sunnuntai 13. marraskuuta 2011

OTTEITA PÖYTÄLAATIKOSTA - OSA 3. JA VIIKKO 46.


ÄITI


Jossakin pohjoisen perukoilla, vaaran rinteellä mökkikylässä nainen huokaisee syvään ja sulkee oven takanaan. Kuistilla tuuli lehteilee viimeisen ennen juhannusta ilmestyneen aamulehden sivuja.
Kuruun avautuva näkymä on henkeäsalpaava. Hiljaisuus ja yötön yö. Alhaalla pieni lampi on peilityyni. Vain sääsket tanssivat ja jossain loiskahtaa.
Hän istahtaa kuistin pöydän ääreen. Sisällä miesystävä kuolaa sohvalle sammuneena. Tästä juhannusaatosta piti tulla kaunis. Piti tanssia yöttömän yön juhlaa yhdessä. Miksi ihmeessä minulle käy aina näin. Niinkuin silloin kauan sitten.

Se oli ollut tapaus. Kaikki ystävättäret ja työtoverit kampaamossa olivat olleet kateellisia. Hän jolla yleensä ei ollut onnea arvonnoissa oli voittanut naistenlehden palkintomatkan Las Palmasiin. Hän ei ollut koskaan käynyt ulkomailla pohjoismaita lukuunottamatta.  Muutoinkaan silloin kuusikymmenluvun lopussa ei paljon matkusteltu. Kallistakin se oli.
Paavo ei tietenkään ollut suostunut lähtemään mukaan. Oli tullut hirveä riita. 
-Saatana, sinne et  lähde! 
-Mutta palkintoa ei voi muuttaa rahaksi.
-Paskaa, poikakin on vasta kuuden vanha. Kukas sen hoitaa sillä välin kun olen yöt postilla?
-Jos mummulaan...
-Perkele, jos lähdet niin poika jää tänne, kyllä pappa ja mumppa selviävät. Ei tartte sun sukuas vaivata. Köyhiä sukulaisia.

Niin hän oli lähtenyt. Opiskellut jopa espanjaa hieman kansanopistossa. Tämä ei ollut mikään seiväsmatka vaan aurinkomatkojen parempi lento. Ihana Las Palmas. Niin kaunista. Kaikki kauniit kukat ja värit. Pieniä kujia Vaguetassa. Meren tuoksua.
Paavo oli muuttunut seitsemän avioliittovuoden aikana paljon. Poissa oli hauska moottoripyöräilevä ja varakas nuorimies. Tilalle oli tullut nuuka ja ryypiskelevä ärisijä. Urheilukin oli jäänyt. Mökki oli Paavolle kaikki kaikessa. Hän itse ei viihtynyt siellä kuusten keskellä hyttysten syötävänä.
Hän muisti oman äitinsä marmatuksen.
-Tiiviisti jo olette. Pitäisi mennä naimisiin...Ihmiset jo puhuvat.
-Mutta jos vielä katsellaan..
-Ei mitään muttia. Naimisiin vaan jos meinaatte! Johan tässä maine menee...
Tätä oli jatkunut kuukausikaupalla. Lopuksi oli ollut pakko antaa periksi.

Hän oli vaan nauttinut lämmöstä Las Canterasin rannalla. Kävellyt kaupungilla ja ostanut tuliaisia. Lähettänyt postikortteja ystäville ja sukulaisille. Mennyt sitten juomaan rantabaariin jotain limsaa.
-Ola, como estas?
Jostain oli ilmestynyt nuorimies. Tavallisen näköinen laiha ja vaatimaton. Enemmän ristiverinen kuin tumma ja tulinen.
-Habla espanjol? Norte ? Finlandese ?
He olivat vain alkaneet jutella. Espanjaa ja englantia sekaisin. Armando oli kotoisin pienestä kylästä Las Palmasin takana olevilta vuorilta. Tavallinen, mukava nuorukainen maalta. Ei gigolo. He olivat sopineet menevänsä illalla tanssimaan. Jotenkin siinä oli vain käynyt niin. Lämmin ja tumma ilta. Ehkä vähän liikaa sangriaa. Ei hän ollut tottunut alkoholiin. Armando riisumassa hänen valkoisia rintaliivejään  hotellihuoneen hämärässä. Jossain soi kitara hiljaa. Un amor, viva la vida loca, un amor, lo lai lo lai lo lai...
-Querida...
-Tengo nino mi casa Finland...
-No pasa nada, amado mio...
-Mmmm...

Jälkeenpäin koneen laskeutuessa kylmään Seutulaan Paavo oli ollut vastassa. Jotakin oli pysyvästi mennyt rikki. Kaksi täysin vierasta ihmistä autossa kohti Tamperetta. Takapenkillä pieni poika sombrero päässä syöden tobleronea. Pakkasta. Puhumaton hiljaisuus.
Myöhemmin he olivat kirjoitelleet Armandon kanssa. Hän oli elänyt kaukorakkauden unessa unohtaen että oma mies oli postissa töissä. Eräänä päivänä Paavo oli tuonut kirjeen kotiin.
-Sulle on rakkauskirje Kanarialta.
Paavo heitti kirjeen pöydälle. Hän näki, että se oli avattu. 
-Olet avannut minun kirjeeni...
-Kyllä ja perkele lukenutkin!
-Mutta ethän sinä osaa espanjaa etkä englantia, se nyt vaan on kirje ystävättäreltä...
-Matti sen mulle töissä käänsi, saatana Armando mikään naisen nimi ole.
Sitten Paavo oli antanut tulla täyslaidallisen. Oli huudettu huoraa ja perkelettä senverran tiiviisti, että pappa tuli alakerrasta yläkertaan.
-Saatanaako täällä tappelette! Pasi tuli pakoon alakertaan itkien. Nyt loppu tämä. Huora ulos talosta ja Paavo perkele lopetat juomisen. Olis tarvinnu nuorempana lyödä vielä kovempaa kun ei susta ole edes yhtä naista kurissa pitämään, saatanan vetpu.
-Isä älä...
-Turpa kiinni ja sinä nainen alat katteleen uutta kortteeria ittelles. Aatteleeko teistä Pasia kumpikaan, täh?

Jotenkin elämä oli jatkunut. Hän ei koskaan ennen tätä eikä tämän jälkeen ollut nähnyt Mauno-pappaa niin vihaisena.
Hän oli kuitenkin lähtenyt Kanarialle uudestaan. Yllättäen Armandon isä olikin tullut pihalle vastaan ja selittänyt ontuvalla englannilla, että poika on Madridissa, ei kotona. Ei tavattavissa. Comprendo? Myöhemmin Armandon sisar ilmestyi hotellille. Oli selvinnyt että ei Madridissa vaan married. Armando olikin mennyt naimisiin! Väärinkäsitys. Quien saber?
Tuon matkan jälkeen kaikki oli muuttunut. Hän oli alkanut opiskella iltakoulussa ja lopulta päässyt Jyväskylään opiskelemaan opettajaksi. Asumusero oli jo voimassa. Silti vuosia myöhemmin hän oli itkenyt vuolaasti kun oli tullut tieto, että Armando oli menehtynyt kolarissa  matkalla Dragonalista Las Palmasiin.  Excelente amor.

Äkisti nainen muistaa poikansa. Mitenkähän sen Pasin juhannus sujuu. Maalla on aina mukavaa. Ja nyt kun on uusi moottoripyöräkin. Isänsä osti. Vaarin rahoilla. Katkeruus tunkee mieleen.
Poika oli halunnut takaisin isän luo. Uudestaan oikeuteen. Nöyryytystä ja valheita. Muutos huoltajuuteen. Sisimmässään hän tiesi, että vielä joskus pojan silmät aukeaisivat ja hän oivaltaisi totuuden. Elämän ainutkertaisuuden. Ei kannata olla enempää kuin oma itsensä. Kävi miten kävi.
Rantasipi vinkaisee lammen rannassa. Lapin luonto pyyhkii mietteet pois ja jäljelle jää kumman rauhallinen, tyyni olo. A Mi Manera, I Did It My Way...

---
Äitini muistoa kunnioittaen,
Pasi Koskinen, Kolme kivestä 



VIIKKO 46.

Ma - 15 km - 1.53 - vaativat polut
Ti - 6 km - 0.36 - verryttelyä tiellä otsalampun kanssa
Ke - aamu: Hieronta.  Iltapäivä 13 km - 1.21 vauhtileikittelyä lapsuuden Tampereen Pyhäjärven rantamaisemissa Hannu Kallion valvovan silmän alla.
To - Lepo
Pe - 15 km - 1.31 - maantiellä
La - 10 km - 1.02 tiellä ja poluilla
Su - 13 km - 1.21 - poluilla  
yht. 72 km - 7 tuntia 44 minuuttia

Kolmenviikon henkisesti raastava harjoittelun säätäminen vasemman jalan ehdoilla alkaa olla ohi. Jalka alkaa normalisoitumaan mutta jatkuvan hieronnan ja venyttelyn myötä juoksun tuntuma on täysin kadoksissa. Pilkahduksia paremmasta on jo kuitenkin näkyvissä ja henkinen olotila suhteessa tulevaan 24-tunnin kilpailuun on levollinen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti