KAHDEN KILPAILUN VÄLISSÄ

 

Aluksi: Rajavartiosto pysäyttää minut kaatosateessa erämaassa lenkillä ja kysyy: "Miten menee."

   Lähes kahden kuukauden poissaolon jälkeen sammutin matkailuauton kotipihassa. Vastassa heinäkuun helle ja puolen metrin harva heinä etupihalla, takapihan jokirannassa hieman tiheämpi. Ilahduttavaa oli porojen ja niiden spiradellien poissaolo. Elikot tunkevat kesähelteillä pihaan ja syövät kaiken kesäkukista joenrannan horsmiin, siinä sivussa koivujen alaoksat ja pensaat. Johan-Peter sanoi aikanaan, että poro ei syö ruohoa. Nyt Johan-Peterin mentyä pois tajuan sen vitsiksi. Siellä hän nauraa revontulten kaarissa isäni seurassa, eivätkä taatusti selvinpäin. Sittemmin porot palasivat pihaamme, joten ilo oli lyhytaikainen.

   Viisi tuntia kestäneen ruohonleikkuun, autonpesun-, matonpesun ja pyykinpesun, sekä erilaisten muiden kotiintulorituaalien jälkeen ehdin viimein lenkille. Lenkkien ja sittemmin talvella rakentamani kelkkakatos-varaston maalauksen aikana olen etsinyt itsestäni jälkiä Nuuksio Backyard Ultrasta. Niitä on löytynyt mutta pääosin tällä kertaa positiivisia. Tällä hetkellä olen hyvässä kunnossa, mutta väsynyt. Väsynyt helteestä, kilpailusta ja omituisesta eteläsuomen hälinästä.

   Asuttuani viisi vuotta Nellimissä, reilun kuudenkymmenen asukkaan kylässä, en kaipaa yhtään takaisin eteläsuomeen. Se mitä minä kutsun elämän hidastamiseksi merkitsee todennäköisesti monelle etelän asukille täydellistä pysähtyneisyyttä. Ei olekaan mikään ihme, että osa ihmisistä voi huonosti. Liika liian pinnallisesti on aivan liikaa. 

   Jos haluaa päästä perille nopeammin, on ensin maltettava yrittää hitaammin, jotta tietää mitä matkansa aikana tarvitsee.

   Ultrajuoksussa olen kahden kilpailun välissä tällä hetkellä. Osa etelässä tapaamistani ultrajuoksijoista ovat jatkuvasti kahden kilpailun välissä. Ultrajuoksun kanssa kilpailevat etenkin työ, mutta myös perhe - puhumattakaan nukkumisesta. Luin eräästä kevään 2021 kilpailuraportista, kuinka juoksija oli matkustanut satamailiselle Kuusamoon, tehnyt tietokoneella edellisenä yönä töitä ja nukkunut huonosti. Kilpailussa hän söi marmeladia ja sammui keskeytykseen. Analyysissään hän kertoi voimaharjoittelun puutteistaan ja terävästi huomioi suoritustaan verrattuna edellisiin, onnistuneisiin. Mihin hän pystyisikään valitsemalla hieman toisin. Nukkumatta, suoralla sokerilla työpaineissa kohti ennätyksiä? Kuinka enempää voisi halveksia itseään ja omaan harjoitteluunsa uhraamaansa aikaa.

   Jatkuva suorittaminen, mitä siitä saa talteen.

   Kaiken edelläkerrotun jälkeen saatatte ajatella miten minun juoksemiseni eroaa suorittamisesta. Päämääräni on aivan eri, haluan rinnakkaisiin todellisuuksiin läsnäolemaan ja pääsen niihin ultrajuoksulla. Kehitän mieltäni. Ja toki - hyviä tuloksia on aina mukava saada, mutta ne eivät ole pääasia.

   Olimme Kirsin kanssa erämaassa viikonloppuna. Kävimme rajavyöhykkeen tuntumassa marjamaillamme. Seisoin rinteessä, josta näkyy Venäjän puolen vaara ja sen päällä oleva vartiotorni. Katselin karhun repimää kaatunutta puuta. Kuningas oli etsinyt isoja muurahaisia, jotka olivat kovertaneet puolilahoon puuhun käytäviään. Seisoessani siinä tunsin kuninkaan läsnäolon, se oli tdennäköisesti aamuyöllä tassutellut pitkin rinnettä ja tutkinut muitakin lahopuita ja kantoja. Pystyin helposti seuraamaan hentoja isojen tassujen painaumia märässä kuntassa kunnes annoin periksi. Olemalla läsnä kykenee näkemään erilailla. Kuninkaalla on omat polkunsa ja minulla omansa. Olen oppipoika ja kohtaan sen sitten kun se haluaa, minä en sitä päätä.

  Juostessani kaatosateessa kotiin mökiltä sunnuntaina tajusin miksi tunnen outoa, mutta tervettä väsymystä. Nuuksion jälkeen ajattelin ensin juosseeni 108 kilometriä ja toipuvani siitä helposti viikossa. Mutta! Olen juossut 108 kilometriä 16 tunnissa. Täytyy toipua siitä 16 tunnista. Normaaliin sataseen vaihtelevalla alustalla olisi mennyt 11 - 12 tuntia. Kovaan tasaisella alle 11 tuntia.

  Samaisessa kaatosateessa kivisellä erämaatiellä puhelin soi. Minulla oli luurit korvissa hupun alla ja niiden mikrofoni takin alla suojassa, kuten juoksuliivit sekä itse puhelinkin. Kirjailija Seppo Saraspää kyseli kuulumisia. Laitoin käden takin alle ja nostin mikrofonia kohti kasvojani. Samalla hetkellä ilmestyi rajavartioston auto mäen takaa ja pysäytti minut. Sanoin vartijoille, että odottakaa hetki, puhun ensin Saraspään kanssa ja vasta sitten teidän kanssanne. Juuri sillä hetkellä he näyttivät siltä, että tuo me otetaan kyytiin, sanoi se mitä tahansa. Puhelun loputtua kerroin kuka olen, mistä tulen ja minne menen. He kysyivät miten menee. Kerroin, että olen joskus ollut pidemmälläkin taipaleella.

   Vasta jälkeenpäin tajusin: Yksin erämaassa juokseva läpimärkä mies puhumassa vetoketjulleen.

 

 

HARJOITTELUT VIIKOILLA 27 - 28

Ma- Ti - Lepo

Ke- Nivalassa Keijon kanssa poluilla 10,04 - 1.02.

To- Pe- Lepo

La- 10,51 km - 1.07. Kotona Haapakurussa. Kuuma.

Su- Asvalttia 10,02 km - 1.10.

Yhteensä 30 km - 3:20.

 

Ma- 18,07 - 1.50. Hiekkatie. Ilta VV 8,63 km - 53 min. Asvaltilla osin kovaa, Kirsi pyörällä mukana.

Ti- 11,80 km - 1.23. Polkua.

Ke- Kävelyä Kirsin kanssa 4,31 km - 58 min.

To- 20,29 km - 2.13. Hoka Bondit. Asvalttia ja hiekkaa.

Pe- Saunaan mökille 15,54 km - 1.47. Aivan poikki.

La- Lepo

Su- Illalla 15,55 km - 1.42. Kaatosateessa kotiin mökiltä. Jähmeää.

Yhteensä 89,9 km - 9:50.

 

Seuraavat kuvat vastaavat kysymykseen miten ja missä toivun ultrajuoksuista.

 

 

HOKA ONE ONE BONDI 7

Nuuksiosta voittamani Bondi 7 on ylellisesti vaimennettu pitkän matkan asvalttikenkä.

Lopuksi: Liikunta yhdistää ja pitää virkeänä. Kuvassa allekirjoittanut ja legendaarinen maratonin suomenmestari Keijo Nivala Nivalasta. Yhteenlasketut vuotemme ovat noin 126. Jos et ole pitänyt itsestäsi huolta, niin meidän kanssamme tulee taatusti ainakin hiki lenkillä.