SYVIEN VESIEN JÄLKEEN

"Joka hetki koen, että meidän tulee tehdä valinta valon ja sen vastakohdan väliltä."

- Marja Pessi, taiteilija ja kirjoittaja Ivalosta.

Tikkoja on kaksi. Toinen likainen, toinen puhdas, ja molemmat käyvät hakkaamassa talimakkaraa takapihan männyssä. Mänty näkyy kirjoitusnurkkani ikkunasta. Vieressä on isän tekemä punainen lintulauta, jonka alla lukuisat jäniksenjäljet juovattelevat jäätyneestä jokirannan koivikosta edestakaisin.
   Pakkasta on 31,5 astetta, celsiusta. Kolmekymmentäyksi ja puoli astetta, celsiusta. Taustalla soi Jori Otsa & Mah´Orkka, kappaleita löytyy pari Spotifyn listaltani. Ultrarunninglist by ultrakoskinen.
   Koskinen. Legenda.
   Älkää nyt saatana viitsikö!
   Jos suomessa etsitään ultrajuoksun legendoja täytyy jaksaa vääntää vanhanakin vielä: Montelan veljekset; Kalevi ja Olavi, erikseen ja yhdessä, Seppo Leinonen - siinä esimerkiksi.
   Tuvassa tuoksuu rievä. Leivoin aamulla kolme. Kyä vanhan tamperelaisen ny riävä täytyy osata tehrä.

   Elokuun 2019 puolenvälin tienoilla onnuin maaliin 176,5 kilometrin polku-ultran jälkeen käytännössä ilman varpaiden alapuolista nahkaa. Viimeisen 30 kilometrin aikana jouduin antamaan kaiken, sairastelujen ja jalkavaivojen rikkoma alkuvuosi tuntui. Olin kilpailussa toinen, kovin moni ei uskaltanut edes lähteä. Suuntasin kilpailusta Käsivarteen toipumaan, ja jo kymmenen päivän päästä juoksin Pyhäkerolla kolme tuntia kivikossa, 24 kilometriä.
   Palasin kotiin ja muka lepäsin syyskuussa, taakse jäi 201 kilometriä ja vain 25 tuntia juoksua. Lokakuussa laitoin polkimet työasentoon. Kohti kuuden päivän juoksua. Taakse jäi 383 kilometriä ja 43 tuntia.
   Marraskuu kääntyi talveksi. Taakse jäi 428,8 kilometriä ja 56 tuntia. Joulukuun alussa juoksin kovassa pakkasessa rinta kaarella Kessin erämaahan 50,1 kilometriä aikaan 5 tuntia ja 36 minuuttia. 50 kilometrin ennätykseni on vuodelta 2008 ja juostu tasaisella asvaltilla, aika on 5 tuntia ja 6 minuuttia. Kessissä oli huonosti aurattu tie ja pakkanen kiristyi. Takki jäätyi, "legenda" lisäsi vauhtia kotiinpalatessaan.
   Viittäkymppiä seuraavana päivänä juoksin 20 kilometriä hiljaa ja vielä seuraavalla, kevyellä viikolla hiihdon ja lumikenkäilyn ohessa superkompensaatiossa 24 kilometriä aikaan 2 tuntia ja 41 minuuttia.

   "On hetki yksinäisen pienen ihmisen."
    "Niin odottaa kai sydän saa, kun kaikki unelmat on vaan."

   On hetki kun järki uinahtaa, kokemus unohtuu ja ahneus saa vallan. Edelläkuvattua episodia seurasi reilu kuusi viikkoa väsymystä unihäiriöineen, palautumattomuutta, monipuolisesta syömisestä huolimatta jatkuvaa painon alenemista ja hirmuinen negatiivisuus. Hirmuinen negatiivisuus kääntyi lopulta lohduttomaksi toivottomuudeksi, loppuunpalamisen tunteeksi ja täydellisen epäonnistumisen kokemukseen.

   En voi olla näin tyhmä.
   Istuin alas ja tutkin harjoituspäiväkirjat. Laskin vauhdit ja tein vertailut. Huomasin juosseeni etenkin marraskuussa 2019 aivan liian kovaa lähes kaikilla lenkeillä suhteessa talveen, harjoitusmäärään ja etenkin palautumiseen. Olen 12 vuotta vanhempi kuin juostessani 50 kilometrin ennätyksen. Toki olen kehittynyt, mutta talvella kesken harjoituskauden vain puolen tunnin päähän ennätyksestä!
   Tiesin juoksevani liian kovaa suhteessa tavoitteeseen. Tavoite on kyetä juoksemaan kuudessa päivässä mahdollisimman paljon. Takaraivossa oli tiedossa, että maaliskuussa tulee 10 päivän kevyempi jakso kuin myös huhtikuun puolessavälissä. Nämä jaksot muun, minulle juoksua tärkeämmän elämän johdosta.
   Onneksi Unkarin 6 päivää vaihtui myöhäisempään KURFin 6 päivään. Saan ehkä pelastettua tämän vielä, mutta en ole varma pitäisikö.
   
   Analyyshi on siis tehty. Toisaalta kraapaisee ja toisaalta ei. Hulluna on kivaa. Apinana myös, sen kun kaikki tuntee mutta se ei tunne ketään, ei edes itseään, vaikka usein niin väittääkin.
   Vuosimallin 1964 perusvikoihin kuuluu kärsimättömyys, itsensä yliarviointi ja periksiantamattomuus liiallisena. Täytyy mainita 100000 (sadantuhannen) kilometrin huollossa.

   Rievä on hyvää. Pakkasta on edelleen riittävästi, jotta tänään juosten ulkoilua edes harkitsisi. Tikat ovat vaihtuneet punatulkkuihin. Jori Otsa on oikeastaan aika hyvä.

   Valon vastakohtaa ei määritellä, jokainen miettiköön tykönään. Joka hetki. Valoon päin, syvien vesien jälkeen.

VIIKKO 4.

Ma- Tiellä 8km - 52.12. Moottorikelkkailun jälkeen.
Ti- Umpihankihiihto Kirsin kanssa 6,87 - 1.37.
Ke- Lepo, lumitöitä.
To- 10 km - 1.05. -20 pakkasta.
Pe- Virtaniemen lenkki 17 km - 1.54. -10 pakkasta.
La- Aamulla metsässä 6,05 - 51.44. -23 pakkasta.
       Illalla tiellä 10.01 km - 1.06. -16 pakkasta.
Su- Ap. perinteisen hiihto ladulla 15,03 km - 1.39.
       Ip. tiellä 12,09 km - 1.20.

Juoksua 63,2 km - 7:12
Umpihankihiihtoa 6,87 km - 1:37.
Perinteistä hiihtoa ladulla 15,03 - 1.39.

10 tuntia ja 28 minuuttia liikkeellä. 

      

COROS APEX 46 MM - AIKAA MITATTAVAKSI

Idea tämän blogikirjoituksen rakenteeseen syntyi aamukahvilla Kirsin kanssa filosofoituani leipomisesta. Leivoin eilen kaksi vuokaleipää ja kolme pellillistä pikkupullia. Totesin kahvia juodessani, että leipominen ei loppujen lopuksi vaadi kuin hieman viitseliäisyyttä. Kirsi kommentoi, että aktiiviseen tekemiseen  leipomisessa menevä aika on lyhyt, enemmän aikaa kuluu taikinan kohoamisen odotteluun, pullien uudelleenkohottamiseen ja paistamiseen, kuin itse taikinan vääntämiseen.
   Perustelu monella monen asian tekemättä jättämiselle on ajan vähyys. Miten niin aikaa on vähän? Käsittääkseni aika kuluu meillä kaikilla samaa tahtia, sekunti, minuutti ja tunti johtavat lopulta päivän täyttymiseen ja siitä viikon kautta kuukauteen, vuoteen ja lopulta viimeiseen henkäykseen ja se viimeinen henkäys lienee mittaamaton.

   Vuoden 1990 tienoilla aloitin vakavammin käydä lenkillä koska halusin juosta Pirkan Hölkän kolmenkymmenenkolmen kilometrin taipaleen. Menin ulos ja juoksin. Sitten myöhemmin minulta kysyttiin kuinka paljon juoksin. En osannut vastata, minulla ei ollut kelloa, mutta Pirkan Hölkän juoksin ja myöhemmin montakin kertaa.
   Edellämainittua myöhemmin minulle sanottiin ensimmäisen kerran, että minun pitää juosta niin ja niin paljon, jotta pääsen maratonin läpi. Aloin lenkille lähtiessäni katsomaan kelloa sisällä ja sitten taas palattuani sisälle ja arvioin näin juostun matkan.
   Vasta paljon myöhemmin aloin juosta Swatch- muovikello kädessäni, vielä tätäkin myöhemmin ostin muovisen ajanotolla varustetun Citizenin. Tutustuin ystävältä saamaani Polarin yksinkertaiseen sykemittariin 90-luvun puolivälissä, mutta en pitänyt kapinetta kovin järkevänä. Tunsin jo tuolloin vauhtini ja kynnykseni ilman kelloakin kehossani. 
   Vuonna 2011 voitin ruotsista Täby Extremestä ensimmäisen oikean juoksukelloni, merkiltään se oli Garmin Forerunner XT 310. Myöhemmin sen tilalle tuli XT 910. Nyt ranteessani on Coros Apex 46 mm.
   Kaikkina näinä vuosina olen kirjoittanut jokaisen harjoitukseni Helsingin Yliopiston keltaisiin almanakkoihin, joita välillä on julkaissut myös Ajasto. Kello on ranteessani vieläkin mielestäni täysin turha kapine, mutta sosiaalisessa mediassa omien juoksujen jakaminen kannustukseksi muille pitää sen toistaiseksi paikallaan.
   Se, että olen pystynyt juoksemaan lukuisia hyviä ultrajuoksuja ja jopa tuhat mailia Nuorgamista Hankoon, ei perustu kellosta tutkittuihin mittauksiin vaan itsetuntemukseen. En tarvitse kelloa palautumiseni mittaamiseen tai vauhdin määrittämiseen, minä tunnen itseni. 
   Silti koen nykyisenkaltaisen kellon hyödyllisyyden tuntemuksia tarkistaessani mutta orjalliseen algoritmin laskemien teoreettisten lukujen tarkkailuun en ketään kehota.

   Coros on nuori brandi ja he vastaavat sähköposteihin kiitettävästi. Kelloja päivitetään ahkerasti ja päivitykset myös onnistuvat. 
   Pakkauksessa on kello ja latausjohto usb:lle sekä pikakäyttöohje englanniksi. Lisäksi tarvitaan softa puhelimeen ja bluetooth-yhteys. Kaikki tämä toimii kuin junan vessa ja kello on helppo ja nopea ottaa käyttöön. Harjoitukset siirtyvät tunnettuihin jakoalustoihin, esimerkiksi Stravaan, todella rivakasti.
   Kelloon voi parittaa Garminin rintasykevyön, mikä onkin tarpeen, sillä rannesykemittaus on tässäkin kellossa suuntaa antava ja altis virheille etenkin ranteen ollessa kuiva tai kellon noustessa väärään asentoon ranteessa.
   Apex 46 mm on ohut ja hyvännäköinen myös urheilun ulkopuolella. Taustavalon toimintaa voi halutessaan säätää, vakioasetuksella se tahtoo esimerkiksi autolla ajaessa joskus tuikahtaa. Ranneke on pehmeää muovia ja soljen jälkeen kiristetylle osalle on kaksi lenkkiä.
   Kellon akku on järkyttävän pitkäkestoinen. Viikko menee helposti yhdellä latauksella, siis helposti esimerkiksi noin 25 tuntia harjoitusta. Ladattuani kellon täyteen tein taannoin neljänkymmenen minuutin lenkin kymmenen asteen pakkasessa, rannesyke ja gps päällä ja kotona lataustila oli lenkin jälkeen edelleen sata prosenttia. Kellossa on myös resume later-toiminto eli esimerkiksi monipäiväisen kilpailun voi pätkiä osiin.
   Apex tarjoaa lukuisia eri lajeja valmiiksi ohjelmoituna. Esimerkkinä juoksu, polkujuoksu, maastohiihto, triathlon, uinti, vaellus, pyöräily, sisälajeja, ratajuoksu ynnä muuta ja erikoisemmista vaikkapa mielenkiintoinen XC Touring Ski, jossa nousut, laskut ja näiden välinen siirto voidaan kellottaa erikseen.
   Apexia hallitaan kahdella napilla. Toinen on neliskulmainen "takaisin"-painike ja toinen pyöritettävä sekä painettava pyöreä nappi. Näpäinlukko on automaattinen ja kokemukseni mukaan hihansuu tai hanska ei juurikaan aiheuta virhepainantoja.
   Matkamittaus ja nousumetrien kertymä on tarkka eikä poikkea Garminin mittauksesta oleellisesti, pikemminkin on tarkempi. Korkeus ja ilmanpaine ovat kohdallaan mutta lämpötilaksi kello antaa liian korkean lukeman ranteessa ollessaan. Kun on riittävän kylmä kello kytkee itse esimerkiksi värinän pois akkua säästääkseen. (Riittävän kylmä tarkoittaa -30 astetta, kello hihan alla, hihassa noin 8 astetta.) 
   Coroksen algoritmeihin palautumisen ja harjoittelun rasittavuuden seurantaan, kuin myös unen seurantaan suhtaudun varauksella. Voin vakuuttaa, että en olisi koskaan kehittynyt ultrajuoksijana näihin saavutuksiin, jos noudattaisin Coroksen lukemia orjallisesti harjoittelussani mutta korostan, että ne antavat edes suuntaa ainakin silloin tällöin. 
   Tässä yhteydessä korostan nuoremmille juoksijoille nopeuden, nopeuskestävyyden, nopeusvoiman ja koko kehon koordinaation harjoittelua, kestävyyttä ehtii kehittämään vielä vanhempanakin mutta ilman nopeutta ei enää tänäpäivänä edes kestävyyskilpailuissa menesty.
   Monipuoliset muokkausmahdollisuudet ja hyvä hinta/paino/laatusuhde ovat syy siihen, että voin varauksetta suositella Corosta kelloksi juoksuun, polkujuoksuun, hiihtoon ja lumikenkäilyyn sekä yleiskelloksi, joka kestää moottorisahausta, moottorikelkkailua, mönkijällä ajoa, koneenkorjausta, avantouintia, saunanlämmitystä ja saunomista. 
   Ostan kelloni itse, joten minulle ei näistä mielipiteistä mitään makseta.

   Edelleen, tyylilleni uskollisena, kehotan miettimään omaa aikaansa ja sitä mihin ja miten sen käyttää. Turha sosiaalisessa mediassa rypeminen ja etenkin turha ajan mittaaminen on typerää ja kaikki virtuaalinen pois elävien ihmisten kohtaamiselta. 
   Jos kello käskee lepäämään, mutta haluat juosta, on typerää olla juoksematta. Vieläkin uskallan sanoa näin, vaikka viimeaikoina olette saaneet lukea omasta addiktoitumisen syvyydestäni ja vaikeuksistani. 
   Pelastukseni on, että luulen hallitsevani addiktiotani - niinhän ne muutkin narkkarit sanovat. Toinen pelastukseni on, että huumeeni on juoksua eikä kemiallista, kehoa romuttavaa ainetta. Kolmas pelastukseni on usko tulevaisuuteen sekä Kirsi, joka pitkän yhdessäolomme aikana on opettanut minulle, että jotakin voi jättää kesken - onhan päivä vielä huomennakin.

VIIKKO 3.

Ma- Ti - Lepoa, vähäisiä määriä alkoholia.
Ke- Erämaassa umpihankihiihtoa Kirsin kanssa ilman kelloa.
To- Lepo, aggrekaatin korjausta autotallissa. Olut ja viski.
Pe- Umpihankihiihtoa Nellimin vaaroilla 11,5 km - 2.24, 286 nousumetriä 60 cm hangessa.
La- Juoksua osin metsässä 8,1 km - 54.04. Pakkasta -29 astetta.
Su- Juoksua tiellä 15,4 km - 1.46. Pakkasta -19 astetta. 

Yhteensä juoksua 23,5 km - 2:41. Hiihtoa umpilumessa 11,5 km - 2.24.

Valoisa aika Nellimissä käytännössä 9.30 - 15.30. Aurinkoa ei vielä vaarojen takaa ole näkynyt vaikka polaariyö eli kaamos jo loppuikin.
   Viikolla tuli juostua pari lenkkiä pienen tauon päätteeksi. Nyt ei oksettanut mutta vieläkään ei ole normaalin hyvä olla juoksun kanssa, tosin parempaan päin olen menossa.
   Minua on kannustettu, että on huonoja päiviä. Jos on juossut 80000 kilometriä varmaan tietää nämä huonot päivät, ja jos on juossut 30 vuotta enemmän kuin säännöllisesti, niin tietää paljon muutakin itsestään. 
   Katson olevani asiantuntija oman juoksuni kanssa ja syy avoimeen addiktiosta kertomiseen on pelkästään muita ultrajuoksijoita varoittava, moni kun vetää roolia katkeraan loppuun asti rinta kaarella.

   Minun ei tarvitse esittää, olen oma itseni myös silloin kun ei kulje.

 

USKONTOA, KÄSITÖITÄ JA LIIKUNTAA

Miehen elämässä, miksei myös naisenkin, on kaksi vakavaa ongelmaa sekä käännekohta, jonka oivaltaminen on ratkaisu, lopullinen sellainen.
   Käännekohtaan pääsemiseksi vaaditaan kärsivällisyyttä, sitä kutsutaan myös vanhenemiseksi tietyissä paranormaaleissa piireissä. Ikähän ei ole este, vaan mahdollisuus toisin todistamiseen.

   Ensimmäiseen ongelmaan tutustuu jo ennen kouluikää, kylmällä säällä ja etenkin talvella. Talvi - muistattehan, pakkasta ja lunta - höyryävä hengitys ja valkoiset kauniit hanget. Pipo päässä. Siellä etelässä on kuulemma terminen syksy. Tammikuussa syksy, siis ei talvea ollenkaan. Koska sitten on kesä jos tammikuussa on syksy.
   Hiihdimme Kirsin kanssa umpihangessa erämaassa ja puhelin soi taskussani. Ystävämme etelästä kiitti 50-vuotislahjastaan ja kysyi missä olemme. Kerrottuamme, että olemme hankihiihdolla kymmenen asteen pakkasessa valkoisessa satumaisemassa, hän kertoi olevansa kuuden lämpöasteen vesisateessa vihertävällä nurmikolla. Häme ja Ylä-Lappi samalla hetkellä - aivan kuin eri maassa vuonna 2020.
   Mutta se ensimmäinen ongelma. Pipo, joka nousee päälaelle pikkuhiljaa ja sitten putoaa. Tämän kauhein versio on pipo ja sen päällä otsalamppu palamassa. Sitten koko hoito nousee päälaelle hitaasti mutta varmasti ja putoaa. Keropää, isopää, valopää tai liian pieni pipo, jokatapauksessa otsa paljaana ensin. 
   Eräässä kaupungissa pipo on pipa. Antaa olla vaan, aivan sama. Ihan yhtä vittumaista, kun pipa luisuu ylöspäin ja lopulta putoaa. Pienenä seisoitte lumikasassa housut märkänä ja imitte tumppua. Ja teillä oli pipa päälaelle nousseena. Siinä otsa paljaana, silmät selällään ja maailma avoinna.

   Toinen ongelma syntyy silmälaseista. Ne pirut ovat huurteessa aina joko ulkona tai sisällä. Kun menette kylmästä sisään lämpimään niin lasit huurtuvat tai toisinpäin. Kun hiihdätte ja pysähdytte juomaan kuumaa mehua niin taas! Rillit huurussa. 
   Jos saitte silmälasit jo pienenä, niin koitte kaiken samantien.Seisoitte puun juurella pieni pippelinne tumpussa tutisten ja pissitte salaa rillit huurussa, pipo ylös päälaelle nousseena. Siinä otsa paljaana ja pippeli kädessä. Tai jos satuitte syntymään tytöksi niin kyykyssä puun juurella kylmyyden hyväillessä haarojanne. Mutta otsa paljaana ja rillit huurussa salaa siinä pissitte avoimeen maailmaan.

   Aika kuluu. Pippelistänne kehittyy kulli ja saatte silmälasit tai teillä on ne olleet jo kauan. Uskonne vahvistuu ja teette elämässänne valintoja, jotka vapauttavat teidät kellosta. Seisotte siinä suksilla umpihangessa, kulli kädessä ja rillit huurussa ja pipo otsalta ylös päälaelle nousseena. Ympärillänne on vain pieniä puita, on turha piilotella enää, antaa lorottaa vaan tai kyykkiä revasta retvakkaammin. Mitä väliä, mikä päivä tai aika - mikä hiihto ja missä. Omaksi iloksi ja terveydeksi.
   Ja jumalauta, huomaatte - ilman kelloa!

   Useimmat teistä lopettavat lukemisen kun aletaan puhua Jeesuksesta. Te pelkäätte. Olette epämuodikkaita jos uskotte, mutta salaa kadehditte niitä, jotka näinä aikoina vielä uskovat johonkin.
   Jossain vaiheessa jokainen kaipaa elämäänsä henkisyyttä. Taitetaan tälläkin hetkellä peistä mitä lapsille pitäisi opettaa. Pitäisikö olla opettamatta mitään ja mistä lähtökohdasta kukin opettaja opettaa objektiivisesti vailla vaikutusta tai ohjausta?
   Tutkimuksissa on todettu, että jos uskovalle ihmiselle näytetään kuvaa Jeesuksesta, hänen mantelitumakkeensa aktivoituu. Jos saatananpalvojalle näytetään kuvaa saatanasta, hänen mantelitumakkeensa todennäköisesti aktivoituu. Jos kestävyysjuoksijalle, addiktoituneelle sellaiselle, näytetään kuvaa juoksevasta ihmisestä, hän oksentaa.
   Mihin pitäisi uskoa tai itseään tai lapsiaan opettaa?
   Tapasin vuosia sitten budhalaisen munkin Kilpisjärvellä ja keskustelin hänen kanssaan monta tuntia. Kysyin mitä väkivallattomuuteen pyrkivä maailmankuva antaa ohjeeksi, jos kohtaa kaksi ihmistä tappelemassa. Munkki kertoi, että tilanteesta on pyrittävä kaikin mahdollisin keinoin pois. Ei siis pysähdytä auttamaan maahan lyötyä? Ei.
   Ortodoksit sanovat, että maan päällä ei Jumalaa löydä paremmin kuin toisesta ihmisestä. Omaksi kuvakseen Hän hänet loi. Pyritkö hyvään - autatko. Vai poistutko paikalta.

   Pahaa mutta etenkään ahneutta ei maan päältä pois saada. Entisenä työnantajana tiedän, että samassa työpaikassa on mahdollista maksaa sama palkka kaikille, jos työpaikan tuottoa ei jaeta osingoiksi tai olla tulosvastuussa osakkeenomistajille. Sama ongelma on vanhustenhoidossa, kuten myös naisten ja miesten tasa-arvossa näissä palkka-asioissa. Vuosikausien paskapuheet, mutta ei tekoja. Ei konkreetteja tekoja. Ei aitoa halua. Ahneutta vailla Jumalaa, vain rahan jumalan palvontaa.

   Olen viimeaikoina pitänyt taukoa juoksemisesta ja liiasta, kohtuuttomasta liikunnasta. Olen viettänyt aikaa erämaan valkoisessa hiljaisuudessa. Lämmittänyt hillomunkkeja seitsemäntoista asteen pakkasella Kirsin kanssa Sulkusjärven aittasaaressa pilkkireissun nuotiotulilla. 
   Erämaassa Jumala on puhunut. Ei tässä nyt tarvitse selittää mikä Jumala. Laskenut ikäänkuin kätensä päällemme ja antanut rauhan, siinä sivussa ahveniakin. On ollut hyvä olla. Ilman kelloa ja Stravaa. Ilman virtuaalista todellisuutta.
   Ihmisiä on viimeisten vuosikymmenten aikaan jaettu XYZ-sukupolviin ja luonnehdittu syntymävuosiensa mukaan. Yhä enemmän tulevat sukupolvet ovat irti todellisuudesta, siitä että on kylmä ja että kaksi hirveä seisoo umpihangessa moottorikelkkasi edessä auraamattomalla, kapealla uralla. Miten nämä sukupolvet tulisivat toimeen, jos sähkö katkeaa ja on lämmitettävä pelkästään puilla. Entäpä, jos ruoka olisikin haettava luonnosta itse. 
   Tumpun imeminen ei auta jos jokin menee rikki, se on itse korjattava ellei halua maksaa korjauksesta muille. Aivan kuten minä tein käsitöitä mökkiaggregaattini kanssa ja sain sen toimimaan. Mutta mitä väliä - onhan kynttilöitä ja lamppuöljyä.

   Paskapuheita maailma on täynnä. On nostettava huurtuneet rillit nenältään, korjattava pipo paikalleen ja uskottava. Annettava osinko omasta elämästään itselleen ja siinä sivussa autettava läheisiään. Koko maailmaa ei tarvitse pelastaa mutta aika ei pysähdy ellet itse ota kelloa pois kädestäsi.
   Lukujärjestyksessäni on vain mielenrauhaa. 

   (ks. linkki blogin lopusta, kuvien jälkeen)

VIIKKO 2.

Ma- Nellimintiellä juoksua 8 km - 53 min.
Ti- Aamulla 6,07 km - 47 min. Matka Rovaniemelle.
Ke- Lepo, Rovaniemellä.
To- Kävelyä Kirsin kanssa 4 km osin metsässä - 53 min.
Pe- Juoksua urilla Kintaskurussa 12,28 - 1.32. Hiihtoa kuutamolla 8,86 - 1.07.
La- Juoksua 6,08 km tiellä - 40 min. Erittäin loppuunpalanut olo eilisen kahden lenkin jälkeen.
Su- Lepoa, jään pienelle juoksutauolle.

Yhteensä juoksua 32 km - 3:52, hiihtoa 8 km - 1:07, kävelyä 4 km - 0:53

Älkää kysykö minulta olenko käynyt juoksemassa, oksettaa ajatuskin välillä koko juoksusta.

Yläkuvassa jänis on syönyt männyn kuorta, meillä pohjoisessa tyypillistä sydäntalvella.

Subjektiivinen uskonnollinen tunnekokemus, mielenrauha, joka usein nimetään Pyhän Hengen läsnäoloksi tai täyteydeksi.

MINUN RISTINI

VIIKKO 1.

Ma- Umpihankihiihto 5,1 km -1.12. Suojakeli.
Ti- Umpihankihiihto Kirsin kanssa 5,6 km - 1.28. Pakkaskeli.
Ke- Juoksua tiellä 10 km pimeässä lampulla - 1.04. Kevyt lumisade.
To- Perinteistä hiihtoa Pahtalammelle ladulla 12,9 km - 1.18.
Pe- Lepo, viinaa.
La- Kävelyä Kirsin kanssa 3,9 km - 57.28. Metsässä ja tiellä.
Su- Juoksua urilla Pahtalammelle ja jäällä 17,1 km - 1.59.

Yhteensä: juoksua 27,1 km - 3.03.
                   umpihiihtoa 10,7 km - 2.40.
                   hiihtoa ladulla 12,9 km - 1.18.
                   kävelyä 5,6 km - 1.28.
                   Sandels olutta ja Highland Bird-viskiä.

Ei vituta.
   Oletteko koskaan olleet lähdössä juoksulenkille parin juoksemattoman päivän jälkeen, istuneet kodinhoitohuoneessa penkillä sitomassa juoksukenkienne nauhoja ja huomanneet käsienne tärisevän.
   Minä olen, tänäänkin.
   Se tunne että kohta saa. Ilman pari päivää ja sitten. Ovesta ulos ja kello käymään. Ensimmäiset askeleet ja pian lumisessa metsässä hengittämässä. Keho lämpiää ja pikkuhiljaa endorfiinia alkaa erittyä - vauhti nousee. Täällä taas ja tekee niin hyvää. Piti juosta tunti mutta aika karkaa, pakkanen puree poskia muistuttaen, että olen sittenkin elossa.
   Tunnista tulee kaksi. Kotiinpaluu ja suihku. Tuli puuhellaan ja kahvia. Aloitan kasvispaistoksen tekemisen perunoiden ja punajuurien esikeitolla. Taustalla Spotify työntää tupaan samaa musiikkia mitä osittain kuuntelin kaukana lumisessa kurussa vain vähän aikaa sitten. 
   Kirsiltä tulee viesti, pari tuntia ylitöissä - sunnuntailisät juoksee ja minä juoksen, viihdyn elämässä.

Selässäni on risti kannettavana. Minun addiktioni, riippuvuuteni, juoksuni - elämäni. 
   Koskinen juoksee talvella, keväällä, kesällä ja syksyllä. Koskinen juoksee metsässä, maantiellä, vaaroilla ja tuntureilla.
   Koskinen ei pysty olemaan juoksematta ellei ole sairas, vaikka on sairas koko ajan.
   Se on kuin juopon kierre, kaatokänni, krapula ja sitten juoppo kaipaa pulloa ja minä juoksemista. Sitten kun juoksen tarpeeksi lakkaan nukkumasta, täytyisi varmaan juosta yölläkin. Jos en juokse ollenkaan nukun levottomasti, käteni tärisevät parin päivän juoksemattomuuden jälkeen vaikka ne eivät edellisenä päivänä tärisseet lainkaan korjatessani autotallissa moottorikelkkaa.
   Kohtuus.
   28 vuoden ja 79665 kilometrin jälkeen - mikä on minun kohtuuteni?
   Menestyäkseen kilpailuissa on harjoiteltava. Eri ihmisten harjoittelua ei voi verrata keskenään, on rehellisyys ja lahjakkuus. On muutakin, mutta se ei ole minua varten. En päde keinolla millä tahansa, en päde juosten enää muutenkaan. Mutta pystyn silti juoksemaan paljon kauemmas kuin useimmat muut. Olen varma, että sinne kauemmas juosseista moni katuu, minä en.
   Siellä kaukana on hiljaista. Niin hiljaista, että näkee kauas, eikä siellä kaukana ole enää mitään mutta kääntyä ei enää kannata.

Minä kannan ristini. Ulospääsyä ei ole paitsi juoksukengissä. Se on sairaus mutta myös lääke, kuten ystäväni edellistä blogipäivitystäni kommentoi. Silti varoitan teitä nuorempia sitomasta elämäänne ultrajuoksuun liian kiinteästi. On oltava varasuunnitelma mitä sitten tekee, jos lopullisesti menettää kyvyn juosta. 
   Minulla on useita varasuunnitelmia ja useita erilaisia harrastuksia tarjolla sekä täysjärkinen puolisko, joka on tottunut elämään ultrajuoksijan kanssa. 
   Puolisko, joka on nähnyt yhden vajaan kuukauden ja tuhannen mailin aikana miten annetaan kaikki, miten juostaan mieli ja keho sirpaleiksi. Puolisko, joka kuuden päivän kilpailun yössä on jakanut kanssani mahdottomuuden rajan. Puolisko, joka on nähnyt miten kaikki kasataan pitkän taipaleen jälkeen taas ehjäksi. 
   Ilman Kirsiä ja uskoa Ristiin olisin luhistunut ristini alle.

Kaikki kuvat sunnuntain 5.1. lenkiltä.

SAIRASTA HEVONPASKAA ?

HYVÄÄ UUTTA VUOTTA 2020!

Aluksi...

Törmäsin kotipihassa Kirsin moottorikelkalla vauhdikkaasti puuhun. Olimme palanneet vuodenvaihdosta erämaan rauhasta ja siirtelin kelkkoja paikoilleen. Olin vaihtanut ajohanskat tavallisiin liukkaisiin ulkoilukäsineisiin purkaessani pulkasta kuormaa. Sitten kelkka vaan lähti käsistä kun horjahdin. Episodissa oikea alatukivarsi vääntyi mutta henkinen kolaukseni oli vielä suurempi. 
   Säälittävää - omassa pihassa, omaan puuhun, oman kullan Summitilla ja selvinpäin.

Kirsi kelkkailee.

"Mää kamppailen itsenäisyyteni joka päivä punnertamalla ja juoksemalla, koska hengästyneelle ihmiselle te instituutiot ette mahda mitään. Lenkin jälkeen ihminen on tyhjä ja menettää yhteiskunnalliset suhteet, vaikka kestääkin pitkään tajuta, että sovinnon mahdollisuutta ei ole. Se on ainoo mun keino."   - Jouko Turkka

HEVONPASKAA

Alussa kuvattu episodi muistuttaa, että koska tahansa voi lähteä tumpusta, vaikka miten yrittäisi hallita. Olen siirtynyt muutama vuosi sitten omin avuin työelämästä sivuun eikä vuodenvaihteen eläkeputken alaikärajan nosto vuoden 1961 ja sen jälkeen syntyneillä 61 vuodesta 62 vuoteen aiheuta minussa suuria tunteita. Minä olen lähtenyt instituutioiden tumpusta jo kauan sitten.
   Kuten Tuukka Tervonen osuvasti kolumnissaan otsikoi : "Elämme hevonpaskan aikakautta." Filosofi Harry G. Frankfurt on todistanut teoksessaan On Bullshit (Paskapuheesta), että on aivan sama onko hevonpaska totta vai valetta. Meitä koitetaan johtaa harhaan. Eläkeiän nosto on vain yksi harhaanjohtoyritys.
   Sosiaalinen media on täynnä peukkuja ylös mutta missä ovat enemmät tyhjät rivit, joille lukija voisi antaa hieman syvällisempiä kommentteja. Niitä löytyy tämän blogin kommenttikentästä mutta läheskään ei kaikilta muilta alustoilta. Netin keskustelu on pintapuolista, keskustelijat eivät useinkaan tiedä aiheesta mitään ja lopputulema on hevonpaskaa. Nopeaa, tuloksellista ja näyttävää mutta niin kovin aikaa kestämätöntä ja kaukana inhimillisyydestä.
   Tämä blogi ei ole mitenkään erityinen mutta minä annan mahdollisuuden pysähtyä ja miettiä hieman syvällisemmin, ainakin niille jotka siihen tuntevat tarvetta. Esimerkkinä käytän sitä minulle läheistä puuhuntörmäilijää, sitä tumpusta lähtenyttä melko toivotonta tapausta ja sen valintoja.

2019

   Vuosi 2019 oli erittäin seesteinen muun kuin urheiluelämäni osalta. Pääsin Lapissa elämään pääosin juuri sellaista elämää kun halusin. Ainoastaan ultrajuoksu koko vuoden ja kirjan uudelleen kirjoittaminen vasta menneen vuoden lopussa aiheuttivat harmaita partakarvoja - tukkahan minulta lähti syöpähoitojen seurauksena jo 1993.
   Alunperin palatessani erämaan rauhasta vuodenvaihdolta en edes kovin mielelläni halunnut kirjoittaa katsausta urheiluvuodestani. Yleensä ihmiset luettelevat vuotensa numeroina ja listaavat saavutuksensa. Peukkukirjanpito ei minua oikein kiinnosta.
   Aikanaan lähdin lenkille ilman kelloa. Katsoin lähtöajan ja tuloajan sisällä, arvioin matkan ja kirjasin sen almanakkaan. Myöhemmin ajauduin kirjoittamaan blogia, tätä samaa mitä nyt luette ja sitten vielä myöhemmin Strava-nimiseen sovellukseen jakamaan harjoitteluni.
   Vasta Strava on avannut silmäni lopullisesti sille kuinka sairasta ultraurheilu voi olla ja kuinka riippuvaiseksi ihmiset voivat liikunnasta tulla.
   Tulevaan on kuitenkin hankala katsoa ellei mennyt ole jäsentynyt, eli:


Tammikuussa olin kahdesti verikokeissa ja lääkärissä, myös hammaslääkärissä. Vuoden 2018 lopun jatkuvat sairastelut aiheuttivat epäuskoa. Juoksua 177 kilometriä ja liikuntaa 31 tuntia, lisänä kävelyä, hiihtoa ja lumikenkäilyä.

Helmikuussa 9 päivää sairaana, epäusko jatkui ja juoksu jäi 123 kilometriin, hieman latu- ja umpihankihiihtoa ja kävelyä lisäksi. Noin 24 tuntia kokonaisuudessaan.

Maaliskuussa 6 sairaspäivää. Juoksua 76 kilometriä. Vähän hiihtoa ja lumikenkäilyä mutta myös taukoa. Ajatuksena, että ei tästä tule mitään, Unkarin kuuden päivän kilpailusta jo luopuneena. 14 tuntia, muutama hiihto ja lumikenkäily, kävelyä.

Huhtikuussa juoksua 297 kilometriä. Tavoite Nivalan PUF-kilpailuun. 37 tuntia, yksi hiihtolenkki ja kävelyä.

Toukokuussa juoksua 355 km. 43 tuntia.

Kesäkuussa 3 päivää sairaana ja 7 päivää tauolla sairastelukierteen katkaisemiseksi. 216 kilometriä juoksua ja reilut 25 tuntia.

Heinäkuussa 9 päivää sivussa oikean jalan eräänlaisten pes anserinus-oireiden vuoksi. Juoksua 295 kilometriä. 35 tuntia.

Elokuussa PUF. Yhteensä kuukaudessa 557 kilometriä. Otin kaikki mahdolliset riskit harjoittelussa heinä- ja elokuun vaihteessa pystyäkseni ontumaan kilpailun läpi. 80 tuntia.

Syyskuussa 201 kilometriä. 25 tuntia. Vapaata!

Lokakuussa juoksua 383 km. 43 tuntia. Paluu kurinalaisuuteen tavoitteena 2020 6-päivää Unkarissa.

Marraskuussa 428 kilometriä ja 56 tuntia, kurinalaisuus jatkui.

Joulukuussa 43 tuntia joista juoksua 241 kilometriä. Umpihiihtoa 31 kilometriä ja latuhiihtoa 57 kilometriä. Lumikenkäily ja kävely lisänä. Homma lekkeriksi Unkarin järjestäjien vaihtumisen ja kilpailun rahastusmeiningin vuoksi ja uusi tavoite KURFiin.

Yhteensä 456 tuntia joista juoksua 3350 kilometriä.

Vuodesta 1992 juoksukilometrit tähän päivään 79665 kilometriä.

SAIRASTA

Minä olen elämäntapajuoksija jonka elämässä on vuosien varrella ollut paljon muutakin kuin juoksua. 28 vuoden keskiarvo on 2845 kilometriä vuodessa. Syöpätautivuotenani juoksin 402 kilometriä ja sitä edeltävänä vuonna 1992, 1145 kilometriä. Paras vuosi on ollut 5103 kilometriä. Ultrajuoksun kilometreistä puhuttaessa nämä ovat varsin maltillisia määriä.
   Oman ultrajuoksuni kanssa olen saapunut rajalle. Sille viimeiselle rajalle. Pystyn harjoittelemaan kurinalaisesti ja paljon noin kaksi kuukautta kunnes väsyn ja kyllästyn.
    Korostan että ilman intohimoista suhtautumistani juoksuun en koskaan olisi saavuttanut edes sitä mitä olen tähän mennessä saavuttanut.
   Preussilainen kuri, mustavalkoinen, täydellinen periksiantamattomuus ja halu kehittyä myös henkisesti ovat vieneet ja vievät minua eteenpäin. Vihaan niitä ihmisiä, jotka hassun hauskasti höpöstellen suhtautuvat tavoitteelliseen urheiluun. Joko annat kaiken tai sitten et.

SAIRASTA HEVONPASKAA ?

   Minä olen sairas. En suosittele kenellekään tällaisen riippuvuussuhteen kehittämistä. Ilman Kirsiä ja muita läheisiä ystäviäni olisin aikapäiviä sitten juossut itseni hengiltä.
   Nykyisin parhaat hetket juoksun kanssa olen kokenut tavoitteellisuuden ulkopuolella, juostessani yksin Nellimin vaaroilla tai Norjan tuntureilla. Hiihtäessäni, kävellessäni tai lumikenkäillessäni Kirsin kanssa luonnossa on liikuntani kokemuksena parhaimmillaan. Ilman pakkoa tai tavoitetta määrästä tai laadusta.
   En kadu yhtäkään tavoitteellisesti juoksemaani askelta. Juoksu on antanut minulle valtavasti kaikkea, tärkeimpänä kykyä selvitä elämän suurimmista vaikeuksista ja henkistä itse-transsendenssiä, eräänlaista mielen hallintaa. Lisäksi juokseminen luonnossa luonnon kanssa yhtä ollen on huikaiseva kokemus ja syventää ihmisenä olemistani, ymmärrystäni paikastamme ja tehtävästämme maan pinnalla.
   Olen juossut mieleni rikki ja kyennyt tekemään sen uudeksi ja ehjäksi. Pitkissä ultrajuoksuissa kokemieni voimakkaiden tunteiden ansiosta kykenen parhaimmillani kirjoittamaan syvältä. Kirjoittaessani kirjaani näen asiat kuvina joita kuvaan, toivottavasti pystyn uuteen versioon jota minulta on kustantajan taholta pyydetty.
  Nyt vuoden 2020 alkaessa näen edessäni kuvan, josta en halua kirjoittaa. Siinä kuvassa sairas, se tumpusta lähtenyt puuhuntörmäilijä harjoittelee tavoitteellisesti KURFin kuuden päivän juoksuun.

Lopuksi...

Siihen mihin olen ilmottautunut, siihen osallistun. Olen ilmottautunut KURFiin. Sitten se on ohi. Tavoitteellinen harjoittelu on jo nyt ohi. Minua ei johdeta harhaan.

Kirsi Tupajängällä vuoden 2019 viimeisenä päivänä.

Viime aikoina luettua:

Seppo Saraspää/ Kaulahopeiden taru

Suosittelen, kiinnostava kirja varsin vähän käsitellystä aikakaudesta Suomessa.