JUOKSUMEDITAATIONI

Juoksumeditaatiossa ojentaudun tälle hetkelle sellaisena kuin se on. En yritä saada aikaan mitään erityistä tilaa tai flowta, pelkästään juoksen. Usein kerron kanssani juokseville, että älkää yrittäkö liian kovaa juosta oikein tai päästä jonnekin.

Käsite "oikein juokseminen" tarkoittaa puhtaassa perusmerkityksessään pelkkää juoksemista eteenpäin. Tuota hetkeä ei yritetä kontrolloida, muokata, tai edes yritetä päästä jonnekin. Pelkästään juostaan ja kiinnitetään huomio hetkeen sellaisena kuin se on. Kilpailussa tämä tarkoittaa tavoitteesta luopumista ajatuksen tasolla. Tehdään matkaa eteenpäin tavoittelematta mitään. Tehdään matkaa yrittämättä päästä minnekään. Liikutaan vain eteenpäin.

Todellisuudessa ei ole mitään paikkaa minne päästä, eikä ole mitään mitä saavuttaa. Saavutuksen näkee vasta jälkeenpäin, eikä sekään loppujen lopuksi ole mitään.

Edelläkerrotun sisäistäminen johtaa väistämättä ajatukseen: juokseminen on hyödytöntä. Sinällään näin voi olla, mutta juoksumeditaatio on huomattavan paljon muuta kuin juoksemista. Se on älykäs harjoitus.

Älykäs harjoitus käsittelee vain yhtä asiaa, mutta fyysiset hyödyt tulevat ikäänkuin siinä sivussa. Älykkään harjoituksen päämääränä on käsitellä ihmisenä olemisen perustalla olevaa pelkoa, pelkoa siitä että en olekaan tai lakkaan olemasta.

Filosofisesti ajatellen kukaan ei ole, mutta se on viimeinen asia, mitä kukaan haluaa tietää. Olemme pysymättömiä kaikki - lopulta kuolemme, häivymme olemattomiin. Juostessa pitkiä matkoja pelko ottaa muodon, joka ilmenee jatkuvana ajatteluna, spekulointina, analysointina ja unelmointina. Tällä toiminnalla yritämme pitää itsemme turvassa, ultrajuoksumme muuttuu uskotteluksi. Oikeassa ultrajuoksussa olemme kaikkea muuta kuin turvassa. Ylitämme rajoja, joita muut tai itse olemme asettaneet. Asetamme elimistömme valtavan rasituksen alaiseksi. Toimintaan, mihin sitä ei kenties ole suunniteltu. Hyödyttömään toimintaan.

Miksi sitten?

Juoksumeditaatio on kokea totuus siitä kuka todella olemme. Juoksumeditaatio on huomioida ja kokea se missä olemme jumissa, se missä pidämme kiinni ja mikä erottaa meidät todellisesta luonnostamme. Todellinen luontomme juoksee vuosikausia kunhan se saa nestettä, ravintoa ja lepoa. Ultrajuostessa käännymme pois mukavasta ja kivuttomasta.

Juoksumeditaatio on kääntymistä itsekeskeisestä näkökulmasta elämäkeskeiseen näkökulmaan. Juoksumeditaatio on opettelua onnellisuuteen. Emme koskaan voi olla onnellisia ellemme väsy, hikoile, palele ja kärsi kipua, janoa tai nälkää. Ultrajuoksussa tapahtuva juoksumeditaatio on hidasta kokemisen lisäämistä siitä, kuka olemme ja kuinka suhtaudumme elämään.

Ultrajuoksu on aina paluuta todelliseen itseen. Koko elämän paradoksi siitä, että vaikka kaikki on sekaisin, kaikki on hyvin, voidaan ymmärtää juoksumeditaatiota harjoittaen.

Minulla kesti lähes kolmekymmentä vuotta palata todelliseen luontooni. Sanotaan, että mielensä voi opetella hiljentämään. Mieli hiljenee kokemukseni mukaan harjoituksen tuloksena itsestään. Jos yrität hiljentää sen, et onnistu. Mieleen nouseviin asioihin ei saa jäädä jumiin, ei saa takertua. Pelkästään juoksen ja annan asioiden tulla ja mennä - lopulta aallot tyyntyvät ja syntyy kokemus hetkeen sellaisena kuin se on.

Pysyminen alkuperäisessä ja todellisessa ihmisluonnossani ei ole pysyvää ilman jatkuvaa harjoitusta. Kokemukseni mukaan en ole koskaan valmis, on jatkuvasti sanottava "kyllä" kaikelle, vaikka vihaankin sitä. Juoksumeditaatiossani palaan aina takaisin myöntyvyyteen vain juosta eteenpäin. Eteenpäin ja ongelmia ei ole! Täydellistä, loputonta ultrajuoksua.

Siihen muuhun elämään, jota kutsun puuhasteluksi, juoksumeditaatio antaa läsnäoloa, rauhaa ja tasapainoa. Toisinaan herkkyys on sotkuista, elämä elämässä elämää. Täydellisenä.