KILOMETRIPROOSAA, VIIKON 48. HARJOITTELU JA TAIDETTA

 

 VALKOISTA

 

Istuin viikolla yöllä, suden hiljaisena hetkenä keittiön pöydän ääressä nauttimassa teetä ja keksejä. Ulkona tuuli oli tuivertanut ketun kolostaan lintulaudan alle syömään, pihavaloista häiriintymättä nälkäinen kaivoi kärsivällisesti auringonkukansiemeniä viisisenttisen lumen alta ja saatuaan kyllikseen se poistui tuuhea häntä heiluen pimeään metsään.

   Ketun mentyä yksinäisyys tiivistyi ympärilleni. Tunne siitä että en ole kukaan, en ole mitään, enkä etenkään ole menossa minnekään, saapui kutsumattoman vieraan lailla vaikka olin kattanut pöydän vain yhdelle.

   Ajatus oli samanlainen kuin pitkillä, miltei loputtoman tuntuisilla lenkeillä erämaan hiljaisuudessa, jäljettömillä metsäteillä sinisten sävyjen kutsuessa kaamosta. Kuka olen? Mitä olen? Mihin olen menossa?

   Ultrajuoksua harrastamattomien ihmisten jatkuvat kysymkset, miten voit, miten pystyt, miten polvesi kestävät ja lopulta: miltä se tuntuu. Tuuli vie kysymykset mennessään, tuuli puree, kiillottaa tien ja lopulta minun on vastattava.

   Kammottava tyhjyys, juosta itsensä kanssa ja ilman itseään jonnekin missä ei ole mitään. Pelkkää valkoista, mistä ei saa kiinni, missä ei ole suuntaa. Paikka, jossa ymmärtää miten hirveää on jos ei pysty palaamaan tähän todellisuuteen.

   Ja sitten kun on palannut huomaa että ei ole todellisuutta. Mikään ei maistu miltään, mikään ei kiinnosta, innosta - ei liikuta. Huomaa istuneensa sohvalla kauan, miten kauan? Hiljaa ja ajattelematta, odottamassa.

   Mitä minä olen verrattuna tuhatvuotisiin kallioihin, monisatavuotiaisiin mäntyihin tai jääkuoren alla nukkuviin järviin. Mitä minun liikkeeni on verrattuna jokien solinaan, tuulen hiljaisiin henkäyksiin tai pilvien takaa paljastuvaan täysikuuhun, jonka keltaiseen taipuva valo leikkaa erämaan palasiksi puiden välistä, valaisee tietäni hetken ja katoaa jättäen minut sinisenmustaan himmeään.

   Kettu voi palata metsään pihan valopiiristä mutta minä en pääse itseäni itseni pimeydestä pakoon. Hallitsen juostessani mieltäni jota ei ole. Ei ole mitään mieltä olla kun ei ole mitään. Ei ole mitään mieltä juosta päivästä toiseen kun ei ole kukaan, mitään tai matkalla minnekään.

   Silti jatkan päivästä toiseen. Minulla on mahdollisuus ja ihminen lähellä, joka ymmärtää mitä kilometriproosan taakse kätkeytyy. Loputon tehtävä joka ei valmistu koskaan.

   Lähelläni oleva ihminen ottaa kiinni kuuden päivän juoksun jälkeen ja taluttaa lepäämään, sitten kun kaikki on annettu. Sitten kun otan viimeisen askeleen, olen antanut luvan ottaa kiinni ja taluttaa lepäämään. Sitten kun kaikki on annettu.

 

VIIKKO 48. HARJOITTELUNI

 

Ma- 20 km lumipöperöinen ja urainen, jäinen tie - 1.53. Virtaniemeen.

Ti- 16,05 km hiukan parempaa tietä, jäykkää - 1.53. Siikajärventie.

Ke- 10,22 km Nellimin kylällä - 1.12.

To- 12,05 km perusharjoitus, väsynyt, -6 kylmä viima! - 1.20.

Pe- 8,51 km palautumisen yritystä - 52 min. Päälle paljasjalkakengillä 1,55 km - 11 min.

La- Kävelyä Kirsin kanssa 3,68 km - 52 min. Kävelyä Kirsin kanssa lisää ennen saunaa 2,70 km -27 min.

Su- Alumalompololla ammattikuvaaja Pertti Turusen ja Kirsin kanssa 5,07 km - 37 min.

      Kuvausten jälkeen kahvit kotona ja pimeään tielle 18,07 km - 2.03. Kova nestehukka jälkeenpäin.

 

Yhteensä juoksua 92 kilometriä.

 

Sujuu ja ei suju. Palautumisen kanssa on jatkuvaa vaikeutta, mutta ehkä mieli haluaa enemmän kuin mihin keho pystyy.

   Pohjakuntoa on nöyrryttävä vahvistamaan monen vuoden elvistelyn jälkeen. Vahvistetaan sitten.

 

LOPUKSI TAIDETTA:

(Jos video ei näy mobiiliversiossa klikkaa internetversio.)

FERNANDO PESSOA JA VIIKKO 47.

 

 

 

"Todella viisas on se, jolla olisi lihaksia kiivetä huipulle, mutta tarpeeksi järkeä luopua aikeestaan. Hän hallitsee kaikki vuoret pelkällä katseellaan, ja paikaltaan hän hallitsee kaikki laaksot. Aurinko joka kultaa vuorenhuiput kultaa ne enemmän hänelle kuin ihmiselle joka kärsii ylhäällä sen kuumuudesta, ja linna korkealla metsän keskellä näyttää kauniimmalta siitä joka katselee sitä laaksosta kuin ihmisestä joka ei voi nähdä sitä saliensa vankilassa."

Fernando Pessoa, Levottomuuden kirja (uudistettu painos 2016, lainauksesta EI puutu pilkkuja)

Näin kirjoitti vuosisatamme merkittävin portugalilainen runoilija Fernando Pessoa (1888 - 1935).

   Pessoa kuoli 47-vuotiaana maksakirroosiin. Hän jätti ystävänsä haltuun puisen arkun, josta löydettiin lähes 30 000 käsikirjoitusliuskaa. Runoja, draamoja, kritiikkejä, esteettisiä tutkielmia, salapoliisikertomuksia ja pohdiskeluja filosofisista, historiallisista, uskonnollisista, astrologisista ja poliittisista kysymyksistä.

   Ennen arkun löytymistä Pessoa oli julkaissut ainoastaan yhden Mensagem- nimisen portugalinkielisen runokokoelman ja neljä englanninkielistä runoteosta.

   Pessoaa on kuvannut osuvimmin Octavio Paz, jonka mukaan hän oli "anglomaani, likinäköinen, kohtelias, vaikeasti tavoitettava, mustiin pukeutunut, harvasanainen ja tuttavallinen, nationalismia saarnaava kosmopoliitti, turhien asioiden vakava tutkija, nauramaton humoristi, verenkylmettäjä, muiden runoilijoiden itsetuhoinen luoja, kristallinkirkkaiden paradoksien löytäjä, mystikko vailla salaperäisyyttä, portugalilaisen keskipäivän vähäpuheinen haamu - kuka on Pessoa?"

   Kummallisessa maassa, nimeltä Suomi, jossa ihmiset jotka ovat kiinnostuneet Seitsemän päivää- lehdestä ja Selviytyjistä, ihmiset, ne edelläkuvatut, jotka myös edelleen määritetään työn kautta, palvovat Linnaa, Haanpäätä tai Päätaloa vailla syvempää historiallista ja kulttuurillista sivistystä, unohtavat Pessoan.

   Pessoa on ehdottomasti minuun eniten vaikuttanut ihminen maailmassa Kirsin, isoisäni Maunon, syöpätautien professori Pirkko Kellokumpu-Lehtisen ja Paavo Nurmen jälkeen.

   Ei tarvitse yrittää ymmärtää lukiessaan Pessoaa. On vain annettava mennä. Ymmärrys tulee jälkeenpäin, jos on tullakseen. Ei myöskään tarvitse tuntea kiusaantunutta sivistyksen puutetta, saati suomalaisen intelligenssian ulkopuolella olemista. On vain oltava läsnä lukiessaan kuten elämässään.

VIIKKO 47. HARJOITTELUNI

Ma- Juoksua 7,07 km - 50 min. Päälle barefoot-tossuilla juoksua 1,12 km - 8 min. Kävelyä Kirsin kanssa 4 km - 1.03.

Ti- Juoksua 9,04 km - 59 min. Päälle barefoottia 1,54 km - 11 min.

Ke- Juoksua 10,06 km - 1.07.

To- Juoksua 8,5 km - 54 min.

Pe- Juoksua palo-Pyhävaaralle 7,54 km - 1.08. Varovainen voimatreeni. Illalla juoksua 8,21 km - 54 min.

La- Juoksua 18,02 km - 2.04. Ensimmäinen kunnollinen harjoitus vamman jälkeen. Varovasti.

Su- Kävelyä Kirsin kanssa 4 km - 58 min. Juoksua 8,36 km - 59 min. Päälle barefoottia 1,51 - 10 min.

Yhteensä juoksua 80 km

"Henkinen väsymys on väsymyksistä kaikkein kauhein. Se ei tunnu niin kuin ruumiillinen väsymys eikä paina niin kuin tiedon mukanaan tuoma väsymys. Sen aiheuttaa raskas tietoisuus maailmasta, tunne ettei voi hengittää sielullaan."

Fernando Pessoa 23.4.1930.

 

EI KESTÄ

 

Kaksi vuotta sitten näihin samoihin aikoihin Nellimissä vanhat jeesustelivat, että näin vähän on ollut lunta viimeksi 60 vuotta sitten. Nyt he voisivat jeesustella, että näin vähän lunta on ollut kaksi vuotta sitten. Järvet ovat jäässä ja jään päällä on kaksi senttiä vettä peilinä. Maasto on lumeton joitakin koppuraksi jäätyneitä kohtia lukuunottamatta. Talvi tuli jo, mutta ei kestänyt.

   Korona-aikana on julkaistu lukuisia kirjoituksia, joissa todistetaan, että virus muuttaa pysyvästi maailmaa. Entiseen ei ole paluuta. En usko. Kun rokote saadaan, aloitetaan matkustelu ulkomaille ja juhliminen ihmisiä tavaten entiseen tapaan. Hyvä niin!

   Näen lapsellisena ajatuksen varuillaanolon päällejäämisestä. Suomen harmaasta ympäristöstä tekee jokaiselle hyvää päästä euroopan monikulttuuriseen ja leutoon ilmapiiriin. Suljetussa yhteiskunnassa nyhjääminen surkastuttaa. Matkustamisen puuttuminen surkastuttaa. Eniten surkastuttaa, että ei tapaa ihmisiä kuten ennen virusta, vapaasti. 

   Korona ei kestä ikuisesti.

   Ultrajuoksijan kolme pahinta vammaa ovat akillesjännevamma, polvivamma ja selkävamma. Kaikki nämä tuhoavat päivittäisen juoksun. Olen viimeaikoina joutunut taistelemaan vasemman jalan kireystilan kautta vasemman polven kipuiluun.

   "Polvi kipeä" ei kerro mitään. Ei edes siitä onko polvi kipeä. Ihmisen suurin nivel sisältää varsin paljon osia, jotka voivat ärtyessään aiheuttaa kipua. Kipu edessä voi johtua vaivasta takana ja päinvastoin. Pahin vihollinen on itsevarma lääkäri, joka kuvaamatta "tietää" varmasti, mikä polvessa on vialla.

   Vuosieni varrella olen erilaisten lenkkikenkien, pohjallisten ja juoksutekniikan muutoksilla pyörittänyt palettia menestyksekkäästi. Olen tuskallisen tietoinen, että se päivä lähestyy kun nivelpintani ovat valmiit. Se päivä ei kuitenkaan ole vielä. Enkä sivumennen sanoen sitä edes erityisemmin odota. En piittaa paskaakaan niin kauan kun kykenen juoksemaan tavalla tai toisella ilman jatkuvaa kipua. Jatkuvaa kipua kukaan ei kestä loputtomiin.

   "Eihän siinä vain ole sellaista pakonomaista tarvetta hyökätä kohti uusia tavoitteita,
sellaisessa tilanteessa, jossa vanha pohja ei kannakaan ihan niin hyvin kuin itse
kuvittelee?"

   Lainaus on ystäväni Rainen minulle esittämä kysymys. Raine on yksi niistä harvoista ihmisistä, jotka pitävät minut järjissään ja katsovat juoksemistani "ulkopuolelta".

   Kysymys pakotti istumaan alas harjoituspäiväkirjojen kanssa. Totuuden kohtaaminen oli tuskallista. Vertailtuani niinsanottuja pohjaharjoitteluni aloitusvauhteja viimeisiin vuosiin olen ollut kolmekymmentä sekuntia edellä aloittaessani tänä syksynä. Se on liikaa. Mutta se ei ole tuntunut siltä. Pakonomaisuudesta voidaan olla montaa mieltä. Addikti ei kestä pientä annosta kovin kauaa.

   Mikään ei kestä ikuisesti, eivät edes vaikeudet.

Muuta totuutta ei ole kuin se, mikä on, hetkestä hetkeen.

 

 

VIIKKO 46.

Ma- To - Tauolla

Pe- 4,04 km - 29 min.

La- 4,03 km - 32 min.

Su- 6,15 km - 44 min.

yhteensä juoksua 14,23 km.

 

Oikealla tiellä olevat palkitaan.

 

SCHUHLÄUFERKOMMANDO

INFO: Kuuden päivän, eli 144 tunnin ultrajuoksu suoriteaan lyhyttä rataa kiertäen. Radan pituus vaihtelee 400 metristä 3 kilometriin. Pidempääkin kierrosta on käytetty, mutta tarkoitus on edetä mahdollisimman pitkälle yhtämittaa kuusi päivää liikkuen, aina välillä itseään tarpeen mukaan huoltaen.

---

"SUUTARIN KOMENTO"

 

Sachsenhausenin keskitysleiri sijaitsee kolmekymmentäviisi kilometriä Berliinistä pohjoiseen Oranienburgin pikkukaupungin laidalla. Vielä tänäkin päivänä sen pihalla on nähtävissä seitsemänsataa metriä pitkä rata, jossa kenkien kulumista testaava erikoisyksikkö, niinsanottu "Schuhläuferkommando" toimi.

   Radasta 58 prosenttia on betonia, 10 prosenttia kuonaa, eli tuhkajäännöstä, 12 prosenttia löysää hiekkaa, 8 prosenttia savea, jota pidettiin aina märkänä, 4 prosenttia kivimurskaa, 4 prosenttia karkeaa soraa ja 4 prosenttia mukulakiveä.

   Radalla testattiin rangaistusyksikön vangeilla kengänpohjien kulumista. Kenkäfirmat kuten Salamander, Bata ja Leister lähettivät silloiset uusimmat kenkämallinsa testattavaksi, ne etsivät korviketta sodassa säännöstellylle nahalle.

   Rangaistusyksikköön päätyivät kaikki työnteosta kietäytyjät, uhkapelurit, laittomien vaihtokauppojen tekijät, elintarvikevarkaat. "Laiskuus", niskurointi, tai pelkkä epäily homoseksualismista saattoivat viedä testausyksikköön vangiksi.

   Yksikköä johti Ernst Brennscheidt, virkamies, joka ei koskaan liittynyt SS- tai NSDAP-järjestöihin. Brennscheidt oli julmuudestaan kuuluisa. Hän lisäsi päivittäistä testireitin pituutta nopeutta nostamalla. Parhaimmillaan 170 vankia kiersi päivässä yli neljäkymmentä kilometriä. Osalla vangeista oli kaksitoista kiloa painava reppu selässään, osalla vääränkokoiset, eri jaloissa erikokoiset kengät. He joutuivat aina välillä ryömimään kyynärpäidensä varassa, tekemään kyykkjä tai vain hyppimään paikallaan. Maahanlyyhistyneiden vankien kimppuun usutettiin saksanpaimenkoiria. Marssittiin tasatahdissa tai löyhässä muodostelmassa säästä riippumatta.

   Kumipohjilla päästiin kolmeentuhanteen kilometriin. Nahkakuituaineet kestivät tuskin tuhatta kilometriä. IG-Farben valmisti pehmeästä PVC:stä Igelit pohjia, joilla päästiin kolmeentuhanteen kilometriin. Kilometrit ja materiaalit kirjattiin, ihmishenkiä ei. On arvioitu, että leikissä menehtyi kaksikymmentä ihmistä. Joka päivä. SS:n sanoin: "Tuhoaminen työllä" tai "Työ vapauttaa".

   Marraskuun lopulla 1944 koehenkilö numero kolme, kaksikymmentävuotias Günther Lehman, kiersi rataa yli vuorokauden, 96 kilometriä, "väsymättä". Ainoa lohtu Güntherille suorituksestaan oli, että hän teki sen todennäköisesti iloisella mielellä. Hänelle oli nimittäin annettu 75 milligrammaa kokaiinia.

   Tuolloin marraskuun lopulla 1944 Saksan merivoimat testasi kokaiinia, Pervitiiniä ja Crystal methiä. Tarkoitus oli selvittää kuinka suljetaan yksilölliset ominaisuudet pois, kuinka suljetaan tahto pois ja kuinka kauan voi selvitä hengissä nukkumatta näiden "lääkkeiden" avulla.

   Tasapuolisuuden nimessä on mainittava, että sekä Hitler, mutta etenkin Stalin, murhasivat yli neljätoista (14) miljoonaa ihmistä vuosien 1933 - 1945 aikana. Tässä luvussa eivät ole mukana sodassa kaatuneet, vaan pelkästään erilaisten harkittujen kansallissosialismin ja kommunismin murhatoimien uhrit. 

---

PASI:

Näinä aikoina kun olen kyvytön juoksemaan päivästä toiseen, tulee väistämättä pohdittua koko ultrajuoksun mielekkyyttä.

   Edellä kertomani tositarina antaa teille mahdollisuuden ulottua ajatuksiini: miten vapaaehtoinen itsensä rääkkääminen eroaa keskitysleirin rangaistusvangin rääkkäämisestä. Olennaisin ero on vapaaehtoisuudessa, mutta onko sitä? 

   Olenko ylittäessäni normaalin inhimillisen suorituskyvyn rajat tuhonnut itsestäni jotakin peruuttamattomasti. En ole koskaan käyttänyt piristeitä tai huumeita ultrajuoksussani. Sensijaan olen käyttänyt ultrajuoksuani piristeenä ja huumeena selvitäkseni elämästä hengissä.

   Synkimpinä hetkinäni en ole nähnyt elämässä mitään elämisen arvoista. En mitään.

 

 VIIKKO 45.

Ma- Lepo. Pohje kipeä Pystövaaran eräretken jälkeen.

Ti- 10.29 km - 1.09. Juoksua poluilla, pohje ensin parempi - lopussa huonompi.

Ke- Juoksua poluilla 10,1 km - 1.14. Pohje ei kestä.

To- Kävelyä Kirsin kanssa kylällä 3,5 km - 48 minuuttia. Pohje ei tunnu kävellessä, mutta on jäykkä.

Pe- 2 km kävelyä metsässä mökillä Kirsin kanssa. Pohje jäykkä.

La- 4,3 km kävelyä vaativassa maastossa 1.26. Pohje kipeytyy jälleen liikkuessa.

Su- Lepo/Sairas. Pohkeen takia liikunta pois.

Yhteensä juoksua 20,3 km.

Annetaanpa olla. 

Kuukauden harjoittelu valuu tyhjyyteen, mutta minä en valu sen mukana.

JOKAINEN KUKKA KAIPAA VALOA

 

Aloittaessani tätä tekstiä kaksi merikotkaa kaartelee joenrannan yläpuolella. Jänikset ovat valkoisia mutta lunta on enää laikkuina, joten kotkien mahdollisuudet paranevat. Majesteetillisesti ne kaartelevat kovassa tuulessa kadoten sitten yhtäkkiä jonnekin. Luonnossa ei ole vastakkainasettelua, on vain mahdollisuus.

   Lanseerattuani valokuvaaja Pertti Turusen kanssa facebookkiin sivuston sain ensikerran mahdollisuuden katsella naamakirjaa laajemmin, aiemmin en ole siellä mukana ollut. Hyvin nopeasti löysin naamakirjasta saman asian mitä kammoksun elävässä elämässäkin: syvällisyyden puutteen. Hauskojen läppien, pikkupornahtavien puhekuplakuvien tai irrallisten, kontekstistaan erotettujen juttujen julkaiseminen peittää alleen täydellisen hukassaolon.

   Hämmästyttävää on, että edelleen maahanmuuttajien, seksuaalivähemmistöjen, naisten oikeuksien, tasa-arvon, ilmastonmuutoksen, biodiversiteetin muutoksen, vanhusten hoivakotiolosuhteiden tai yleisen yhteiskuntamoraalin hyväksymän sanavapauden puolustajaa tylytetään tai hänelle naureskellaan. Tämä ei toki koske pelkästään facebookkia, vaan koko suomalaista yhteiskuntaa, joka on edelleen rähmällään itään ja vailla hyvää, kateudesta vapaata itsetuntoa.

   Täydelliseen hukassaoloon kuuluu olennaisesti motiivien hukkaaminen ja kyvyttömyys lukea ja perehtyä johonkin aiheeseen edes vähän syvällisemmin. Kolme riviä tekstiä ei ole perehtymistä, eikä yöllä nettialustoille silpaistu lyhyt kommentti älyllistä keskustelua.

   Testasin naamakirjaa jakamalla rekikoirien auttamista koskevan uutisen, ja kysymällä hieman pilkallisesti sen yhteydessä: "Oi mutta kuka huolestuisi vaihdetaanko ikäihmisille vaipat laitoksissa riittävän usein?" Aihe poiki kommentteja ja hyvää keskustelua. Minua syytettiin vastakkainasettelusta ja todettiin, että rekikoirien auttamiseen tulevat rahat eivät tule samasta potista kuin vanhusten hoivarahat. Keskustelussa todettiin myös, että on hyvä, kun on aktiivisia ihmisiä, jotka toimivat.

   Edellä kuvatussa episodissa kukaan ei ollut väärässä, mutta kukaan muu ei kysellyt motiivin perään kuin minä. Onko rekikoirien auttajien oma motiivi puhdas? Autetaanko koiria vai edistetäänkö omaa uraa ja näkyvyyttä. Saadaanko ikäihmisten vaipat vaihdettua pelkästään äänestämällä sitä puoluetta, joka lupaa hoitaa hoivarahat kuntoon. Raha ei takaa inhimillisyyttä, eikä inhimillistä kohtelua, mutta saattaa edesauttaa sitä. Olisiko eutanasia vaihtoehto. 

   Olen nähnyt juostessani kuinka rekikoiria treenataan: ne vetävät mönkijää perässään. Sanotaan, että koirat tykkäävät vetää aivan kuin ravihevonen tykkää juosta. Totta helvetissä, laitetaanpa teidät pieneen häkkiin tai hämärään pilttuuseen ja kerran päivässä käydään kysymässä mitä haluatte tehdä. Osa saattaa haluta juosta ja osa saattaa haluta uudet vaalit, joku saattaa haluta eutanasian. Onneksi saamme itse päätää paitsi siitä eutanasiasta, kiitos taivastien kulkijoiden.

   Tage Erlander: "Hyvinvointi luo jatkuvasti kasvavia odotuksia." 

   Myös tyytymättömyyttä.

   Jotta tästä tekstistä ei tulisi pekoraalia, niin kyselen hiukan. Onko ylläolevassa vastakkainasettelua? Onko asioiden esiinnostaminen ja niiden yhteydessä kysymysten esittäminen vastakkainasettelua? Mitä tarkoittaa vastakkainasettelu?

   Jos asioita halutaan vastakkainasetella, niiden välille tarvitaan liimaa jotta ne pysyvät vastakkain. Yhteiskunnallisessa keskustelussa demokratia on tuo liima. Erilaisiin näkemyksiin on mahdollisuus, mutta lopulta on päätettävä mihin yhdessä kuljetaan. Lopputuloksena on erikseen kulkeminen, koska länsimaisissa hyvinvointiyhteiskunnissa on aivan liikaa vaihtoehtoja. 

   On vaikeaa toisinajatella meillä Suomessa, koska olemme tottuneet, että mikään ei muutu. Harmillista on, että meistä vain osa oivaltaa mitä suomettumisen ajan jälkeinen "hyväveli"-järjestelmä on meille aiheuttanut. Se ei ole lisännyt kaikkien mahdollisuuksia pärjätä elämässään. Sensijaan se on lisännyt tietoisuutta siitä, että kaikki eivät pärjää elämässään. Itse asialle, tasa-arvolle, ei juurikaan ole tehty mitään konkreettia uutta minun elinaikanani.

   Edellisessä kappaleessa esittämääni saatetaan alkaa argumentoida kahdeksan tunnin työaikaa, aborttia, vapaata seksiä tai sisävessaa käyttäen, mutta kyse ei ole näistä. Ruumis kun ei muista ellei se kärsi vahinkoa.

   Suomessa luotetaan, että ainakin lopuksi yhteiskunta hoitaa. Jossakin muualla maailmassa luotetaan, että yhteisö hoitaa. Mitä pienempi yhteisö on, sitä helpommin "jää kiinni" sooloilusta. Jos ei tee työtä yhteisönsä eteen jää yksin, ja se on ihmisen suurin pelko. Yllä mainitsemallani tasa-arvolla minä tarkoitan lähtökohtaa pärjätä elämässään. Samanlaista mahdollisuutta alkuun. Tästä näkökulmasta me emme juurikaan eroa valkoisista jäniksistä sulanmaan aikana. Se, joka juoksee kauemmin karkuun saavuttaa lopulta rauhan.

Kukaan ihminen ei ole saari, mutta pitäisi miettiä kenelle lainaa venettään.

 VIIKON 44. HARJOITTELUNI

Ma- Lepo/Sairaana: vasen pohje erittäin kipeä/kireä

Ti- Kävelyä Kirsin kanssa 3,78 km - 53 min.

Ke- Varovaista juoksua 6,04 km - 50 min.

To- Haapakurussa Janin kanssa vaikeassa maastossa hiljaa (minulle) 11,10 km - 1.44. 

Pe- Tiellä tasaista 18,1 km - 1.59. Ahvenjärven lenkki.

La- 10.13 km - 1.17. Maa jäässä, liukasta, kävin vaihtamassa nastat pois tavallisiin kenkiin 3 km jälkeen. Pohje ei kestä kovia nastoja.

Su- Kirsin kanssa suden jäljillä Pystövaarassa retkeilyä 2,87 km - 1.04. Vertikaalista nousua 156 m, makkaranpaistoa, oikeasti ulkoiltiin 2tuntia ja 38 min.

Yhteensä 45,7 km juoksua.

Vasemman jalan kireys aiheuttaa vaikeuksia. Kireänä on takareisi, pohje ja etusääri. Nämä aiheuttavat polven jännealueille vaivoja. Jalka ei kestä vielä "normaalia" harjoittelua. mutta on paranemassa. Haasteelliseksi tekee ominaisuuteni: lepo kiristää lihakseni entisestään, joten liikkumalla kuntoutuminen on tulehduksien paranemisen kannalta haastavaa. Paranemisaika kasvaa. Näin toimien vaivan uusiminen kuitenkin on epätodennäköistä ainakin heti.

Älkää käskekö venyttelemään. On venytelty ja paljon.

MARRASKUUSSA juoksua  319 km. Kohtuullinen alku vanhalle paskalle.