maanantai 30. marraskuuta 2020

KILOMETRIPROOSAA, VIIKON 48. HARJOITTELU JA TAIDETTA


 

 VALKOISTA

 

Istuin viikolla yöllä, suden hiljaisena hetkenä keittiön pöydän ääressä nauttimassa teetä ja keksejä. Ulkona tuuli oli tuivertanut ketun kolostaan lintulaudan alle syömään, pihavaloista häiriintymättä nälkäinen kaivoi kärsivällisesti auringonkukansiemeniä viisisenttisen lumen alta ja saatuaan kyllikseen se poistui tuuhea häntä heiluen pimeään metsään.

   Ketun mentyä yksinäisyys tiivistyi ympärilleni. Tunne siitä että en ole kukaan, en ole mitään, enkä etenkään ole menossa minnekään, saapui kutsumattoman vieraan lailla vaikka olin kattanut pöydän vain yhdelle.

   Ajatus oli samanlainen kuin pitkillä, miltei loputtoman tuntuisilla lenkeillä erämaan hiljaisuudessa, jäljettömillä metsäteillä sinisten sävyjen kutsuessa kaamosta. Kuka olen? Mitä olen? Mihin olen menossa?

   Ultrajuoksua harrastamattomien ihmisten jatkuvat kysymkset, miten voit, miten pystyt, miten polvesi kestävät ja lopulta: miltä se tuntuu. Tuuli vie kysymykset mennessään, tuuli puree, kiillottaa tien ja lopulta minun on vastattava.

   Kammottava tyhjyys, juosta itsensä kanssa ja ilman itseään jonnekin missä ei ole mitään. Pelkkää valkoista, mistä ei saa kiinni, missä ei ole suuntaa. Paikka, jossa ymmärtää miten hirveää on jos ei pysty palaamaan tähän todellisuuteen.

   Ja sitten kun on palannut huomaa että ei ole todellisuutta. Mikään ei maistu miltään, mikään ei kiinnosta, innosta - ei liikuta. Huomaa istuneensa sohvalla kauan, miten kauan? Hiljaa ja ajattelematta, odottamassa.

   Mitä minä olen verrattuna tuhatvuotisiin kallioihin, monisatavuotiaisiin mäntyihin tai jääkuoren alla nukkuviin järviin. Mitä minun liikkeeni on verrattuna jokien solinaan, tuulen hiljaisiin henkäyksiin tai pilvien takaa paljastuvaan täysikuuhun, jonka keltaiseen taipuva valo leikkaa erämaan palasiksi puiden välistä, valaisee tietäni hetken ja katoaa jättäen minut sinisenmustaan himmeään.

   Kettu voi palata metsään pihan valopiiristä mutta minä en pääse itseäni itseni pimeydestä pakoon. Hallitsen juostessani mieltäni jota ei ole. Ei ole mitään mieltä olla kun ei ole mitään. Ei ole mitään mieltä juosta päivästä toiseen kun ei ole kukaan, mitään tai matkalla minnekään.

   Silti jatkan päivästä toiseen. Minulla on mahdollisuus ja ihminen lähellä, joka ymmärtää mitä kilometriproosan taakse kätkeytyy. Loputon tehtävä joka ei valmistu koskaan.

   Lähelläni oleva ihminen ottaa kiinni kuuden päivän juoksun jälkeen ja taluttaa lepäämään, sitten kun kaikki on annettu. Sitten kun otan viimeisen askeleen, olen antanut luvan ottaa kiinni ja taluttaa lepäämään. Sitten kun kaikki on annettu.

 

VIIKKO 48. HARJOITTELUNI

 

Ma- 20 km lumipöperöinen ja urainen, jäinen tie - 1.53. Virtaniemeen.

Ti- 16,05 km hiukan parempaa tietä, jäykkää - 1.53. Siikajärventie.

Ke- 10,22 km Nellimin kylällä - 1.12.

To- 12,05 km perusharjoitus, väsynyt, -6 kylmä viima! - 1.20.

Pe- 8,51 km palautumisen yritystä - 52 min. Päälle paljasjalkakengillä 1,55 km - 11 min.

La- Kävelyä Kirsin kanssa 3,68 km - 52 min. Kävelyä Kirsin kanssa lisää ennen saunaa 2,70 km -27 min.

Su- Alumalompololla ammattikuvaaja Pertti Turusen ja Kirsin kanssa 5,07 km - 37 min.

      Kuvausten jälkeen kahvit kotona ja pimeään tielle 18,07 km - 2.03. Kova nestehukka jälkeenpäin.

 

Yhteensä juoksua 92 kilometriä.

 

Sujuu ja ei suju. Palautumisen kanssa on jatkuvaa vaikeutta, mutta ehkä mieli haluaa enemmän kuin mihin keho pystyy.

   Pohjakuntoa on nöyrryttävä vahvistamaan monen vuoden elvistelyn jälkeen. Vahvistetaan sitten.

 

LOPUKSI TAIDETTA:

(Jos video ei näy mobiiliversiossa klikkaa internetversio.)




1 kommentti:

  1. Harvoin olemme menossa siinä missä näyttää. Joskus kuitenkin rastille päästäkseen on hieman tarkistettava suuntaa.

    Hieno hetki itsesi kanssa kaikessa siinä mitä siihen kuuluikin. Se on elämää, kun se saa ajattelemaan.

    VastaaPoista