kolme - kivestä: AUKI

On kiehuvan lämmintä. Katselen Kirsiä, joka kahlaa polviaan myöden matalassa rantavedessä. Tullessa piti visusti varoa karikkoja, vesi on alhaalla. En muista, että se olisi koskaan ollut näin alhaalla, mutta enhän minä muista kaikkea muutakaan.

Silti vieläkään ei ole olemassa vääriä muistoja. Siitä on kauan, silloinkin oli kiehuvan lämmintä. Istuttiin tauolla mökillä Hämeessä. Oltiin kaivettu lapiolla maata pois autotallin tulevalta paikalta. Autotallia ei koskaan rakennettu, isällä oli aina muuta tärkeämpää. Mutta kuluihan aika siinä kaivaessa, niinkuin isoisä kerran tokaisi.

Sillä tauolla isoisä opetti, että jokaisella meistä on suojauksessa aukko. Reikä, josta yhtäkkiä pääsee jotakin pahaa sisälle. Hän kertoi, että pitäisi varoa niitä ihmisiä, joilla on elämäntehtävänään tuon reiän löytäminen.

Minä viattomana poikasena kuuntelin. Katselin kahden sodan kokenutta käsipuolta veteraania ja ihmettelin, että mistä ne ihmiset tunnistaa. "Just siinähän se on, ei niitä tunnista ennenkuin on myöhäistä." Siinä oli kaikki mitä isosisä sillä kerralla suostui kertomaan.

Myöhemmin on löytynyt vikoja, ja myös niitä reiänmetsästäjiä.

Kirsi kahlaa takaisin ja istahtaa viereeni. Nojaan päätäni monisatavuotiaaseen mäntyyn. Katselemme rantasipiä. Lintu lentää edestakaisin ja piipittää surumielisesti. Se on sitä mieltä, että olemme sen tontilla. Nostan kiikarit silmille ja haravoin poukaman molemmat rannat. Pohjoisen puolella jonkin matkan päässä on tämänkesäinen sipin poikanen. Se vaappuu kokemattona harmaalla rantakivellä ja koittaa näyttää vahvalta.

Siirrymme kolme metriä taaemmas varjoon istumaan ja aloitamme kahvistelun. Tulipaikka saa olla rauhassa. On metsäpalovaroitus ja kuntta rutikuivaa. Vaikka tulipaikka onkin hiedalla, niin ei tarvita kuin yksi kipinä ja sitten roihahtaa. Nellimin kylän alueella salama sytytti Ylimmäisellä Santajärvellä rinteen viikko sitten ja äskettäin Inarijärvellä Tissisaaressa paloi pari hehtaaria. Sitäpaitsi makkaraa ei tee mieli tällä helteellä ja kahvi on valmiina termoksessa.

Syödessäni voileipää haistan kalan tuoksun käsissäni. Matkalla tänne koimme katiskan ja kalastimme karikolla syvänteen reunalla. Aalloissa vaappuvassa veneessä katselimme merikotkaa, joka tapansa mukaan ilmaantui auringosta kuin tyhjästä. Perkasin ahvenet tulipaikan vieressä hiedalla. Suolasin ne ja laitoin kylmälaukkuun. Voisin lyödä vetoa, että kotka ei ehdi ennen lokkeja sitten kun olemme menneet. Mutta kummatkaan eivät tule, ennenkuin vene on poissa.

Täällä rajavyöhykkeen tuntumassa ei liiku paljon ihmisiä. Ehkä minun pitäisi tilata se t-paita. Siinä lukee englanniksi, että erämaan lisäksi rakastan vain yhtä ihmistä. Juuri siksi olemme täällä. Täällä ei ole ketään muita kuin me kaksi. Yksikään reiänmetsästäjä ei tänne eksy. Ei heille ole täällä mitään metsästettävää.

Kirsi lähtee vielä etsimään mustikoita. Kerron hänelle, että olen kävellyt nämä kurut ja harjanteet syksyn linnustusta varten. Että huudan kun pääsen toiselle puolelle, jos sinne kannattaa tulla.

Erottuamme suunnistan hietaa pitkin polun päähän ja alan nousta rinteeseen. Isoja mustikoita on varjopaikkojen mättäissä siellä täällä. Osa marjoista on vielä raakoja, eikä niitä loppujen lopuksi ole kovin paljon. On ollut liian kuivaa. Nousen ylemmäs. Tiedän tarkkaan mitä harjanteen takana on. Siksi tänne onkin aina yhtä jännittävää tulla.

Harjanteen niskalla pysähdyn. Edessäni on muutama neliö paljaaksi kuovittua maata. Nyt siinä on vain poron jälkiä ja kanalinnun kylpykuoppa. Vähän edempänä on ensimmäinen hajotettu muurahaispesä ja vähän matkan päässä toinen. Sitten on kaadettu koivupökkelö ja mättäissä reikiä siellä täällä. Palokärki ei tee tällaista, tuumin ja laskeudun seuraavaan kuruun, jossa mustikoita on vielä harvemmassa.

Palatessani seisahdun vielä kerran harjanteen niskalle. Kuvittelen mielessäni metsän kuninkaan makaamassa tässä. Täydellisessä suojassa kun järveltä käy raikas tuuli turkkiin. Miltähän jatkuva varuillaanolo mahtaa karhusta tuntua. Eläin elää vaistojensa varassa hetkessä, ihminen yleensä mielensä mielikuvissa jossain muualla.

Pikkupojasta asti olen ymmärtänyt, että minulla on kyky tuntea hetki. Isälläni oli sama kyky. Hän yritti hukuttaa tunteen viinaan, koska ei kestänyt sitä. Isoisä opetti minulle, miten hetken kanssa voi elää. Miten sen tunteen, kun näkee syvemmälle, voi kestää. Hän sanoi, ettei milloinkaan pidä luulla näkevänsä enemmän kuin muut ihmiset. Ei pidä yrittää olla parempi, vaan nöyrempi. "Ja just tätä eivät ihmiset ymmärrä." Eikä isoisä tapansa mukaan suostunut selittämään silloinkaan enempää.

Isosisän sanat korvissani jatkan eteenpäin. Nyt olen ymmärtänyt. Kun on auki, niin suojaus pettää. Täällä saa olla auki, eikä mikään uhkaa.

Kuntta rahisee jalkojeni alla. Käkkäräisten koivujen lehdissä on ruskeaa ja kurun pohjalla tavallisesti soliseva puro on lomalla. Huudan puolivälissä Kirsiä ja jatkan alemmas. Kohtaamme polun päässä. Tokaisen, että mulle ei ole siis nyt astiaa. "Ei ole nyt, pelkät piirakkamarjat riittävät", liinapäinen sanoo ja nousee tarmokkaasti ylemmäs.

Jätän Kirsin rinteeseen ja kuljen polkua seuraavalle lahdelle. Kiikaroin tyhjät rannat. Tässä kuumuudessa ei huvita kalastaa enempää. Onhan noita jo savuahveniksi. Paluumatkalla löydän poron kalloluun palasen. Nostan luun oksanhankaan silmänreiästä roikkumaan.

Palaan hiedalle puun juurelle istumaan. Kirsillä oli pikkuämpäri jo yli puolillaan, kohta on aika lähteä kotiin. Rantasipi aloittaa lentelyn ja piipityksen, mutta rauhoittuu sitten.

Kaikki on paikallaan.