NELLIM ULTRA

Elämässä läsnäolon kehittäminen kohdallani sai alkunsa vuonna 1993 sairastuttuani vakavaan syöpään. Yhtäkkiä elämässäni ei ollut tulevaisuutta eikä voimia etsiä onnea perinteisin keinoin. Hyväksyin muutoksen ja aloin etsiä päiviini positiivisuutta pienistä asioista läheltä. 
   Rankkojen hoitokuurien aikana saattoi pullakahvi sairaalan kahviossa tai kymmenen minuutin kävely hädin tuskin pystyssä pysyen sairaalan puistossa olla ainoa merkityksellinen ja iloa tuottava hetki tuskien taipaleella.
   Selvittyäni jatkoon kuntoutin itseäni fyysisesti ja palasin kestävyysjuoksun pariin normaalin elämän ohessa. Vuosien vieriessä huomasin käyttäväni kestävyysjuoksua ja myöhemmin ultrajuoksua eräänlaisena meditaationa. Näkemykseni elämästä olivat muuttuneet perusteellisesti ja kaipasin henkisyyttä.
   Oivalsin, että meissä kaikissa on valtavasti henkistä potentiaalia, joka useimmilla uinuu käyttämättömänä. Ryhdyin ottamaan asiasta selvää kaikin mahdollisin keinoin ja sillä tiellä olen edelleen.
   Saan paljon sähköpostia ja tavatessani ihmisiä kasvotusten on heillä usein mielensä päällä jokin kysymys minulle. Kysymyksissään ihmiset etsivät elämäänsä vaihtoehtoja ja tasapainoa. Olen tässä blogissa aina silloin tällöin vetänyt yhteen omaa filosofiaani ihmisenä olemisen tuskasta ja elämän tarkoituksesta. Nyt on 2020 päivityksen aika.

Matkallani olen oppinut kyseenalaistamaan kaiken ja toivon, että myös te kyseenalaistatte kaiken, myös sen minkä kerron.
   Matkallani minusta on tullut erittäin uskonnonvastainen, on kyse sitten mistä tahansa uskonnosta. Olen kirjoittanut Jumalasta ja todennut, että on hyödytöntä väitellä onko Hän olemassa vai ei. Pitäisi pystyä menemään omassa elämässään eteenpäin kohti omia päämääriä eikä jäädä kiistelemään yhden totuuden ympärille.
   Maailmassa kaikki on jatkuvassa muutoksessa, mikään ei siis ole pysyvää emmekä voi omilla teoillamme vaikuttaa minkään muun kuin hyvien tekojen luoman hyvän pysyvyyteen. Muuttuvaisuus, siis aivan kaiken, on tosiasia, joka on pakko hyväksyä päästäkseen eteenpäin ja eteenpäin olen yrittänyt päästä - todella.

   Nellim Ultra; yhä kauemmas on yhä vaikeampaa päästä.


   Nellim Ultra on kehittämäni termi, jolla lyön leiman otsaani. Vanhaan pakettiautooni, isältä perittyyn ja ortodoksipappi Isä Pietarisen pyhittämään, olisi laitettava tarra: Nellim Ultra. Tietäisiväthän kaikki sitten, että siinä se hullu taas menee. 
   Nyt he näkevät vain ultrajuoksijan tien poskessa, mönkijän tai moottorikelkan päällä, metsässä hiihtämässä tai juoksemassa, istumassa matkailuauton vierellä Norjan joen varrella tunturien juurella. Minä olen paljon muutakin kuin ultrajuoksija.
   Koska olen uskonnonvastainen en halua mitenkään korottaa itseäni, minä en ole merkityksellinen, mutta jokin sanomassani saattaa olla. Elän kuten opetan, vaikka opettaja en olekaan. En halua papin kaapua enkä sensein viittaa. En halua traditioiden painoa harteilleni tai sulkemaan suutani. Haluan olla riippumaton.

Keskeinen asia elämässäni on hiljentyminen. Maailmassa on jatkuvasti informaatiota, hälyä ja kiirettä. Ainoa tapa päästä eroon noista on hakeutua erämaahan, sähkö- ja kännykkäkenttien ulottumattomiin.
   Aiemmin olen paljon kirjoittanut kokemuksistani luonnon kanssa yhtä olemisesta. Tämä perinteinen suomalainen tapa on hyvä alku. Voi mennä metsään ja pysähtyä tai liikkua luonnossa rauhoittuen. Luonto avartaa mieltä ja luo tilaa ajatuksille, mutta kovin pitkälle omaan tietoisuuteensa sillä ei pääse. Kaikki asiat maailmankaikkeudessa ovat yhteydessä toisiinsa jotenkin, joten on erittäin hankalaa saada mieltänsä täysin tyhjäksi - meni sitten erämaahan tai lähimetsään.

"Neljäkymmentä vuotta olen myynyt vettä joen rannalla. Ho, ho, työni on täysin ansiota vailla!"

- Sogaku Harada roshi

Olen käyttänyt ultrajuoksua meditoimisen välineenä. Olen myös kirjoittanut, että olen rukoillut parhaat rukoukseni juostessani pitkiä lenkkejä. Mielestäni, ja vähän muidenkin mielestä, olen kirjoittanut parhaat tekstini juostessani. Liikkuminen on hyvä keino meditaatioon, mutta paikallaan istuen on yhtä hyvä hiljentyä. 
   Ryhdikäs istuma-asento, silmät avoinna ja uloshengitystä tarkkaillen voi yrittää keskittyä tähän hetkeen ja tässä hetkessä olemiseen. Muuta ei ole. Ei menneisyyttä. Se on jo mennyt. Ei tulevaisuutta. Se ei ole vielä tullut. Vain tämä hetki.

   Voisiko olla niin, että mielen tasapaino ja onni ovat tässä, aivan edessämme ja meidän ei tarvitsisi lähteä etsimään sitä muualta. Meidän ei tarvitse lähteä lomamatkalle tai tehdä ennätyksiä urheilussa, vaan mielen tasapaino ja onni on edessämme koko ajan?

   Kaikessa meditoimisessa mieli työntää jatkuvasti esiin erilaisia ajatuksia. Voimme torjua ne lempeästi ja yrittää keskittyä tähän hetkeen. Jotkut kutsuvat tätä omaan napaan tuijottamiseksi mutta onhan elämässämme usein läsnä muitakin. Mitä jos pystyisimme olemaan läsnä elämässämme, emmekä selaisi jatkuvasti sosiaalista mediaa tai työsähköposteja tai ajattelisi muuta täysin turhaa.

Tietoisena ihmisenä olemisen peruskysymyksiin kuuluu takertumisen välttäminen. Esimerkiksi isäni murehti koko elämänsä ajan kahta vaikeaa avioeroaan ja niissä menettämiään rahasummia ja äitini halusi näyttää ulospäin hyvältä vaikka oli onneton sisimmässään. Todellisuudessa he myrkyttivät näin osan lyhyen maallisen elonsa päivistä, sillä onhan elomme täällä varsin lyhytaikainen jos tarkastellaan ajattoman ajan kulua traditionaalisesta näkökulmasta, jossa aika ei ole ajaton. Minulle  sensijaan on.
   On turha takertua epämiellyttäviin asioihin. Usein luen kirjoituksia joissa kaivataan hyviä käytöstapoja, mielipahan tuottamisen välttämistä toiselle ihmiselle tai jotakin muuta"tolkkua." 
   Motiivin pitäminen puhtaana edesauttaa edellämainittuja hyveitä. Motiivi on siis tässä hyvä aikomus mutta pelkästään hyvällä ei maailma muutu. Päästäkseen rauhaan on vetäydyttävä syrjään ja pois turhasta kuvienpalvonnasta. 
   Syrjäänvetäytyminen on ainoa vaihtoehto ellei ryhdy anarkiaan. Viha on turhaa mutta oikeutettua, sillä niin kaukana yhteiskuntaa johtavat ovat inhimillisyydestä. Kauniita korulauseita mutta ei mitään konkreettia. Ei todellakaan pidä sokeasti uskoa mihinkään.

"Kaikki on epävarmaa, ja juuri se tekee mieleni rauhalliseksi." -lainaus Tove Janssonin muumeista

Nec Plus Ultra

Kirjoitin tuolla otsikolla vuonna 2018 kesällä Norjan vuorilla. 
   Tästä ei edemmäs. 
   Tuon jälkeen olen ylittänyt mielen sietorajan lukemattomia kertoja. Kaikki muuttuu jatkuvasti, myös minä.

---

   Kaikki tässä tekstissä on harkittua ilmaisua. Toivon, että luette ajatuksella ennen kommentointia. 
   Uskonnonvastaisuus-termi ei välttämättä tarkoita, ettei Jumalaa tai jumalia voisi olla, mutta en lähde kiistelemään. Osa ylläolevasta liittyy erilaisiin Buddhalaisiin traditioihin, mutta en halua kutsua Buddhalaisuutta uskonnoksi siltä osin kuin sen itse allekirjoitan, enkä ole Buddhalainen. Hyvää Zazenia kun voi löytää elämästään ilman traditioitakin.
   Jos joku kokee tekstini narsistisena, "rusinat pullasta"-meininkinä, niin on jokaisen perusoikeus vapautua kärsimyksistään parhailla valitsemillaan keinoilla. Se mitä toinen sokeudesaan kutsuu mystiikaksi voi olla toiselle täysin näkyvää.
   Aina kannattaa yrittää nähdä pintaa syvemmälle.

Tekstin kuvat alkuviikolta hiljaisuudesta.

VIIKKO 5.

Ma- Lepo, pakkasta lähes -40 astetta.
Ti- 2 km kävelyä - 31.26.  Kirsin kanssa, kova pakkanen.
Ke- 15,3 km - 1.41.
To- 20,3 km - 2.17.
Pe- 20 km - 2.21.
La- Lepo
Su- Umpihankihiihto lumisateessa 5,2 km - 1.01.

Yhteensä juoksua 55,7 km - 6:21.

Haastoin itseneäni senverran, että sain Tammikuulle 204 km juoksua. Muuten treeniä tuli Tammikuulle noin 34 tuntia ja kilometrejä kaikkinensa 267.  
   Näiden laskeminen ja luetteloiminen on lapsellista ja täysin merkityksetöntä paskaa.
   Kehoni on toipumisen alussa ylilyönnistä. Pystytkö sinä olemaan liikkumatta? Minä pystyn jo nykyisin hiukan lepäämäänkin, mutta on siinä vielä pitelemistä. 

Viimeisessä kuvassa on Metson kieppi, lintu lähti jaloista lentoon ollessamme vajaan 20 pakkasasteessa hiihtolenkillä Kirsin kanssa.