keskiviikko 14. huhtikuuta 2021

PITKÄ DEJAVU

 

Matkalla Nellimistä Ivaloon ja takaisin. Kuva Pertti Turunen.

 

INTRO

Sosiaalinen media on tyhjyys. Kuka noin on sanonut? Minä. Kuitenkin kirjoitan tässä juuri blogia teille. Ristiriitaista. 

   Synkkinä hetkinä kaikki on tyhjää. Sielunsa rikkonut ei löydä elämänsä värejä eikä täytettä. Meitä kaikkia voidaan kuulla väärin, myös minua. Irralleen otettuna yksittäinen sana tai lause voidaan ottaa omaan käyttöön. Pitää antaa tilaa selittää.

   Ystäväni sanoi kerran eräässä keskustelussa, että Strava on perusteetonta selkääntaputtelua. Lauseessa saattoi olla sana osittain, eikä ystäväni mielestäni dissannut vaan lausui senhetkisen mielipiteensä siinä yhteydessä. Toinen ystäväni taas kysyi Stravassa juostuani 84 kilometriä, että heräsikö matkan varrella ajatuksia juoksemisesta tai elämästä. Hän kysyi myös pääsinkö irti arjesta - mentaalisesti.

   Somelle on aikansa ja paikkansa. Minusta Strava motivoi ja antaa näkemystä ihmisten liikkumisiin ainakin niille ihmisille, jotka ovat taipaleensa alussa. Minun tapaisilleni jumittuneille konkareille Strava antaa uusia ajatuksia numeroiden detaljeista. Valokuvia ihmisten harjoituksista on myös mukava katsoa.

 


Nellimistä Ivaloon ja takaisin, mäet rassaavat. Kuva Pertti Turunen.


Juoksin kahville Ivaloon. Kirsi tarjoili termospullon ja voileivät auton takaluukusta S-marketin pihalla, muuten huolto sujui omasta juoksuliivistä. Matkalle olin järjestänyt pari isompaa pullollista Tailwindiä. Siinä kaikki.

   Keskenkuntoinen harmaantuva mies ja tie. Kilometri toisensa perään. Selkään sattuu. Polveen sattuu. Mutta matka taittuu. Askel hioutuu matalaksi alun tuhlailun jälkeen. Terveisiä kymmenien tuhansien kilometrien harjoittelusta. Terveisiä vuosikausien omistautumisesta, valinnoista. Sitten lakkaa sattumasta. Alkaa pitkä dejavu. Kone käy yskimättä, minä käsken ja mieli tyyntyy. Hetki kahden askeleen välissä, entä jos en palaa vaan jään sinne. Valkoiseen tyhjyyteen.

   Näiden vähän pidempien ilotteluiden tai kunnon kilpailujen jälkeen mieleen nousee aina samat kysymykset: miksi ja kuinka kauan. Vastaukset löytyvät yhä nopeammin mitä vanhemmaksi ja kokeneemmaksi tulen. Missään ei ole niin hyvä olla kuin valkoisessa tyhjyydessä. Ja loppuun asti.

   Tottakai jossain vaiheessa on tehtävä valinta kuinka rikkinäisenä haluaa eläkevuotensa viettää. Ultrajuoksu kuluttaa. Ei tunnu missään? Höpötystä. Sosiaalinen media on täynnä tarinoita väsymättömistä sankareista. Loppumattomista ja rikkoutumattomista. Siinä on se mainitsemani tyhjyys.

   Minun ultrajuoksuni on nöyrä kiitos elämälle, jonka sain takaisin 28-vuotiaana sairastetun syöpätaudin jälkeen. Minun ei ole pakko, mutta minä saan.

   Aina kannattaa uskoa tulevaisuuteen.


 Vuoristorata. Kuva Pertti Turunen.

 

OUTRO

Korvaan menisi lunta mutta karvalakki estää sen. Katson kun Kirsi nostaa pilkkireiästä järkyttävän ison ahvenen. Aurinko, tuuli ja lumisade vuorottelevat. Tekee kesää Lappiin mutta tuskastuttavan hitaasti. Minä olen väsynyt, mutta en toivoton. Toivun tästä pian. Ja sitten...

 

Eräällä pienellä järvellä.


 

Ahvenet savustukseen. Hauesta keitto, jossa evistä ja päästä erikseen keitetty kalaliemi.


 

Palauttavaa hiihtoa hangella.
 


 


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti