Kun katson tämän blogin alkutaipaleella, kesäkuussa 2011 minusta otettua kuvaa Täbyssä sadan mailin kilpailussa ja vertaan sitä tänä aamuna peilistä näkyvään, näen valtavan ulkoisen muutoksen. Rasvat on imetty, nenä ja korvat kasvaneet ja posket kavenneet. Tehty matka uurtaa.
Blogin alkutaipaleella kirjoitettu perusajatus, "juostessa on aikaa ajatella mennyttä ja tulevaa", ei sekään ole muuttunut. Aikaa on, on kyse siitä mitä sillä tehdään.
Sisäinen muutos ei näy ulospäin vaikka miten yrittäisitte tirkistellä. Blogissa olen avannut elämääni tiettyyn rajaan asti. Tuon rajan jälkeisestä elämästäni tietää ainoastaan minulle kaikkein rakkain ihminen maailmassani, Kirsi, joka on nähnyt kun minusta otetaan kaikki irti niin hyvässä kuin pahassakin. Paljolti Kirsin ansiosta olen vielä tässä, joten kuten järjissäni.
En ole ajatellut laskea kuinka monta kertaa blogin historiassa olen kirjoittanut tässä samassa tilanteessa. Välikausi kilpailukauden jälkeen on päättymässä ja on aika. Aika aloittaa harjoittelu kohti seuraavaa kilpailukautta. Positiivisessa loukussani, jota myös elämäksi kutsutaan, oikeastaan mikään ei muutu paitsi harjoitusmäärä ja ajatus harjoituksen aikana.
Jatkuva sisäinen muutokseni muuttaa kokonaisajatusta harjoittelusta ja harjoittelun aikana tapahtuvaa mielen kehittämistä aina vain tiukemmaksi. Toisaalta myös vähäeleisemmäksi. Vaatimustaso itseäni kohtaan kasvaa vuosi vuodelta. Säälimättömyys harjoittelussa syntyy mielen vähäeleisyydestä. Oikeastaan voisi sanoa mielen tyhjyydestä.
Vuosieni varrella olen jalostanut kahta ajatusta:
1. Oletko niin väsynyt kuin luulet.
2. Annatko kehollesi luvan juosta.
Näiden kahden ajatuksen voimalla matka jatkuu silloin kun on vaikeaa. Nyt olen hyvin lähellä sitä tilannetta, että jätän ykkösajatuksen pois.
Jää jäljelle vain kaikkein olennainen, annatko kehosi juosta. Käytännössä tämä tarkoittaa kaikkien tavanomaisten rajojen rikkomista. Yritys mennä niin lähelle ristiä kuin on mahdollista. Viimeisen ristin juureen en jää. Minut sirotellaan Saanatunturille ja sitten ratsastan tuulella loputtomasti siellä jossakin mistä kaikki sai alkunsa. Jää muiden arvioitavaksi pystyttävätkö he ristin muistamista varten.
1993 sairastamani syöpä vei hiukseni. Sain kuulla palveluammatissani ja vapaallakin eriasteista homottelua ja muuta kaljupäänälvintää. Noista ajoista yhteiskunta on muuttunut ja erilaisuus hyväksytään helpommin. Silti olemme vielä valovuosien päässä tasa-arvoisesta rinnakkainelosta. Enkä koskaan usko siihen päästävänkään. Ihminen kun ei milloinkaan nöyrry riittävän syvään.
Ultrajuoksussa kaikkein vahvin ja järisyttävin kokemus on muutaman sekunnin mittainen ja harvoin esiintyvä. Aika jää odottamaan sinua ja juuri kun saat sen kiinni, se katoaa. Mutta se koettu lyhyt hetki ennen ajan katoamista tuo syvän tyydytyksen. Samalla syntyy kaipuu kokea tuo hetki uudestaan, ja niin matka jatkuu.
Aika on odottanut minua monissa paikoissa. Tuntureilla, Hämeenkyrön metsissä, Nivalan soilla, Balatonin rannalla, Kokkolan suntin varrella ja viimeksi Kevon kanjonissa. Useimmiten kuitenkin aivan muualla kuin kilpailussa. Yksin, loppuun väsyneenä pimeässä raahustaessa tuttua tietä kotiin tai matkailuautolle.
Kun aika on, harjoitus alkaa. Tänä vuonna se alkaa syksyn ruskassa, hammaslääkärini, Pasi Karvosen Ivalon Hammashohteessa korjaaman mikromurtuneen hampaan jälkisäryissä ja antibioottikuurissa. Mutta alkaa ilman pienintäkään epäröintiä. Koska on aika.
VIIKOT 37 JA 38
Ma- Juoksumatolla kovaa 10,02 km - 52 minuuttia.
Ti- Lepo
Ke- 13,49 km - 1.42. Pyhävaaran poluilla ja ilman polkua.
To- Pe- Lepo
La- 10,77 - 1.07. Haapakuru.
Su- Lepo
yhteensä 34,3 km - 3:49.
Ma- Mökillä Paavalintupavaara 8,34 - 59 minuuttia.
Ti- Mökillä Kivilompola. 8,83 km - 1.12. Täysin poikki halonhakkuusta.
Ke- Seitapää vaellus Kirsin kanssa 3,3 km + 3,6 km.
To- Lepo
Pe- Paltsojen kierros 12,52 km - 1.25. Vesisade ja ensimmäiset tuntemukset hampaassa.
La- Kotona asvaltilla pimeässä 8,37 km - 56 minuuttia.
Su- Hiekkatietä 14,62 km - 1.39.
yhteensä 52,7 km - 6:12.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti