MINUN RISTINI

VIIKKO 1.

Ma- Umpihankihiihto 5,1 km -1.12. Suojakeli.
Ti- Umpihankihiihto Kirsin kanssa 5,6 km - 1.28. Pakkaskeli.
Ke- Juoksua tiellä 10 km pimeässä lampulla - 1.04. Kevyt lumisade.
To- Perinteistä hiihtoa Pahtalammelle ladulla 12,9 km - 1.18.
Pe- Lepo, viinaa.
La- Kävelyä Kirsin kanssa 3,9 km - 57.28. Metsässä ja tiellä.
Su- Juoksua urilla Pahtalammelle ja jäällä 17,1 km - 1.59.

Yhteensä: juoksua 27,1 km - 3.03.
                   umpihiihtoa 10,7 km - 2.40.
                   hiihtoa ladulla 12,9 km - 1.18.
                   kävelyä 5,6 km - 1.28.
                   Sandels olutta ja Highland Bird-viskiä.

Ei vituta.
   Oletteko koskaan olleet lähdössä juoksulenkille parin juoksemattoman päivän jälkeen, istuneet kodinhoitohuoneessa penkillä sitomassa juoksukenkienne nauhoja ja huomanneet käsienne tärisevän.
   Minä olen, tänäänkin.
   Se tunne että kohta saa. Ilman pari päivää ja sitten. Ovesta ulos ja kello käymään. Ensimmäiset askeleet ja pian lumisessa metsässä hengittämässä. Keho lämpiää ja pikkuhiljaa endorfiinia alkaa erittyä - vauhti nousee. Täällä taas ja tekee niin hyvää. Piti juosta tunti mutta aika karkaa, pakkanen puree poskia muistuttaen, että olen sittenkin elossa.
   Tunnista tulee kaksi. Kotiinpaluu ja suihku. Tuli puuhellaan ja kahvia. Aloitan kasvispaistoksen tekemisen perunoiden ja punajuurien esikeitolla. Taustalla Spotify työntää tupaan samaa musiikkia mitä osittain kuuntelin kaukana lumisessa kurussa vain vähän aikaa sitten. 
   Kirsiltä tulee viesti, pari tuntia ylitöissä - sunnuntailisät juoksee ja minä juoksen, viihdyn elämässä.

Selässäni on risti kannettavana. Minun addiktioni, riippuvuuteni, juoksuni - elämäni. 
   Koskinen juoksee talvella, keväällä, kesällä ja syksyllä. Koskinen juoksee metsässä, maantiellä, vaaroilla ja tuntureilla.
   Koskinen ei pysty olemaan juoksematta ellei ole sairas, vaikka on sairas koko ajan.
   Se on kuin juopon kierre, kaatokänni, krapula ja sitten juoppo kaipaa pulloa ja minä juoksemista. Sitten kun juoksen tarpeeksi lakkaan nukkumasta, täytyisi varmaan juosta yölläkin. Jos en juokse ollenkaan nukun levottomasti, käteni tärisevät parin päivän juoksemattomuuden jälkeen vaikka ne eivät edellisenä päivänä tärisseet lainkaan korjatessani autotallissa moottorikelkkaa.
   Kohtuus.
   28 vuoden ja 79665 kilometrin jälkeen - mikä on minun kohtuuteni?
   Menestyäkseen kilpailuissa on harjoiteltava. Eri ihmisten harjoittelua ei voi verrata keskenään, on rehellisyys ja lahjakkuus. On muutakin, mutta se ei ole minua varten. En päde keinolla millä tahansa, en päde juosten enää muutenkaan. Mutta pystyn silti juoksemaan paljon kauemmas kuin useimmat muut. Olen varma, että sinne kauemmas juosseista moni katuu, minä en.
   Siellä kaukana on hiljaista. Niin hiljaista, että näkee kauas, eikä siellä kaukana ole enää mitään mutta kääntyä ei enää kannata.

Minä kannan ristini. Ulospääsyä ei ole paitsi juoksukengissä. Se on sairaus mutta myös lääke, kuten ystäväni edellistä blogipäivitystäni kommentoi. Silti varoitan teitä nuorempia sitomasta elämäänne ultrajuoksuun liian kiinteästi. On oltava varasuunnitelma mitä sitten tekee, jos lopullisesti menettää kyvyn juosta. 
   Minulla on useita varasuunnitelmia ja useita erilaisia harrastuksia tarjolla sekä täysjärkinen puolisko, joka on tottunut elämään ultrajuoksijan kanssa. 
   Puolisko, joka on nähnyt yhden vajaan kuukauden ja tuhannen mailin aikana miten annetaan kaikki, miten juostaan mieli ja keho sirpaleiksi. Puolisko, joka kuuden päivän kilpailun yössä on jakanut kanssani mahdottomuuden rajan. Puolisko, joka on nähnyt miten kaikki kasataan pitkän taipaleen jälkeen taas ehjäksi. 
   Ilman Kirsiä ja uskoa Ristiin olisin luhistunut ristini alle.

Kaikki kuvat sunnuntain 5.1. lenkiltä.