Kodissamme Nellimin Kotalan vanhassa puutalossa on kolminkertaiset ikkunat. Kurkkukipuisena, mutta en harmistuneena, join hitaasti kahvia ja katselin kevääseen herännyttä kärpästä sisäpuolen ikkunapokien välissä. Kärpäsen ja ulkoilman välissä oli kaksi lasia. Kärpäsen takana yksi lasi. Kärpänen ei pyrkinyt sisällepäin taloon, vaan tutki lähes taukoamatta keskimmäistä lasia ulospäin.
Kun juo hitaasti kahvia ja pureskelee voileipää vielä hitaammin, vaikka lautasella on seuraavaksi vuorossa donitsi, ei menetä mitään. Päinvastoin. Hetki pysähtyy. Kuulen puuhellassa olevien kuusipuiden ritinän ja seinäkellon raksutuksen. Näen ulkona tuulen heiluttavan männynoksia, valon ja varjon leikin keväthangella. Ilmavirrassa ulkona lentelee silloin tällöin hiukkasia, ehkä ne ovat tuulen puunkuoresta irroittamia kaarnanpalasia tai sitten jotakin muuta, irronnutta materiaa.
Ihmisellä, aivan kuten kärpäsellä, on jatkuva tarve päästä jonnekin. Näin toimien, tässä ja nyt- ajatus jää useimmiten useimmilta kokematta. Kyse ei ole pysähtymisestä, vaikka hetki tuntuukin pysähtyvän. Kyse on oman rajallisuuden hyväksymisestä, oman keskeneräisyyden hyväksymisestä.
Tärkein opettajani, Shunryu Suzuki kuoli, kun olin seitsemän vuotta vanha. 28-vuotiaana syövän jälkeen lähdin jatkamaan elämääni, en ymmärtänyt, että minulla oli aloittelijan mieli. Aloittelijan mieli oli ollut minulla koko elämäni, en vain ollut hyväksynyt sitä.
En edes muista missä yhteydessä kuulin Shunryu Suzukista ensimmäisen kerran. Tapahtumasta lienee kulunut noin kolme vuotta. Tutustuin hänen ainoaksi jääneeseen kirjaansa Zen-mieli, aloittelijan mieli. Ensimmäisen kerran kirjaa lukiessani oivalsin, että olin harjoittanut mieltäni juuri Suzukin kuvaamalla tavalla jo vuosikausia. En kuitenkaan meditaatiossa istuen, vaan juosten. Kirja kokosi yhteen kaiken vuosien varrella itse oppimani ja antoi valtavan paljon uutta. Ymmärrys, että Zen on kaikessa jatkuvasti, oli järisyttävä. Ymmärryksellä en tässä tarkoita mitään yksittäistä "valaistumisen" kokemusta, vaan jatkuvan hyväksymisen kokemusta kaikkeen koettuun sellaisenaan.
Suzuki-rõshi korostaa, että Zen-mielen tarkoituksena on saattaa sinut takaisin omaan itseesi. Se tarkoittaa avoimmuutta, kykyä nähdä asiat aina uusina ja tuoreina. "Joskus mestari kumartaa oppilaalleen, joskus oppilas mestarilleen." Eroa ei siis lopulta ole. Tämä ei tarkoita, että opettajaa ei tarvita. Tämä ei tarkoita, ettei mitään sääntöjä olisi.
Mietiskely, hiljentyminen tai katseleminen on mielen selkeytymistä - hämmennyksen lakkaamista. Kun mieli on avoin ja selkeä, voimme tarkastella tapahtumien kulkua ja ymmärtää paremmin itseämme ja maailmaa ympärillämme. Näin emme aiheuta tarpeetonta kärsimystä itsellemme, emmekä muille.
Zen ei edellytä tietoa buddhalaisuudesta, eikä se ole uskonto. Zen käy myös pelastusoppeihin tai muihin onnen oikoteihin uskonsa menettäneille. Zen ultrajuoksussa on askeleiden ja hengityksen rytmiin keskittyvää perusmietiskelyä, dynaamista meditaatiota. Samalla tavoin voi harjoittaa istuen, paikalleen pysähtyen.
Alkuperäinen intialainen mielenhiljaisuutta tarkoittava sana on dhyãna, luetaan dhjaana. Kiinaksi chan, luetaan tshan. Japaniksi zen. Tämä käännetään mietiskelyksi tai meditaatioksi, vaikka se ei viittaa miettimiseen. Yksinkertaistettuna zen on olemisen suoraa kokemista turhia miettimättä.
Kuulostaa helpolta, mutta ei ole.
Kun minulta kysytään, uskonko Jumalan olemassaoloon, vastaan nykyisin aina samalla tavalla: jotain korkeampaa on. Ero uskomisen ja hyväksymisen välillä on veteen piirretty viiva. Kun olet piirtänyt viivan, väreet asettuvat ja sitten vesi sekä kadonnut viivasi ovat yhtä. Zenissä on takertumattomuuden käsite. En voi päästä mieleni kanssa minnekään, jos takerrun opinkappaleisiin tai uskonnon sääntöihin. Zen on poluton polku, tie ilman määränpäätä.
Lukijoistani joku saattaa kuvitella minut meditoimassa: istumassa kaapu päällä lootusasennossa. Ultrajuoksijana jalkani ovat useimmiten siinä jäykkyystilassa, että hyvä kun ne saa edes perinteiseen risti-istuntaan. Silloin kun harjoitan zazenia, istun useimmiten tuolilla hengitykseen keskittyen, nojaamatta mihinkään. En nojaa mihinkään, koska en odota mitään enkä tarvitse tukea - oma mieleni riittää. Olen sellainen miltä näytän: rauhallinen ja ryhdikäs. Avoin. Eikä kaapuakaan ole, mukava kotiasu riittää.
Suosittelen lukemaan Basam Booksin Suomalaisen Zen-oppaan. Kirjan on kirjoittanut Tae Hye, eli Mikael Niinimäki. 2001 painettua kirjaa voi olla vaikea löytää, mutta nettiantikvariaateista voi googlettamalla tärpätä. Kirja selventää Zenin olemusta ja tekee siitä arkipäivässä ymmärrettävämmän.
Tyhjä mieli kuulostaa useimmista kammottavalta. Tämä johtuu pelosta. Emme ole yhtä kuin mielemme. Olemme kehittäneet ihmisenä olemisen perustalle olevan pelon, pelon, että emme olekaan. Tästä eteenpäin jokainen jatkaa itse. Minun vastaukseni on: emme tietenkään ole. Elämän tarkoitusta ei ole, mutta merkitys on kyllä - sen jokainen etsiköön itse.
Minä olen pehmennyt mielipiteissäni sitä enemmän, mitä pidemmälle olen Zenissä edennyt. Edelleen kannan mukanani mustavalkoisuuden taakkaa. Äskettäin kommentoin erästä puunkaatoon liittyvää facebook-päivitystä: "Eikä vielä yhtään vihervassaria itkemässä kommenteissa. Super."
Tiesittekö, että olen jo vuosikausia pyytänyt puulta anteeksi, kun kaadan sen. Anteeksipyytäminen ei pelasta maailmaa ilmastonmuutokselta, mutta minun maailmastani se tekee ongelmattoman: "Anteeksi nyt kun kaadan sinut, mutta minunkin on lämmiteltävä."
Vuosikausia olen kehottanut blogiteksteissäni ihmisiä valitsemaan, tekemään valintoja oman onnellisuutensa perustaksi. Jos joku löytää onnellisuuden vihervasemmistolaisuuden kautta, hyvä. Kuitenkin kysytään miksi maailma on täynnä kärsimystä ja ongelmia. Vastaan kuten opettajani: ei ole syytä. Mutta kysyminen ei ole koskaan turhaa!
Hyväksy poluton polku, tietön tie. Kulje. Anna mennä.
JUOKSUNI
Tulin vaalipäivän jälkeen ennen pääsiäistä kipeäksi. Kirsi sai kuumettoman keuhkoputkentulehduksen ja minä pelkän kurkkukivun sekä voimattomuuden. Pääsiäisenä olin vaihtelevasti pystyssä, lenkillä, pilkillä ja hissukseen. Pääsiäisen jälkeen tuntuu taas, että olen kipeä. Koronaa ei eilisen testin mukaan ainakaan ole.
Tauko 24-tunnin kilpailun jälkeen on ollut tarpeen. Toisaalta tauko on jälleen kerran osoittanut, miten huonoksi ihmisen vointi menee ilman säännöllistä harjoittelua. Makkaransyöntiin ja viinanjuontiin makaamisen ohella pystyvät kaikki, harvempi päivittäiseen juoksulenkkiin.
On aivan selvää, että kolmekymmentä vuotta harjoittettu kehoni romuttuu ilman liikettä. Yleensä toimin aina samalla tavalla. Aloitan päivittäisen juoksemisen vasta sitten, kun lenkin jälkeen herää iloinen tunne: huomenna uudestaan!
Sen aika olisi nyt. Mutta ensin on tultava terveeksi.
KYSYMYS
Näetkö tämän kirjoituksen alussa kuvassa kärpäsen, ikkunan välissä olevat joutsenet, pihan, rakennuksia, puut, pilvet taivaan ja valon.
Vai näetkö pesemättömän ikkunan, naarmut, lohkeilevan maalin, ulkona kumollaan olevan pulkan, kaksi moottorikelkkaa, vanhan lyhdyn entisessä lintulaudalle pystytetyssä kelossa ja sirkkelin peitettynä liiterin vieressä odottamassa puuntekoa.
Aukeaako metsän takaa poluton polku ja tietön tie.
Vai heijastuuko muita muotoja.
Kaikki voi olla yhtä:
Ilta
"Kun rauhallisena tummuu ilta
ja oksien alla hämärtyy.
Kysy taivaan pitkiltä tanhuvilta
mist' on tämä lahjoitettu ilta
ja missä on tyyneyteesi syy.
Oli aivan turhaa ja tuskallista
luo salaisuuksien ponnistaa.
Se on loppumattoman louhimista,
se on pohjattomuuden luotaamista,
se on kysymysmerkkien seulontaa.
Älä kaivele mistä ja minkä vuoksi.
Ole tyhjä vain. Ole auki vain.
Suo salaisuuksien tulla luoksi
tai haipua niinkuin pilvet juoksi
yli metsän latvojen humisevain.
Suo silmien paistaa, henkien tuulla
läpi tuntosi valvovan tuokion.
Vain hiljaisella on korvat kuulla.
Kun askelet hiipivät porraspuulla
vain odottajan ovi auki on."
Aaro Hellaakoski, kokoelmasta Runot.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti