanssa. Onneksi mieleni jätettiin rauhaan. Ajatukseni sain sentään pitää koskemattomina.

Tyhjänpäällä olo maksimoitui tähän aamuun. Ei aamiaista vaan esilääkitys. Muistan kun hoitaja lykkäsi sängyn leikkaussaliin ja anestesialääkäri jutteli mukavia. Mihinkään ei voinut paeta, olo tuli lyijynraskaaksi ja pimeys kietoi minut vaippaansa.

Lopetan muistelot ja nousen istumaan sängynlaidalle. Pyörryttää ja kylmä hiki nousee. Seison sängynvierellä ja helvetinmoinen tuska riipii haavassa. Puren hammasta ja keskipetin vanha mies kääntyy seuraamaan touhujani. Ovensuussa on kolmaskin potilas, joka myös on leikattu tänään. Kaverissa ei ole eloa ja kipulääkepumppu työntää häneen nestettä.

-Ei ole kaveri herännyt, vanha mies sanoo.

Laahustan huoneen ovelle. Joka askeleella. sattuu mielettömästi.

-Saakkos vielä kävellä...

-Vähän tässä vaan...

Makaan puolikuolleena selälläni. Viisi metriä ja aivan katki. Juoksijan askel muka. Huohotan kivusta. 

Muistan, että pappa käveli täällä salaa sydäninfarktin jälkeen rappusia ylös alas. Kun sitten jumppari tuli kyselemään, että jokos Koskinen yritettäs kävellä , pappa vaan naureskeli. Otti rahapussin, nousi ylös reippaasti ja sanoi:

-Lähteekö likka alas kahveelle?

Olivat kuulemma syöneet siellä kermamunkit.

Niin söin minäkin, mutta vasta seuraavana päivänä.  


VIIKON 13. HARJOITTELU

Ma- 14 km - 1.24 - Helsingissä, Villa Gårdsbacka - Vuosaari ja takaisin Rastilan rantaa
Ti- 21 km - 2.17 - liukasta tietä
Ke- 10 km - 1.04
To- 27 km - 2.52 - Sasi -Palko, jumaliste kun olen kaivannut näitä pitkiä...
Pe- 8 km - 54 min. - palautellen ja palautuen
La- "LEPO" eli metsätyö keskiraskas 3,5 tuntia
Su- 13 km - 1.21 - erittäin liukasta mutta aurinkoista
yhteensä 93 km - 9 tuntia 52 minuuttia

Viikko antaa uskoa tulevaisuuteen. Usein harjoittelukiimassa nuoremmat hirvaat unohtavat tarkastella menneitä yli viikon periodilla. Tällainen kaltaiseni vanhempi teuraseläin kuitenkin malttaa palata jo tehtyyn hieman useimmin. Itse juoksin siis 23.3 - 29.3. aikana, eli seitsemässä päivässä, 132 km. Tämä on minulle jo erittäin hyvää määrää. Viikot kalenterissa kuitenkin ovat 91 km - 93 km. Syytä oli siis hieman passailla, enemmänkinn olisi helposti viikolla voinut juosta mutta kärsivällisyyttä on kertynyt lihan tiivistyessä vanhemmiten.
Lauantain metsätyötreenin kruunasi punainen Chateuneuf-Du-Pape vuosikerta 2008, lammasta ja sipulisia perunoita maailman parhaassa seurassa eli Kirsin kanssa. Kirsi toki oli metsätöissä mukana eli jumpan voi siis hoitaa nainenkin näin. Lepopäivä juoksusta oli ansaittu varsinkin kun tulevalla viikolla 14. määrä toivottavasti hieman taas lisääntyy.
Oman mausteensa treeniin tuo oikea reisi, sivusta ja takaa. Liukkaalla tarpominen tuntuu kireytenä ja kevätkelit maalla ovat kaikkea muuta kuin nautinnolliset rentoon juoksuun. Onneksi sulaakin jo löytyy.
Mutta en valita vaan etenen.


MAALISKUUN HARJOITUSKILOMETRIT

Maaliskuussa 270 km - 28 tuntia 11 minuuttia, 8 lepopäivää ja yksi sairaspäivä.

Kuukausi määrällisesti alakanttiin mutta kunto kevään lievän väsymyksen ja ylikuntoilun jäljiltä on kohtuullinen. Kohtuullinen ja ohut... 

Time goes and comes...

After very good week I look back. March 270 k total. A little bit few kilometers but enough. I have been little tired and little over-trained (and over-raced, after last year) on these past four months. But anyway I`m waiting summer anxious. And I´m gonna welcome it by running.
These "Otteita pöytälaatikostani - sarja" are my own writings from my own life from past. I´m sorry I have no time to translate them on english. But anyway those are prose and give some view inside my person.
On saturday I was lumberjack with Kirsi, so she was lumberwoman. No need to gym. And afterwards  red Chateuneuf-Du-Pape 2008, lamb and grilled onion potatoes. What a nice way to spend off-running day!