ONNEN OIKOTIELLÄ

No niin nyt on matot vintillä järjestyksessä. Eli sähköt kytketty yläkertaan - ihan miten asia esitetään.

Asia on siis ultrajuoksun pyhä kolminaisuus eli jalat, sydän ja pää. Nämä kolme kun pelaavat yhteen niin tulee hyvää jälkeä kun harjoitellaan.
Harjoittelemisella tarkoitan tässä yhteydessä harjoittelua ultrajuoksun 24-tunnin ja sitä pitempiin kilpailuihin tähtäämiseen. Olen vanhemmiten taipunut ymmärtämään, että harjoiteltava on 120 -160 kilometriä parhaimmillaan viikossa. Jos nimittäin aikoo juosta 200 kilometrin kahtapuolta 24-tunnissa. Sataan mailiin (161 km) asti pärjännee hieman vähemmälläkin mutta karu tosiasia on, että onnen oikotie on hieman pidempi. Kyseessähän on maksimaalisen kestävyyden hakeminen. Se ei löydy, edes kaltaiselleni vanhemmalle teuraseläimelle, lyhyen tien päästä.
Kevääni on siis koetellut. Nyt kun olen saanut kolmiyhteyden toimimaan jään siis aina odottamaan seuraavaa lenkkiä innolla. Myös esimerkiksi kuluneen viikon perjantain 30 kilometrin lenkin jälkeen. Kotoa lähtiessäni satoi lunta vaakasuoraan ja tiet olivat valkoiset. Jossain Sasin mäissä huomasin olevani vesisateesta ja tietenkin hiestä täysin märkä. Tuuli yltyi ja aloin hieman palella. Lenkin kuluessa tunsin kipuja oikeassa reidessä, polvessa ja vasemmassa jalkapöydässä, hartioissa ja vasemmassa polven etujänteessä. Siis nämä noin ohimenevinä. Mutta koska pääni oli suojattu Endurancen erinomaisella pipolla ja sukupuolielimeni kaksilla lyhyillä housuilla koin suurta nautintoa koko lenkin ajan - siis juoksusta. Vielä lopuksi kuraisella kotitielläkin. Joku saattaa tämän lukiessaan pitää minua hulluna mutta sellaista tämä on, elämäni onnen oikotiellä. Joutuu siis töihin. Eli saa tehdä. Ja kärsiäkin saa. Vapaaehtoisesti.
Kuluneessa harjoitusviikossa on silmiinpistävää harjoitusmäärän suuri nousu verrattuna aikaisempiin viikkoihin. Olen kuitenkin senverran kokenut, että tiedän milloin on uskallettava puristaa perseellä. Ja se aika on juuri nyt. Kun siirrytään 120 kilometrin tietämille alkaa itselleni tavanomaisen huolellisesti valitun ravinnon lisäksi maistua myös palautusjuomat ja silloin tällöin lisäravinteet; hivenaineineen. Vitamiinejahan käytän säännöllisesti harjoittelun (elämäni) tukena. Sensijaan en näe mitään järkeä pumpata kehoon keinotekoisia boostereita silloin kun harjoitus ei tartu. Eli esimerkiksi ylikunto- ja väsymystiloissa. Harjoittelun on ensin sujuttava luonnollisesti ennenkuin kehoa viedään teuraaksi oikein kunnolla.
Palautumisestani olen tänä keväänä kirjoittanut jonkinverran. Palautumisellani tarkoitan ultrajuoksijan palautumista. Tutkimuksissa on todettu, että maratonin jälkeen viikon juoksemattomuus palauttaa enemmän kuin 20-40 minuutin kevyet lenkit. Ultrajuoksussa liikutaan hieman eri aspekteilla. Itselläni torstain 20 km ja päälle perjantain 30 km vaatisi siis viikon levon ? Päinvastoin. Se vaatii pari kevyttä päivää juosten ja sitten taas rasitusta ylös.
Harjoitusviikostani näkee muutakin. Maanantaina säikäytin elimistöni kevään ensimmäisellä Jyrälänvuoren tahtoharjoituksella. 26 kilometriä aikaan 3 tuntia 18 minuuttia kertonee reitistä. Tässä kohtaa onnen oikotie vei minut todelliseen maastojuoksuun, umpihankineen ja kevätkurineen ( kura = muta; jonne äiti ei minua pienenä päästänyt mutta nyt menen ! )
Tätä blogia pidempään seuranneet ymmärtänevät miksi sitten en aina juokse 120-160 kilometriä viikossa ? Ensinnäkään en koskaan ole juossut harjoitusviikolla 151 kilometriä enempää, mutta en kiellä ettei tämä olisi mahdollista. Toiseksi minullakin elämä alkoi vasta 45-vuotiaana. Tällä tarkoitan sitä, että nuoruuden kiimassa ei ollut ymmärrystä luopua pelkästään aikaa vastaan juoksemisesta. Leipätyökin haukkasi ajasta ja voimista ison osan. Toisaalta sairastettu syöpä vei kehon moneksi vuodeksi katastrofiin ajatellen pitkiä lenkkejä eli aineenvaihduntaa solutasolla. Silti kehotan kaikkia iästä riippumatta juoksemaan paljon mikäli haaveet suuntautuvat ultrajuoksuun. Oikotietä ei ole, ei lyhyttä siis.
Ihminen on mitä suurimmassa määrin kokonaisuus. Jalat, sydän ja pää ovat vain osa. Kuitenkin tämä osan on toimittava yhteen mikäli haaveet ovat kestävyyden maksimaalisessa kehittämisessä. Henkiset voimavarat latautuvat itselläni aina määrävälein muuta tehden. Eli etäisyyttä juoksuun ottamalla - juoksua kuitenkaan milloinkaan unohtamatta. Milloin se itselläni on off-road ajamista mönkkärillä tai radioamatööritoiminnan harrastamista, milloin mitäkin. Rakkaus juoksuun ja halu katsoa henkilökohtaisia rajoja on kuitenkin aina läsnä.
Toisaalta kesken kiivaimmankin harjoitusviikon aikaa on aina läheisille. On rentouduttava ja miksei pari oluttakin kerran viikossa piristävät. Ruokailuun kannattaa satsata. Kirsin kanssa laitoimme paistettua nieriää riisillä, katkarapuja suolaliemessä sulatejuustopalojen kera ja tietenkin salaattia.
Kukaan siis ei ole kone, itämaan joogaajat ovat sitten erikseen. Kuitenkin keskittyminen harjoitteluun on aina taustalla. Aika ajoin juoksulle on annettava kaikkensa ja vähän ylikin mutta ei itseään. Toisaalta missä on raja ? Sitä tutkin jatkuvasti, onnen oikotiellä.

VIIKON 16. HARJOITTELU

Ma- 26 km - 3.18 - Jyrälänvuori tahtoharjoitus, maastossa

Ti- ap. 15,5 km - 1.44 - Tiellä vaihtelevaa, loppuun 2 km umpimetsää. ip. metsätyö kevyt 3 tuntia

Ke- ap. metsätyö keskiraskas 5 tuntia. illalla 10 km - 1.04 - kevyttä tiellä

To- 20 km - 2.09 - vaihtelevaa tietä

Pe- 30 km - 3.05 - Sasi - Palko, vaihtelevaa tietä

La- ap. 8 km - 51 min. - tiellä kevyttä, terveesti väsynyt. ip. Kirsin kanssa polttopuidentekoa 3 tuntia

Su- ip. 10,5 km - 1.02 - tiellä tasaista, hyvin palautuu

yhteensä 120 km - 13 tuntia 13 minuuttia

Kuvia maanantain harjoituksen reitiltä. Klikkaamalla kuvaa saat ne isompina peräkkäin katsottaviksi.